Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 1/5: Tarja-Tuulikki Tarsala

Tarja-Tuulikki Tarsalan (1937-2007) ura leikkaa kiinnostavasti suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, televisioteatterin kultakautta ja kevyttä viihdettä. Uuden aallon tekijöihin Tarsala linkittyi ennen kaikkea Maunu Kurkvaaran Rottasodan (1968) ja Antti Peipon Ihmemiehen (1979) myötä. Televisioteatterissa ohjaajiksi valikoituivat mm. Kari Franck (Rautatie, 1973), Veli-Matti Saikkonen (Reviisori, 1975), Jukka Sipilä (Hiekkakuningas, 1972) ja tärkeimpänä Mikko Niskanen (Kahdeksan surmanluotia, 1972). Tarsala avioitui ohjaaja Ere Kokkosen kanssa päälle parikymppisenä ja yhteiseloa riitti vuosikymmenen verran. Tuolle ajanjaksolle mahtuvat sivuosaroolit hyperaktiivisessa farssissa Pähkähullu Suomi (1967) sekä surumielisessä komediassa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Tarsalan ura valkokangasrooleissa kesti 1960-luvun puolivälistä aina kuolemaan saakka (2007).

Valmistuttuaan vuonna 1963 teatterikoulusta Tarsala kiinnitettiin välittömästi osaksi vuotta aikaisemmin perustettua Televisioteatteria, jonka keskeisiin näyttelijöihin hän kuului aina vuoteen 1977. Tarsala otti uuden välineen nopeasti hallintaansa, vaikka Televisioteatterin lähetykset olivat suorina lähetyksinä vaativia tai nauhoitustekniikaltaan työläitä. Teatterikoulun pidettynä lehtorina Tarsala toimi vuosina 1975-79.

Televisioteatterin puolelta kohoaa Tarsalan kenties tunnetuin rooli Mikko Niskasen mestariteoksessa Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Tarsalan naispääosassa oli "lujuutta, sydämen sivistystä, hiljaista runollisuutta" -Peter von Bagh. Elokuvataiteen valtionpalkinnolla roolistaan palkittu Tarsala eli murhedraaman tuskan täysimittaisena parina Niskasen repivälle roolille. "En ole voimakas nainen ja 50 litran maitotonkan nostaminen tuntui aluksi mahdottomalta. Toisaalta rooli rakennettiin minun persoonastani, ei minun tarvinnut yrittää esittää juurevaa emäntää" -Me Naiset 16/1987. Yhteistyö Niskasen kanssa jatkui muutamaa vuotta myöhemmin raskaassa draamaelokuvassa Syksyllä kaikki on toisin (1978), jossa rooliksi valikoitui mustasukkaisen "toisen naisen" rooli.

Paluu "Speden talliin" tapahtui 1980-luvun puolivälissä kevyillä sivuosarooleilla elokuvissa Hei, kliffaa hei! (1985) ja Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987). 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Tarsala nähtiin monissa Ere Kokkosen väljähtyneissä Vääpeli Körmy -farsseissa sekä viimeisissä Uuno Turhapuro -elokuvissa. 1990-luvun mieleenpainuvin elokuvarooli saattoi hyvinkin olla Jari Halosen kunnianhimoisessa, mutta valitettavan epätasaisessa sci-fi-mukaelmassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).

Vuosituhannen vaihduttua Tarsala teki yhden muistettavimmista sivuosistaan Olli Saarelan omaleimaisella huumorilla ryyditetyssä rikosdraamassa Bad Luck Love (2000). Parhaan naissivuosan Jussilla palkitussa roolissa Tarsala esitti pikkurikollisten Alin (Jorma Tommila) ja Pulun (Tommi Eronen) Irja-äitiä. "Se syntyi ihan helposti, osaset menivät yhteen. Ihminen löytyi puku- ja maskikokeilujen kautta alitajunnastani. Ajattelin, että jotakin on pielessä, kun rooli syntyi niin helposti, mutta ei kaiken tarvitse olla tuskaista raadantaa. Työ ei jalostu siitä, että kärsin enkä pääse irti roolistani. Rooliin juuttuminen on ammattitaidon romantisoimista", Tarsala kertoi vuonna 2004 antamassaan haastattelussa. Elokuvakriitikko/kirjailija Tuuve Aro kuvasi Saarelan väkevää elokuvaa ensi-iltakritiikissä (Cult 10/2000) "hien ja veren tuoksuiseksi kasvukertomukseksi, myös painavaksi kommentiksi unohdettujen puolesta".

Maan sisällä elokuva – Risto Jarva -palkinto 40 vuotta, Suomen elokuvasäätiö 50 vuotta

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustaja ja visionäärinen elokuvaohjaaja Risto Jarva menehtyi auto-onnettomuudessa 16.12.1977. Vain 43-vuotiaana, kesken kiihkeän luomiskauden menehtynyt Jarva oli ehtinyt vaikuttaa suomalaisen elokuvan kentällä jo parikymmentä vuotta. Menetys oli mittaamattoman suuri, eikä vain taiteellisessa mielessä, vaan myös elokuva- ja kulttuuripoliittisesti.

