Rautainen Clint... Eastwood 90 vuotta

"What kinda stupid name is that?"
- Buford Tannen (Thomas F. Wilson) elokuvassa Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1990)

Clint Eastwood (31.5.1930-) täyttää kevään vaihtuessa kesäksi 90 vuotta. Laittaakseni tämän vielä vahvemmin historialliseen perspektiiviin, nuori kapinallinen James Dean (1931-55) oli Eastwoodia vuoden nuorempi ja on maannut Fairmountin hautausmaalla jo 65 vuotta.

Eastwoodin ura elokuvan parissa alkoi pienissä, kreditoimattomissa sivurooleissa jo 1950-luvun puolivälissä. Näin ollen hän on näytellyt seitsemällä vuosikymmenellä. Valkokangasohjauksia on kertynyt miltei puolen vuosisadan ajalta. Yhä hämmentävän aktiivinen Eastwood kuuluu elokuvantekijänä jonnekin vanhan Hollywoodin ja 1960-lukulaisen tekijäsukupolven väliin. Hänen oppi-isänsä olivat italialaisen westernin legenda Sergio Leone ja amerikkalaisen elokuvan "käsityöläisperinteestä" ammentanut Don Siegel. Leonelta Eastwood omaksui kiinnostuksen tyyliteltyyn, mutta mahtavaan valaistukseen ja kuvakompositioon. Siegeliltä taas tiukan toiminnan, leikkauksen ja kerronnan oppia.

Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Miehen poliittinen näkemys on liikkunut kunkin aikakauden atmosfäärin mukaan, mutta oikeistolaiseksi leimatuksi elokuvantekijäksi on huomattavaa, että Eastwood on miltei aina näytellyt työväenluokkaisia tai yhteiskunnan laitapuolen henkilöitä. Yhdysvaltojen 1930-luvun laman varjossa kasvaneen Eastwoodin työväenluokkaisuus näkyy myös hänen yksinkertaisessa ja mutkattomassa työskentelytavassaan, mikä ei ole vaatinut suuria tuotantokustannuksia, mutta on toisaalta taannut pitkän ja tuotteliaan ohjaajan uran. Eastwood on pysynyt tuotannoille määrätyissä budjeteissa ja aikatauluissa, mikä on ollut studiopomojen mieleen.

Eastwoodin läpimurto elokuvassa tapahtui "ei-kenenkään maalla", italialaisella maaperällä, jonne usein olivat matkanneet uransa laskusuunnassa olleet näyttelijät. Kulttisankariksi hän nousi 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hän oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Kun Eastwood palasi Yhdysvaltoihin hänelle sommiteltiin John Waynen manttelia lännenelokuvien kassamagneettina, mutta Eastwood ei ollut kiinnostunut John Fordin ja Waynen perinnewesternin aseman pönkittämisestä. Eastwood oli fasinoituneempi tuomaan esiin myyttisen lännen ristiriitoja ja tulkitsemaan antisankareita, kostajia, joille väkivalta ei kuitenkaan tuo rauhaa sieluun tai maailmaan.

Yhteistyö Don Siegelin kanssa alkoi toiminnallisella rikoselokuvalla Rautainen Coogan (Coogan's Bluff, 1968) ja jatkui westernillä Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970). Humoristinen Rautainen Coogan on selkeä esi-Likainen Harry, jossa Eastwoodin viileästi esittämä karjapaimensheriffi Coogan saapuu New Yorkiin ja aiheuttaa jo pelkällä ulkoisella olemuksellaan hämmennystä. Siegel oli myös sivuosassa läsnä Eastwoodin omassa esikoisohjauksessa Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971), joka valmistui pienellä budjetilla ja neljässä viikossa realistisena trillerinä pakkomielteistä. Tiheätunnelmainen jännityselokuva oli psykologiselta otteeltaan aikaansa edellä.

Vaikutusvaltainen rikos- ja toimintaelokuvan klassikko Likainen Harry (Dirty Harry, 1971) sinetöi Eastwoodin aseman tähtinäyttelijänä. Umpimielisestä ja ankarasta, mutta samalla myös yksinäisyyden leimaamasta Harry Callahanista tuli pysyvästi Eastwoodin perushahmoja. Don Siegelin ohjaus tutki rosoisen katuväkivallan kuvauksena omankäden oikeutta rikoksen ja korruption pesäksi muodostuneessa San Franciscossa. Ristiriitaisen vastaanoton saaneen elokuvan kriitikkokismassa Eastwoodin ja Siegelin vastaisen rintaman keskushahmo oli Pauline Kael, jonka mukaan Likainen Harry oli "yksiulotteinen väkivaltafantasia, moraaliton elokuva, joka heilutti taantumuksen ruoskaa". Elokuvan ympärillä vellonut keskustelu politisoi Eastwoodin ja ohjaaja Siegelin tavalla, jota he eivät tavoitelleet. Suomessakin elokuva jäi Valtion elokuvatarkastamon syyniin. Elokuvatarkastamo katsoi, että Likainen Harry on "raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti." Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen avulla esityslupa heltisi, mutta vasta vuonna 1973.

