Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 2/5: Anja Pohjola

Anja Pohjola (s. 1931-) saattaa hyvinkin olla yksi pisimmän aktiiviuran tehneistä näyttelijöistä suomalaisessa elokuva- ja televisiohistoriassa. Liki 90 vuoden iästään huolimatta Pohjola on ollut viime vuosiin saakka sivuroolien sankarittareita.

Loimaalla syntyneen Pohjolan ura näyttelijänä alkoi jo lapsitähtenä 1940-luvun lopulla Jyväskylän Työväen Teatterissa. Varsinaiseen ammattiin hän pääsi käsiksi Jyväskylän Kaupunginteatterissa 1940-luvun lopulla ja ammattikiinnitykseen 1950-luvun puolivälissä Joensuun kaupunginteatterissa. Matka Pohjois-Karjalasta jatkui Hämeenlinnan kaupunginteatteriin (1955-59, 1961-63) ja Tampereen Pikkuteatteriin (1959-61). Televisioteatterissa Pohjola rakensi keskeisimmän uransa vuosina 1963-90. Monien aikalaistensa tavoin hän esiintyi 1960- ja 70-lukujen tv-teatterin huipputöissä, joihin lukeutuvat mm. Rauni Mollbergin ohjaukset Kovan onnen lapsia (1963), Meidän herramme muurahaisia (1964) ja Lapsuuteni (1967) sekä Jukka Sipilän tv-elokuvan klassikko Aliisa (1970).

Päärooleissa Pohjola nähtiin mm. Mauno Hyvösen ohjaamassa ja Lauri Leskisen tekstiin pohjautuvassa tv-näytelmässä Minna (1977), joka kertoo Minna Canthin elämästä ja taiteellisesta työstä ja Kari Franckin paljon muistellussa Juhani Aho -filmatisoinnissa Rautatie (1973). Pohjolan roolisuoritus lämminhenkisen Rautatien Liisana toi hänelle roolisuorituksestaan ansaitun Jussi-palkinnon.

Valkokankaalla ura alkoi Mikko Niskasen vaikuttavalla jatkosodan kuvauksella Sissit (1963), jossa Pohjola nähtiin esikuntalottana. Rooli lottana tuli tutuksi neljäkymmentä vuotta myöhemminkin Ilkka Vanteen pateettisessa Lotta Svärd -elokuvassa Lupaus (2005). 

Väinö Linnan historiallinen Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959-62) taipui 1960- ja 70-lukujen taitteessa Edvin Laineen rautakourissa kaksiosaiseksi elokuvasarjaksi (Täällä Pohjantähden alla, 1968 & Aleksi ja Elina, 1970), jossa Pohjola nähtiin keskeisessä Alma Koskelan roolissa. Elokuvakriitikko Heikki Eteläpää nosti Pohjolan roolisuorituksen esiin: "uljaan ryhdikäs ja koruton Alma on mainittava elokuvan 'asettuneimpien', intensiivisimpien tulkintojen kärkipäässä". Akselissa ja Elinassa Pohjolan esittämä Alma on varttunut jo isoäidiksi, kun Koskelan pojille tulee palvelukseenastumismääräys talvisotaan. Kohtaus, jossa haikea Alma katsoo tyhjenevää pihapiiriin ja toteaa: "Niin. Riihen taka ne aina häviää... Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään... Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön... Mihinkä kullonkin mennään..." lukeutuu Pohjolan uran mieleenpainuvimpiin. Linna-filmatisointien väliin mahtui vielä yllättävä sivurooli komisario Palmun puolisona Matti Kassilan James Bond -vaikutteisessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu (1969).

1990-luvulla Pohjola näyttäytyi sukupolvensa parhaimpiin ohjaajiin lukeutuvien Veikko Aaltosen ja Markku Pölösen elokuvissa. Aaltosen kiehtovassa Tuhlaajapojassa (1992) Pohjola tekee pienen lakonisen roolin rikospoliisin kanslistina. Pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää raikkaasti ja elävästi kuvaavassa Pölösen Onnen maassa (1993) Pohjola teki sydämellisen roolisuorituksen perheen mummona.

Kertoja- ja mainosäänenä Pohjola on ollut myös pidetty ja käytetty. Elokuvan puolella häntä kuullaan kertojaäänenä mm. Taru Mäkelän draamassa Pikkusisar (1999). Pohjolan tutusta kertojaäänestä saadaan jopa onnistunutta parodiaa aikaiseksi Markku Pölösen kokeilevassa dogma-komediassa Emmauksen tiellä (2001).

