Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi

Osa 3/5: Risto Salmi

Loimaan Metsämaalla jatkosodan kurimukseen syntynyt Risto Salmi (s. 1941-) on modernin suomalaisen elokuvan keskeisimpiä sivuosanäyttelijöitä. Hänen väkäleukamaisia heittojaan ja rehvakasta karismaansa on ihailtu valkokankaan ohella myös lukuisissa televisiotuotannoissa sekä teatterilavoilla.

Turun kaupunginteatterista jo eläköitynyt Salmi kehittyi näyttelijän ammattiin monien aikalaistensa tavoin harrastajateatteriryhmien kautta. 1950-luvun lopulla syntynyt ilmaisukipinä vei ensin teatteriin avustajaksi, kunnes näyttelijäntyö vei mukanaan ympäri Suomea. Uransa alkuvaiheissa Salmi työskenteli myös Marlin tehtailla, viininvalmistajana ja säiliöpesijänä sekä lautapoikana rakennuksilla. Näistä ajoista hän on luonnollisesti ammentanut useissa roolitöissään, joissa ymmärrystä on löytynyt pienimmällekin tasamaantallaajalle.

Salmen esikoisrooli kehkeytyi Speden alkutuotannon äärelle. Pasanen-Ere Kokkonen-Jukka Virtanen -tehokolmikon ohjaamassa Millipillerissä (1966) näyttelijä teki ensipyörähdyksensä valkokankaalla, roolina tyhjentävästi Valtion elokuvapalkintolautakunnan jäsen. Mittavampia roolitöitä alkoi tulla varsinaisesti vasta 1980-luvun puolella kuten Veikko Kerttulan epätasaisessa rakkauskertomuksessa Iso Vaalee (1983), jossa Salmi loi sotaveteraani Utista elokuvan aidoimman ja koskettavimman henkilöhahmon.

Lainkaan väheksymättä on sanottava, että mitä pienemmässä roolissa Salmi on ollut, sitä täydellisimmin hän on roolinsa ottanut. Aika hyvä ihmiseksi -elokuvan (1977) torikauppias Jormalainen, Kuutamosonaatin (1988) normanbatesmainen korpimotellin isäntä, Häjyjen (1999) eläkkeelle jäävä nimismies, Pitkän kuuman kesän (1999) Lasse Virén -fanaatikko Lajusen isä tai Helmien ja sikojen (2002) Alkon myyjä ovat pieniä, mutta elokuvien kiinnostavuudelle olennaisia roolisuorituksia. Vahva sivuosasuoritus on myös Rauni Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa (1985), jossa Salmi tekee keskeisen muotokuvan sodan rivimiehestä, loppumattomaan jatkosotaan uupuneesta sotamies Korpelasta.

Yksittäisistä ohjaajista Salmi oli 1980-90-luvuilla Matti Ijäksen värikkään henkilögallerian peruskuvastoa. Sivuosia nähtiin niin Ijäsen televisioelokuvissa (mm. Painija, 1985) kuin valkokangaselokuvissakin (mm. Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa, 1990). 1990-luvun puolivälistä näyttelijä on kuulunut myös Timo Koivusalon elokuvien vakiokaartiin. Tuoreessa Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnissa (2009-2010) hän oli mies paikallaan viinaan menevänä hevoskauppiaana, Kiviojan Vikkinä. Nuoremman polven ohjaajista Salmi istui hyvin myös Jalmari Helanderin Rare Exportsin (2010) vinksahtaneeseen maailmaan.

Sivuosamestarin uralta on pakko nostaa esiin myös muutamia televisiorooleja, jotka ovat jääneet pysyvästi kansakunnan muistiin. Anna-Leena Härkösen kohutusta Häräntappoaseesta tehdyssä minisarjassa (1989) Salmi veisteli Kertun (Outi Alanen) isänä, Svante Takkisena todellisen täysosuman. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Salmi on ollut suosittu televisionäyttelijä Raidin (2000) Perse-Arskana sekä TV2:n lukuisten maalaiskomedioiden (Vain muutaman huijarin tähden, Peräkamaripojat, Mooseksen perintö, Turvetta ja timantteja) yksinkertaisena huoltamoyrittäjä P.A. Turpeisena.

