Kun Hakalan Erkki Floridaan muutti... eli miltä Ameriikan raitti (1990) näyttää nykypäivänä

"Minä menen Ameriikkaan,

sinne menevät kaikki.

Kultasannalla sannoitettu

on Ameriikan raitti."

Antti Tuurin romaaneja on filmattu aalloittain. 1980-luvun lopulla elokuviksi sovitettiin Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989), jotka menestykkäästi ohjasi Pekka Parikka. Peräti Suomen Sergio Leoneksi nimitetty Parikka sai Pohjanmaalla 180 000 valkokangaskatsojaa ja kriitikoiden hyväksynnän erityisesti komealla ensemble-näyttelijäkaartillaan. Talvisota (1989) pisti yleisömenestyksen suhteen tuntuvasti paremmaksi ja houkutteli päälle 600 000 katsojaa seuraamaan "Josif Stalinin alkuperäiskäsikirjoitukseen" pohjaavaa sotaepookkia. Vuosituhannen vaihteessa Tuuri nousi jälleen esiin Olli Saarelan mietteliäällä jatkosotadraamalla Rukajärven tie (1999) ja Ilkka Vanteen persoonattomalla Lakeuden kutsulla (2000). Viimeisin pitkäksi näytelmäelokuvaksi sovitettu Tuuri-filmatisointi on AJ Annilan vaikuttava Ikitie (2017).  

Pohjanmaan ja Talvisodan kanssa samalle menestysapajalle pyrki elokuvaohjaaja Lauri Törhönen romaanifilmatisoinnilla Ameriikan raitti (1990). Kirjan tavoin elokuva seuraa Pohjanmaalla mattokutomoa pitävää Erkki Hakalaa (elokuvassa Kari Sorvali) ja hänen huonekaluyrittäjäystäväänsä Taistoa (elokuvassa Jari Järvimaa). Esi-isien tavoin heillä on mielessä maastamuutto ja Ameriikan raitti. Heitä ei kuitenkaan uhkaa nälkä, vaan suomalainen verottaja. Pimeää rahaa vyötäisilleen teipanneina he matkaavat Floridan auringon alle odottamaan verorikkomusten vanhenemista. Mukaan lähtee Erkin raskaana oleva vaimo Kaisu (elokuvassa Mari Rantasila).

Tuurin romaanissa omapäinen huumori leikkaa syvältä mustanpuhuvana, mutta satiiri, jota alkuperäistekstissä on, ei välity Lauri Törhösen filmatisoinnista. Törhösen Ameriikan raitti on sikaileva, alkoholilla itsensä käynnissä pitävä, mutta lopulta pahaa närästystä kärsivä lopunajan elokuva. Elokuvan miespäähenkilöt ovat metelöiviä talousrikollisia, kielitaidottomia ja supisuomalaisia katkeraan loppuun saakka. Elokuvassa ihaillaan amerikkalaista vapautta, äveriästä elämää, autoja, maanteitä, miesten valtaa ja naiskauneutta. Siinä ryypätään, saunotaan ja hikoillaan. Aurinkoa otetaan viinanhuuruisen kortinpeluun lomassa. Lopulta iho palaa, kun suomalainen kaljamaha saa liikaa polttavaa aurinkoa Floridan taivaan alla.

Kaisu (Mari Rantasila) ja Erkki (Kari Sorvali)

Työt ei suju, kieltä ei ymmärretä, viina maistuu ja raskaana oleva akkakin vain mäkättää. Katkeruus nousee pintaan ja rasistisilta yhteentörmäyksiltäkään ei vältytä. Törhönen marssittaa surutta kankaalle joukon liki kolonialistisesti "eksoottisia" naisia, joiden tärkein tehtävä on heiluttaa maitorauhasia suomalaisjunttien naaman edessä. Tuntuu usein kuin Törhönen haluaisi osoittaa katsojalle, että "katsokaapa näitä naisia! Ne ovat erilaisia kuin meidän pirjomme ja annelimme". Hakalan Erkin hetki maksullisen naisen kanssa on enemmän viinanhuuruista vaikerointia kuin ilotuulista antautuneisuutta. Se tiivistää huomaamattaan paljon koko elokuvan olemuksesta.

"Mun elokuvissa on suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuvia kuin keskimäärin suomalaisissa elokuvissa. Se on Hollywood-elokuvan rytmi." (Lauri Törhönen, 1991)

Ameriikan raitti on elokuva, jota ei enää tehtäisi - ja siksi se tuntuu hämmentävällä tavalla eksoottiselta. Avoimen rasistinen elokuva tuntuu palavan karrelle, se on kuin juppikulttuurin viimeiset bileet ennen kuin 1990-luvun syvä lama otti niskalenkin suomalaisista. Lopunajan juhlat, joita seuraa hypnoottisesti turvallisen etäisyyden (turvavälit!) päästä, mutta joihin ei itse haluaisi osallistua. Sydämetön elokuva pitkittää nuoruutta, tai juhlien jatkoja, joiden olisi jo pitänyt loppua. 