Harva ehkä muistaa, että Anja Pohjola ja hänen todellisen elämän aviopuolisonsa, näyttelijä Pehr-Olof Sirén antoivat kasvot Uuno Turhapuron ensimmäisille appivanhemmille anarkistisessa mustavalkokomediassa Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Pohjolan rooli Uunon anoppina jäi kuitenkin vain yhden elokuvan mittaiseksi, kun Marita Nordberg vakiintui rooliin Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) myötä. Spede tuli työnantajana tutuksi myös pienessä sivuroolissa elokuvassa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979). Viimeiseksi jääneessä Uuno Turhapuro -elokuvassa Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004) Pohjola esiintyi vanhainkodissa Annina ympärillään suomalaisen näyttelijätyön grand old -aatelisto.

1990-luvun lama-ajan lapsille Pohjola iskostui ikimuistoiseksi suulaana selänpesijänä, Tyyne Hurskaisena, television ajankohtaissatiirissa Hyvät herrat (1991-1995). Pohjola esiintyi samassa roolissa vielä vähemmälle huomiolle jääneissä jatkosarjoissa Herrat nauraa (1999) ja Donna Paukku (2006-07).

"Eikohän näytteleminen ole paljolti sitä, että puolustaa rohkeasti - niin hyvässä kuin pahassa - sitä ihmistä, jonka on saanut tulkittavakseen", Anja Pohjola totesi Anna-lehden haastattelussa 1988.

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Ilokuvia Porista - Visa Mäkinen 75 vuotta

Porilainen ilokuvantekijä Visa Mäkinen täytti maaliskuun lopulla 75 vuotta. Suomalaisen indie-elokuvan sinnikästä pikku jättiläistä muisti yllättäen Ilta-Sanomat syntymäpäiväartikkelilla, mutta viihdyttävämmän muistelon tarjosi hc-elokuvaharrastaja Ville Lähde metkalla Videospace -YouTube-kanavallaan, jossa Mäkiselle ja Curly Productionsille omistettiin yksi kokonainen ilta. Ehkäpä näiden innoittamana sain inspiraation tehdä yhteenvedon Mäkisen urasta, joka on aina kiehtonut, mutta ei laadullisista syistä vaan jonkinlaisena paikallisen ja osin talkoovoimin toteutetun elokuvanteon kuriositeettina. Huonoiksi tuomitut elokuvat kertovat myös jotain olennaista eletystä ajasta. Ilmiön kiinnostavuutta on toki lisännyt myös se, että lahjomaton Mäkinen itse on vetäytynyt julkisuudesta ja antanut 2000-luvulla vain muutaman pienimuotoisen haastattelun.

Porissa syntynyt (28.3.1945) ja siellä koko elämänsä viettänyt Mäkinen löysi tiensä elokuvaan, kun Aarne Tarkaksen kuvausryhmä saapui Yyterin sannalle kuvaamaan elokuvaa Sankarialokas (1955). 10-vuotias Mäkinen oli ystävänsä kanssa vain katsomassa kuvauksia, mutta pääsi mukaan myös tuotantoon, kantamaan rekvisiittana olleita verisiä lehmänruohoja. Myöhemmin Mäkinen toimi avustajana Porin teatterissa, opettajanaan mm. Ilmari Unho. Ennen ohjaajan uraa Mäkinen työskenteli elokuvateatterin paikannäyttäjänä, nuorisomannekiinina (!), juontajana, klovnina, promoottorina, tanssiaisjärjestäjänä ja toimittajana.

Ohjaajan ura alkoi "uuden aallon hauskiksella", kesäisellä kotiseutukomedialla Voi joku - mikä lauantai (1979), jossa aviomiehet Veka ja Pena lähtevät viikoksi kalaretkelle heidän puolisoidensa Ullan ja Titan suunnatessa kohti omaa vapauttaan, kesämökille saunomaan. Matkan aikana luonnollisesti sattuu ja tapahtuu - ja lopulta kahvitellaankin jo kesämökillä!

