Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Osa 4/5: Sulevi Peltola

Puolipuhumattomien roolien näyttelijäksi itseään kutsuva Sulevi Peltola (s. 1946-) on ollut viime vuosikymmenten kysytyimpiä ja luotetuimpia suomalaisia elokuva- ja televisionäyttelijöitä. Erityiseksi lahjaksi hän on osoittautunut lukuisissa sivuosarooleissa, joissa menestyminen on tuonut Suomen Teatterikoulun kasvatille Jussi-palkinnonkin (elokuvasta Paha maa, 2005).

Peltolan ensikosketus luovaan ilmaisuun syntyi alakouluikäisenä, 1950-luvulla. Veikko Sinisaloa ja Tapio Rautavaaraa ihaillut nuorukainen tuli Tampereen asuinkortteleissa tutuksi runonlausujana. Tie vei Tampereelta Helsinkiin Teatterikouluun, jonka ohessa illat ja yöt kuluivat Helsingin Ylioppilasteatterin lavalla. Teatterin ohessa televisio- ja elokuvatyöskentely kiinnostivat, johon antoi erinomaisen mahdollisuuden Yleisradion vireä televisioteatteritoiminta. Poliittisen kuohunnan keskellä vasemmalle suuntautunut Peltola löysi paikkansa mm. Rauni Mollbergin ja Mikko Niskasen tv-teatterituotantojen apulaisohjaajana. 1970-luvun alussa aktiivinen Peltola oli luomassa taiteellista perustaa KOM-teatterin väkevälle ilmaisutaiteelle.

Elokuvanäyttelijäksi Peltola lennähti Jörn Donnerin komediallisen kolmiodraaman Mustaa valkoisella (1968) ja Ere Kokkosen virkeän opiskelijasatiirin Jussi Pussi (1970) myötä, joskin ensimmäiset roolit olivat vahvasti statistinkaltaisia, lähes tunnistamattomia pyrähdyksiä. Näkyvämpiä rooleja alkoi muodostua 1980-luvulla, erityisesti Matti Ijäksen elokuvissa. Peltola nähtiin niin Ijäksen valkokangasdebyytissä Koomikko (1983) kuin ohjaajan televisiotuotantojen (mm. Kehvelit, 1981, Siriuksen vieraat, 1987) vakiokasvona.

Ijäksen kenties tunnetuimmassa elokuvassa, Katsastus (1988), Peltola loi ensimmäisen ikimuistoisen sivuosaroolinsa ikinuorena pikkukaupungin reppanana, Öövinä, joka on "kasvoiltaan kuin koiran oksennus" -Ijäs. Joni Skiftesvikin novelleihin pohjautuvan tv-elokuva käsittelee vanhenemista ja aikuisuuteen kypsymistä, jota aggressiivisimmin kapinoi nimenomaan Peltolan nelikymppinen lättähattu. Sysimustaa huumoria vähintäänkin koukeroisiin ihmissuhdeongelmiin yhdistelevä tragikomedia on aidosti suomalainen televisioklassikko. Hedelmällinen yhteistyö Ijäksen kanssa on jatkunut näihin päiviin saakka.

1990-luvun puolivälin jälkeen suomalainen valkokangaselokuva löysi lopullisesti Peltolan vähäeleisen lahjakkuuden. Näennäisen ilmeettömillä, kivestä veistetyillä kasvoillaan Peltola loi kulloisellekin roolihahmolleen syvyyden. Aki Kaurismäen elokuvien Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002) sivuosakasvona Peltola näytti kuivakkaan huumorinsa kukkeimmillaan vakavalla naamalla näytellyissä pikkuvirkamiehen rooleissa. Hurtimpaa huumoria nähtiin Markku Pölösen nostalgisessa tukkimieskuvauksessa Kuningasjätkä (1998), jossa Peltola loi verrattoman parivaljakon yhdessä Peter Franzénin kanssa.