Harry Callahan nähtiin lopulta kaikkiaan viidessä Likainen Harry -elokuvassa vuosina 1971-88, joissa Eastwood pyrki kääntämään fasistiseksi syytetyn hahmonsa vigilantismia vastaan. Ensimmäinen jatko-osa Magnum .44 (Magnum Force, 1973) valmistui maineikkaiden käsikirjoittajien, Michael Ciminon ja John Miliuksen toimesta. Sarjan kiinnostavin elokuva on kuitenkin neljäs osa, edellisiä huomattavasti synkempi ja kompleksisempi kostotarina Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983), jonka Eastwood ohjasi itse. On selvää, että ilman Likaista Harrya vigilante- ja toimintaelokuvien kaanon näyttäisi kovin erilaiselta. Esimerkiksi Michael Winnerin Väkivallan vihollinen  (Death Wish, 1974) tai George P. Cosmatosin Cobra - lain vahva käsi (Cobra, 1986) ovat vahvasti Likaisen Harryn jälkeläisiä.

Eastwoodin varhaisen uran kiinnostavimpia elokuvia on Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva ja sodan jännitteitä kantava draama Korpraali McB (The Beguiled, 1973). Elokuva liikkuu mustan komedian rajamailla, mutta intensiivinen kerronta klaustrobisen tyttökoulun ympärillä pitää jännitteen ja kiihottavan seksuaalisen virittyneisyyden yllä. Korpraali McB oli kuitenkin kaupallinen floppi. Ehkä yleisö ei ollut valmis näkemään Eastwoodilta elokuvaa, jossa esitellään synkeä näkemys kyseenalaisesta miehisyydestä ja murhanhimoisesta naisellisuudesta. Alkuperäistarinaan viehättyneen Sofia Coppolan uudelleenfilmatisointi (Lumotut/The Beguiled) valmistui vuonna 2017. Siegel/Eastwood-parivaljakon viimeiseksi elokuvaksi jäi suoraviivainen ja vähäeleinen vankilapakoelokuva Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979), jossa vankien elämä oli riisuttu käytännön rutiineiksi ja toistoksi. Eastwoodin esittämä Frank Morris toteaa, että "en muista mitään, syön vanhasta muistista."

Ohjaajana Eastwoodin ote alkoi kiteytyä lännenelokuvilla: ensin syntyi tyylitelty goottilainen western Ruoska (High Plains Drifter, 1972) ja myöhemmin Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976), kertomus kotinsa menettäneestä katkerasta vaeltajasta, joka usein nostetaan Eastwoodin parhaimpien elokuvien joukkoon. Siinä missä Ruoska sai taiteellista arvostusta eurooppalaisilta kriitikoilta, erityisesti Ranskassa, oli vastaanotto Yhdysvalloissa tylympi. Elokuvan nihilistisestä western-kuvastosta pahoitti mielensä mm. Eastwoodiin isällisesti suhtautunut John Wayne.

1980-luvusta tuli Eastwoodin uran problemaattisin ajanjakso. Tasapainoilu kaupallisuuden ja "taiteellisesti" uskottavien aiheiden ympärillä kääntyi enemmän viihteellisiin myönnytyksiin. Matkan varrella sattui niin Eastwoodin ja Clyde-orangin tähdittämät väkivaltakomediat, jo 1970-luvun puolella valmistunut Mies San Fernandosta (Every Which Way But Loose, 1978) ja sen jatko-osa Lällärit lakoon (Any Which Way You Can, 1980), kaavamainen kylmän sodan efektitrilleri Firefox (1982), nostalgiasävytteinen toimintakomedia City Heat - tuli hännän alla (City Heat, 1984) kuin valepukuhölmöily Pink Cadillac (1989). Näistä menestyspaineita asetettiin erityisesti Eastwoodin ja tuolloin supertähtenä machoilleen Burt Reynoldsin roolittamalle City Heatille, mutta epäonninen tuotanto päättyi mahalaskuun. Eastwood oppi City Heatistä läksyn, minkä hän jo tiesi: kaupalliset laskelmat ja käsitys, että oikeat tähdet oikeassa paikassa johtaisivat takuuvarmaan hittiin, olivat usein kaukana todellisuudesta. Parempi vain luottaa vaistoihinsa, eikä antaa suurten nimien ja lupausten johtaa harhaan. 1980-luvun loppua varjosti myös Eastwoodin myrkylliseksi muuntunut suhde näyttelijä/ohjaaja Sondra Lockeen. Salaisesta työpaikkaromanssista julkiseksi seurusteluksi edennyt ihmissuhde hyödytti aluksi molempien uraa, mutta suhteen kariuduttua välit muuttuivat kohtalokkaasti. Locke koki, että Eastwood vaikutti hänen ohjaajauransa vahingoittamiseen.