Voi juku - mikä lauantai syntyi ilman Suomen elokuvasäätiön tukea (kuten kaikki Mäkisen elokuvat Yön saalistajiin (1985) saakka) Suomi-Filmin tuotantoluotolla ja loput pankkilainana, jonka takuuna oli Mäkisen perheen Porissa omistama talo. Elokuva keräsi teatterilevityksessä runsaat 30 000 katsojaa, mikä mahdollisti seuraavan elokuvan tekemisen. Kriitikot suhtautuivat Mäkiseen alusta alkaen varauksella, kuten suomalaiseen (kansan)komediaan muutenkin. Debyyttiohjausta pidettiin kohteliaimmillaan pikkunättinä omakustanteena, "hyvänä vaihtoehtona nojatuolissa löhöämiselle".

Pelkkä elokuva ei monimediallisuuteen taipuvaiselle Mäkiselle riittänyt temmellyskenttänä, vaan ohjaajan uran alkaessa Mäkinen ryhtyi myös levytuottajaksi julkaisemalla albumillisen Onnen päivät (Happy Days, 1974-84) -televisiosarjasta tuttuja kappaleita suomeksi. Jo aiemmin Mäkinen oli julkaissut jääkiekkojoukkue Porin Ässille kannatuslaulun Hyvä Ässät! (1978). Myöhemmin 1980-luvun edetessä Mäkisen Curly Records erikoistui huoltoasemilla myytäviin huumorikasetteihin, joiden varsinaiseksi myyntitykiksi nousi Tankki täyteen (1978-80) ja Reinikainen (1982-83) -sarjoissa esiintynyt moottoriturpa Tenho Saurén.

Toinen ohjaus, Mitäs me sankarit (1980) syntyi vahvemmin ammattilaisvoimin. Mäkinen palkkasi käsikirjoittajaksi Kivikasvoista tutun ja television Soittorasia-jännityssarjan (1974) ohjaajana/käsikirjoittajana meritoituneen Ismo Sajakorven. Näyttelijäkaarti muodostui aikansa suosituimmista tv-esiintyjistä Leo Lastumäestä ja Tenho Saurénista ynnättynä charmantilla Kauko Helovirralla, vaikkakin varsinaissa päärooleissa nähtiin jo Voi joku - mikä lauantaissa toilailleet Timo Nissi ja Erkki Teittinen. Elokuvan mainoslauseeksi sommiteltiin kuvaavasti: "ketään loukkaamaton, kiva kotimainen".

Mitäs me sankarit löysi yleisönsä, sillä runsaat 140 000 katsojaa kävi katsomassa Mäkisen filmattua poliisi ja rosvo -farssia. Kriitikoiden vihamielisyys alkoi saada jo verbaalisesti näyttäviä suorituksia. Aamulehden Erkka Lehtola totesi elokuvan olevan "henkisesti vaatimattominta suomalaista elokuvaa vuosikausiin". Kansan Uutisten Martti Savo löysi kehumisen aihetta "hyvän laboratoriotyön jättämistä kauniista jäljistä". Vilpittömimmin kannustavaksi heittäytyi Hyvinkään Sanomien Kari Uusitalo, jolle "Mitäs me sankarit on selvästi parempi kuin esimerkiksi pari tuoreinta Turhapuro-elokuvaa. Elokuvasta paistaa innokas tekemisen ilo niin ohjaajan kuin näyttelijöidenkin puolelta. Tarina juoksee koko ajan hauskasti, siinä on jopa oma elliptinen kaarensakin, kuvakulmat ovat loogisesti harkittuja ja vaihtelevia".

Mäkisen tuotannon tavaramerkiksi alkoi muodostua vauhdikas ja koominen koheltaminen. Elokuvien ehkä ennakoimaton menestyminen lippuluukuilla sai myös ammattipiirit kiinnostumaan porilaisesta tekijästä. Mitäs me sankarit -elokuvan teattereihin levittäneen Kinoston edustajat lensivät Poriin tuottajan juttusille ja toivoivat lisää edellisen elokuvan kaltaista suureen yleisöön menevää "tavaraa". Ei ehkä elokuvia, mutta käyttötuotteita.