Vuosituhannen vaihteen vahva sivuosanäyttö on myös Olli Saarelan urbaanin väkivaltadraaman, Bad Luck Loven (2000) sympaattinen, mutta viinaanmenevä talonmies Silander, jonka humalaisen uhon ja krapulaisen häpeän Peltola ilmaisee viiltävän aidosti. Oma lukunsa on myös Maarit Lallin hirtehishumoristinen lyhytelokuva Kovat miehet (1999), jonka keskiössä Peltola tekee kuin heittämällä roolin, jonka moni-ilmeisyys perustuu millimetrin tarkkaan työskentelyyn.

Elokuva-, televisio- ja teatteritöidensä ohessa Peltola on tehnyt myöhemminkin uraa myös kameran takana, televisiodraamojen ohjaajana (mm. tv-sarja Enkelten siipi, 1993). Televisiodokumenttien ja henkilökuvien luonteikkaana lukijana Peltola on ollut pidetty mies. Vahvana taidonnäytteenä tästä osaamisesta toimii esimerkiksi Peter von Baghin runollinen kaupunkisinfonia Helsinki, ikuisesti (2008).

Peltolan taituruus on näyttäytynyt vahvimmin juuri suomalaisen perusmiehen ihailtavan tarkkaavaisessa hahmottamisessa. Hiljaisen, humalan kautta uhoa ja verbaliikkaa löytävän ihmisen näköiskuvissa ei ole välttämättä ollut rauhallisia uomia, kuten Peltolan uran, kenties komein hahmotus, Pahan maan pölynimurikauppias Hurskainen hyytävästi todistaa. Aku Louhimiehen ahdistavassa episodielokuvassa Peltola venyy komean näyttelijäkaartin (Mikko Kouki, Pamela Tola, Petteri Summanen, Matleena Kuusniemi) kirkkaimmaksi ja riipaisevimmaksi tulkitsijaksi. Muissakin draamarooleissa, kuten esimerkiksi Arto Koskisen Kahlekuninkaassa (2002) tai Ijäksen Haaveiden kehässä (2002), Peltola on onnistunut tuomaan tarinaan karheata inhimillisyyttä. Jälkimmäisestä Peltola palkittiin ansaitusti parhaan miespääosan Jussilla. Viimeisin valkokangasoivallus on nähty Timo Koivusalon kaksiosaisessa Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnissa (2009/2010), jossa Peltola Leppäsen Preetin koskettavan kohtalon kautta antaa kasvot köyhimmän kansanluokan hiljaiselle surutyölle.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi

Kotomaamme koko kuva

Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen elokuvasäätiön (sittemmin lakkautetussa) SESSIO-blogissa kesäkuussa 2013. Pamflettimaisen kirjoituksen aihe oli suomalaisen elokuvan tarjonta televisiossa.

Suomalainen käytti viime vuonna (2012) reippaat kolme tuntia päivässä tuijotellen television kelmeää valoa. Se on ajankäytöllisesti hurja määrä, eritoten verrattuna siihen, että vajaan parinkymmenen vuoden aikana olohuoneauringon katseluaika on noussut peräti kolmella vartilla.  Televisiokanaviahan tänä päivänä riittää, sillä vaikka laskuista unohdettaisiin kaapeli- ja satelliittiverkon tarjonta, löytyy pelkästään maanpäällisestä verkosta tuhti tusina eri kanavia. Suhteutettuna tarjonnan valtaisaan määrään, kotimaisia elokuvia nähdään televisiossa verrattain vähän. Ja sanomattakin on selvää, että ilman Yleisradiota tilanne olisi lohduton.

Suomalainen elokuva ei nimittäin ilman Yleä pahemmin televisiokatsojaa liikuttaisi. Kaupallisilla kanavilla kotimainen elokuva on kevyenä sivumainintana blockbustereiden kyljessä, jos edes siinä.

