Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 3/3

"I've always been against the establishment from day one. I've never been accepted as that conventional artist. Whatever you say about David Lynch or Martin Scorsese, they are considered major film artists and nobody can argue with that. I've never had that. I've had people say it about me. And I've had people say that I'm a complete hack and you know, derivative and all those catchphrases that people use for me. So I've always been controversial. People hate me or love me." -Brian De Palma (2006)

1990-luvun puolivälin jälkeen Brian De Palman ohjaustahti alkoi muuttua verkkaisammaksi ikävuosien kaartuessa kohti kuuttakymmentä. Uran kaupallisin elokuva, tehokas toimintajännäri Vaarallinen tehtävä (Mission Impossible, 1996) palautti hänet vielä kerran Hollywoodin huipulle. Tiivistunnelmainen ja vainoharhainen menestyselokuva pohjautui vuosina 1966-90 esitettyihin samannimisiin televisiosarjoihin. Tarina ei De Palmaa niinkään puhutellut, mutta ammattimaisesti hän loi elokuvasta tyylittelyn ja kuvakulmaleikittelyn viihdyttävän taidonnäytteen. Sittemmin taloudellisesti suotuisaksi blockbuster-saagaksi laajentuneen elokuvasarjan ykkösosa on varsin maanläheinen verrattuna myöhempiin, yhä megalomaanisemmiksi muuttuneisiin elokuviin, joita Tom Cruise pakkomielteisesti tuottaa.

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin De Palma kompuroi amerikkalaisen elokuvateollisuuden asettamien kaupallisten menestysodotusten kanssa. Hektisen nyrkkeilyottelun keskeltä alkava salaliittotrilleri Snake Eyes (1998) on teknisen elokuvakerronnan toteutuksena kiehtova, mutta kokonaisuus ei kanna Nicolas Cagen yritteliäästä maanisuudesta huolimatta. Lopputuloksesta valitettavasti näkee, että elokuvan jälkituotantovaihe oli päämäärätön. Efektijätti Industrial Light & Magicilta tilatut näyttävät erikoistehosteet jätettiin viime hetkellä leikkauspöydälle ja juoniaukkoja pyrittiin paikkaamaan sen verran mitä oli vielä pelastettavissa. Snake Eyesia katsoessa voi todeta De Palman myöhempää uraa vaivaavan seikan: hän on parempi ohjaaja kuin elokuvansa. Elokuvan tekninen taituruus osoittaa sen, kuinka hyvin hän on osannut ja uskaltanut tanssittaa kameraa huikaisevan notkeasti.

Tilaustyönä De Palman pöydälle laskeutunut Operaatio Mars (Mission to Mars, 2000) epäonnistui vielä pahemmin. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odysssey, 1968) -tieteisjärkäleen jalanjäljissä kulkeva elokuva ei tavoita tarinan tasolla katsojaa. Hollywood tarjoilee maailmanselitystä, jonka nieleminen takertuu kurkkuun ja mieleen palaa tahtomattaankin uhrautumisen uljaudella kalastellut Michael Bayn pateettinen Armageddon (1998). Erikoista kyllä, Golden Raspberry -ehdokkuuksista ja De Palman turhautumisesta huolimatta ranskalaiset elokuvakriitikot jaksoivat innostua myös Operaatio Marsista. Cannesissa kilpasarjan ulkopuolella esitetty elokuva nostettiin arvovaltaisen Cahiers du cinéman listoilla vuoden 2000 neljänneksi parhaaksi elokuvaksi!

