Simple Mindsin dissaamisesta tuli viimeistään 1990-luvulla trendikästä. Osin toki yhtyeen omasta syystä, sillä 1980-luvun lopulle tultaessa bändin pop-luomuksista tuli pahin mahdollinen irvikuva siitä innovatiivisesta, kokeilunhaluisesta postpost-yhtyeestä jollaisena glasgowlainen ryhmä toimintansa aloitti. Live Aidin jälkihuuruissa Simple Mindsin mahtaileva stadionsoundi alkoi kasvaa hallitsemattomaksi ja maailman parantamiseen (ja julkkissuhteisiin) taipuvainen keulahahmo Jim Kerr ajautui rock-kriitikoiden pilkan kohteeksi.Simple Mindsin luovuudesta alkoivat tehot huveta 1980- ja 90-lukujen taitteessa, eivätkä tilannetta ainakaan parantaneet jatkuvat kokoonpanovaihdokset ja levy-yhtiömuutokset. Häviämäisillään Simple Minds oli Real Lifen (1991) turruttavassa tosikkoudessa, semminkin jos sitä vertaa samana vuonna ilmestyneisiin levyihin kuten Primal Screamin Screamadelicaan, Massive Attackin Blue Linesiin tai vaikkapa My Bloody Valentinen Lovelessiin. Näiden rinnalla Real Life on kuin tehty jossain toisessa, kolkommassa ja turpeammassa universumissa.
Mikään yllämainituista seikoista ei kuitenkaan poista Simple Mindsin loistonpäivien hehkua, sillä vuosina 1979-84 yhtye oli parhaimmillaan yksi galaksin vahvimmista. Bändin juuret (tai tarkemmin sanottuna sen esivaiheen, Johnny & The Self-Abusers) ulottuivat punk-liikkeen nurkille, mutta ensilevyn (Life in a Day, 1979) ilmestyessä musiikkityyli oli jo vaihtunut uuden aallon soundikokeiluihin. Real to Real Cacophony (1979) ja Empires and Dances (1980) -levyillä Simple Minds loi vahvan perustan omaleimaiselle ilmaisulle taiteellisen konerockin ja synkkämietteisesti kolisevan postpunkin välimaastosta. Krautrock-vaikutteisella Sons and Fascinationilla (1981) ja konepop-vetoisella Sister Feeling Callilla (1981) glasgowlaisnuorukaiset viimeistään sementoivat asemansa Joy Divisionin ja varhaisen The Human Leaguen manttelinperijänä.Yhtyeen varhaiskausi (1979-81) tuotti paitsi kulttisuosiota, myös orastavia radiohittejä. Vauhdikkaat singlevedot I Travel, The American sekä Love Song osoittivat yhtyeen pop-sensibiliteettiä ja toisaalta Sweat in Bulletin ja Themes for Great Citiesin kaltaiset biisit ennakoivat Madchester-aikakautta.
Simple Mindsin kaupallisena läpimurtona voi kuitenkin pitää vuonna 1982 ilmestynyttä levyä New Gold Dream (81-82-83-84), jolla yhtye taitavasti siirtyi harmaansävyistä kohti värikkäämpää, tanssittavampaa syntikkapoppia. Singlehitit Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle yhdistivät oivaltavasti kohtalokkaan romantiikan radioystävälliseen uuden aallon poppiin. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattista tehoa. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat biisintekijäkaksikon, Jim Kerr ja kitaristi Charles Burchill ohella Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä erityisesti basisti Derek Forbesin tarttuvat bassokoukut. Saattaa hyvinkin olla keskeisesti Forbesin ansiota minkälaiseksi yhtyeen soundi New Gold Dreamilla kokonaisuudessaan muodostui. Samuli Knuutia lainatakseni, kun on kyllästynyt New Gold Dreamiin, on kyllästynyt siihen mitä me elämäksi kutsumme.
Yhtyeen kultakauden viimeinen merkkiteos Sparkle in the Rain (1984) on ilmestymisvuotensa merkittävimpiä levytyksiä Echo & the Bunnymenin Ocean Rainin, The Smithsin eponyymin debyytin sekä U2:n The Unforgettable Firen ohella. Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Kerr ja kumppanit siirtyivät synteettisistä äänimaailmoista kohti dynaamisempaa, aiempaa selvästi rock-henkisempää ilmaisua. Oletettavasti Lillywhiten tuotannollinen jälki Big Countryn The Crossingilla (1983) ja U2:n Warilla (1983) oli tehnyt skotlantilaiskvintettiin vaikutuksen, jonka pohjalta yhtyeen uusi, stadion-orientoitunut ja samalla aiempaa aggressiivisempi ja ekstrovertimpi rock-soundi syntyi. Soitannollisesti Sparkle in the Rain antoi isomman roolin kitaristi Burchillin lisäksi uudelle rumpalille, Mel Gaynorille, jonka voimakas soitanta sopi yhtyeen suureellisen rockin kivijalaksi.John Hughesiin rakastetusta kasariklassikosta The Breakfast Club (1985) muistettava megahitti Don't You (Forget About Me) muutti Simple Mindsin globaalissa suosiossa kaiken yhdessä yössä. Billy Idolille hittejä kynäillyt Keith Forsey kirjoitti kappaleen yhdessä Steve Schiffin kanssa ja antoi biisin vastaan hangoittelevien skottien levytettäväksi. Idolin lisäksi myös Bryan Ferryn hylkäämästä kappaleesta tuli aikalaisklassikko ja teinidiscojen kärkikappale, vaikka Simple Mindsilla oli vielä pokkaa heivata kappale pois Once Upon A Time -levyltä (1985), josta käytännössä alkoi yhtyeen hidas alamäki. Kiehtova, improvisatorinen synakilke oli vaihtunut laadukkaan stadionrockin kautta paisuttelevaan pop-paatokseen, johon oman folk-mausteensa lisäsi vuosien kuluessa albumi Street Fighting Years (1989). 1990-luvulla Simple Minds oli pahimmillaan (Real Life, Good News from the Next World, Neapolis) kuin karkean valkaisuhoidon läpikäynyt ja ennalta ikääntynyt lauma sessiomuusikoita etsimässä kadonnutta inspiraatiota.
Syvästä taiteellisesta lamastakin voi kuitenkin selvitä ja jollei voittajana, niin ainakin kuivin jaloin. Sen Simple Minds todisti karismaattisilla, jopa rouheilla levyillä Black & White 050505 (2005) ja erityisesti uuden aallon kaikuja muistelleella Graffiti Soulilla (2009). Viime vuosina yhtye on näyttänyt elinvoimansa myös uudelleen aktivoituneena kiertuebändinä. Nostalgisten hittiparaatien vierelle keski-ikäistyneillä poppareilla on ollut muskelia heittää myös viiden ensimmäisen levyn tuotantoa modernisoinut kiertue 5x5 Live (2012), joka otettiin ylistävän kritiikin saattelemana vastaan.
Kehnoista ajoista huolimatta Simple Mindsille soisi laajemman uudelleenarvioinnin, jotta yhtyeen alkutuotannon merkitys nousisi sen ansaitsemalla paikalle. Myöskään 80-luvun hittikoneena Kerrin ja Burchillin sävellyksiä ei tulisi vähätellä.Lopuksi vielä sponsoroimaton reklaami: Simple Mindsin yhtyeen nykykunnon voi todeta ensi tammikuussa Helsingin Circuksessa.
Alive and kicking!
