Viisitoista vuotta sitten olin elämäni ensimmäisen kerran keskiyön auringon alla taianomaisilla Sodankylän elokuvajuhlilla. Lähdin talkoolaiseksi tuntematta ketään ja päädyin hommiin festivaaliklubin sydämeen. Tutustuin ja ystävystyin joukkoon ihmisiä, joista sittemmin on tullut festivaalien ja/tai elokuvakentän vakiokasvoja - Jussi-palkittuja tekijöitäkin.
Juhannusta enteilevässä Lapissa valo leikkaa pimeydeltä helmat ja kauneus tulvii sisälle. Festivaali itsessään on viiden päivän kaunis utopia ja elämysten keidas, näky siitä mitä voisi olla.
Tänä vuonna - kuten jo viime vuonnakin - festivaali operoi pandemian takia virtuaalitodellisuudessa. Se ei korvaa missään määrin Sodankylä-nälkää, mutta on toki parempi kuin ei mitään. Lainaan tässä yhteydessä Olavi Uusivirtaa, joka toisaalla kiteytti festivaali-ikävänsä kovin osuvasti:
"Ensi kesältä odotan vain yhtä asiaa. Että saisin kääntyä Samuel Fuller Streetiltä Peter von Baghin kadulle enkä tietäisi mikä vuorokauden aika on."
 |
| Sodankylässä kesäkuussa 2006. |