"What I don't want is to stop making movies. Or to be crushed by the system, which can indeed crush you. It can be very tough, and you can take a lot of terrible, negative criticism, and it's always difficult to get up the next day. But you just have to sort of follow your own light, and evolve as you think you're envolving, and hopefully some people will see that." -De Palma

Pettyneenä amerikkalaisen elokuvateollisuuden lainalaisuuksiin De Palma pakkasi omaisuutensa ja muutti Pariisiin jatkaakseen ohjaajan uraansa Euroopassa. Ranskalais-sveitsiläisenä yhteistuotantona valmistunut eurojännäri Femme Fatale (2002) on selkeä sukulaisteos De Palman 1980-luvun trillereille. Tavaramerkinomaiset Hitchcock-viittaukset asettuvat uomiinsa ja Ryüichi Sakamoton musiikki jäljittelee Bernard Herrmanin tehokeinoja.  

Tarina on "elokuvaa elokuvassa" ja tapahtumat saavatkin alkunsa Cannesin elokuvajuhlien punaiselta matolta, jonne saapuvat juhlavieraat ja heidän perässään timanttirosvot ja Laure (Rebecca Romjin). Hän on tuomittu olemaan "femme fatale", arkkityyppi, trooppi, jonka rooli on pitää tarina liikkeessä yhteen suuntaan. "Pääjuoni on kuin kymmenen vainoharhaisuutta polttoaineena käyttävää rikoselokuvaa, jotka on kytketty toisiinsa unella sekä leikkaa & liimaa -logiikalla." -Jaakko Kuitunen. 

Kriitikot jakautuivat Femme Fatalen ensi-ilta-arvioissa eri leireihin, kuten oli ollut tyypillistä De Palman ohjauksille jo 1970-luvulta alkaen. Suomessa elokuvaa ei nähty elokuvateatterilevityksessä lainkaan, mikä oli ensimmäinen kerta sitten Wise Guysin (1986). Film-o-holicin DVD-arviossa (1.1.2003) elokuva nähtiin epäonnistuneena eroottisena trillerinä: "parin pehmopornahtavan kohtauksensa vuoksi ei elokuvaa kannata katsoa: parempaakin on sillä saralla nähty", kirjoitti Nina Gimishanov. Televisioensi-illan yhteydessä Arto Pajukallio tiivisti tunnot Helsingin Sanomissa: "Femme Fatale ei vedä vertoja De Palman huipputöille, mutta ohjaajamuotokuvan kokonaisuuden hahmottamisen kannalta se on oleelliseen pitäytymisessään suorastaan hupaisa tyyliharjoitelma - tai sanoisiko - huijaus."

James Ellroyn maineikkaaseen romaaniin pohjautunut Musta Dahlia (Black Dahlia, 2006) valmistui uusnoirina trillerinä. Ellroyn tarinan pohjana on 1940-luvun Hollywoodin todellinen veriteko, jossa nuori näyttelijä surmattiin traagisesti epäselvän tapahtumaketjun päätteeksi. Tapaus on pysynyt amerikkalaisen rikoshistorian tunnetuimpana avoimena ja ratkaisemattomana tapauksena. Alkuperäisromaani ja elokuva nostavat väkisin esille oikeaan murhaan ja sen popularisoimiseen liittyvät moraaliset ongelmat. Nuoruudessaan pahasti alkoholisoitunut James Ellroy oli aikoinaan pakkomielteisesti kiinnostunut tapauksesta, koska hänen oma äitinsä joutui niin ikään murhan uhriksi. 

Mustan Dahlian ohjauksessa on riittävästi silmää ja ammattitaitoa rikosklassikon käännöstyössä: film noir -perinne näkyy uskollisessa ja yksityiskohtaisessa toteutuksessa. Elokuvan rakenne ja kuvakulmat ovat kokeneen ammattilaisen työtä - ja jälleen kerran De Palma kuvaa mutkistuvaa trilleriään teknisesti moitteettomasti. Tunteettomuus ja etäisyys saa kuitenkin elokuvan tuntumaan lopulta hengettömältä.

