Muistoissamme: Philip Seymour, Harold ja Tea

Alkuvuodesta on moni rakastettu näyttelijäikoni (mm. Shirley Temple (1928-2014), Sid Caesar (1922-2014), Maximilian Schell (1930-2014)) poistunut ajasta iäisyyteen. Lista tuntuu jo nyt murheellisen pitkältä, vaikka kalenterivuodessa ollaan vasta helmikuun loppupuolella.

In Memoriam - Philip Seymour Hoffman

Eniten mediahuomiota osakseen sai Oscar-palkittu yhdysvaltalaisnäyttelijä Philip Seymour Hoffman (1967-2014), joka menehtyi helmikuun alussa kiistatta liian varhain, vasta 46-vuotiaana. 2000-luvun kenties ylistetyimmästä miesnäyttelijästä tuli amerikkalaisen elokuvan monipuolinen sivuosakasvo jo 1990-luvun alussa, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Todd Solondzin Onnen (Happiness, 1998) myötä. Hoffman antoi sielun Solondzin tragikoomisen elokuvan Allenille, yksinäiselle toimistonörtille, jonka haaveet rakkaudesta romuttuvat mitä julmimmalla tavalla.

Vuosituhannen vaihteessa vahvoja henkilöhahmoja alkoi kertyä kuin liukuhihnalta sekä amerikkalaisen indien (State and Main, 2000) että valtavirran (Punainen lohikäärme/Red Dragon, 2002) elokuvissa. Unohtumattomina roolitöinä mieleen palaavat esimerkiksi rahanahne Andy Hanson Sidney Lumetin elinvoimaisessa rikosdraamassa Before the Devil Knows You're Dead (2007), legendaarisen rock-kriitikko Lester Bangsin muotokuva Cameron Crowen nostalgisessa Melkein julkkiksessa (Almost Famous, 2000) tai teatteriohjaaja Caden Cotard Charlie Kaufmanin postmodernissa metadraamassa Synecdoche, New York (2008).

Oscar-palkinnon Hoffman sai pääroolistaan eksentrisenä amerikkalaiskirjailijana Truman Capotena Bennett Millerin biopicissä Capote (2005). Pitkin 2000-lukua Hoffman jakoi aikansa kahden taiteellisen intohimonsa, elokuvan ja teatterin välillä. Elokuvan puolella ainoaksi ohjaustyöksi jäi sydämellinen draamakomedia Soutaen sydämeesi (Jack Goes Boating, 2010). Tiettävästi huumeiden yliannostukseen kuolleen Hoffmanin pitkäaikaisin yhteistyökumppani oli ohjaaja Paul Thomas Anderson, jonka kanssa syntyivät mm. pornoteollisuuden humoristinen läpileikkaus Boogie Nights (1997), mosaiikkimainen Magnolia (1999) sekä jykevän klassinen Mestari (The Master, 2012).  


Komiikan kehittäjä, Harold Ramis

Harold Ramis (1944-2014) tuskin on edellämainittujen kaltainen näyttelijäikoni, mutta viihteen ja komiikan tekijänä Ramis oli kultakaudellaan 1970- ja 80-luvulla lajinsa amerikkalaista parhaimmistoa. Aikalaistensa Bill Murrayn ja Chevy Chasen tavoin Ramis hankki koomikon kannuksensa National Lampoon -tuoteperheen radio- ja televisio-ohjelmilla The National Lampoon Radio Hour (1973-74) ja The National Lampoon Show (1975). Televisioon huumorin kirjoittaminen jatkui suositussa kanadalaisessa sketsiohjelmassa, Second City Televisionissa (1976-79).

Elokuvassa Ramisin läpimurto tuli John Landisin siivottoman nuorisokomedian Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) käsikirjoituksella, joka Ramis kynäili yhdessä Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kanssa. Maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi ja sinkosi pääosanäyttelijänsä John Belushin villin filmitähteyden pyörteisiin.