"Vietettiin siinä joulut ja kun menin pyhien jälkeen pankkiin, niin Finnkino (Kirj. huom. Kinosto) oli laittanut tilille vanhan miljoonan verran rahaa. Meinasin pudota tuolilta. Kun seuraavana vuonna menin maksamaan veroja, postineiti katsoi verolippua, sen jälkeen minua, ja sanoi, että hän lähtisi maasta" -Visa Mäkinen (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907)

Kaikenlaisia karkureita -elokuvan (1981) käsikirjoitus tilattiin Tankki täyteen ja Reinikainen -sarjat yhdessä Neil Hardwickin kanssa kirjoittaneelta Jussi Tuomiselta. Tuloksena syntyi sekava vankikarkurikomedia, jonka pääosiin saatiin Pekka Autiovuori, Anitta Niemi sekä jo Mitäs me sankareissa mekastaneet Leo Lastumäki, Tenho Saurén ja Kauko Helovirta. Autiovuoren energinen roolisuoritus lienee Mäkis-filmografian aidosti sympaattisin päärooli. Ilokuvaan viritetty Autiovuoren ja Anitta Niemen romanssi kulkee Yyterin rannalla montaasileikkausten hakiessa vertauksensa mm. joutsenten siipien räpyttelystä. Timo Salosen pirteästi komppaavalla musiikilla etenevää "suuren yleisön menevää tavaraa" näki elokuvateatterilevityksessä liki 100 000 katsojaa.

Seuraavan elokuvan tuotanto käynnistyi seksielokuvien maahantuontiin erikoistuneen Kamras-Filmin Kalle Jalkasen toimesta. Kuvaukset ehdittiin aloittaa Mäkiseltä lainatulla kalustolla, mutta Kamras-Filmin ajauduttua vakavaan talouskriisiin tuotanto siirtyi salanimien turvissa Mäkisen Curly Produktionille. "Amerikansuomalaisen ohjaajasuuruuden", Frank Siposen (alias Visa Mäkisen) ohjaama Pi pi pil... pilleri (1982) on Russ Meyerin jalanjäljissä etenevä pikkutuhma seksikomedia. Tekninen toteutus on levottoman huono, mutta tekemisen riemussa ja vilpittömyydessä sekä ennen kaikkea vinksahtaneissa roolisuorituksissa on oma härski viehätyksensä. Sittemmin Rölli-peikkona ikimuistoinen Allan "Allu" Tuppurainen revittelee tuplaroolissa kuntokylpylän johtajana ja psykofysiatri Reima Raitismieli Rautakuntona ja manaa joissakin äänenpainotuksissa esiin jo omituisten otusten kerhon riitasointuja. Kokenut Matti Ruohola näyttelee reippaalla otteella potenssilääkkeen keksivää professori Viktor Valpasta.

Ilmestyessään peräti 18-vuotiailta kielletyksi luokitellun eli "nuorisolle haitallisen" elokuvan alussa annetaan katsojalle käyttöohje: "Tämä elokuvaa pitää katsoa huvikseen". Mainosmateriaalit lisäsivät vielä, että "elokuva on niin hauska, että sitä katsoo huvikseen ja siinä on sen verran seksiä kuin hyvässä filmissä pitää olla." Nykypäivän valossa Pi pi pil... pilleri toki täysin epäilyttävä tekele. Se on tuhnuinen filmi ajalta, jolloin sihteereiden pepun nipistely oli hyväksyttyä ja koomiseksi kohtaukseksi riitti se, että likinäköinen mies menee suihkuun naisten puolelle. Jussi Karjalainen kirjoitti elokuvan televisioesityksen yhteydessä (1992) Pi pi pil... pillerin olevan "Suomen kaikkien aikojen typerin elokuva".

Pi pi pil... pillerin ohjanneen Frank Siposen henkilöllisyys ei säilynyt pitkään suurensa salaisuutena. Porin Lehden (10.3.1982) Kari Levola kirjoitti: "Ohjaaja Frank Siponen, jonka esikuvina ovat tiettävästi olleet Alfred Hitchcock ja Visa Mäkinen, on tehnyt elokuvan, jossa on paljasta pintaa, kaksimielistä ja yksimielistä ähellystä, mutta erotiikkaa saati aistillisuutta yhtä vähän kuin vasikankotletissa." Levola jatkoi antamalla tekijöille lisävihjeitä seuraavien elokuvien ideoista: "seuraavaksi kertausharjoitukset, sitten mäkihyppäähän kommellukset, sitten uskonnollinen farssi "Pappi vieraissa", elokuva verottajasta, juhannuksenvietosta, tupakkalakosta, lottovoitosta, presidentinnäköisestä miehestä." Levolan ehdotukset muuttuivat todellisuudeksi, kun Mäkinen palkkasi hänet käsikirjoittajaksi elokuvaansa Vapaa duunari Ville-Kalle (1984).