Henkilökohtaisempia onnistumisia olivat kuolemaatekevän country-laulajan pienimuotoinen muotokuva Honkytonk Man (1982), seksuaalisia perversioita käsittelevä tehokas sarjamurhaajajännäri Köysi kiristyy (Tightrope, 1983), lännenelokuva Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) sekä ennen kaikkea tummasävyinen jazz-elokuva, Charlie Parkerista kertova elämäkertaelokuva Bird (1988). Hyvästä kriitikkovastaanotosta huolimatta Bird osoittautui kaupallisesti hankalaksi tapaukseksi. Jazzista kertova elokuva ei juuri kiinnostanut suurta yleisöä. Kun elokuva lanseerattiin Cannesin elokuvajuhlilla, nimiroolissa nähtävä Forest Whitaker palkittiin kyllä näyttelijäntyöstään, mutta  arvovaltaisen juryn puheenjohtaja totesi, että "tuolle jenkkicowboylle ei tulla koskaan myöntämään palkintoja." 

Ottaen huomioon sen, että Eastwoodin ura oli 1980- ja 90-lukujen taitteessa laskuvaiheessa, yllätti western-elokuvan moderni klassikko Armoton (The Unforgiven, 1992) heidät, joille "viimeisen todellisen elokuvatähden" uran arvuuteltiin olevan loppusuoralla. Armoton on palkkamurhaajan tarina, jossa Eastwoodin esittämä Bill Munny on kymmenen vuotta aikaisemmin pyssymiehen ja roiston työt jättänyt leskimies, kun aloitteleva palkkamurhaajanulikka käy pyytämässä häntä vielä "viimeiselle keikalle". Eastwood ottaa elokuvallaan lähes katsojan huomaamatta kantaa moniin amerikkalaista yhteiskuntaa vaivanneisiin asioihin, kuten Yhdysvaltain maailmanpoliisin viran kestämättömyyttä. Armottomalla Eastwood sai vihdoin arvonnoston etabloiduksi elokuvaohjaajaksi. Parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarilla palkittu elokuva toimi tienviittana siihen, että Eastwood alkoi siirtää uransa suuntaa hiljalleen kohti ohjaamiseen keskittymistä.

Armottoman jälkeen valmistunut Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993) kuuluu Eastwoodin uran aliarvostetuimpiin töihin. Se on riipaisevan koskettava kertomus monenkirjavista motiiveista ja väärinymmärretyistä teoista. Kevin Costnerin loistavasti tulkitsema Butch Haynes on rikollinen, joka paettuaan vankilasta päätyy ottamaan panttivangiksi kahdeksanvuotiaan Philip Berryn, jota näyttelee ihailtavalla vakavuudella T.J. Lowther. Täydellisestä maailmasta poikkeuksellisen hienon panttivankidraaman tekee se, että loppuratkaisun jälkeen kysymys ei ole enää siitä kuka on voittanut ja kuka hävinnyt vaan kysymys on jostain paljon monimutkaisemmasta. Eastwood ja tähteytensä huipulla ollut Costner eivät sopineet luonnostaan yhteen. Costner työskenteli rauhalliseen tahtiin, tuskallisen hitaasti, kuten Eastwood asian näki ja kuvauspaikalla heidän välillään saattoi aistia jännitteitä. Ehkä juuri siksi Costner ylsi todennäköisesti uransa parhaimpaan roolisuoritukseen. Kansainvälisesti elokuva otettiin suotuisasti vastaan, mutta Yhdysvalloissa vastakaiku oli vaimeampi. Hulluimmat kriitikot esittivät elokuvan kaupallisen epäonnistumisen syyksi sen, että Eastwood oli myynyt konservatiiviset periaatteensa ja omaksunut uuden identiteetin vasemmistolaisena mammanpoikana, muuttunut salafasistista elitistiseksi liberaaliksi.

Armottoman ja Täydellisen maailman välissä ensi-iltansa saanut trilleri Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) otettiin innostuneesti vastaan niin yleisön kuin kriitikoiden osalta. Wolfgang Petersenin ohjaamassa elokuvassa Eastwood näyttelee salaisen palvelun agenttia, joka soimaa itseään Kennedyn salamurhasta. Jännityselementit kohoavat viihteelliseen huippuunsa, kun psykopaattia selkäpiitä karmivasti näyttelevä John Malkovich saapuu estradille.

1990-luvun puoliväliin tultaessa Eastwood yllätti kaikki herkällä ja kauniilla romanttisella draamalla Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995). Räikeimmillään äärimachoksi militantiksi luokiteltu Eastwood osoitti pehmeän puolensa ja toi Meryl Streepin hienon roolityön kautta esiin tarinan huomattavan vahvan naiskuvan. Hellä ja ymmärtäväinen rakkaustarina jättää kylmäksi vain paatuneen kyynikon.

Vuosituhannen vaihteessa Eastwood kävi kokeilunhaluisemmaksi ohjaustöidensä suhteen. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) pohjautui samannimiseen dokumenttiromaaniin ja Rajaton valta (Absolute Power, 1997), Pahin rikos (True Crime, 1999) sekä Verivelka (Blood Work, 2002) toivat särmikkäitä näkökulmia rikosaiheisiin. Näiden välissä valmistunut Space Cowboys (2000) oli varttuneen tähtiensemblen (Eastwood, Tommy Lee Jones, Donald Sutherland, James Garner) avaruudelliset kokoontumisajot.