1980-luvulla Ramis työskenteli tasavertaisesti ohjaajana (mm. crazy-komedia Faijalla hommat hanskassa/National Lampoon's Vacation, 1983), käsikirjoittajana ja näyttelijänä (mm. anarkistinen sotilasfarssi Natsat/Stripes, 1981). Ivan Reitmanin ohjaamasta ja Ramisin yhdessä Dan Aykroydin kanssa käsikirjoittamasta Ghostbustersista (Ghostbusters - haamujengi, 1984) tuli kuitenkin se elokuva, josta Ramis parhaiten muistetaan. Yliluonnollisessa komediassa yhdistettiin virkistävällä tavalla suulas verbaalikomiikka kevyeen kauhufantasiaan ja lopputuloksena oli sukupolviklassikko, jonka maineen sinetöi hittilistat valloittanut teemabiisi (Ray Parker Juniorin Ghostbusters). Ramis itse näytteli elokuvassa porukan älykköä, parapsykologian tohtori Egon Spengleriä. Bill Murrayn johtaman haamujengin tarina jatkui vielä kelvollisessa jatko-osassa Ghostbusters II - haamujengi II (Ghostbusters II, 1989), jonka edeltäjänsä tavoin kirjoittivat Ramis ja Aykroyd.

Verisuonitulehduksen komplikaatioihin menehtyneen Ramisin epätasaisen filmografian parhaana ohjauksena muistetaan hurmaava yhden vuorokauden toistuvalle syklille rakentuva Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993), jossa Bill Murray veisteli arrogantin ja omahyväisen yleisneurootikon hersyvän muotokuvan. Ramisin muistosanoissa on helppo yhtyä Barack Obaman ajatuksiin:
 "When we watched his movies - from Animal House and Caddyshack (Latvasta laho, 1980) to Ghostbusters and Groundhog Day - we didn't just laugh until it hurt. We questioned authority. We identified with the outsider. We rooted for the underdog. And through it all, we never lost our faith in happy endings."

...JA LOPUKSI haluan muistaa vielä suomalaisessa teatterissa, televisiossa ja elokuvassa pitkän uran luonutta Tea Istaa (1932-2014), joka nousi esiin teatterin puolella vahvojen naisroolien tulkitsijana ja naiskuvan uudistajana. Elokuvan puolella Ista aloitti uransa jo 1950-luvulla esiintymällä Valentin Vaalan Kulkurin tytössä (1952), mutta mittavammat roolityöt tulivat Roland Af Hällströmin intohimokuvauksessa Poika eli kesäänsä (1955) ja Jack Witikan maineikkaassa alkoholistikuvauksessa Mies tältä tähdeltä (1958). Jälkimmäisestä Ista voitti parhaan naispääosan Jussi-palkinnon. 1960-luvun alussa Ista näytteli Witikan viihteellisessä "huvipuistomainoksessa" Iloinen Linnanmäki (1960) ja eheässä Aapeli-filmatisoinnissa Pikku Pietarin piha (1961), jonka jälkimainingeissa hän solmi pitkän avioliiton ohjaaja Witikan (1916-2002) kanssa.

1960-luvun jälkeen Istan elokuvaroolit vähenivät huomattavasti, kun luovan uran painopiste oli teatteri-ilmaisussa. 1970-luvulla Ista nähtiin vain kahden pitkän valkokangaselokuvan rooleissa, mutta sitäkin väkevämmin. Matti Kassilan ilmestyessään rohkeana pidetty Haluan rakastaa Peter (1972) toi uran toisen Jussi-palkinnon (paras naispääosa) Istalle, mutta jäi käytännössä elokuvauran viimeiseksi pääosaksi. Mikko Niskasen ohjauksessa Syksyllä kaikki on toisin (1978) Ista teki hyvän sivuroolin pankinjohtaja Haapasen (Niskanen itse) koruttomana vaimona. Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla (2012), Ida Aalberg -palkinnolla (1993) sekä Pro Finlandia -mitalilla (1997) palkittu Ista menehtyi
vaikean sairauden murtamana.

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 3

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012-13 kotimaiset debyyttielokuvat ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.
__________________________________________________________

Osa 3.