De Palman myöhemmän uran kokeellisempaa laitaa edustaa Irakin sotaa käsittelevä fiktiivinen, mutta tositapahtumien innostama Redacted (2007). Se on Sodan arpien (Casualties of War, 1989) sisarteos, päähenkilönä amerikkalainen sotilas, joka nousee vastustamaan aseveljiään, jotka raiskaavat muslimineidon. Valmistumisajalleen muodikkaasti "found footage" -elokuvana toteutettu pseudodokumentti haparoi nimenomaan muotonsa puolesta. Se tuntuu enemmän opiskelijatyöltä kuin varttuneen auteurin ohjaustyöltä.

Femme Fatalen ohella De Palman 2000-luvun kiinnostavin elokuva on ranskalais-saksalainen Passion (2012), jonka tärkeimmät elementit nojaavat hallittuun split screen-kerrontaan, häiriintyneen seksuaalisuuden kuvaamiseen, tarkkaan annosteltuihin shokkikäänteisiin ja Pino Donaggion uhkaavaan musiikkiin. Mainosmaailmaan sijoittuva tiivistunnelmainen jännityselokuva on naisten välinen valtapeli, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Venetsian elokuvajuhlien kilpasarjassa ensi-iltansa saanut Passion pohjaa ranskalaisen Alain Corneaun (1943-2010) viimeiseksi jääneeseen elokuvaan Love Crime (Crime d'amour, 2010). 

Kiistellyn auteurin ura jatkuu yhä aktiivisena. Viimeisin ohjaus, monikansallisena valmistunut ja Tanskassa kuvattu Domino (2019) jäi vähälle huomiolle. The Guardianin Benjamin Lee moitti yhden tähden arviossaan elokuvan käsikirjoitusta väsyneeksi ja innottomaksi, ja De Palmaa luovuttaneeksi riviohjaajaksi. Vastakkaisen näkemyksen toi kriitikko Peter Sobcynzki, jolle elokuvan parhaat hetket muistuttivat siitä kuinka loistelias ohjaaja De Palma yhä on. 

Internet Movie Databasen mukaan De Palmalla on tällä hetkellä (19.2.2021) esituotannossa kaksi elokuvahanketta: murhamysteeri Sweet Vengeance sekä elokuvamaailmaan sijoittuva Catch and Kill häikäilemättömästi käyttäytyvästä ja seksuaalisesti näyttelijättäriä ahdistelevasta tuottajamogulista (Harvey Weinstein, anyone?). Toivoa sopii, että ne näkisivät päivänvalon vielä jonakin päivänä.

"Every day above ground is a good day. I've done a lot of really nice movies and movies that people are still talking about that are 30 or 40 years old. I'm very happy with my career, and if I make a few other good ones, great. I'm basically just working because I enjoy it and it's what I do. I don't feel I have to prove anything to anybody." -De Palma

Brian Russell De Palma (1940-), kulttiohjaaja, vimmaisesti palvottu valtaapitävien kriitikko, vasemmistolainen hämmentäjä, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle.

Kymmenen Brian De Palman tärkeintä elokuvaa:

Verinen veitsi (Sisters, 1972)

Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974)

Carrie (1976)

Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980)

Blow Out - viimeinen todistaja (Blow Out, 1981)

Scarface - arpinaama (Scarface, 1983)

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984)

Lahjomattomat (The Untouchables, 1987)

Sodan arvet (Casualties of War, 1989)

Carlito's Way (1993)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

De Palma jatkaa katsojan huijaamista. (https://www.hs.fi/radiotelevisio/art-2000004395003.html, linkki tarkistettu 19.2.2021)

Jaakko Kuitunen: "Femme Fatale". Teoksessa Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020. Laajakuva 2020, 473-474.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Musta Dahlia. (http://www.film-o-holic.com/dvd-arvostelut/musta-dahlia/, linkki tarkistettu 19.2.2021)

Metsäsavotoilta elokuvaohjaajaksi - Mikko Niskanen (1929-90)

Elokuvaohjaaja Mikko Niskasen (1929-90) kuolemasta tuli loppuvuodesta (2020) kuluneeksi 30 vuotta. Suomalaisen elokuvan kautta aikain suurimpiin persoonallisuuksiin luettava Niskanen on eniten parhaan ohjauksen Jussi-palkintoja voittanut ohjaaja. Historialliset kuusi ohjaus-Jussia tulivat elokuvista Pojat (1962), Sissit (1963), Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967), Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Ajolähtö (1982). Elossa olevista aktiiviohjaajista lähelle yltää ainoastaan Aki Kaurismäki viidellä pystillä. 

