Blue Monday ja yhdeksän timanttia

Joy Divisionin raunioille muodostunut New Order on ollut viime aikoina ajankohtainen yhtye, tosin ehkä vähemmän mairittelevista syistä. Yhtyeen nokkahahmojen Bernard Sumnerin ja Peter Hookin riitaannuttua ei paluuta alkuperäiskokoonpanoon ole ollut, mutta silti molemmat ovat omilla puolillaan esittäneet emoyhtyeidensä musiikkia. Hooky on esittänyt Joy Divisionin tuotantoa ja valittuja New Order -viisuja kiertäessään maailmaa kokoonpanolla Peter Hook & the Light, jonka kanssa basistiguru on piipahtanut Suomessakin peräti kahdesti. Sumner taas kokosi vähäiselle huomiolle jääneen Bad Lieutenantin jälkeen New Orderin kasaan kolmatta kertaa, mikä on erityisesti nyppinyt kokoonpanosta pudotettua Hookya. Vaikka basson varressa onkin tuntemattomampi Tom Chapman, on huomattavaa, että New Orderin muodostavat yhä paitsi Stephen Morris, myös yli vuosikymmenen jälkeen tauon yhtyeesen tehnyt Gillian Gilbert. Morrisin ja Gilbertin, The Other Twon, panos yhtyeen sovituksiin ja musiikilliseen ideointiin on itse asiassa ollut paljon vahvempi kuin mitä monesti muistetaankaan.

Päästäkseen ikään kuin aloittamaan puhtaalta pöydältä, on uudistunut New Order julkaissut kaikessa hiljaisuudessa levyn Lost Sirens (2013), joka kokoaa bändin edellisen Waiting for the Siren's Call -levyn (2005) jäämistön kappaleita. Lost Sirens on mukiinmenevä, mutta kumman innoton ylijäämäkokoelma. Tuntuu, että yhtyeen sisäiset ristiriidat ovat syöneet kappaleiden merkittävyyttä.

Sotkuista, niin kovin sotkuista. Tuntuukin kummasti arvokkaammalta ajatella esimerkiksi sitä, että yhtyeen legendaarisimman singlen, Blue Mondayn, julkaisusta tulee ensi kuussa (7.3.) kuluneeksi kolme vuosikymmentä. Ikonisen singlejulkaisun juhlavuoden kunniaksi päätinkin niputtaa New Orderin kymmenen olennaisinta singleä listaksi.

New Order, 1983

"I'm Young, Beautiful and Natural"

 

10. Here to Stay, 2002
2000-luvun alkupuoli oli New Orderille musiikillisesti ilahduttavan vahvaa aikaa. Paluulevyn Get Ready (2001) jälkeen yhtye julkaisi nopeasti uutta materiaalia Michael Winterbottomin Madchester-elokuvaa, 24 Hour Party People (2002) varten. Timanttinen Here to Stay onkin New Orderin myöhemmän uran viimeinen mestariteos, alakuloisuudestaan huolimatta tanssittava syntikkapoppis, josta kummasti jopa liikuttuu.

9. Regret, 1993
1990-luvun alussa New Orderin jäsenet puuhailivat aktiivisesti omien bändiprojektiensa parissa. Sumnerilla oli Electronic-duo yhdessä The Smiths-kitaristi Johnny Marrin kanssa, Stephen Morris ja Gillian Gilbert julkaisivat lempeän tarttuvaa poppia The Other Two -nimen alla ja Hooky puuhasteli epätasaisen Revengen parissa. Regret olikin erillisten ristiretkien jälkeen kuin kaihoisa kotiinpaluu. Muistutus siitä, että yhtye toimii tehokkaimmin vain, kun sen kaikki palaset ovat koossa.

8. Crystal, 2001
Get Ready (2001) oli ilahduttavan elinvoimainen paluu, vaikkakin albumin kokonaismittaa tärvelivät osiltaan yhdentekevät rokkikukkoilut (Rock the Shack, Slow Jam). Kahdeksan vuoden tauolta yhtyeen elävien kirjoihin saatellut Crystal oli lyömätön singlejulkaisu, joka tarttuvan kertosäkeensä kautta soluttautui indiediskojen kestohitiksi.

7. Fine Time, 1988
Matka Joy Divisionin masentuneesta postpunkista modernin konemusiikin äärelle täydentyi Fine Timen (1988) myötä. Singleä (ja sitä seurannutta Technique-albumia) työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen jatkuvan juhlinnan muodossa. Muotihuume ekstaasin toimiessa luovana katalysaattorina. Kaikki tämä kuuluu Fine Time -singlellä, joka kaikessa tanssittavuudessaan oli puhdasta Madchesterin ilotulitusta.

6. World In Motion, 1990
Englannin Ihanaa, leijonat, ihanaa! oli aikoinaan melko yllättävä askel yhtyeen seuraajille. Vitsikkäästi voisikin sanoa, että jalkapallo-oodillaan (ja erityisesti sen musiikkivideolla) yhtye teki kaikkensa, jotta saisi lopullisesti karkoitettua Joy Division -aikaisen goottileiman kannoiltaan. World In Motion on kiistämättä höyhenenkevyt, mutta vastustamattoman tarttuva yhteislaulu, josta tulee aktuelli aina neljän vuoden välein. Kovin monesta hittisinglestä ei voi sanoa samoin. Puhumattakaan kisabiisistä...