Zaida Bergroth: Skavabölen pojat (2009)
Zaida Bergroth (s. 1977) lunasti jo esikoiselokuvallaan Skavabölen pojat (2009) ne odotukset, joita ohjaajan lupaavat lyhytelokuvat olivat nostattaneet. Kivijärvellä Keski-Suomessa syntynyt Bergroth suuntasi elokuva-alan opintoja kohti heti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen. Prahan elokuva-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Bergroth haki Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjauksen linjalle, jonne ovet avautuivat heti ensimmäisellä yrittämällä. Ohjaajaopintojensa aikana Bergroth teki tiiviisti oppilastöitä, joista maineikkain, vuosikymmen sitten valmistunut Lasileuka (2004), palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla erikoispalkinnolla.

Bergrothin pitkä esikoiselokuva rakentui Antti Raivion vahvasti omaelämäkerrallisen Skavabölen pojat -näytelmäkäsikirjoituksen pohjalle. Raivion näytelmä oli kantaesitetty 1990-luvun alussa helsinkiläisessä Q-teatterissa, jossa siitä oli muodostunut monelle lama-aikakauden nuorelle sukupolvikokemus. Elokuvakäsikirjoitus syntyi Bergrothin, Raivion sekä käsikirjoittaja/dramaturgi/ohjaaja Jan Forsströmin hedelmällisenä yhteistyönä alkuperäistekstiin nojaten.

Traagisessa, mutta samalla lämminhenkisessä tarinassa seurataan perheen hajoamista 1970- ja 80-lukujen Suomessa. Keskiössä ovat veljekset Rupert (Lauri Tilkanen/Ilmari Järvenpää) ja Evert (Iiro Panula/Onni Tommila), joihin vanhempien avioero ja isän (Martti Suosalo) alkoholismi ovat jättäneet jälkensä. Kokonaistunnelmaltaan surumielistä elokuva rytmittää hienosti kosteasilmäinen nauru. Hienovaraisesti sävytettyä nostalgiaa tukevat Kaisa Mäkisen lavastus ja Sari Tuomisen tyylikkäästi esillepantu puvustus. Elokuvan sävyissä yhdistyvät ongelmitta elämän ilo ja hervottomuus sekä haavat repivä järkytys.

Elokuvateatterikierroksella Skavabölen pojat otettiin kriitikoiden osalta vastaan kiittävästi, jopa ylistävästi. Outi Heiskasen (Skenet, 4.9.2009) mukaan Bergrothin ensimmäinen pitkä elokuva oli ”järisyttävä täysosuma herkullista 1970-luvun epookkia myöten." Heiskanen kiinnitti arviossaan erityistä huomiota elokuvan onnistuneeseen roolitukseen. ”Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila yltävät meidän oloissamme kerrassaan poikkeukselliseen luontevuuteen. Bergrothin lyhärit nähneille tämä ei tule yllätyksenä, sillä hänellä on pistämätön kyky ohjata lapsia. Välittömyyden ja luottamuksen hedelmällinen atmosfääri ei voi olla välittymättä katsomoon asti.” 

Veli-Pekka Lehtonen (HS/NYT, 4.9.2009) ei voinut välttyä vertailulta Q-teatterin esityksen kanssa. Hänestä tarinasta oli taittunut terä pidättyväisemmän kerronnan takia. ”Elokuvassa on valjuutensa: loppu, sovitus, vaikuttaa kylmältä ja tekniseltä lankojen yhteensolminnalta – samaa puutetta taisi olla näytelmässäkin." 

Tarmo Poussu  (Tähtihetki-ohjelma / YLE, 4.9.2009) koki elokuvan heikkoudeksi paikoin laahaavan kerronnan sekä turhalla sivujuonella rasitetun tarinan. "Alkoholisoituneen isän ja teinipoikien kohtaamista saadaan odottaa liian kauan eikä siitä lopulta kehity mitään odottamisen arvoista. Sulevi Peltolan – niin hieno näyttelijä kuin hän onkin – esittämän sivuhenkilön ja tähän liittyvät sotatraumat olisi voinut jättää elokuvasta kokonaan pois."