Niskanen oli tinkimätön taiteilija niin ohjaajana, näyttelijänä kuin käsikirjoittajanakin. Hän oli synnyinseutunsa kautta maaseudun ymmärtäjä, näkijä ja kokija, tukkijätkä ja metsuri. Kulmikkaalla ohjaajalegendalla oli suomalaisen elokuvan historiassa poikkeuksellinen aisti löytää rooleihin nuoria lahjakkuuksia. Niskasen esikoiselokuva Pojat esitteli katsojille 17-vuotiaan Vesa-Matti Loirin ja Käpy selän alla (1966) nuorisokvartetin Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara & Pekka Autiovuori. 1980-luvulla Niskanen ohjasi vielä valkokangasdebyyteissään onnistuneesti Heikki Paavilaista, Anna-Leena Härköstä, Tero Jarttia, Sari Mällistä ja Ari-Kyösti Seppoa.

Mestariohjaaja oli sydämellinen seuramies ja hurmuri, mutta myös persoonahäiriöinen tiuskija ja elokuvatuotannoissaan henkilökunnalle sumeilematta ärjynyt rähisijä. Pitkävihainen, katkera ja usein jopa vainoharhainen herravihaaja. Näyttelijänä Niskanen oli roolista riippuen joko repivän aito ja todellinen, tai Kalle Holmbergia lainatakseni "pateettisuudessaan varoittava esimerkki".

Konginkankaalta Suomen Filmiteollisuuden ja Fennada-filmin palvelukseen

Äänekoskella syntynyt Niskanen työskenteli metsätöissä ja uitossa 13-vuotiaasta alkaen. Palo näyttelemiseen syntyi Konginkankaan nuoriseuran harrastustoiminnasta, jonka jälkeen Niskanen jatkoi teatteriharrastusta Jyväskylässä opiskellessaan autonasentajaksi. Uusi työura alkoi häämöttää Suomen Teatterikoulussa, jossa Niskanen opiskeli vuosina 1947-50. Teatterikoulun käytyään Niskanen työskenteli Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Tuottaja T.J. Särkän tallissa tulevan ohjaajasuuruuden tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen esitti alikersantti Mielosta. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui samaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintalan romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Poikia voi pitää Suomen Filmiteollisuuden viimeisenä tärkeänä elokuvana ja kenties yhä suomalaisen elokuvan taidokkaimpana pitkän näytelmäelokuvan debyyttinä. Sen ensi-illan (marraskuussa 1962) jälkeen valmistui enää viisi pitkää SF-elokuvaa, joista mikään ei kohonnut klassikoksi. Suuri ja merkittävä tuotantoyhtiö oli loppunsa kynnyksellä, mutta ehti tehdä korvaamattoman arvokkaan teos antaessaan lähtölaukauksen Niskasen loistavalle uralle. Vesa-Matti Loirille traaginen Jaken rooli muodostui ratkaisevan tärkeäksi. Ilmiömäisen Loirin kasvojen ilmaisurekisteri on hämmästyttävän laaja, vilpittömästi ilosta omahyväisen maireuden kautta sydäntäkääntävään epätoivoon. 