Tapani (Markku Huhtamo) ja Taisto (Jari Järvimaa) dollareiden lumoissa.

Kari Salminen pohti aikalaisarviossa (Filmihullu 3/1990), että "Ameriikan raitti on muodollisessa mielessä melkeinpä jatko-osa Törhösen edelliselle elokuvalle Insiders (1989). Nytkin viimeinen puolituntinen on kuin kokonaan toisesta elokuvasta peräisin. Tästä voitaneen johtaa, että ohjaaja kärsii jostakin seuraavista: epätavallinen huumorintaju, pakkomielle jenkkiviihteen kaavoista tai kyvyttömyys käsitellä vain yhtä elokuvaa kerrallaan." Kansan Uutisissa (14.2.1990) Salminen jatkoi vielä: "Ameriikan raitti on tärkeä elokuva. Se näyttää, että realismikin on pelkkä kerronnallisten konventioiden tuote. Jos elokuvantekijä ei osaa tai halua pitäytyä yhtenäisessä kerrontatavassa, tuloksena on väistämättömästi joko avantgardea tai huonoa elokuvaa. Arvatkaa kumpaan luokkaan Ameriikan raitti asettuu?" 

Ilta-Sanomissa (9.2.1990) Sakari Toiviainen asetti Ameriikan raitin osaksi suomalaisen elokuvan jatkumoa: "Hauskuutta on se, kun pohjalainen perusjätkä juo viinaa ja törmäilee kielitaidottomana amerikkalaisen elämäntavan viidakossa tai kun juhlitaan ja ihmiset molskahtavat uima-altaaseen. Melko tarkalleen 30 vuotta sitten sai ensi-iltansa kotimainen elokuva nimeltä Molskis, sanoi Eemeli, molskis. Tuottaja Jörn Donnerin kuuluisan määritelmän mukaan se oli suomalaisen elokuvan aikaa vuonna nolla. Kehitystä on epäilemättä tapahtunut: Eemeli on vaihtunut Antti Tuuriin, uimastadion Floridan uima-altaisiin, värikuvaus on yleistynyt ja Åke Lindman puhuu englantia."

Tallennettu hetki Ameriikan raitin kuvauksista.

Oudointa tässä kaikessa on, että Ameriikan raitti ei kuitenkaan ole huono elokuva, sillä tavalla kuin vaikkapa ohjaajansa kylmän sodan kalkkuna Tropic of Ice - Jään kääntöpiiri (1987). Ameriikan raitti on usein melko kiehtovasti, jopa charmantisti näytelty, teknisesti huoliteltua jälkeä ja sen avoimessa härskiydessä on häpeällistä vetovoimaa. Elokuvaa toki välillä katsoo campina, mutta samalla tavalla kuin nämä katajaisen kansan (anti)sankarit kapsahtavat mäntyjen sijasta palmuihin, johdattaa Ameriikan raitti katsojaansa kohti jotain kiellettyä attraktiota. Voyerismia? Ehkä. Eksploitaatiota? Kyllä! Road-movie -henkiselle rekkaseikkailulle lähtenyt Erkki Hakalakin löytää itsensä lopulta madeinfinland-Tarzanina rämeiden alligaattoreiden seasta.

Selvää on kuitenkin, että Törhösen Insiders ja Ameriikan raitti ovat melkoisia aikamatkoja cityjuppien ja talousasiansa sotkeneiden äijien maailmaan. Molemmissa elokuvissa vedetään viinaa ja sekoillaan, pyritään seksikkyyteen ja himoitaan valtaa ja vaurautta, mutta lopulta naamarin alta löytyy vain itkuinen krapula. Ja koti-ikävä. Onneksi Pohjanmaa antaa anteeksi - ja vaimo.

Lähteinä:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 14.10.2020)

Puhetta Tuurin ja Parikan Talvisodasta

Vierailin jälleen Jarmo Laitanevan toimittamassa Ylen radio-ohjelmassa Kirja vs. Leffa. Tällä kertaa aiheena oli Antti Tuurin Talvisota (1984) ja sen pohjalta filmattu Pekka Parikan elokuva (1989). Kiinnostuneet voivat kuunnella allekirjoittaneen ja elokuvatoimittaja Jussi Huhtalan ajatuksia täältä.

Tässä myös ne edelliset ohjelmat, joissa olen vieraillut:

Maa on syntinen laulu

Trainspotting

Tuntematon sotilas