Skavabölen pojat keräsi elokuvateatterikierroksella kohtuulliset yli 40 000 katsojaa ja se palkittiin talvella 2010 ansaitusti parhaan käsikirjoituksen (Raivio, Forsström, Bergroth) sekä äänisuunnittelun (Janne Laine) Jussi-patsailla. Aiemmin edellisenä syksynä (2009), elokuva oli voittanut pääpalkinnon Koreassa, Pusanin elokuvafestivaaleilla. Skavabölen poikien valmistuttua Bergroth siirtyi seuraavan tuotannon pariin, jolla hän jatkoi tiivistä yhteistyötään Jan Forsströmin kanssa. Uran toinen ohjaustyö oli intensiivinen draama Hyvä poika (2011).

Lähteet:

http://www.hs.fi/nyt/a1353038340250 (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)

http://www.skenet.fi/artikkeli/09/09/skavabolen-pojat (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)

http://yle.fi/uutiset/tahtihetki_skavabolen_pojat/5874634 (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)
http://www.film-o-holic.com/haastattelut/zaida-bergroth-skavabolen-pojat/ (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)
__________________________________________________________

Joonas Berghäll & Mika Hotakainen: Miesten vuoro (2010)
Joskus simppelistä perusideasta syntyy suuri elokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen esikoisohjauksessa suomalaisille miehille annettiin mahdollisuus puhua tunteistaan, saunassa istuen, toisen miehen kuunnellessa hiljaa vieressä. Tuloksena oli luokkarajat ylittävä läpileikkaus miehisyyteen, kun ruosteisten kiukaiden lämmössä miehet puhdistautuivat sekä fyysisesti että henkisesti.

Idea elokuvan tekoon syntyi Tampereen Rajaportti-saunan lauteilla, jossa Berghäll kävi viikko toisensa jälkeen kuuntelemassa miesten vahvasti tunteisiin vaikuttavia elämäntarinoita. Hiljalleen tuli oivallus, että elämän kohtaloista ja käänteistä saisi aikaan elokuvan, joka omalta osaltaan voisi särkeä myyttiä suomalaismiesten puhumattomuudesta. Teknisesti haastavassa tuotannossa kuvaajat Heikki Färm ja Jani Kumpulainen veivät 16mm-filmikamerat kylmään saunaan ja odottivat kameroiden lämpenevän yhdessä saunan mukana. Kuvaus saikin aikalaisarvioissa kiitosta: "Luontokuvat hivelevät sielua ja aivan ihastuttava on esimerkiksi kuva uima-altaan vesijuoksijoista, veden alla kuvattuna." (Satu Linnapuomi, YLEn Tähtihetki).

Elokuvan tunteikkuus syntyi väkevistä tarinoita, mutta herkistelyyn lomaan syntyi myös hurttia huumoria joulupukkien kokoontumissaunan ja omalaatuisen karhumiehen kautta. Tämän huomasi myös Helsingin Sanomien Mikko-Pekka Heikkinen: "Haikeaa tunnelmaa keventävät puhelinkoppiin ja leikkuupuimuriin tehdyt saunat sekä mies, jonka elämänkumppani on karhu. Lyhyt karhukohtaus menee suomihuumorin terävimpään kärkeen. Enemmänkin sitä olisi katsonut."

Ylimalkaan ensi-ilta-arvioissa ylistettiin dokumenttielokuvan tunnevoimaisuutta. YLEn Tähtihetken Tarmo Poussu havainnoi, että "yksinkertaisesta ideasta on syntynyt tunnevoimaltaan musertava elokuva, jonka jälkeen kukaan ei voi enää väittää suomalaista miestä kyvyttömäksi puhumaan tunteistaan." Satu Linnapuomi koki, että ohjaajat "ovat saneet henkilönsä puhumaan uskomattoman avoimesti syvimmistä ja kipeimmistä tunnoistaan. Elokuvassa ei silti ole tippaakaan pateettisuutta tai tunkkaisuutta." Film-o-holicin Tina Myllyniemen mielestä Miesten vuoro lipsahti hetkittäin patetian puolelle, mutta hän antoi kiitosta tekijöille, jotka "ovat saaneet luotua kuvaustilanteeseen välittömän ja kunnioittavan tunnelman, joka ulottuu aina valkokankaalle asti."