Vuonna 1969 perustetussa Suomen elokuvasäätiössä ideoitiin edesmenneen ohjaajan muistoksi Risto Jarva -palkinto keväällä 1978. Alkuperäisissä säännöissä todettiin, että Suomen elokuvasäätiö asettaa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä jaettavaksi 30 000 markan suuruisen palkinnon kotimaisen lyhytelokuvan edistämiseksi. Tavoitteeksi asetettiin palkita suomalainen lyhytelokuva, joka persoonallisella tyylillään ja/tai sisällöllisellä omaperäisyydellä edistää lyhytelokuvaa omana taidemuotonaan. Alkuperäisissä säännöissä palkinnon ehtona oli, että palkitun tekijän tuli käyttää palkintosumma tekijän/tekijäryhmän uuden lyhytelokuvan tuotantoon.

Ensimmäinen Risto Jarva -palkinto jaettiin Tampereen elokuvajuhlilla helmikuussa 1979 Anssi Blomstedtin iskelmä- ja äänilevyteollisuutta kuvanneelle dokumentaarille Opeta mua rakastamaan (1978). Uuden tekijäsukupolven merkittävä esiinmarssi tapahtui Mika Kaurismäen Münchenin elokuvakorkeakoulun diplomityön, Valehtelija (1980), myötä. Vuoden 1981 Risto Jarva -palkintotuomariston mielestä ”Valehtelija kuvasi raikkaasti nuoren ihmisen identiteetin etsintää. Kohtaukset olivat luontevia ja kerronnallinen rytmi hallittu”. Kaurismäki oli nopein palkintorahan käyttäjä, sillä jo seuraavana vuonna kansainvälisen kilpailun parhaana fiktiona palkittiin dystooppinen Jackpot 2 (1981).

1980-luvun puolivälissä Suomen elokuvasäätiön hallitus muutti Risto Jarva -palkinnon sääntöjä. Uuden käytännön mukaan palkinto myönnettiin taiteellisin perustein henkilökohtaisena apurahana, eikä säännöissä enää edellytetty palkinnon saajalta uutta elokuvaa. Vuoden 1989 voittajaksi nousi Risto Jarvan hovikuvaajana toiminut Antti Peippo omaelämäkerrallisella dokumentillaan Sijainen (1989). Vakavan sairauden yliherkäksi pelkistämän sensibiliteetin kautta Peippo yhdisti palkitussa lyhytelokuvassaan äärimmäisen henkilökohtaisen tason Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, olematta silti mahtipontinen.

1990-luvulle tultaessa nousivat esiin uudet tekijät. Heitä vauhdittamaan luotiin Suomen elokuvasäätiön, AVEKin ja televisioyhtiöiden (Yleisradio, MTV) yhteinen Sparrausrinki-hanke. Kaikkein menestyksekkäimmäksi nousi varsinaisen kilpasarjan ulkopuolelta Risto Jarva -palkinnon napannut Markku Pölösen Onnen maa (1993), joka kuvaa raikkaasti ja elävästi pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää.

Elokuvan vuosisadan päättyessä Risto Jarva -palkinto jaettiin pitkän dokumentin (John Websterin Sukkien euroelämää, 1999) ja lyhytelokuvan (Kaisa Penttilän Liemessä, 1998) kesken. Penttilän ihanan anarkistinen animaatio oli omalta osaltaan raivaamassa Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen (nykyinen Turun ammattikorkeakoulun taideakatemia) animaatio-osaamista kohti kansainvälistä festivaalimenestystä. 2000-luvun alkajaisiksi Tampereen elokuvajuhlien palkintopöydän putsasi PV Lehtisen Hyppääjä (2000), joka on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi uimahyppäämisen ja ikääntymisen estetiikasta. Menestyksekäs lyhytelokuva voitti Risto Jarva -palkinnon lisäksi festivaalin Grand Prix’n, pääpalkinnon alle 30-minuuttisten kotimaisten elokuvien sarjassa sekä nuorisoraadin kotimaisen kilpailun palkinnon. ”Elokuvan katsominen on kuin joisi raikasta lähdevettä”, tiivisti Jarva-tuomaristo palkintopuheessaan.

Euroaikaan (2002–) siirryttyä elokuvasäätiö nosti Risto Jarva -palkinnon arvon 10 000 euroon. Tämä lisäsi entisestään palkinnon kansallista merkitystä, rahalliselta arvoltaan Suomen suurimpana elokuvapalkintona. ”Hellä hyvästijättö eräälle aikakaudella yhdistelee ansiokkaasti elävää kuvaa, valokuvaa ja animaatiota”, totesi tuomaristo Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellisen elokuvan muotovaliosta Hanasaari A (2009) sen voittaessa ilmestymisvuotenaan Risto Jarva -palkinnon. Vartiaisen ja Veikkolaisen visuaalisesti upeasta kaupunkikuvan muutoksen kuvauksesta tuli ”yhdessä yössä” kotimaisen lyhytelokuvan moderni klassikko.

Suomalaisen kokeellisen elokuvan ja mediataiteen vahvaa linjaa on Risto Jarva -palkittuina teoksina jatkanut myös tuore voittajateos, Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut (2018), joka onnistuu olemaan melankolisella virityksellään hätkähdyttävän kaunis ja samalla piruilevan huumorin kautta kantaaottava tanssielokuva.

Lopuksi vielä lainaus Risto Jarvalta, joka on hyvä muistaa myös meidän ajassamme. Jarva osallistui 1970-luvulla aktiivisesti suomalaisen elokuvakulttuurin kokonaisuudistukseen. Pettyneenä elokuvan edistämiskomiteatyönsä vastaanottoon Jarva totesi viisaasti: ”Ja vielä toivon, että kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa – elokuvaa.”

Otto Suuronen

49. Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin tänä vuonna Risto Jarva -palkinnon retrospektiivi sekä keskusteltiin palkinnon merkityksestä.