Vuosien 2003 ja 2004 aikana Eastwood ohjasi kaksi elokuvaa, jotka kirkkaasti kuuluvat hänen laajan filmografiansa valioihin. Pirstoutuneen perheidyllin kuvaus Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) arvioi uudelleen väkivallan roolia yhdysvaltalaisessa kulttuurissa. Sean Penn ja Tim Robbins palkittiin ansaitusti Oscarein vaativan elokuvan väkevistä roolisuorituksista. Vuotta myöhemmin Million Dollar Baby (2004) oli ensimmäinen amerikkalainen elokuva, joka otti käsittelyyn eutanasian. Kolmella Oscarilla (paras ohjaus/elokuva/naispääosa Hilary Swank/miessivuosa Morgan Freeman) kruunattu nyrkkeilydraama saattaa hyvinkin olla allekirjoittaneen silmissä Eastwoodin magnum opus. Vuonna 2017 The New York Timesin elokuvakriitikot arvioivat sen 2000-luvun kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi, edellään vain Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood (2007) ja Hayao Miyazakin Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2002)

Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta (The Letters from Iwo Jima, 2006) oli huomattava kaksoistutkielma toisen maailmansodan kohtalokkaasta saaresta. Ensimmäinen näkökulma oli amerikkalainen ja toinen japanilainen. Molemmat näkemykset yllättivät katsojat. Kirjeitä Iwo Jimalta, joka otettiin paremmin vastaan, on vähäeleisen ilmaisun mestariteos, hieno esimerkki ohjauksen hallinnasta sekä syvällinen muotokuva arvoituksellisesta ja ristiriitaisesta vihollisesta.

Eastwoodin myöhemmän kauden elokuvista Gran Torino (2008) seisoo yksinkertaisia vigilante-ratkaisumalleja kompleksisempana teoksena michiganilaisen omakotitaloalueen muututtua ghetoksi. Vaimonsa menettänyt Walt (Eastwood itse) on katkeroitunut muuttuneen maailman ympärillä. Ärtynyt Korean sodan veteraani on kadottanut kosketuksen ympäristöönsä. Hänen on mahdoton ymmärtää kaduilla mellastavia etnisiä ryhmiä ja väkivaltaisia nuorisojengejä.  Gran Torinoa pidettiin ilmestyessään Eastwoodin viimeisenä näyttelijäroolina, mitä se ei lopulta ollut. Armottoman tavoin Gran Torino oli kuitenkin erään kehityslinjan päätepiste: Eastwoodin oman käden oikeuteen uskovien elokuvien looginen huipentuma. Rasisminvastainen Gran Torino romuttaa macho-käsityksiä elämänmakuisella huumorilla ryyditettynä.

Poliittisille konnotaatioille alttiin Eastwoodin (toistaiseksi?) viimeisin merkittävä elokuva on American Sniper (2014), jossa Irakin sodasta palaava tarkka-ampuja ei osaa jättää taistelutannerta taakseen. Elokuva herätti liikehdintää puolesta ja vastaan. Jälleen kerran Eastwoodin elokuva nähtiin sekä republikaanien sotapropagandana että sodanvastaisena puheenvuorona. Närää herätti ehkä se, että Eastwood tuntuu elokuvallaan sanovan, että tappaminen on joskus välttämätöntä, koska sillä vältetään suuremmat menetykset. Sodankuvauksena ja taidokkaasti rakennetuista toimintakohtauksista American Sniper sai ylistystä. Moni totesi, että Eastwood ei ollut vuosiin tehnyt mitään näin vaikuttavaa. 84-vuotiaaksi varttuneelta tekijältä se oli harvinainen saavutus.

Clint Eastwood on osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Häneen ja hänen esittämiinsä hahmoihin on viitattu lukemattomissa elokuvissa, televisiosarjoissa, sarjakuvissa, romaaneissa jne. Useimmat meistä ovat jo lapsena altistuneet Eastwoodin olemassaololle: Ankkalinnassa hän on vieraillut Clint Itäpuuna, koko perheen animaatiosarjassa Fievel (Fievel's American Tails, 1992) seikkailee hahmo nimeltä Clint Mousewood ja rakastetun sukupolvikokemuksen, Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future, 1985-90) jatko-osissa Eastwood-viittaukset toimivat nokkelan anakronistisina vitseinä. Itselleni ensikosketus Eastwoodiin taisi olla se, kun isoveljeni katsoi videolta ensimmäistä Likaista Harrya olohuoneessamme ja osuin paikalle hädin tuskin kouluikäisenä juurikin elokuvan brutaaleimman, jalkapallostadionille sijoittuvan kohtauksen aikaan. 'Nuff said!

Kuluneen fraasin mukaan Eastwoodin voisi määritellä legendaksi jo eläessään, mutta ikätovereihinsa nähden hän ei ole jäänyt legendana lepäämään laakereillaan vaan on yhä liikkeessä ja luova, uusia aiheita kyltymättömästi janoava elokuvantekijä.