Elokuvakriitikoiden suhtautuminen Mäkiseen oli (jos mahdollista) jyrkentynyt entisestään Pi pi pil... pillerin myötä. Mäkistä pidettiin sitkeänä epäonnistujana, Suomen Ed Woodina ja hänen vaimonsa pitämästä grillikioskikin yritettiin tehdä miehelle häpeäksi: "nakkikauppiaasta elokuvaohjaajaksi". Systeemin ulkopuolelta tullutta yrittäjää lyötiin surutta: "Elokuvatusta kerrakseen", "Kaikenlaisia tekeleitä", "Mauttomuutta porilaisittain", "Makupala masokisteille". Kun Mäkinen sitten viidennen elokuvansa, sotilasfarssin Likainen puolitusina (1982) alkutekstien yhteyteen sijoitti tuottajan terveiset: "Tässä vaiheessa voi kaikki vapaalipuilla tulleet elokuvakriitikot lähteä pois. Tässä ei ole mitään teille sopivaa materiaalia - mutta hiljaa, ettei muut häiriinny", kokivat kriitikot sen luonnollisestikin sodanjulistuksena. Tyyli, jolla Mäkinen tölväisi kriitikoita oli varmastikin opittu Spede Pasaselta. Mäkinen asemoi itsensä Speden tapaan samaan oppositioasemaan "taidetta", kriitikoita ja elokuvasäätiötä vastaan. "Jos elokuva ei saa olla viihteellistä ja hauskaa, en tee elokuvia, teen elokivoja".

Ismo Sajakorven käsikirjoittama Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983) valmistui James Bond -elokuvien mukaelmana, enemmän pastissina kuin parodiana. Uskottavuutta haettiin mm. palkkaamalla elokuvan salaisen palvelun agentti 009:ksi Roger Mooren sijaisnäyttelijänä toiminut englantilainen Johnny Wood. Elokuvan nimiroolissa koikkelehtii Ilmari Saarelainen, mutta juonen kannalta tärkeintä taitaa olla, se että elokuvassa tehtiin autojen romutuksessa Suomen ennätys.

Seuraava elokuva Vapaa duunari Ville-Kalle (1984) mainosti olevansa teos, josta "Väyrynenkin tykkää". "Mölsän murheenkryynistä" kertovan tarinan kirjoitti porilainen toimittaja/kirjailija Kari Levola, joka oli aiemmin kritisoinut Mäkisen tuotantoa Porin Lehdessä. Vakiintuneen näyttelijäkaartin (Allan Tuppurainen, Matti Ruohola, Matti Mäntylä) rinnalle Mäkinen palkkasi 19-vuotiaan debytantin Lilli Suomalaisen ja pienessä sivuroolissa näyttäytyy Irwin Goodman. Vitsien kohteeksi asetettiin tällä erää luonnonsuojelijat, maaltapako ja Paavo Väyrynen. Alkuteksteissä elokuva omistettiin "Kipparikvartetille, yhden koon sukkahousuille, Tahkoluodon syväsatamalle, piimälle, kahdenkymmenen pennin pajatsoille, valkosipulinsyöjille ja naisten ampumahiihdolle". Elokuvan ensi-iltaa ei noteerattu juurikaan lehdistössä ja Vapaa duunarin katsojaluku jäi vain 551 kävijään. Mäkisen elokuvien katsojaluvut olivat kääntyneet jyrkkään laskuun.

Tällä vuosituhannella Porin halpisauteurin muistelluimmaksi elokuvaksi on noussut kovaotteinen, paikoin ihailtavan linjakas eksploitaatioelokuva Yön saalistajat (1985), joka tarjoaa "jännitystä suoraan suoneen". Yön saalistajat on Porin näköiseen kaupunkiin sijoittuva kertomus soluttautujapoliisista, gangsteriliigasta ja kultarysästä. On verisiä murhia, useita takaa-ajoja, vierailuja strippiklubille sekä seksikohtauksia.