Miesten vuoron ensi-ilta ajoittui dokumenttielokuvan suurelle vuodelle (2010), jolloin aiemmin lähinnä marginaalisia katsolukuja teatterilevityksessä keränneet dokumentaarit saivat merkittävän suuren yleisön suosion. Elokuvan suosion laajuudesta ja kauaskantoisuudesta kertoi se, että pääkaupunkiseudun elokuvateattereissa Miesten vuoroa esitettiin yhtäjaksoisesti yli vuoden verran ja tuloksena oli yli 50 000 myytyä pääsylippua. Vuoden 2010 aikana valmistuneista dokumenttielokuvista edelle kiilasi vain rovaniemeläisten nuorten huumeiden käyttöä kuvannut kohuelokuva Reindeerspotting - pako Joulumaasta.

Kansainvälisesti Miesten vuorosta tuli yksi 2000-luvun laajimmin levinneitä suomalaisia dokumentteja. Elokuvan valtaisa festivaalimenestys on tuottanut näihiin päiviin saakka näytöksiä yli 70:llä elokuvafestivaalilla ympäri maailmaa. Miesten vuoro tuli myös ensimmäisenä suomalaisena dokumenttielokuvan valituksi katajaisen kansan Oscar-kandidaatiksi ulkomaisen elokuvan sarjaan. Siellä menestystä ei tullut, mutta parhaan dokumentin Jussin Berghäll ja Hotakainen kantoivat kotiin alkuvuodesta 2011.

Lähteet:
Miesten vuoro on upea dokumentti suomalaisen miehen tunteista (elokuva-arvio, Helsingin Sanomat). http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Miesten+vuoro+on+upea+dokumentti+suomalaisen+miehen+tunteista/1135254982784 (27.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Joonas Berghäll & Mika Hotakainen ja Miesten vuoro: Suomalainen mies puhuu sittenkin (haastattelu, Film-o-holic). http://www.film-o-holic.com/haastattelut/joonas-berghall-mika-hotakainen-miesten-vuoro/ (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Miesten vuoro: Suomalaisen miehen myytin uudelleenkirjoitus (elokuva-arvio, Film-o-holic). http://www.film-o-holic.com/arvostelut/miesten-vuoro/ (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Tähtihetki perjantaina 26.3. Miesten vuoro (elokuva-arvio, Tähtihetki). http://yle.fi/uutiset/tahtihetki_perjantaina_263/6151977 (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
__________________________________________________________

Mikko Niskanen: Pojat (1962)

Muistan elävästi lapsuudestani vahvan tunne-elämyksen, jonka koin, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen, emotionaalisesti pakahduttava loppukohtaus, jossa Jake-poika (Vesa-Matti Loiri) juoksee rautatiekiskoilla Oulusta poistuvan junan perässä tuntui 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta täysin musertavalta. Nähdyn elokuvan pysäyttävä katselukokemus viesti omaa kieltään. Olin nähnyt vaikuttavavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.

Äänekoskelaislähtöinen Mikko Niskanen (1929-1990) oli jo ennen esikoisohjaustaan tuottaja T.J. Särkälle tuttu mies. Niskanen oli Suomen Teatterikoulun käytyään työskennellyt Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Särkän tallissa Niskasen tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen nähtiin Mielosena. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui saamaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintasen romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Aikalaisarvioissa vastaanotto oli syystäkin innostunut. Helsingin Sanomien pääkriitikko Paula Talaskivi (1.12.1962) piti Niskasen esikoisohjausta kypsänä työnä. "Mikko Niskanen näyttää Neuvostoliiton filmikoulussa oppineen paljon, hän osaa soveltaa oppimiaan käytännössä, on osannut valita itselleen läheisen ja nykyiseen kehitys- sekä työskentelytapaansa hyvin soveltuvan aiheen ja myös syventynyt siihen ilmeisesti toden teolla." Maakansan Leo Stålhammar (2.12.1962) näki, että elokuvan onnistuneisuudesta "lankeaa ansio Mikko Niskaselle niin käsikirjoituksen laatijana kuin ohjaajanakin. [E]lokuvan rytmi todistaa alansa tuntevan filmimiehen otteesta." Kriittisintä linjaa edusti Kansan Uutiset -lehden Martti Savo (Modest Savtschenko): "[j]älleen on syntynyt filmi, joka on vain pohjana olleen teoksen heikko kuvitus, eikä Rintalan Poikiin pohjautuva itsenäinen elokuvateos."