Kymmenen Clint Eastwoodin tärkeintä elokuvaa:
Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964 / ohjaus: Sergio Leone)
Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965 / ohjaus: Sergio Leone)
Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966 / ohjaus: Sergio Leone)
Likainen Harry (Dirty Harry, 1971 / ohjaus: Don Siegel)
Korpraali McB (The Beguiled, 1973 / ohjaus: Don Siegel)
Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976 / ohjaus: Clint Eastwood)
Armoton (The Unforgiven, 1992 / ohjaus: Clint Eastwood)
Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995 / ohjaus: Clint Eastwood)
Menneisyyden ote (Mystic River, 2003 / ohjaus: Clint Eastwood)
Million Dollar Baby (2004 / ohjaus: Clint Eastwood)

...ja neljä kunniamainintaa vielä kaupan päälle:
Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979 / ohjaus: Don Siegel)
Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993 / ohjaus: Clint Eastwood)
Kirjeitä Iwo Jimalta (The Letters from Iwo Jima, 2006 / Clint Eastwood)
Gran Torino (2008 / ohjaus: Clint Eastwood)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.
Bagh, Peter von: Tähtien kirja. Helsinki: Otava 2006.
Clint Eastwood - Viimeinen cowboy. https://areena.yle.fi/audio/1-50197197 (linkki tarkistettu 28.5.2020)
Likainen Harry oli "raaistava" korkein hallinto-oikeus oli toista mieltä.
https://www.elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8308-likainen-harry-oli-raaistava-korkein-hallinto-oikeus-oli-toista-mielta (linkki tarkistettu 28.5.2020)
Schickel, Richard: Clint Eastwood - Mies ja elokuvat. Helsinki: Otava 2010.
Ylänen, Helena: Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle. Helsinki: Helsingin Sanomat 2005.

"Filmillistä jatkuvuutta" eli ketkä kaikki työskentelivätkään Spede-tuotannoissa vuosina 1964-75

Pertti "Spede" Pasasen syntymästä on kulunut tänä vuonna 90 vuotta. Komedian ja viihteen kultasormen varhaistuotanto esitteli liudan elokuva-alan moniottelijoita, joista varsin suuresta osasta tuli oman alansa mestareita.

Ennen elokuvantekijän uraa Spede näytteli sivuosa- ja statistirooleissa Fennada-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuottamissa farsseissa 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun. Mukaan mahtui niin Aarne Tarkaksen kasarmikomedioita kuin Armand Lohikosken Pekka ja Pätkä -viihdettä. Unelma omasta elokuvasta alkoi muuttua todeksi kesällä 1963, kun Spede tapasi Mikko Niskasen Hopeaa rajan takana -seikkailuelokuvan (1963) kuvauksissa Jaakko Pakkasvirran. Ylioppilasteatterin johtajana vuosina 1958-62 toiminut  Pakkasvirta kuului yhdessä Risto Jarvan kanssa tuotantoyhtiön Filminorin johtohahmoihin. Pakkasvirta ja Jarva olivat tehneet yhteisohjauksina pari vuotta aiemmin lyhytelokuvan Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) ja pitkän fiktion Yö vai päivä (1962). Speden, Jarvan ja Pakkasvirran muodostama tekijäjoukko X-Paronissa (1964) lienee suomalaisen elokuvan epätodennäköisin trio.

Filminorin ja Elokuvatuotanto Spede Pasasen yhteistuotantona syntyneen veijarikomedian teknisen ja taiteellisen tekijäkaartin muodostivat Jarvan elokuvista tuttu kaarti (Antti Peippo, Kullervo Kukkajärvi, Otto Donner). Elokuvan valmistussopimuksessa todettiin, että "Filminor vastaa nimellään tuottaja Pasasen elokuvan -- ammatillisesta tasosta teknillisen suorituksen, kuvauksen, laboratoriotöiden, valvonnan ja äänityksen valvonnan osalta". X-Paronin alkukrediiteissä ei Speden, Jarvan tai Pakkasvirran tehtäviä ole tarkkaan määritelty, mutta yleisesti on tulkittu, että Jarva huolehti teknisestä osaamisesta ja "filmillisestä jatkuvuudesta", Pakkasvirta henkilöohjauksesta ja Pasanen komiikasta ja tarinasta. Elokuvan käsikirjoitus syntyi kolmikon nimissä, vaikkakin kuvaustilanteessa improvisoitiin vapaasti. Valmiille elokuvalle ja Speden vitseille spontaani tekotapa oli eduksi, mutta se ei sujuvoittanut kuvausten etenemistä. Valmistuttuaan X-Paroni sai kuitenkin voittopuolisesti myönteiset arvostelut. Uuden Suomen Heikki Eteläpää kiitteli lopputulosta, jossa on "mukava määrä parodisia täysosumia" ja kirjallisuuslehti Parnassossa Matti Salo kuvaili elokuvaa "1960-luvun pop-älymystön Hei rillumareiksi." Myöhemmällä urallaan Spede ja Jaakko Pakkasvirta kohtasivat pääasiassa katkerissa tai jopa vihamielisisssä merkeissä, kiistakapuloina Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikka ja Vesa-Matti Loiri. Filmihullu-lehden haastattelussa vuodelta 1976 Pakkasvirta kuvasi X-Paronia "omituiseksi sekoitelmaksi Speden mauttomuutta ja Jarvan ja Pakkasvirran mauttomuutta".