 5. Ceremony, 1981
Joy Divisionin kalmistosta kaivettu Ceremony oli New Orderin esikoissingle, josta huokui vielä vahvana sen edeltäjän henki. Sen kiehtova soundi toimi New Orderin esiinmarssina, vaikka kappaleen teksti oli vielä Ian Curtisin käsialaa. Tiettävästi pari viikkoa ennen itsemurhaa kirjoitettu. Loisteliaan riehaantuneeksi kohoava kappale on kokenut 2000-luvulla melkoisen renessanssin. Yhtenä syynä Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuva (2006), jossa Ceremony soi hedonistikuningattaren juhlinnan taustalla.

4. Temptation, 1982
New Order alkoi ottaa etäisyyttä Joy Divisionin depressiiviseen ilmaisuun perin nopeasti. Vain kaksi vuotta Ian Curtisin kuoleman jälkeen julkaistu Temptation oli ensiaskel kohti kevyempää, jopa leikkisää syntikoin höystettyä kitarapoppia. Lukuisien muiden New Order -singlejen (esim. Blue Monday, Ceremony, Procession, True Faith, Touched by the Hand of God) tavoin Temptationia ei sisällytetty yhtyeen studiolevyille, mutta indiediskojen vakiotanssittajaksi kappale kohosi viimeistään Danny Boylen Trainspottingin (1996) myötä. Uuvuttavan monena versiona julkaistu Temptation on allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan vuoden 1987 Substance-kokoelmalevylle retusoituna versiona. Siinä kitaraeuforia luo taivaallisen liitoksen Stephen Morrisin takoviin rumpukomppeihin ja usein epävireisen Bernard Sumnerin huojuva ääni on parhaimmillaan.

3. Blue Monday, 1983/1988

Blue Monday lienee New Orderin tunnetuin kappale. Sen joka neljäs sekunti takovan, rytmihäiriötä muistuttavan tykytyksen tunnistavat tänä päivänä nekin, jotka eivät välttämättä ole muuta yhtyeen tuotantoa kuulleetkaan. Onko Blue Monday sitten New Orderin riippakivi? Eräänlainen Lumi teki enkelin eteiseen, jota ilman ei voi keikalta poistua? Kyllä ja ei. Vastustamaton elektronisen popin kulmakivi se on kiistatta, mutta myös kulutuksesta kärsinyt brittipopin järkäle, jota New Order ei ole enää vuosiin (vuosikymmeniin?) jaksanut esittää kovin innostuneesti. Diskoelementeistä koottu kopioi-liitä -jyskytys kulminoituu Kraftwerk-vaikutteisiin syntikoihin ja Hookyn reteään bassokuvioon. Oma, paljon toistettu legendansa on myös alkuperäisen Blue Mondayn singlen kansi, jonka minimalistinen, tietokoneen muinaista diskettiä (lerppu) muistuttava kansi oli niin kallis toteuttaa, että jokainen myyty single tuotti yhtiölle tappiota. Välttääkseen vararikon Factory Records joutui tuottamaan singlestä myös valmistuskuluiltaan rahvaanomaisemman version, joka siivitti äänitteen kaikkien aikojen myydyimmäksi 12"-vinyylisingleksi. Vaikka amatöörimäisessä alkuperäisversiossa (1983) onkin oma viehätyksensä, kuulostaa tänä päivänä harkitumpi ja tiivistetympi uusintajulkaisu (1988) tehokkaammalta.

2. The Perfect Kiss, 1985

Low-life-levyllä (1985) New Order oli kiinnostavalla vedenjakajalla. Kitarapopin ja syntikoiden autuas liitto oli synnyttänyt levyn, jolla kuultiin niin synkistelevää paatosta ja angstia (This Time of Night, Sunrise, Elegia) kuin loputtoman tanssittavaa, ekstroverttiä elektropoppia (The Perfect Kiss, Face Up). Jälkimmäisen tyylilajin ylivoimaisin suoritus on toukokuussa 1985 singlenä irroitettu The Perfect Kiss, jota  voisi pitää New Orderin ilotuulisen puolen anthemina ja pop-kappaleen dramaturgian täydellisenä opinnäytteenä. 12-tuumaisessa alkuperäismitassaan lähes yhdeksän minuuttiseksi nakuttavalla singlellä eri instrumentit esitellään yksi kerrallaan, kunnes palaset, Samuli Knuutia lainatakseni "kerrostuvat, ketjuuntuvat ja kolaroivat". Kuriositeettina mainittakoon, että singlen vähintäänkin huvittavan, studiolivenä esitetyn musiikkivideon ohjasi sittemmin Uhrilampailla (The Silence of the Lambs, 1991) Oscaroitu elokuvaohjaaja Jonathan Demme.

1. True Faith, 1987
1980-luvun loppu oli New Orderille musiikillisesti parasta aikaa. Single toisensa jälkeen yhtye tuotti kappaleita, jotka paitsi toimivat tanssilattialla, saivat myös sydämen pakahtumaan. Yksi tällainen on Pet Shop Boysin kanssa mainetta niittäneen Stephen Haguen kanssa toteutettu True Faith. Surusilmädiskon kantateos. Kappale, jota ei juuri hymyillen voi tanssia, vaikka sen euforisen hieno syntikoiden ja rock-soittimien fuusio onkin täydellisintä mahdollista pop-musiikkia.

Vuosikymmenen lopun singlet johdattivat omalta osaltaan siihen pitkäsoittomittaiseen mestariteokseen, jota Technique minulle edustaa. Sen jälkeen New Order on toki tehnyt hyvää musiikkia, paljonkin, mutta jotakin pitkäjännitteisestä luomisvireestä katosi Factoryn konkurssin myötä. Ehkä se oli nuoruus?

Loppuun vielä henkilökohtainen muisto: ensikosketukseni New Orderin musiikkiin tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli ystävällisesti taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tulvahti, varoittamatta, yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen video kappaleeseen nimeltä True Faith.