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen on pohtinut Yön saalistajien asemaa 2010-luvulla: "Mäkinen ei tehnyt hyviä elokuvia, jotka painaisivat esteettisen tuomarin vaa'assa, mutta Yön saalistajat on suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt kymmenen kertaa. Nauraen, nauttien, mutta aina uudelleen innostuen. "Huono" ei kelpaa näin värikkään teoksen päämääreeksi, vaikka se voi monille olla se ainoa karsina". Night Visions -elokuvafestivaalilla (2009) järjestetyssä 25-vuotisjuhlanäytöksessä toimittaja Lauri Lehtinen kirjoitti elokuvan olevan "porilaisen oman tiensä kulkijan pääteos, ei enempää eikä vähempää kuin ainoa suomalainen pulp-trilleri, jossa on munaa".

Yön saalistajille kertyi valkokankaalla katsojia vain 1670 katsojaa, mutta aivan oma lukunsa on elokuvan ensimmäinen televisioesitys (MTV:llä elokuussa 1987). Televisiossa elokuvan osat esitettiin väärässä järjestyksessä ja lopulta kahteen kertaan. Kestoksi tuli kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei katsojia haitannut, sillä elokuvalle kirjattiin puolitoista miljoonaa katsojaa!

Yön saalistajien runsaan henkilögallerian kruunu on Matti Mäntylän näyttelemä rikollisliigan jäsen Reuna. Herkästi väkivaltaan taipuvaisen Reunan huumeaddiktio johtaa elokuvan mieleenpainuvimpaan jaksoon, jossa poltetaan kamaa kynttilöiden ympäröimänä ja huudetaan "Äiti! Äiti". ”Me ei tultu kuuntelemaan mitään pikkukakkosen satuja, rahat tänne luppakorva!”, huutaa suojelurahoja perivä roisto puolestaan kelloliikkeen pitäjälle. Elää ja kuolla Porissa!

”elokuva ihmisistä, jotka eivät koskaan oppineet tietämään, kumpi painaa enemmän, kilo kultaa vai kilo tiiliskiviä! Syksyn hurjin lataus, nenästä verta, sielusta kultaa!" -Yön saalistajien trailerista

Jo ennen Yön saalistajien valmistumista Visa Mäkinen oli lähestynyt T.J. Särkän perikuntaa Pekka Puupää -hahmon elokuvaoikeuksista. Kauppojen synnyttyä Mäkinen takoi parin vuoden ajan kaiken irti Pekka ja Pätkä -hahmoista, mutta uudelleenlämmittely ei kaupallisesta laskelmoinnista huolimatta herättänyt lainkaan vastakaikua. Siinä missä Suomen Filmiteollisuuden 1950-luvulla valmistuneet Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat sijoittuneet pääosin aurinkoisen kesäisiin helsinkiläismaisemiin, ummehtuu Pekka & Pätka tuplajättipotti (1985) jo alkutekijöissä tunkkaisiin sisäkuviin. Pääroolissa nähtiin 1980-lukulaisena Esa Pakarisena harvinaisen innoton Mauri Kuosmanen, Pätkänä Jaakko Kallio ja Justiinana Kristiina Elstelä. Hupia tarjottiin vielä toisessa pitkässä elokivassa, Pekka Puupää poliisina (1986), jossa nimirooliin oli vaihtunut Esko Roine. Kolmella kopiolla Helsingissä, Porissa ja Tampereella levitetty elokuva sai elokuvateattereissa runsaat 4000 katsojaa. Elokuvien välillä Mäkinen teki MTV:lle itsenäisiä Pekka ja Pätkä -ohjelmia. Silkka uuvuttava typeryys, kliseisten stereotyyppien vyörytys ja väkisinnaurattaminen ilman vitsejä muuttui Mäkis-standardiksi viimeistään Pekka & Pätkä -lämmittelyihin ja Ruuvit löysällä -elokuvaan tultaessa (1989). "Ruuvit löysällä ei kiristä kenenkään hermoja", lupasi Visa Mäkinen, mutta katsojan hermot ovat koetuksella erityisesti Hannu Huuskan ja Kalle Juurelan idioottimaisten roolitöiden takia.

"Talvella ajattelen, että en tee elokuvaa. Eroon tästä ei kuitenkaan pääse. Pakko on vähän samanlainen kuin sirkuslaisilla, jotka lähtevät keväällä kiertämään" -Visa Mäkinen, Turun Sanomat (23.7.1988)

Mäkisen uran kunnianhimoisin elokuva jäi hänen viimeisekseen. Kieltolain (1919-32) aikaan sijoittuva Pirtua, pirtua (1991) on Mäkisen filmografian oudoin lintu sikäli, että siitä puuttuvat kokonaan (tarkoituksellisen) farssin piirteet. Sävyiltään vakava Pirtua, pirtua pyrkii dramaattiseksi epookiksi, mutta olemattomilla resursseilla ei synny kuin keskinkertaisuutta. Ei, vaikka Suomen elokuvasäätiön tukeakin oli mukana miltei 400 000 markan edestä ja näyttelijäkaarti (Martti Kainulainen, Ahti Kuoppala, Aarno Sulkanen) kokonaisuudessaan uran vahvin.