Karu, mutta ehkä siksi juuri vastustamaton näyttelijä on rooliensa kautta usein todellinen kaunistelun vastakohta. Näennäisesti samankaltaisia rooleja pyörittänyt kantasuomalainen laiskaleuka on istunut jätkämäisen olemuksensa kautta niin hurttien vitsiniekkojen rooleihin kuin luottamusta herättävien kansanmiesten hahmoihin, jotka ovat poikkeuksetta olleet pienen ihmisen puolella.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari

Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari

Osa 2/5: Esko Nikkari

Esko Nikkari (s. 1938-2006) oli rehellisen pohjalaisen miehen ruumiillistuma,  levyseppänä ja metsätyöläisenä "teatterikorkeakoulunsa" suorittanut näyttelijä, joka löysi kutsumusammattinsa harrastajanäyttämöiden ja nuorisoseuratoiminnan kautta 1960-luvulla. Elokuvanäyttelijäksi Nikkari siirtyi verrattain myöhään. Ensirooli oli Mikko Niskasen suurtyössä Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Nikkari nähtiin melko anonyymisti yhtenä surmatuista poliiseista. Jälkeenpäin ajatellen onkin enteellistä, että lukuisista poliisirooleista tuli näyttelijälle myöhemmin tunnusomaisia valkokangashahmoja.

Elokuvanäyttelijäksi Nikkari muovautui toden teolla 1980-luvulla. Valkokangasuran loiston päivät alkoivat Kaurismäen veljesten elokuvista, joista ensimmäiseksi ennätti Mikan ohjaus Arvottomat (1982). Siinä Nikkari nähtiin tylynä rikospomo Hagströminä. Muistettavimmat roolinsa Kaurismäkien elokuvissa Nikkari teki eittämättä Akin työläistrilogian avausosassa Varjoja paratiisissa (1986), jossa hän esitti roskakuski Nikanderin (Matti Pellonpää yhdessä ikonisimmista rooleistaan) toiveikasta, mutta vähäpuheista työkaveria. Tyystin vastakkaisen hahmon Nikkari veisteli Tulitikkutehtaan tytössä (1990), jossa hän oli Iris Rukan (Kati Outinen) julma isäpuoli. Aki Kaurismäen lakonisen tyylin kristallisoinut elokuva voitti useita Jussi-palkintoja, joista yksi meni myös Nikkarille parhaasta miessivuosasta.

Lapualaislähtöinen Nikkari tunsi pohjalaisen miehen sielunmaiseman hyvin. Pohjalaisroolien itseoikeutettu tulkki hänestä muodostui Pekka Parikan Antti Tuuri -filmatisoinnissa Pohjanmaa (1988). Elokuvassa Nikkari nähtiin vimmaisen miesjoukkion lupsakampana Paavo Hakalana, joka poliisien kuulusteltavana saa aikaan melkoisen hykerryttävän viisiminuuttisen. Muissakin Tuuri-filmatisoinneissa Talvisota (1989) ja Lakeuden kutsu (2000) Nikkari oli läsnä, mutta vahvemmin sisäistetty pohjalaisuus tuli esiin Heikki Kujanpään draamassa Pieni pyhiinvaellus (2000), joka oli näyttelijälle poikkeuksellinen pääosarooli.

Konstailemattomalla, mutta empaattisella jokamiehen komiikalla Nikkari löysi sielun ja sydämen rooleihinsa Markku Pölösen elokuvissa Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998). Heikki Turusen alkuperäistekstiin pohjautuvassa, surumielisen kaipauksen riivaamassa Kivenpyörittäjässä Nikkari esitti Jalmari Pesosta, joka omien sanojen mukaan "on ku Al Caapponen tahi Sinnaatra ja akka eikun nuilottaa".  Myöhemmässä vaiheessa elokuvaa Nikkarin taidokkuudesta irtoaa kenties Kivenpyörittäjän vaikuttavin kohtaus, Jalmarin ja Kuoleman (Nikkarin ääni) keskustelu sumuisena kesäyönä. Kuningasjätkässä erinomaisten näyttelijäsuoritusten yläpuolelle Nikkari kohosi suurella sydämellä rakentamallaan ja Pölösen kiistatta herkullisesti kirjoittamalla tukkijätkä-Hanneksen hahmolla.

Olennainen myöhemmän vaiheen yhteistyö- ja ystävyyssuhde syntyi vielä Timo Koivusalon kanssa, jonka kahdeksassa ohjauksessa Nikkari nähtiin. Kulkurissa ja joutsenessa (1999) Nikkari pääsi toteuttamaan perusteellisimmin surusilmäistä, lähes mykkää pohjalaisisäntää. Vaitelias tunteiden tulkki tarjoaa elokuvassa yösijan väsyneille iltamaviihdyttäjille, Reino Helismaalle ja Tapio Rautavaaralle. Episodimaisessa Irwin-elokuvassa Rentun Ruusu (2001) Nikkari sai heittäytyä sanavalmiin rekkakuski Väiskin hahmoon, joka puhuu pussiin rattijuoppoutta epäilevän poliisinkin. Suulaan kansanmiehen repliikit saivat välittömästi vastakaikua yleisöltä.