Ylen kanavilla linjanjako on selvä: TV1 keskittyy esittämään perinteisellä arki-iltapäiväpaikalla vanhaa suomalaista elokuvaa, etulinjassa sotilasfarsseja ja nostalgista maalaisromantiikkaa. TV2 puolustaa paikkaansa kesällä esittämällä viime vuosien novellielokuvasatoa. Onkin hienoa, että nuorten tekijöiden puolituntiset lyhytfiktiot saavat näkyvyyttä sunnuntai-iltojen paraatipaikalla.

Kovasikajuttu (2012)

Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat olleet viime aikoina Yleisradion ohjelmaprofiilissa aiempaa vahvemmalla esityspaikalla, maanantai-illassa. Hyvä niin, mutta milloin koittaisi se kaunis päivä, jolloin dokumenttielokuvaa ei kohdeltaisi ohjelmatiedoissa asiaohjelmana? Kärjistäenhän nykytilanne on sellainen, että esimerkiksi Kovasikajuttu (2012) oli elokuvateatteri- ja tallennelevityksessä dokumenttielokuva, joka palkittiin ansaitusti Jusseilla (parhaana dokumenttielokuvana ja Riitta Poikselkä parhaasta leikkauksesta), mutta tullessaan televisiosta se koki arvon laskun. Kovasikajuttu muuttui ohjelmatiedoissa lajitovereidensa tavoin näkemyksellisestä suomalaisen elokuvan kulmakivestä näköradion asiaohjelmaksi. Melko karu kohtalo.

Television kotimaisen elokuvatarjonnan pelastuksen tarjoaa YLE Teema, jonka innovatiiviset Suomi-sarjat etsivät vertaistaan. Kanavan laajalla elokuvatuntemuksella toimitettu ohjelmisto edustaa suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähi(elokuva)historian vaalimista parhaimmillaan, sillä suurin osa Teeman Suomi-elokuvan tarjonnasta nojautuu harvinaisuuksiin. Elokuviin, joista osaa ei välttämättä koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen televisiosta tai joiden televisioesityksestä on jo vuosikymmeniä. Kiehtoviin esityssarjoihinsa Teema sulauttaa komeasti suomalaisen elokuvan koko tyylikirjon. Hyvä esimerkki löytyy kuluneelta keväältä, jolloin Teeman torstai-illat osoittautuivat jälleen Suomi-elokuvan entusiastin aarreaitaksi. Nuorisoelokuviin keskittyneessä sarjassa nähtiin useita valkokangaslevityksen jälkeen lähestulkoon kadonneeksi diagnosoituja elokuvia kuten Janne Kuusen visuaalisesti kiehtova Apinan vuosi (1983).

Apinan vuosi (1983)

Tänä kesänä Teema hemmottelee kotimaisen elokuvan ystäviä kiehtovalla rakkauselokuvien sarjalla. Kati Sinisalon tuottamassa sarjassa kahlataan ensilemmen huumaan ja arjen pyöritykseen, nähdään niin pettämistä ja jättämistä kuin yksinäisyyttä ja rakkautta kuoleman varjossa. Elokuvaesitysten lisäksi aihetta syvennetään keskusteluilla Radio Suomessa torstai-iltaisin.

Teeman Kesäkinossa nähtävistä elokuvista muodostuu oivaltavia pareja, jotka tukevat toisiaan valloittavalla tavalla. Hyvä esimerkki mielikuvituksekkaasta elokuva-illasta nähdään elokuussa (24.8.), jolloin kohtaavat Matti Ijäksen herkullisen irvokas Räpsy ja Dolly eli Pariisi odottaa (1990) ja modernin lyhytelokuvan aikalaisklassikko Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012).

Hyvää kannattaa kysyä, Teeman merkeissä pysyä.