Sodan tematiikkaa käsittelivät Niskasen seuraavatkin ohjaustyöt, Fennada-filmin samana vuonna 1963 tuottamat Sissit ja Hopeaa rajan takaa. Paavo Rintalan kohua herättäneeseen alkuperäistekstiin pohjautunut Sissit oli sukellus syvälle sotilaan sieluun. Sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöön tutkiskeleva elokuva on kuvaus paatuneista kaukopartiomiehistä, joita riivaavat mielenterveyden ongelmat sekä sukupuolimoraaliin ja hengellisyyteen sidotut ristiriidat. Elokuva perustui Rintalan tekstiin, mutta varsinainen romaani ilmestyi vasta elokuvan ensi-illan jälkeen nimellä Sissiluutnantti - proosaa rinta- ja kurkkuäänille (1963). "Sivilisaatiokriittinen" Rintala nosti kirjan keskeiseksi kysymykseksi sen, millä taholla on oikeus määritellä isänmaallisuuden sisältö. Kirjasota sytytti paheksunnan, josta osansa myös Kustannusosakeyhtiö Otava. Sissien rinnalla Hopeaa rajan takaa oli välirauhan loppuun sijoittuva kevyt toiminnallinen seikkailuelokuva. Elokuvan lopulta mielenkiintoisinta antia on siinä nähtävä pääosakolmikko. Elokuvan kuvausten aikana meneillään olleen näyttelijälakon vuoksi Niskanen roolitti elokuvan Näyttelijäliittoon kuulumattomilla esiintyjillä. Niinpä pääosissa nähtiin uransa ainoassa vakavammassa roolissa televisio- ja radiokoomikkona jo hyvinkin tuttu mies Pertti "Spede" Pasanen, Ylioppilasteatterin johtajana tuolloin työskennellyt Jaakko Pakkasvirta sekä MTV:n televisioteatterissa maineikkaan uran luonut Veikko Kerttula.

Kuohuvan 1960-luvun sukupolvikuvaukset

Seuraavilla pitkän elokuvan ohjaustöillään Niskanen sukelsi kuohuvan 1960-luvun nuorisokuvauksiin. Näistä ensimmäinen, Käpy selän alla, on sukupolvitarina kaupunkilaisnuorten telttaretkestä maaseudulla. Samalla se on osin improvisoitu kuvaus seksuaalisesti vapautuneen nuorison kesäisestä irtiotosta.

Oman aikansa muotielokuvaksi noussut Käpy selän alla otti aiheensa 1960-luvun opiskelijanuorison tuntemuksista ja asenteista, arvoista ja estoista. Kulttuurihistoriallista murroskautta peilaava elokuva muotoili sanomansa tavalla, josta nuoriso saattoi tunnistaa itsensä. Kauniiden ja uljaiden nuorten roolittama elokuva oli ilmestyessään valtaisa kaupallinen menestys, ja se keräsi peräti kuusi Jussi-patsasta. Elokuvan musiikista vastanneen Kaj Chydeniuksen laulut soivat suoraan sydämiin, sukupolvelta toiselle.

Niskanen jatkoi urbaanien kaupunkilaisnuorten kuvaamista sukupolvielokuvassa Lapualaismorsian. Katkelmallisen, godardmaisen kerronnan voimalla etenevä Lapualaismorsian on puolidokumentaarinen rakkauselokuva, joka samalla läpileikkaa vuoden 1966 eduskuntavaaleja ja Arvo Salon Lapualaisoopperan kulttuuriradikalismia.

Niskanen kuvaa rohkean uteliaasti nuorison aktivoitumista ja yhteiskunnallisia ristiriitoja ja vie kameransa keskelle poliittisesti kuohuvaa Ylioppilasteatteria. Yhdeksi elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee myös äitiys ja maapallon tulevaisuus lasten kautta. Maailmankatsomus tiivistyy Kristiina Halkolan komeasti tulkitsemassa kappaleessa Aikuiset ja lapset.