Toisen trion, tyyleiltään jo huomattavasti sopuisamman, muodostivat Jukka Virtanen, Ere Kokkonen ja Spede. Virtanen oli työstänyt lyhytelokuvia Allotria-filmissä sekä ohjannut ja tuottanut viihdeohjelmia Yleisradiossa. Kokkonen oli Teatterikorkeakoulussa pistäytymisen jälkeen ohjannut MTV:ssä ja televisioteatterissa. Millipillerin (1966) käsikirjoitus syntyi yhteistyössä: "Tykkäsimme kaikki spontaanista, tilanteesta syntyvästä huumorista. Täydensimme toisiamme: Jukka oli sanallinen virtuoosi ja käsitteli tekstiä verbalistina, Pertillä oli aivan mielettömiä ideoita. Mä taas olin jarru, joka halusi juonta ja logiikkaa, että joku järki olisi siinä hommassa", Kokkonen muisteli. Elokuvan ohjauksesta vastasivat tasa-arvoisesti Spede, Kokkonen ja Virtanen. Spede näytteli pääosan ja vastasi rahoituksesta. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Spede), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Millipillerin myötä "Speden talliin" astuivat myös sittemmin arvostetuksi mestarikuvaajaksi kohonnut Kari Sohlberg, Hollywoodia myöten tunnustettu äänisuunnittelijaguru Paul Jyrälä sekä säveltäjä/muusikko Jaakko Salo. Sohlberg työskenteli Spede-tuotannoissa aina vuoteen 1976, Jyrälä ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka ja Salo käytännössä aina kuolemaansa saakka (2002). Sohlberg sai Pähkähulluun Suomeen (1967) kuvaajakollegaksi kokeneen ja nimekkään valvojan, Osmo Harkimon. Sohlberg sai oppia Harkimolta kuvaussuunista ja valaisuun liittyvistä asioista, kuten heijastuspinnoista, mutta operoi elokuvan kuvauksen hyvin itsenäisesti.

Pähkähullu Suomi syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, hillittömänä hyperaktiivisena farssina, joka rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja. Elokuvan itsereflektiivisyyden onnistumiselle keskeisenä tekijänä muistetaan leikkaaja Juho Gartz. Nopeatempoinen elokuva on Gartzin taidonnäyte, sillä alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa.

Sohlbergin mukaan Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen työskentely jakaantui Pähkähullussa Suomessa niin, että jälkimmäinen teki aina käytännön järjestelyt: "Kokonaisuuden hanskassa pitäminen jäi Eren vastuulle. Hän oli organisaattorin, apulaisohjaajan ja ohjaajan kombinaatio." Leikkausvaiheessa Kokkonen ei enää ollut mukana, vaan sitä puolta Virtanen ideoi yhdessä Gartzin ja Noin 7 veljestä -elokuvaan (1968) tultaessa Ossi Skurnikin kanssa. Virtasen elokuvaleikkaamiseen pariin oli koulinut Valkoisen peuran (1952) tekijänä muistettava Erik Blomberg: "Blomberg laittoi minut laboratorioon. Kävin kaikki vaiheet läpi. Olin jonkun päivän liemihommissa, valomäärittelyssä, negaleikkauksessa ja trikkikuvaamisessa. Skurnik opetti minulle leikkausta ihan kädestä pitäen", muisteli Virtanen käytännön koulutustaan elokuva-alalle.

Ossi Skurnik oli 1940-luvun lopulla kuvaajana uransa aloittanut leikkaaja, jonka ainoaksi pitkän elokuvan ohjaustyöksi jäi uuden aallon saumakohdassa valmistunut rikoselokuva Tie pimeään (1963). Teknisenä perfektionistina tunnettu Skurnik vaikutti suomalaisen elokuvakoulutuksen alkuaikoihin opettamalla leikkausta Taideteollisen oppilaitoksen kameralaitoksen osastolla. Skurnikin ammattilaisura leikkaajana kesti miltei 40 vuotta ja Spedelle hän leikkasi vielä Leikkikalugangsterin (1969), jonka mainingeissa maestron oppiin pääsi vielä Taina Kanth. Kanth toimi Spede-tuotantojen pääleikkaajana aina Näköradiomiehen ihmeellisistä siekailuista (1969) ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka. Kanthin työpariksi vakiintui Jussi Pussin (1970) myötä Irma Taina, josta tuli 1970- ja 80-lukujen merkittävimpiä elokuvaleikkaajia (parhaan leikkauksen Jussi-palkinnon hän sai Tuija-Maija Niskasen elokuvasta Suuri illusioni (1986)).

