Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 1

Neljä Ruusua on yhtye, jota vakastiotettava musiikkijournalismi on karttanut koko uuden vuosituhannen ajan. Vartuttuaan keski-ikään bändi onkin ajautunut kaupallisten radiokanavien kurimuksessa ei-kenenkään-maalle, ennalta-arvattavan nostalgiseksi suomipop-veturiksi, jolta ei odoteta uusia temppuja ja, mikä ikävintä, yhtye, johon tunnutaan suhtautuvan jo pelottavan vihamielisesti.

Nykypäivän hipsterille lieneekin haasteellista osoittaa se, että neljännesvuosisata (?!) sitten Neljä Ruusua oli Suomen parhaimpia yhtyeitä. Innovatiivinen, kokeileva ja moderneja soundikokeiluja pelkäämätön ryhmä, jonka konesoundi oli parhaimmillaan, rohkenen sanoa, kansainvälisellä tasolla. Ja yhtye, joka syvän laman katkeroittamassa maassa rohkeni panostaa visuaalisuuteen sekä musiikkivideoilla, live-esiintymisissä että värikylläisissä promokuvissa.

Joensuussa jo 1980-luvun alkupuolella perustettu Talouskukkaro loi perustan Neljän Ruusun äkkiväärälle, melko äänekkäällekin rockille, josta kuoriutui vuoden 1987 eponyymi pitkäsoitto. Melkoisesti Sielun veljien räyhähenkisyyttä* säteillyt rytmiryhmä alkoi tarkentaa tyyliään jo saman vuoden syksyllä ilmestyneellä Kasvukipuja-levyllä (1987), jolla kuultiin jo hienostuneempaa poppiakin (Itkupilli).

Alkuaikojen Neljä Ruusua oli selkeästi kitaravetoinen rock-yhtye. Samoihin aikoihin Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen muodostama ryhmä teki kuitenkin runsaasti myös akustisia keikkoja, joiden ansioksi bändille kehittyi rytmikäs, vatkauspoljentoinen soundi. Tuo soundi helkkyvine kitaroineen vahvistui entisestään Hyvää päivää -levyllä (1989), jonka määrätietoisessa popsensibiliteetissä kuulee sukulaisuutta Kauko Röyhkän Lauralle-kauden (1984) tai vaikkapa Keban tuotannosta.

Oli aluillaan vuosikymmen, jonka ensimmäisestä puolikkaasta tuli Neljän Ruusun kultakausi. Vuosikymmen, jolloin sähkökitarat ja syntetisoijat, orgaaninen musiikki ja konemusiikki fuusioituivat peruuttamattomasti yhteen. Depeche Moden Violator (1990), Pet Shop Boysin Behaviour (1990) ja U2:n vuotta myöhemmin ilmestynyt Achtung Baby (1991) olivat keskeisimmät taustavaikutteet Neljän Ruusun muutoksessa tummasävyisellä konesoundilla flirttailevaksi pop-yhtyeeksi.

Hädin tuskin parikymppiseksi varttuneiden Ruusujen kaupallisella läpimurtoalbumilla Hyvää yötä Bangkokilla (1990) syntetisaattorit, rumpukoneet ja sekvensserit ovat vielä kokeiluasteella. Hellyyttävässä rippikoulukaihoilussa Muisto konerumpujen ja oikukkaan sähkökitaran taustalle saapuvat pahaenteiset syntikat. Sama tummasävytteisyys varjostaa myös albumin päätösraitaa Hyvää yötä.

Leikkisyyttään yhtye ei ole kuitenkin Bangkokillakaan unohtanut, sillä svengaavien ja hetkittäin funk-johdannaisten** rumpukomppien seassa kuullaan myös skrätsäystä ja vapaalla kädellä annosteltuja marakasseja ja tamburiineja. NRGM:n Ville Aalto onkin nähnyt näiden vaikutteiden tulleen Happy Mondaysin hedonistisestä ekstaasirytmiikasta.

Levyn hitiksi ponkaisi syvämietteisen tuntuisia aforismiväännöksiä ja dingomaista lennokkuutta yhdistellyt Sukellus, jolla falsetissa ujeltavan Ilkka Alangon lisäksi vokaaleista vastasi, kukapa muukaan kuin EMIn silloinen tuotantopäällikkö Neumann.

Hyvää yötä Bangkokin myötä Neljä Ruusua sukelsi ensimmäisten suomalaisten bändien joukossa remix-versioiden maailmaan. Dj-käyttöön optimaalisesti soveltuvina 12-tuumaisina vinyylisingleinä julkaistuja singlejä retusoivat tanssittavaksi konepopiksi 1990-luvun alun elektronisen Suomi-soundin pioneerit Mitro ja Tommi Lindell.

Live-esiintymisiin uusi teknologia sekvenssereineen ja syntetisaattoreineen ui Bangkok-kiertueella. Koneet aiheuttivat härmärockin pellavapäihin tottuneelle yleisölle ihmetystä, jopa ärtymystä. Syytökset huijauksesta ja "konehomoudesta" otettiin Neljän Ruusun leirissä hilpeydellä vastaan. Moderniin teknologiaan tottumattomilla heinähatuilla olisi vielä paljon kestettävää 1990-luvun edetessä...

...Jatkoa seuraa...

* Jee jee jee - suomalaisen rockin historia -teoksessa Neljän Ruusun 1980-luvun tuotantoa luonnehditaan "suomalaiseksi pubirockiksi".
**Soundissa (1/1991) toimittaja Axa Sorjanen on kuvannut Neljän Ruusun musiikkia peräti "karjala-souliksi".

Lähteet:
1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut.
http://melomaanikko.loppu.fi/1993-alangon-veljesten-elektroniset-seikkailut/. Lähde tarkistettu 15.1.2015

Haloo-dokumentti 2012. Ohjaus ja tuotanto: Gabi Hakanen / Inkfish Oy. 2012.

Jee jee jee - suomalaisen rockin historia. Toim. Bruun, Seppo; Lindfors, Jukka: Luoto, Santtu; Salo, Markku. Porvoo: WSOY 1998.

Musiikkituottajat - Tilastot / Neljä ruusua.
http://www.ifpi.fi/tilastot/artistit/nelj%C3%A4+ruusua. Lähde tarkistettu 12.1.2015

Neljä Ruusua - Soitetuimmat: 20 laulua - nuotit ja tarinat. Toim. Luoto, Santtu. Helsinki: Like 2001.

Suomirockin työn sankarit: Ilkka Alangon Neljä ruusua oli 1990-luvun eniten keikkailevia yhtyeitä.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomirockin_tyon_sankarit_104764.html#media=104753. Lähde tarkastettu 13.1.2015

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän.
http://www.nrgm.fi/artikkelit/5-syyta-arvostaa-neljaa-ruusua-enemman/. Lähde tarkistettu 14.1.2015