Edeltäjiään depressiivisempi Asfalttilampaat (1968) oli Mikko Niskasen kolmas ja viimeinen 1960-luvun nuorisoa kuvaava elokuva. Asfalttilampaat joutui tuotantovaiheessa kovaan vastatuuleen tuotantoyhtiö FJ-Filmin uuden johtajan, Jörn Donnerin puututtua sen käsikirjoitukseen. Niskanen ei tullut lainkaan toimeen Donnerin kanssa, joka eväsi ohjaajalta värifilmin käytön, määräsi käsikirjoituksen kokonaan uusittavaksi ja lopulta otti leikkauspöydässä kaiken päätäntävallan itselleen.

Leikkausvaiheessa Donner muutti koko elokuvan herkkyyden sävyn lisäämällä siihen täysin irrallisia seksikohtauksia. Donner kuvasi leikkausvaiheessa elokuvaan vielä lisäkohtauksen, jossa hän itse esitti rietasta gynekologia, joka raiskaa raskaana olevan tytön. Tämä oli lopullinen tyrmäys Niskaselle, joka koki, että hänen henkilökohtainen rakkaudentyönsä turmeltiin. Omien sanojensa mukaan hän ei koskaan katsonut valmista elokuvaa loppuun saakka. Puutteistaankin huolimatta Asfalttilampaat on rosoisen vaikuttava kertomus nuoresta rakkaudesta ja mielenterveysongelmista pikkukaupungissa. Rakastetuksi ikivihreäksi elokuvasta nousi Aulikki Oksasen sanoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä ja tulkitsema Sinua, sinua rakastan.

Takaisin keskisuomalaisille juurille

1970-luvulla Niskanen koki omat juurensa yhä tärkeämmäksi osaksi tarinankerronnan taidettaan. Juurten merkityksestä Niskanen totesi, että "minun nähdäkseni (juuret) pitäisi jokaisella luovalla taiteilijalla olla, jotta hän parhaiten pystyy myös kuvastamaan oman sisäisen maailmansa, antamaan sen uskottavuuden tunnun, joka kaikessa taiteessa täytyisi olla". 

Taiteellisessa työssä 1970-luku oli ristiriitojen aikaa, ulkoisten ja sisäisten taisteluiden kriisiä, jossa rooliaan näyttelivät myös rahoittajat: Yleisradio ja  Suomen elokuvasäätiö. Toki Niskasen suhde tuottajiin ja päättäjiin oli aina kitkainen. T.J. Särkälle hän oli kiitollinen esikoisohjauksestaan, mutta kitkerä jälkitilityksistä. Niskanen riitaantui Fennadan Mauno Mäkelän, Jörn Donnerin ja Arno Carlstedtin kanssa. Itsenäisenä tuottajana Niskanen löysi kaunalleen ja marttyyrin roolilleen kohteen elokuvasäätiöstä, erityisesti silloin kun Donner oli sen hallituksen puheenjohtajana. 1970-luvulla Niskanen oli yhden vuosikymmenen aikana aikana uransa valovoimaisimmassa terässä (Kahdeksan surmanluotia) ja miltei pohjamudissa (viidettä (!) kertaa filmattu Johannes Linnankoski -elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) ja tuskallinen talonpoikaispaatos Pulakapina (1977)). Taiteilijuuden ääripäät näkyvät räikeällä tavalla näissä elokuvissa.

Yli viisituntinen Kahdeksan surmanluotia (1972) on autioituvan maaseudun monumentaalinen tulkinta. Työttömyyttä, syrjäytymistä ja alkoholismia kuvaava suurteos tuo aidosti esiin pienviljelijäperheen traagisen kohtalon. Niskanen sukelsi pääroolissa pelottavan intensiivisesti kohteensa Tauno Pasasen nahkoihin. Hän eli ja hengitti pihtipuutalaisen pienviljelijän tuskan ja juoppohullun ahdistuksen, joka päättyi neljän poliisin surmatekoon. Niskasesta liki tyhjentävän dokumenttisarjan Mikko Niskanen - ohjaaja matkalla ihmiseksi (2010) tehnyt Peter von Bagh kuvasi Surmanluoteja elokuvaksi, jossa "elämän ja taideteoksen rajat menettävät merkityksensä ja jossa saa muodon kaikki se suru ja sääli, jota vain syvällisin taide voi tavoittaa." 