Viva Tex! - anarkistianimaattorin perintö elää

Animaattori, elokuvaohjaaja ja sarjakuvapiirtäjä Tex Avery oli yksi amerikkalaisen animaation kultakauden kärkihahmoista. Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan väsymättömällä komiikalla. Turbovauhdilla etenevät kekseliäät animaatiot (tai pätkikset, joiksi niitä Suomessa ennen kutsuttiin) olivat vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Tex Avery syntyi Frederick Bean Averynä George Walton Averyn (1867-1935) ja Mary Augusta “Jessie” Beanin (1886-1931) perheeseen helmikuun 26. päivä 1908. Varhain näyttävän piirustustaidon oppinut lukiolaispoika lähetti taidonnäytteitään Hollywoodiin, nousevalle animaatiotuottajalle Walter Lantzille, joka yllättäen vaikuttui nuorukaisen kädenjäljestä. Myöhemmin Nakke Nakuttajan (Woody Woodpecker) luojana muistettava Lantz palkkasi taiteellisesti lahjakkaan Averyn kalifornialaiseen studioonsa ensin sarjakuvapiirtäjäksi, mutta nähtyään nuoren miehen taidot, Averyn ura animaattorina saattoi alkaa. Lantzin studiolla Avery työskenteli keskellä Yhdysvaltojen syvintä lamaa aikana 1930-luvulla. Näinä vuosina hän olennaisesti kehitti omintakeista animointityyliään.

1930-luvun puolivälissä Avery siirtyi Leon Schlesingerin leipiin ja Warnerin palkkalistoille, josta hän löysi tuotteliaan ja innovatiivisen, mutta myös konfliktirikkaan animaatio-osaajien joukon. Pienen animaatiostudion mukaisesti nimettyyn Termite Terrace -tuotantoryhmään kuuluivat Averyn lisäksi Chuck Jones (1912-2002), Friz Freleng (1906-95), Bob Clampett (1913-84) ja Robert McKimson (1910-77). Tuotantovauhdin kiihdyttyä Termite Terrace -porukan tyyli sai yhä anarkistisempia sävyjä. Warnerin alkuaikoina Avery ohjasi ensimmäisen Repe Sorsa (Daffy Duck) -animaation (Porky’s Duck Hunt, 1937), oli omalta osaltaan luomassa pohjaa Putte Possun (Porky Pig) -hahmolle ja loi Väiski Vemmelsäären (Bugs Bunny) lopullisen version elokuvassa Ovela Väiski (A Wild Hare, 1940). Looney Tuneseiksi nimetyt lyhytanimaatiot olivat Warnerin vastaus Disneyn Hassunkurisille sinfonioille (Silly Symphonies, 1929-39).

Toisen maailmansodan jyllätessä Avery vaihtoi Warnerilta itsenäisemmin johdetun Metro-Goldwyn-Mayerin animaatiopuolelle. Fred Quimbyn johtamassa MGM:ssä Averyn luovuus pääsi komeimpaan kukoistukseensa, kun animaatioiden vauhdikkuus vietiin päättömyyteen asti väkivaltaisemmalla ja suorasukaisemmalla tavalla. Averyn postmodernit piirrosadaptaatiot klassikkosaduista, kuten Punahilkasta, osoittautuivat paitsi nerokkaiksi, myös kumouksellisiksi. Miehen satutulkinnat eivät glorifioineet Disneyn tavoin viattomuutta, vaan valkokankaalle roiskaistiin hillittömästi flirttailevia punapäitä (Red), himokkaita susia ja kenties vieläkin seksinnälkäisempiä isoäitejä. Avery leikitteli kekseliäästi sukupuolirooleilla ja elokuvakerronnan konventioilla. Hänen animaatioissaan vankilasta karannut susi saattoi huoletta kurvata filminauhan reunan yli tai Technicolour-rajan yli ”mustavalkopuolelle”. Aidon surrealismin tavoin olennot ja esineet eivät käyttäytyneet, kuten niiden reaalimaailman normien mukaan kuuluisi.

MGM:n kaudella Avery loi myös tunnetuimpiin hahmoihinsa lukeutuvan alakuloisen sankarikoiran, Lurpan (Droopy), joka seikkaili luojansa ohjaamana peräti seitsemässätoista lyhytanimaatiossa. Parhaimmillaan melankolikkokoira esiintyi Heck Allenin kynäilemässä Northwest Hounded Police (1946, suomenkieliseksi nimeksi on mainittu mielikuvitukseton Lurppa ja susi) -lyhärissä, jossa kanadalaisena ratsupoliisina nähtävä Lurppa jahtaa peräänantamatonta Sutta jopa valkokankaan hahmona ja plastiikkakirurgin antamien uusien kasvojen kautta.