Vuosi 1969 oli todellinen hullu vuosi Speden tuotannossa. Äärimmäisen tuotteliaan vuoden aikana ilmestyi kolme hyvinkin erilaista Ere Kokkosen ohjausta, joista oikeastaan vain Leikkikalugangsteri jäljitteli kevyessä farssimaisuudessaan sitä Spede-elokuvan määritelmää minkä Millipilleri ja Pähkähullu Suomi olivat paria vuotta aikaisemmin määritelleet. Helmikuussa 1969 ensi-iltansa sai Speden koomikon kyyneleet, tragikoominen Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka erityisesti jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautuu katkeranakin tilinpäätöksenä 1960-luvun elokuva- ja tv-komiikasta. Oman aikansa kokeellisena elokuvana, lähinnä videotekniikkansa puolesta, markkinoitu tragikomedia on sympaattinen kommentti tv-tähteyden sattumanvaraisuudesta, komiikan tekemisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä yleisön (ja kriitikoiden) maun ennakoimattomuudesta.

Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä ideoiman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.

Kari Sohlberg kuvasi vuoden 1969 kotimaisista ensi-iltaelokuvista peräti neljä: Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Leikkikalugangsteri, Donnerin Sixtynine 69 ja Pohjan tähteet. Jussi-palkintolautakunta huomasi työteliään kuvaajan ja palkitsi Sohlbergin viitaten poikkeuksellisesti kaikkiaan kolmeen elokuvaan (Pohjan tähteet, Sixtynine 60 ja Leikkikalugangsteri). Ere Kokkosen arvion mukaan Sohlberg olisi voinut tulla palkituksi yksinään Pohjan tähteiden perusteella: "Siihen aikaan Jussi-toimikunnan arvovalta ei sallinut, että pelkästään tällaiselle tuotannolle annetaan Jussi, joten siihen täytyi laittaa se Donnerin leffa Sixtynine 69 rinnalle." Sohlberg sai liki puoli vuosisataa kestäneellä ammattiurallaan peräti seitsemän parhaan kuvauksen Jussi-palkintoa sekä uransa päätteeksi vielä Betoni-Jussin merkittävästä elämäntyöstä suomalaisen elokuvan parissa.

Omien tuotantojensa ohessa Spede oli kaikessa hiljaisuudessa osallistunut Timo Bergholmin Punahilkka (1968) -nuorisoelokuvan ja Erkko Kivikosken Kuuma kissa? (1968) -draaman rahoitukseen. Sama toistui vielä 1970-luvun alussa, kun Pasanen osarahoitti Jörn Donnerin houkuttelemana Jotaarkka Pennasen historiallista draamaelokuvaa Mommilan veriteot 1917 (1973). 1970-luvun alussa Spede sai elokuvasäätiöltä tuotantolainan Kauhukakara -nimiselle koko perheen elokuvalle, mutta elokuva jäi tekemättä. Pari vuotta myöhemmin (1973) Pasanen suunnitteli elokuvasäätiön tuella vakavaa Hautakivet huipulle -elokuvaa yhdessä Mikko Niskasen kanssa. Niskasen noustua elokuvataiteen taiteilijaprofessoriksi elokuvahanke kuitenkin katkerasti kuopattiin, joskin tietyt teemat siitä säilyivät Niskasen alavireiseen draamaan Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Jukka Virtasen osalta Spede-tuotannon saivät jäädä 1960-luvun päättyessä. Virtanen koki Speden aggressiivisen käytöksen ongelmalliseksi ja luvassa oli houkutteleva pesti Yleisradion Ilkamat-sketsisarjan (1970) kirjoittajana. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Jaakko Saloa voisi kutsua Spede-elokuvien itseoikeutetuksi hovisäveltäjäksi, sen verran moneen Pasasen tuotantoon Salo sävelsi mieleenpainuvia teemoja tai hyväntuulista koomisuutta lisäävää musiikkia. Salon Uuno Turhapuro -elokuviin säveltämät teemat on koottu vuonna 2003 ilmestyneelle CD-levylle Uuno on numero yksi! - Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998. 1960- ja 70-lukujen taitteessa Spede-tuotantojen säveltäjinä piipahtivat Esa Helasvuo Saatanan radikaalien (1971) säveltäjänä ja trio Heikki Annala, Esko Linnavalli ja Christian Schwindt Jussi Pussin jazz-maestroina.

Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan. Riita sovittiin, mutta se ei jäänyt viimeiseksi.

Yhden elokuvan verran Speden "leipää" ehti nauttia myös suomalaisen elokuvan ja television "kansallislavastaja" Ensio Suominen, joka oli lavastamassa tuohivirsuwesterniä Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) yhdessä Riitta Toivaisen kanssa. Suomisen myöhempiin taidonnäytteisiin lukeutuvat mm. Kalle Holmbergin Rauta-aika (1982) ja Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985). Mollbergin tuotannoistakin tuttu Olli Soinio työskenteli monipuolisesti elokuva-alalla niin ohjaajana, käsikirjoittajana, dramaturgina, äänittäjänä, leikkaajana sekä Suomen elokuvasäätiön arvostettuna tuotantoneuvojana. Uran alkupuolella Soinio toimi ääniassistenttina Spede-tuotannoissa Viu-hah hah-taja (1974) ja Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Soinion monipuolisuudelle hyvä verrokki on elokuva- ja teatteriohjaajana, leikkaajana, äänittäjänä ja käsikirjoittajana työskennellyt Timo Linnasalo, joka toimi parikymppisenä äänitysassistenttina Noin 7 veljeksessä. Myöhemmällä urallaan Linnasalo palkittiin parhaan ohjauksen Jussi-palkinnolla esikoiselokuvastaan Vartioitu kylä 1944 (1978) sekä parhaan leikkauksen Jussi-palkinnoilla Aki Kaurismäen elokuvista Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011).