Niskasen ohjauksen lisäksi kehuja saivat myös elokuvaaja Olavi Tuomen selkeä kameratyö, Einar Englundin tilanteita osuvasti siivittävä musiikki sekä Vesa-Matti Loirin hurja heittäytyminen nuoren Jaken roolissa. "Pojat ovat aitoja jokaisen puhetta myöten, he ovat tositoimessa mukana ohjaajansa kanssa. He eivät niinkään elä roolejaan, he ovat yhtä rooliensa kanssa. Erityisesti jäi mieleen Matti Loirin järkyttävä nuorukaishahmo Jake. Tällä pojalla on runsaasti aitoa eläytymiskykyä ja näyttelemisen vaistoa."

17-vuotiaalle Loirille rooli Niskasen ohjauksessa oli ensiesiintyminen elokuvassa. Ohjaaja itse oli löytänyt lupaavan nuorukaisen Elannon näyttämöltä nuorisomusikaalista Huipulla tuulee. Näyttelijälupaus sai osasuorituksestaan nuoren näyttelijän Jussi-kunniakirjan keväällä 1963. Viralliset Jussi-patsaat tulivat ohjauksesta ja kuvauksesta.

Kun elokuvan valmistumisesta oli kulunut 30 vuotta vuonna 1992, muotoili Turun Sanomien Tapani Maskula, että "Pojat lienee ammattitaitoisin esikoisfilmi, mitä Suomessa on koskaan valkokankaille ilmestynyt". Maskulan ajatukseen on hyvä nojautua vielä 2010-luvullakin. SF:n kohtalon vuosiin ajoittunut Pojat on yhä paras Suomessa tuotettu debyyttielokuva.

Niskasen ura elokuvantekijänä jatkui ristiriitaisista vaiheista huolimatta menestyksekkäänä aina ennenaikaiseen kuolemaan saakka. Miehen filmografian kärkiteoksiksi nousevat Poikien ohella paljon muistellut nuorisoelokuvat Käpy selän alla (1966) ja Ajolähtö (1982) sekä eeppinen autioituvan maaseuden läpileikkaus Kahdeksan surmanluotia (1972).

Lähteet:
Elonet / Pojat. http://www.elonet.fi/fi/elokuva/112915 (linkki tarkistettu 5.2.2014)
Toiviainen, Sakari (1999): Tuska ja hurmio: Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

_________________________________________________________

Edelliset osat:
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 2

Joulukuussa 2012 alkanut parhaita suomalaisia esikoiselokuvia esittelevä sarja päättyy tähän.

Betoniyön viemää

Viime sunnuntaina jaettiin Suomen elokuva-alan pitkäikäisimmät ja suuren yleisön silmissä tunnetuimmat elokuvapalkinnot, Jussi-patsaat. Palkintorohmuksi osoittautui - ehkä odotetusti - Pirjo Honkasalon urbaanidraama Betoniyö, joka keräsi peräti kuusi Jussi-patsasta. Parhaan ohjauksen (Honkasalo), elokuvan (tuottajina Mark Lwoff ja Misha Jaari), leikkauksen (Nils Pagh Andersen), lavastuksen (Pentti Valkeasuo) ja äänisuunnittelun (Jan Alvermark) lisäksi visuaalisesti näyttävän elokuvan kuvauksesta palkittiin ehkä tämän hetken ylistetyin aktiivielokuvaaja Peter Flinckenberg.

Honkasalolle itselleen Jussi-palkinto oli jo pitkän uran viides, mutta kuitenkin vasta toinen parhaan ohjauksen palkinto. Edellinen ohjaus-Jussi tuli reippaat 30 vuotta sitten historiallisella epookkidraamalla Tulipää (1980), jolloin Honkasalon tasavertaisena ohjaajakumppanina työskenteli itsekin vielä aktiivinen Pekka Lehto. Honkasalon uraan liitoksissa on myös elämäntyöpalkinnolla, betoni-Jussilla palkittu Jörn Donner, jonka laajasta, jo 1950-luvulla alkaneelta uralta, löytyy dokumenttielokuva Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982), jonka Donner ohjasi yhdessä Honkasalon ja Lehdon kanssa.