Alastomuudessa Pirtua, pirtua sai jo mollberglaisia mittasuhteita: hätkähdyttävässä puolikuvassa näytettiin prostituoidun alapesu. Elokuvan valmistuttua tuottaja Mäkisen talous oli niin tiukalla, että elokuva sai lopputekstit vasta huhtikuussa 1995 nähtyyn televisioesitykseen.

Elokuvauran päätyttyä Mäkinen ohjasi vielä televisioon komediasarjoja. Ylelle toteutettiin Pekko Aikamiespoika - Tyräahon tyhjätasku -sarja (1992), jonka tuotantovaihe muuttui riitaisaksi, kun Mäkinen ja Timo Koivusalo kiistelivät Pekko-hahmon elokuvaoikeuksista. MTV3:lle työstettiin sarjat Cafe Kirpputori (1996) ja Camping Satumaa (1998). Cafe Kirpputoria Mäkinen itse kuvasi "sympaattiseksi, hengelliseksi tarinaksi, jossa kukaan ole minuuttia kauempaa kiukkuinen".

Tekijäuran ulkopuolelta yksi Visa Mäkisen kiinnostavimpia sivutoimia oli elokuvien videolevitys 1980-luvulta 1990-luvun alkuun. Mäkisen Curly Video (tai Cyrly Producktions, kirjoitusasuja on useita) toi Suomeen mm. William Lustigin kulttimaineikkaan slasherin Nukkemurhaaja (Maniac, 1980) ja George A. Romeron epidemiakuvauksen Kaikki saastuneet tuhotaan (The Crazies, 1973). Curly Videon ansioihin (?) lukeutuvat myös levityksessä olleet Sexis spaketti ja Brunon parhaat (1989), Jope Ruonansuun uraa edistänyt Matkiva kulkuri (1989) ja Video Bingo (1992).

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Kari Uusitalo: "Porin pikku jättiläinen". Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 9. 1981-85. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 2000, 59-64.

Tuomas Marjamäki: "Porilainen farssi". Teoksessa Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907. Helsinki: Edita 2007, 145-147.

Visa Mäkinen 75v Voi juku mikä lauantai-live! / VideoSäkki 40. https://www.youtube.com/watch?v=s4nkeaZkns4, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkinen iskee jälleen. (https://ylioppilaslehti.fi/dev/1996/04/visa-makinen-iskee-jalleen/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkisen kulttiklassikko Yön saalistajat palaa valkokankaalle. (https://suomenkuvalehti.fi/kuvien-takaa/visa-makisen-kulttiklassikko-yon-saalistajat-palaa-valkokankaalle/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkisen pikkutuhmat elokuvat kiinnostivat katsojia, mutta kauhistuttivat kriitikoita: poistui tyystin julkisuudesta miljoonan markan velat niskassaan. (https://www.is.fi/tv-ja-elokuvat/art-2000006454975.html, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Yön saalistajat uncut: kotimainen K18-kulttiklassikko nähdään lauantaina ensimmäistä kertaa leikkaamattomana. (https://suomenkuvalehti.fi/kuvien-takaa/yon-saalistajat-uncut-kotimainen-k18-kulttiklassikko-nahdaan-lauantaina-ensimmaista-kertaa-leikkaamattomana/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Puhetta Mukasta ja Mollbergista

Vierailin jo kolmatta kertaa Jarmo Laitanevan toimittamassa Ylen radio-ohjelmassa Kirja vs. Leffa. Tällä kertaa aiheena oli Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu (1964) ja sen pohjalta filmattu Rauni Mollbergin elokuva (1973). Kiinnostuneet voivat kuunnella allekirjoittaneen ja toimittaja/käsikirjoittaja Henry Walter Rehnströmin ajatuksia täältä.

Tässä myös ne edelliset ohjelmat, joissa olen vieraillut:
Trainspotting
Tuntematon sotilas