Vielä viime vuosinakin aktiivisena elokuvaohjaajana toiminut Pekka Lehto kuuluu myös Speden kasvatteihin. Lehto tuli mukaan 1960-luvun lopulla Kari Sohlbergin kamera-apulaiseksi Pohjan tähteisiin, jatkoi äänittäjän apulaisena Kahdeksannessa veljeksessä (1971) ja Hirttämättömissä (1971) ja toimi äänitystehtävissä vielä 1970-luvun lopullekin tultaessa. Tekipä Lehto myös pienen sivuroolin vaiteliaana taksikuskina elokuvassa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976). Sinällään erikoinen yksityiskohta on myös se, että Lehdon kanssa vuosikymmenen (1976-85) verran yhteisohjauksia tehnyt tuore elokuvataiteen akateemikko Pirjo Honkasalo näyttäytyy ensimmäisessä Uuno Turhapuro -elokuvassa raitiotievaunun matkustajana!

Erityisesti dokumenttielokuvan saralla innovatiivisena moniosaajana muistettava Elina Katainen työskenteli myös Spede-tuotannoissa. Katainen oli kuvaussihteerinä viidessä Spede-elokuvassa, Pähkähullusta Suomesta Hirttämättömiin (1967-71), toteutti elokuvien alku- ja mainostekstejä, näytteli pienet sivuroolit Jussi Pussissa ja Kahdeksannessa veljeksessä ja toimi still-kuvaajana kolmessa elokuvassa, mm. Saatanan radikaaleissa, jonka yhtenä lavastaja hän myös työskenteli. Kataisen vuodet Spede-tuotannoissa saivat kiitosta erityisesti Ere Kokkoselta: "Hän oli intomielinen filmi-ihminen, älykäs, nopea, hauska ja rohkea. Hänellä oli näkemystä ja tyylitajua sekä omat mielipiteensä, joita opin arvostamaan. Elina hankki oikeanlaiset avustajat, piti yhteyttä näyttelijöihin ja huolehti, että aikataulu ei pettänyt. Ehkä kuitenkin tärkeintä oli se, että hän railakkaalla kritiikillään pakotti minut koko ajan tarkistamaan kantaani ja kirjoittamaan tulevia kohtauksia öisin uusiksi." Kataisen lisäksi dokumentaarisen elokuvan saralla maineikkaan uran loi myös Marja Pensala, joka toimi Hirttämättömissä leikkausassistenttina.

Lippuluukulla flopanneessa Saatanan radikaaleissa on perin kiehtova premissi: Perkele (Yrjö Järvinen) ja Saatana (Heikki Savolainen) lähettävät neljä helvetin kuumuudessa viihtyvää nuorukaista (elokuvan myös ohjanneet ja käsikirjoittaneet Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Timo Nissi, Heikki Huopainen) lomalle Suomeen. Kaverukset saavat mukaansa salkullisen rahaa, ehdon olla tekemättä rehellistä työtä ja vitsauksen: heille ei nouse viina päähän. Vitsikäs lähtökohta hyytyy yleiseen sekoiluun ja dramaturgiseen olemattomuuteen, mutta Irma Tainan onnistunut leikkaus ja Kari Sohlbergin kuvaus pitää pakan kasassa. Saatanan radikaalit on kuitenkin kiinnostava myös siksi, että Spede antoi sen myötä mahdollisuuden nuorelle tekijäjoukolle ja pidättäytyi itse sivussa lopputuloksesta. Pari vuosikymmentä myöhemmin Spede mahdollisti "radikaalien jälkeläisille" ensimmäisen kokoillan elokuvan, kun Aleksi Mäkelä ohjasi Speden kustantaman toimintaelokuvan Romanovin kivet (1993) päärooleissa Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen.

On kiinnostavaa leikitellä ajatuksella, miten Speden ura olisi edennyt, mikäli itsereflektiivisyydessään kiinnostava Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, metaelokuva Pohjan tähteet tai vuotta myöhemmin valmistunut, yhteiskunnallisesti irrotteleva Jussi Pussi olisivat saaneet suuremman suosion. Kaupallisen epäonnistumisen murrettua luovuutta ehtymätön ideasampo alkoi päästää itsensä liian helpolla 1970-luvun loppuun tultaessa.

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Aitio, Tommi: Spede. Pertti Pasasen elämä. Helsinki: Tammi 2002.

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 7.5.2020)

Hytönen, Jukka & Mandart, Pamela: Kamera käy! Elokuvaaja Kari Sohlberg. Helsinki: Like 2004.

Jutila, Niko: Poikki! Toteutumattomat kotimaiset elokuvat. Tallinna: Aviador 2020.

Kokkonen Ere: Muisti palailee pätkittäin. Helsinki: Otava 2007.

Marjamäki, Tuomas: Spede, nimittäin. Jyväskylä: Docendo 2017.