Oscar-ehdokkaaksi Avery nostettiin peräti puolitusinaa kertaa, mutta arvostettu pysti jäi ohjaajan harmiksi saamatta. Averyn Oscar-ehdokkuudella noteeratuista elokuvista ansioituneimpia ovat elokuvahistoriallisesti merkittävä Ovela Väiski (A Wild Hare, 1940), toisen maailmansodan rohkea natsisatiiri Blitz Wolf (1943) sekä myöhemmän kauden velmu 50-lukulaisen perheidyllin parodia Crazy Mixed Up Pup (1954). Kulttuuriskandaalin puolelle mentiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Avery jätettiin elokuva-akatemian taholta jopa elämäntyöpalkinnotta.

MGM:n animaatiotallissa Avery työskenteli aina vuoteen 1957 asti, jolloin yhtiön lyhytanimaatioon keskittynyt osasto lakkautettiin kannattamattomana. Television yleistyminen merkitsi elokuvateattereissa esitettävän lyhytanimaation rappiota. Television massatuotanto taas johti väistämättä tuotannon kaavamaistumiseen ja sopi paremmin liukuhihna-ammattilaisille kuin Averyn kaltaisille luoville pioneereille.

Elämänsä ehtoopuolella Avery kärsi työuupumuksesta, joka ajoittain vei työkyvyn ja elämänilon.  Animaation kulta-aikojen jäätyä taakse masennukseen taipuvainen Avery ei löytänyt mieleistä virkaa televisiotuotannoista, vaikka työskentelikin lähes kuolemaansa saakka. 1960- ja 70-luvuilla Avery ohjasi animaatiojaksoja television viikonloppuaamujen lastenohjelmiin sekä televisiomainoksiin (kuten Suomen televisiostakin muistettaviin Raid!-mainoksiin). 1970-luvulla alkaneesta lyhytanimaatioiden arvostuksen noususta ei mestari itse ennättänyt enää täysin sielun voimin nauttia. Pitkällisen sairastelun jälkeen Tex Avery menehtyi maksasyöpään 72-vuotiaana, elokuussa 1980. Taiteilijan viimeiseksi luomukseksi jäi Hanna-Barberalle tehty The Kwicky Koala Show, jota esitettiin yhden tuotantokauden verran animaatiogurun kuoltua.

Piirroselokuvien Chaplinin, animaation hullun neron vaikutus alkoi näkyä populaarissa amerikkalaisessa elokuvassa viimeistään 1980-luvulla Joe Danten Gremlinsin (Gremlins – riiviöt, 1984) ja Robert Zemeckisin Roger Rabbitin (Who Framed Roger Rabbit?/Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?/1988) myötä.  Myöhemmin Averyn vaikutuspiiristä ovat ammentaneet esimerkiksi kulttisarja Ren & Stimpy (1991-96), Steven Spielberg-johdannainen vauhtisarja Animaaniset (Animaniacs, 1993-98) sekä jatkuvissa intertekstuaalisissa viitteissään ilman muuta myös Simpsonit (The Simpsons, 1989-). Elokuvan puolella varsin puhdasoppinen Tex-tribuutti on Charles Russellin fantasiakomedia The Mask – Naamio (The Mask, 1994), jonka pääosassa nähtävä pitelemätön Jim Carrey oli totisesti Red Hot Riding Hoodinsa (1943) katsonut.

PS: Texin merkityksestä on kirjoittanut myös professori Jukka Kemppinen, jonka henkilökohtaisilla muistoilla höystetty hieno teksti on ensiluokkaisen suositeltavaa luettavaa. Kemppinen ymmärtää myös Roger Rabbitin merkityksen!