Surmanluotien jälkeen valmistui Ilmari Kiannon elämänvaiheista kertova televisioelokuva Omat koirat purivat (1974), jonka nimirooliin Niskanen paneutui jälleen mielenterveyttä säästelemättä. Alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä kolmiosainen elokuva Iki-Kiannon elämänvaiheista nuoruusvuosista loppuun saakka. Niskanen uskoi hankkeeseen ja näki Kiannon vaiheissa aineksia suurempaankin teokseen. Taloudellisiin syihin vedoten Yleisradio myönsi hankkeelle rahaa vain parituntisen televisioelokuvan valmisteluun. Vastoinkäymisiä oli myös elokuvan roolittamisessa, sillä Niskasen ja alun perin pääosaan kiinnitetyn Kaarlo Wilskan välillä syntyi riita, jonka myötä Näyttelijäliitto asetti filminteon boikottiin. Haasteellinen esituotantovaihe oli otollista maaperää elokuvan marttyyritarinalle, joka jää kokonaisuudeltaan epätyydyttäväksi. Niskasen tulkinnassa historiaan sidottu taiteilijakohtalo on todistusvoimainen, mutta vailla siipiä.

"Ensi päivä loppuelämän"

1980-luvulla Niskanen vangitsi vielä kerran levottoman nuorison ja autioituvan maaseudun ristiriidan hienossa, puolidokumentaristisessa elokuvassa Ajolähtö (1982). Elokuva piirtää tarkan kuvan 1980-luvun alun Suomesta, jossa punk oli vain pieni urbaani ilmiö suurten yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Nuoren polven maaltapako kiihtyi, tulo- ja koulutuserot kasvoivat työttömyyden mukana ja rakennemuutos riistäytyi käsistä. Ajolähtö kuvaa 1980-luvun alun nuorisoa samalla herkkyydellä ja rujoudella, jolla Niskanen oli aikanaan kuvannut 1960-luvun nuorisoa.

Ajolähdön kolme päähenkilöä ovat keskisuomalaisia nuoria, jotka armeijan jälkeen joutuvat ratkaisemaan elämänsä suunnan. Kaikki lähtevät ja kaikki eksyvät: yksi Norjan öljylautoille, toinen Göteborgiin ja etelän tehtaaseen, kolmas turhaan käytyyn maatalousoppiin. Poikien kohtaloista kasvaa vaikuttava näkemys rikkirevitystä maasta, rikkirevityistä nuorista koti-ikävän vallassa, matkalla pois kotipesästä ja sinne koskaan takaisin pääsemättä.

Ajolähdön jälkeen Niskanen kävi läpi uskonnollista heräämistä, jonka mainingeissa syntyi Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Niskanen tunsi jälleen koettelevansa ajan ja nuorison pulssia heittäytyen täysillä nuoren ihmisen herkimmille alueille, seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden teemoihin. Tällä kertaa aikalaiskritiikki oli tylyä: Mona ja palavan rakkauden aika nähtiin pinnallisena, sekavana ja "mustavalkoisessa moraalissaan" asetelmallisena.

Elämän vonkamies (1986)