Esko Nikkari oli itseään korostamaton, mutta pienin elein huomattavan laajan tunneskaalan omaava näyttelijä, jota on jäänyt katsojana aidosti ikävä. Miehen usein tulkitsema jörö, mutta tunteellinen suomalainen mies sai hyväksynnän niin korkeakulttuuripiireistä kuin tavalliselta kansalta. Roolityöt elokuvissa Pohjanmaa ja Hamlet liikemaailmassa (1987) toivat näyttelijälle mieluisan tunnustuksen, Humanismin käden. Pidetty näyttelijä menehtyi keuhkokuumeen uuvuttamana 68-vuotiaana vuonna 2006.

"Esko Nikkari on näyttelijänä kulttihahmo. Perusmies. Hän kulkee hitaasti kuin Pohjanmaan joki. Syvä ja tumma ääni lähtee kantapäästä. Mies on ruma kuin saunapiru. Samettisen arka katse. Ilmansuunnista riitelevät hiukset. Vetelä ja silti tiukka eteenpäin vievä askel, joka ei väistä edes hiidenkiveä."
- Isto Lysmä (Seura 17/1991)

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosat ovat usein suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on onneksi kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä kronologisesti  etenevässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä sivuosanäyttelijää.

Osa 1/5: Leo Jokela

Leo Jokelaa (1927-75) on muisteltu näyttelijänä, joka teki roolinsa kuin tyhjästä. Legendaarinen pieni suuri mies ennätti valkokankaan ulkopuolella työskennellä niin Joensuun, Vaasan kuin Helsingin teattereissa, vaikka hänet oman kertomuksensa mukaan saatettiinkin heittää ulos monesta teatterista lyhyen mittansa tähden. Pienin hienostunein keinoin Jokela loi kuitenkin uran elokuvanäyttelijänä, jonka erityislajiksi nousi komedia. Tyylivalintaan häntä ehkä ohjasi myös boheemi elämäntapa.

Elokuvan pariin Jokela asteli satunnaisten roolitöiden kautta jo 1940-luvun lopulla, mutta vakituiseen leipään hän pääsi kiinni 50-luvun puolivälissä siirtyessään Fennada-filmin palkkalistoille avustavaksi näyttelijäksi ja maskeeraajaksi. Fennadan leivissä Jokelasta tuli erityisesti ohjaaja Aarne Tarkaksen vakiokasvo. Kovanaamasta (1954) alkanut yhteistyö jatkui yli vuosikymmenen ja sisälsi tyylillisesti niin suomalaista lännenelokuvaa (Villi Pohjola, 1955 & Villin Pohjolan kulta, 1963) kuin iskelmäpotpureitakin (Tähtisumua, 1961), mutta pääpaino oli monenkirjavissa farsseissa (Älä nuolase, 1962). Yhteistyö kantoi viiskytlukulaisista kasarmifarsseista Tarkaksen viimeiseen ohjaustyöhön (Johan nyt on markkinat!, 1966) saakka.

Taiteellisesti kunnianhimoisempi yhteistyö syntyi Matti Kassilan kanssa, jonka ohjauksessa Jokela aloitti näyttelijäavustajana (Maija löytää sävelen, 1950) nousten viimeistään Komisario Palmu -elokuvien myötä parrasvaloihin. Jo Kassilan eloisassa Syntipukissa (1957) Jokela toimi paitsi lukuisten sivuosarooleihin heittäytyjänä, myös maskeeraajana ja ääniteknikon apulaisena! Kassilan ensimmäisessä Palmu-elokuvassa, Komisario Palmun erehdys (1960), Jokela sinetöi maineensa. Vähäeleisen etsivä Kokin hahmo vääntyi surumielisen koomiseksi paljon muistellussa "Silmät tummat kuin syksyinen yö" -musiikkinumerossa. Kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) toi Jokelalle ansaitun miessivuosa-Jussin.

Viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa yhteistyö sai alkunsa radion puolelta ja kesti kaikkiaan lähes viisitoista vuotta. Pasasen ideoimassa Ruljanssiriihessä Jokelan rooliksi tuli esiintyä stadin slangia vääntävänä piruilijana, papukaija G. Pula-ahona. Hedelmällinen yhteistyö Speden kanssa jatkui valkokangastöiden parissa radiotuotantojen päätyttyä 60-luvun puolivälissä. Parhaimmillaan Jokela nähtiin totuuksia laukovana herra keskivertosuomalaisena Spede-tuotannon innovatiivisimpiin elokuviin lukeutuvassa vauhtikomediassa Pähkähullu Suomi (1967). Rooleja kertyi aina seppä Leonardosta (anakronistinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 seitsemän veljestä, 1968) New Yorkin sheriffiin (tuohivirsuwestern Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika, 1970). Työskentely suomalaisen viihteen moniosaajien (Spede, Jukka Virtanen, Ere Kokkonen, Vesa-Matti Loiri, Simo Salminen) rinnalla oli Jokelalle mieluista.

Spede-elokuvien rinnalla valmistui Palmu-elokuvien joutsenlaulu Vodkaa, komisario Palmu (1969), jossa Jokela nähtiin vielä viimeisen kerran etsivästä ravintoloitsijaksi siirtyneenä Kokkina. Alle viisikymppisenä kuolleen kulttisuosikin viimeiseksi roolisuoritukseksi jäi Viu-hah hah-tajan (1974) puistonpenkillä ryypiskelevän puistokemistin osa. Vaikka roolisuoritus olikin pieni, antoi Jokela onnettoman sekavalle elokuvalle tarpeellisen piristysruiskeen.

Elokuvakulttuurin henkireikä

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) eli entinen Suomen elokuva-arkisto (SEA) tekee mittaamattoman tärkeätä työtä suomalaisen elokuvaperinnön säilyttämiseksi. Jo vuonna 1957 toimintansa aloittanut elokuva-arkisto laajentui viitisen vuotta sitten myös radio- ja televisioarkistoksi, mutta organisaation ydinosaaminen kulminoituu yhä elokuvan saralla, johon kieltämättä on pitkät ja vahvat perinteet.

Arkiston kotimaisten elokuvien järjestelmällinen pelastamis- ja restaurointityö käynnistyi 1970-luvun alussa ja keskittyi helposti syttyvän nitraattifilmin konservointiin. Raskas työrupeama saatiin päätökseen liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuosituhannen vaihteessa. Restauroinnin seurauksena lähes kaikki säilyneet kotimaiset näytelmäelokuvat saatiin pelastettua.

Nyt KAVA:ssa on käynnistynyt uusi vaihe, kotimaisen elokuvakokoelman digitointi. Eikä kyse ole mistään pikku-urakasta, sillä arkiston kokoelmissa on noin 25 000 kotimaista esityskopiota.

Taustalla on elokuvateattereiden digitalisoituminen. On tultu tilanteeseen, jossa perinteisten filmikopioiden esittäminen ei enää ole laajamittaisesti mahdollista. Filmiprojektoreita on toki säilytetty osassa elokuvasaleja, mutta tarve niiden käyttämiseen vähenee viikko viikolta, sillä elokuvien levitys hoidetaan nykyään digikopioin.

Elokuvakulttuurille digitointi on haluttu itsepintaisesti nähdä hengettömänä peikkona, mutta samalla on unohdettu kiistattomat hyödyt. Elokuvateatterikenttä on demokratisoitunut, monen pienemmän taajaman teattereissa äänen- ja kuvanlaatu on parantunut ja sisällöllisesti esimerkiksi dokumenttielokuvien määrä osana valkokangaslevitystä on lisääntynyt hurjasti. Uudelle kotimaiselle elokuvalle teattereiden digitointi ja digilevityksen kätevyys on ollut taloudellinen menestystarina.

Onneksi myös arkisto on pystynyt reagoimaan tilanteeseen ja saanut käynnistettyä elokuvakopioiden digitointityönsä. KAVAn tavoitteena on tehdä kaikista teatterilevityksessä olleista kotimaisista elokuvista digitaalinen esityskopio, joka mahdollistaa vanhemman Suomi-elokuvan esittämisen valkokankaalla tulevaisuudessakin. Työ on luonnollisesti vielä alkumetreillä, sillä digitaalinen esityskopio (arkiston tapauksessa 4K DCP) on olemassa toistaiseksi vain noin tusinasta elokuvia, mutta vuoden 2014 loppuun mennessä kokonaismäärä noussee lähes puoleen sataan.