Gaalaillan kiitospuheista mieleenpainuvimmasta vastasi parhaan naispääosan ansaitusti pokannut Leea Klemola, joka muistutti elokuva-alaa turvallisen ja luottamuksellisen työympäristön merkityksestä. Klemola kiitti Kerron sinulle kaiken -elokuvan tuottanutta Liisa Penttilä-Asikaista palkka-avoimuudesta. Suuren yleisön vierastama elokuva sai myös lohdutusta parhaan käsikirjoituksen (Simo Halinen) Jussilla, kun taas yleisön suosikkielokuva -äänestyksen voitti Johanna Vuoksenmaan hittikomedia 21 tapaa pilata avioliitto, jonka suosio tuntuu jatkuneen myös DVD-ja Blu-ray-myynnin puolella. Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan sarjaan lähetetty Oppipoika sai erittäin laihan Jussi-saaliin. Palkinto tuli vain Riitta Peterin pukusuunnittelusta.

Klemolan lisäksi näyttelijä-Jussit menivät hyvin perustellusti Eero Aholle parhaasta miespääosasta Aku Louhimiehen väkevässä rikosdraamassa 8-pallo, Matleena Kuusniemelle Peter Franzénin omaelämäkerrallisesta kasvudraamasta Tumman veden päällä ja erityisen ilahduttavasti uransa parhaimman roolin tehneelle Jasper Pääkköselle Dome Karukosken lämminhenkisestä rasismikuvauksesta Leijonasydän.

Illan ehkä suurin riemunaihe oli kuitenkin Mika Ronkaisen (tässäkin blogissa lukuisia kertoja ylistetty) dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä, jolle suotiin parhaan dokumenttielokuvan palkinnon lisäksi musiikki-Jussi. Olli Tuomaisen ja Månskensorkesternin siirtolaislauluista koostettu musiikki tiivistää tunteellisen road-movien hengen komeasti.

Ehkä hieman yllättäen Jussi-gaalassa ei sivuttu lainkaan tämän vuoden iloisinta suomalaiseen elokuvaan kohdistuvaa uutista, Selma Vilhusen Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuvan Oscar-ehdokkuutta. Vilhusen elokuva lunasti historiallisen nomineerauksen kaikkien aikojen ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana ja ilahduttavaa on ollut, että Oscar-ehdokkuus on selvästi nostanut lyhytelokuvan kiinnostusta paitsi katsojien myös median piirissä. Onkin syytä kysyä, eikö olisi jo korkea nostaa myös lyhytelokuva-Jussi takaisin palkittavien joukkoon? Ongelmana on toistaiseksi pidetty sitä, että lyhytelokuvia ei liiemmin teatterilevityksessä nähdä, mutta ehkä konseptin valintaperusteisiin voisi hakea mallia Ruotsin Guldbagge-gaalasta, jossa lyhytelokuvapalkinto on jaettu osana juhlallisuuksia vuodesta 1996.

Filmiauran toivoisi virittelevän relevanttia keskustelua aiheesta. Kannattaisi pitää mielessä, että lyhytelokuva-Jussit jaettiin vuosina 1946-1958 ja uudelleen vielä 1966-80. Televisioitavan Jussi-gaalan ulkopuolelle rajattu, lyhytelokuvalle jaettava Kettu-elokuvapalkinto tuntuu jäävän vuosi vuodelta vähemmälle näkyvyydelle. Valitettavasti. Hämmästyttävää kyllä, peräti Iltalehti on kirjoittanut aiheesta lyhytelokuvien puolesta.

Suomalaisittain historiallinen parhaan lyhytelokuvan Oscar-ehdokas: 

Selma Vilhusen Pitääkö mun kaikki hoitaa?

MTV3:n televisioima suora lähetys sujui melko mallikkaasti. Mikko Leppilammen juonnot olivat rentoja ja elokuvantekijöiden piirikeskustelu toimiva konsepti. Sen sijaan tv-lähetyksen hengästyttävä loppukiri oli kääntyä todelliseksi antikliimaksiksi. Kymmenen uutisten vyöryessä päälle, oli kaikkea muuta kuin jännittävää, että tärkeimpien Jussien jako meni pikajuoksuksi.