Uransa viimeiset elokuvat Mikko Niskanen ohjasi Kalle Päätalon romaaneiden pohjalta. Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988) ovat 1920- ja 30-lukujen maaseutukuvauksina miltei kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvavia tarinoita Koillismaan elämästä ja työnteosta. Edvin Laineelta perityt filmatisoinnit käyvät läpi Päätalon lapsuutta ja nuoruutta kohti kirjailijauraa. Sovittaessaan Päätalon romaanisarjaa elokuviksi Niskanen eläytyi kirjailijan elämäntarinaan hyvin henkilökohtaisella tasolla: molemmat olivat vilkkaita, uteliaita, herkkiä lapsia, molemmat ihannoivat äitiään ja nousivat isäänsä vastaan, molemmat kasvoivat köyhässä, monilapsisessa perheessä, elivät lapsuutensa ja nuoruutensa maalla, joutuivat varhain kovaan työhön, uitoille ja savotoille. Molemmilla ilmeni jo varhain tarve ilmaista itseään ja molemmat ammensivat taiteilijatyössään nuoruutensa kokemuksista ja maisemasta. Vaativissa olosuhteissa kuvattujen elokuvien kantaviin voimiin kuuluu Päätalon Riitu-äidin roolin syvältä kouraisevasti sisäistävä Pirjo Leppänen. "Jos on perheen isäkuva rehellisen järkyttävä, niin äitikuvassa on suomalaisen naiskysymyksen uutetta, rehevänä ja armottomana ja ihailtavana. [--] Pirjo Leppänen luo elävän muistomerkin sänkyyn, kehtoon, tupaan ja navettaan kahlitulle mökin akalle.", kirjoitti Savon Sanomien Erkki Savolainen (1.11.1986). 1980-luvun juppikauden kulutustodellisuudessa Niskasen autenttiset Päätalo-filmatisoinnit uivat trendeistä piittaamatta vastavirtaan. 

Mikko Niskanen menehtyi eturauhassyöpään 25.11.1990. Kuollessaan taiteilijaprofessori, näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja oli elämässään mielenrauhan saanut ja hyvässä luovassa vireessä oleva 61-vuotias isoisä.

Mikko Niskanen (1929-90)

"Niskanen ei kerännyt opetuslapsia eikä muodostunut koulukuntaa: jo 1960-luvun alussa hän ilmoitti olevansa oma koulukuntansa. Se oli ylpeä, omasta arvostaan tietoinen ohjelmanjulistus uralle, josta kasvoi sekä persoonallinen että yleispätevä panos suomalaiseen elokuvaan ja taiteeseen. Julkisesta ja unohdetusta historiasta, suomalaisen todellisuuden valtaväylistä, sivuteistä, syrjäpoluista ja korpiloukoista. Niskasen kuuluisa uskontunnustus elokuvasta "rakastettuna, ainoana jolle uskallan vannoa uskollisuutta" on maailmoja syleilevä mutta täsmällinen kuvaus taiteilijan tunteesta, jossa elämä ja elokuva ovat samaa kudosta".

-Sakari Toiviainen (teoksessa Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa, 1999)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Ajolähtö - nuoriso jättää maaseudun ankeuden. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/14/ajolahto-nuoriso-jattaa-maaseudun-ankeuden, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Asfalttilampaat - nuorta rakkautta ja mielenterveysongelmia pikkukaupungissa. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/08/asfalttilampaat-nuorta-rakkautta-ja-mielenterveysongelmia-pikkukaupungissa, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet (elonet.finna.fi, linkki tarkistettu 26.1.2021)

Kahdeksan surmanluotia -elokuva oli tuhota Mikko Niskasen - Pihtiputaan tragediasta on 50 vuotta. (https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/kahdeksan-surmanluotia-elokuva-oli-tuhota-mikko-niskasen-pihtiputaan-tragediasta-on-50-vuotta/, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Mervi Herranen: "Sota-ajan merkitsemät - Mikko Niskasen Pojat". Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla: Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Kansallinen audiovisuaalinen instituutti 2019, 243-251.

Mikko Niskanen kuvasi sota-ajan tuntoja kahdessa menestyselokuvassa 1963. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/03/mikko-niskanen-kuvasi-sota-ajan-tuntoja-kahdessa-menestyselokuvassa-1963, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Steffansson, Marjo: Mikon matkassa. Suolahti: Äänekosken kaupunkisanomat 2019.

Toiviainen, Sakari: Levottomat sukupolvet: uusin suomalainen elokuva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 2002.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 1999.