Jo digitoiduista elokuvista löytyy suomalaisen elokuvahistorian varhaisia aarteita kuten Valentin Vaalan yhdessä Teuvo Tulion kanssa tekemät mykkäelokuvat Mustalaishurmaaja (1929) ja Laveata tietä (1931) sekä Jalmari Lahdensuon kansallisromanttinen Pohjalaisia (1925). Mykkäelokuvien ohessa arkisto valmistaa tänä vuonna uudet esityskopiot niin Matti Kassilan tunnelmallisesta ihmissuhdejännäristä Sininen viikko (1954), Mikko Niskasen hapuilevasta kohtalodraamasta Asfalttilampaat (1968) kuin Kaurismäen veljesten päihdyttävästä rokumentista Saimaa-ilmiö (1981). Työn alla olevien digirestaurointien kirjo on kiehtovan laaja, aina Toprallista (1966) Pähkähullun Suomen (1967) kautta Talvisotaan (1989), Kurkvaaran (Kielletty kirja, 1965) ja Jarvan (Onnenpeli, 1965) kaltaisia modernisteja unohtamatta. Elokuvat valitaan digitoitaviksi eri tahojen, esimerkiksi kotimaisten festivaalien esitystarpeita ajatellen. Ja vaikka pääpaino on pitkässä teatterielokuvassa, siirtää KAVA digitaaliseen muotoon myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita lyhyt- ja dokumenttielokuvia.

Kotiteattereita ajatellen on parasta, että digitoidusta materiaalista on mahdollista valmistaa myös DVD- ja Blu-ray -julkaisuja. Myös VOD-jakelu tulee kysymykseen, sillä pari vuotta sitten tehdyn sopimuksen kautta Finnkinon levityksessä olleet kotimaiset elokuvat siirtyivät KAVAn haltuun. Esimerkiksi Suomen Filmiteollisuuden muodostama viidesosa maassamme tuotetuista elokuvista, kuten itsenäisyyspäivän bravuurinumero Tuntematon sotilas (1955) ja viime syksynä kautta aikain parhaimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittu Kassilan Komisario Palmun erehdys (1960), ovat nykyään elokuva-arkiston omaisuutta. KAVAn tallennelevitys mahdollistaa esimerkiksi sen absurditeetin, että jonain päivänä olisi nähtävillä teräväpiirtoversiona esimerkiksi Uuno Turhapuroa tai neuvostoliittolais-suomalaista Kalevala-spektaakkelia Sampo (1959).

Itse olen nähnyt perusteellisina 4K-projisointeina nyt Valentin Vaalan melodramaattisen varhaistyön Laveata tietä (1931) ja Mikko Niskasen ajattoman nuoruudenkuvauksen Käpy selän alla (1966). Molemmat elokuvat olivat kuva- ja äänirestauroinnin jälkeen kuin uudelleensyntyneitä. Erityisesti synnyinseudullani kuvatulle Kävylle äänen uudelleen käsittely oli tehnyt tarpeellisen puhdistuksen. Nyt kesäiset luonnonäänet kuuluvat puhtaasti ja spontaanista replikoinnista saa selvää paremmin kuin koskaan aiemmin.

Filmikopioihin elimellisesti kuulunutta elävyyttä saattaa jäädä kaipaamaan, mutta nostalgian tunteen korvaa kiitollisuus siitä, että näin vanhat kotimaiset elokuvat saavat toisen elämän. Elokuvat tulevat nähdyksi ja saataville, se lienee tärkeintä.

Elokuva-arkistoa on monessa kiittäminen. KAVAn ylläpitämä elokuvatietokanta Elonet (www.elonet.fi) on allekirjoittaneella päivittäin käytössä työn ja vapaa-ajan puitteissa. Lisäksi suomalaisen elokuvan intohimoiselle harrastajalle tai tutkijalle arkiston yhdessä Editan kanssa julkaisema Suomen kansallisfilmografia -teossarja (1989-2005) on filmivillelle kuin Raamattu. Sääli, että kirjamuodossa julkaistava tutkimustyö päättyi vuosituhannen vaihteen elokuviin.

Taannoisessa Filmihullussa (1/2013) Peter von Bagh kuvasi elokuva-arkiston Helsingissä sijaitsevan elokuvateatteri Orionin ohjelmistoa korkeatasoiseksi seuraavasti: "Arkisto on pitänyt hienosti pintansa tilanteessa, jossa yleinen elokuvanharrastus, isoa volyymiä sinänsä, pinnallistuu ja on pian lajiltaan melkein tunnistamatonta verrattuna "cinefilian" aikoihin jokunen vuosikymmen sitten. Arkisto kerää nykyoloissa vaikuttavan yleisön laskematta rimaa".

Petterin tarkkanäköiseen tulkintaan on helppo yhtyä, sillä Orion todellakin on elokuvakulttuurin henkireikä. Polarisoivaa tilanteessa on ainoastaan se, että tästä etuoikeudesta pääsevät nauttimaan vain pääkaupunkiseudulla liikkuvat cinefiilit.

Pohjolan Pariisista Kalifornian auringon alle

Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen elokuvasäätiön (sittemmin lakkautetussa) SESSIO-blogissa toukokuussa 2013.

San Franciscon 56. kansainväliset elokuvafestivaalit ovat parhaillaan käynnissä kaukaisessa Kaliforniassa. Festivaalin uusien dokumenttien sarjassa nähdään Mika Mattilan kiinalaista nykytaidetta observoiva Chimeras (2013), jolle on jo nyt povattavissa vilkas festivaalikesä.

Perinteisesti San Franciscossa jaetaan myös elämäntyöpalkintoja alalla pitkään vaikuttaneille elokuvantekijöille sekä elokuvakulttuurin puolestapuhujille. Arvostetun Mel Novikoff -palkinnon saa tänä vuonna Suomen tunnetuin elokuva-asiantuntija/historioitsija sekä kompilaatioelokuvien tekijänä itsekin maineikas Peter von Bagh.

Muiden töidensä ohella myös Sodankylän elokuvajuhlien sieluna tunnettu von Bagh pääsee nimekkään joukkoon, sillä aiemmin Mel Novikoff -palkinnon ovat saaneet mm. maailmankuulut elokuvakriitikot Pauline Kael ja Roger Ebert, elokuvahistorioitsijat Naum Kleiman ja David Robinson sekä avantgarde-elokuvan isänä pidetty elävän kuvan runoilija Jonas Mekas.

Palkintogaalan ohessa esitetään filmikopiona arkistomateriaaleista koottu kaupunkisinfonia Helsinki ikuisesti (2008), jolla von Bagh kompilaatioelokuvan keinoin kartoittaa kansakunnan yhteistä muistia maamme pääkaupungin kautta. Varsinainen jytky on kuitenkin se, että Petterin toive-elokuvana nähdään, kokopitkänä versiona (316 min) Yhdysvaltain ensi-esityksensä saava Mikko Niskasen suurtyö Kahdeksan surmanluotia (1972). Uudelta digikopiolta (DCP) nähtävän elokuvan esityksen ja digitoinnin ovat mahdollistaneet Elokuvasäätiö yhdessä Yleisradion kanssa. Rohkenen sanoa, että Niskasen definitiivisen mestariteoksen esittäminen Kalifornian auringon alla saattaa hyvinkin olla vuoden (elokuva)kulttuuriteko.

2010-luvulla Peter von Baghin dokumentaarisesta elokuvatuotannosta on tullut kulttuuriviennin kärkeä. Pelkästään tämän ja viime vuoden aikana ohjaajan innostavia retrospektiivejä on nähty Hollannissa, Argentiinassa, Norjassa, Iso-Britanniassa, Espanjassa sekä Yhdysvalloissa – useampaankin otteeseen.

Itselläni oli ilo olla alkuvuodesta Tromssan elokuvajuhlilla, jossa esitettiin pienimuotoinen von Baghin elokuvien sarja. Pohjolan Pariisissa niin supisuomalaiset henkilökuvadokumentit kuin nostalgisessa lämmössään liikuttavat essee-elokuvatkin puhuttelivat kaamoksen keskellä syvästi. Kunnioittavan keskittyneen kansainvälisen yleisön keskellä dokudraama Kreivi (1971) oli loppuunmyydyssä salissa suorastaan pitelemätön. Irvokkaan seikkailuelokuvan, romanttisen rakkauskertomuksen ja omaleimaisen yhteiskunnallisen satiirin sekoitus toimi selittämätöntä mielihyvää tarjoten.

Lopuksi mainittakoon, että San Franciscon festivaalilla jaettavan Peter J. Owens -palkinnon saa tänä vuonna kaikkien janoisten sankari, ruoskanheiluttaja vailla vertaa, Harrison Ford. Joten Harrison, jos luet tätä, menepä katsomaan Surmanluodit ja inspiroidu Niskasen maagillis-hypnoottisesta roolisuorituksesta keskisuomalaisena pienviljelijänä!