”Jos Sergei Eisenstein dramatisoi kuin matematiikan maisteri ja Federico Fellini kuin kukkakauppias, niin Molle dramatisoi kuten teurastaja.” - Ensio Suominen
Rauni Mollberg (1929-2007) oli kiistelty ja kiitelty taiteilijapersoona, joka vaikutti niin elokuvan, teatterin kuin television saralla. Mollberg rakasti tavallisia, elämää nähneitä ihmisiä ryppyineen ja aknearpineen. Naamasta sai näkyä, mitä kurkkuun oli kaadettu. Miehen elokuvien estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon. Molle sai ihmiskasvoihin intensiivisen latauksen tutkiessaan elämän repiviä alkuvoimia.
Molleksi kutsutun auteurin jälkimaine on alkanut varjostaa ohjaajan suuruuden päiviä. Kotimaiseen elokuvaan erikoistuneen tietokirjailija Niko Jutilan Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat -kirjan suurin saavutus onkin siinä, että se kertoo rehellisesti ja kaunistelematta Mollbergin sikamaisesta käytöksestä, vallan väärinkäytöstä ja ohjausmetodien arvaamattomuudesta väheksymättä ohjaajasuuruuden laadukkaimpien töiden arvoa. Jutilan teos onnistuu taiteilijaelämäkertojen haasteellisessa tehtävässä: kuinka jakaa kertomus henkilökohtaisen elämän ja taiteen välille. Näin ollen se on myös syventävää jatkoa Veikko Aaltosen ansiokkaalle Dinosaurus-dokumenttielokuvalle (2021).
Teatterikoulusta kansainvälisille areenoille
Mollbergin oppi näyttelijäntyöstä syntyi teatterikoulussa, jossa samalla legendaarisella vuosikurssilla opiskelivat myös mm. Mikko Niskanen, Jussi Jurkka, Veikko Sinisalo ja Leo Jokela. Niskasen kanssa Mollberg jakoi hetken aikaa myös Helsingin Katajanokalla opiskelija-asuntoa ja ohjaajaurillaan he kohtasivat myöhemmissä vaiheissa monessa kohtaa.
1950-luvun alussa Molle työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana Joensuun ja Kuopion teattereissa, kunnes vuonna 1963 hänestä tuli Yleisradion televisioteatterin ohjaaja. Vasemmistoradikalismin aallossa Mollberg savustettiin ulos Yleisradion televisioteatterista, mutta uusi asemapaikka löytyi Yleisradion TV2:n teatteriosaston ohjaajana, jossa hän vaikutti vuodet 1968-86. Aktiivivuosina elokuvia ja televisioteatteria syntyi mm. Timo K. Mukan, Väinö Linnan, Aapelin, Erno Paasilinnan ja Toivo Pekkasen teksteistä.
Mollberg teki läpimurtonsa elokuvantekijänä valkokangasdebyytillään Maa on syntinen laulu, josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys. Reilusti yli 700 000 katsojaa kerännyt elokuva herätti kohua alastomuudellaan ja "arktisella" seksin kuvauksellaan. Aikalaisarvioissa se otettiin vastaan voittopuolisesti kehuen: Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kirjoitti (HS 3.11.1973) sen olevan "elokuvan, jota olemme - vaikka ehkä tietämättämme odottaneet jo vuosikausia". Aamulehden Erkka Lehtola (Aamulehti 2.11./3.11.1973) jatkoi, että "elokuvaa on tehty kuin veitsenterällä, uhkarohkeasti, ja tuloksena on voimakkaasti vaikuttava teos, joka kyllä liikahduttaa jokaisen katsojan tunnemaailmaa."
1970-luvun suomalaiseksi elokuvaksi Maa on syntinen laulu onnistui saavuttamaan myös kansainvälisen yleisön poikkeuksellisella tavalla maailman merkittävimmillä elokuvafestivaaleilla. Le Monden kriitikko Jacques Siclier kirjoitti (17.3.1978) "elokuvan voiman olevan siinä, että se saa meidät kokemaan kirpeällä runollisuudellaan luonnon kiertokulusta riippuvaisen olemassaolon vaikeudet ja outouden. Mollberg ei tuomitse ainuttakaan ylivoimaisten olosuhteiden riepottelemista henkilöistään."
 |
| Maritta Viitamäki Maa on syntinen laulu -elokuvan (1973) pääroolissa Marttana |
Jutila kuvaa kirjassaan hersyvästi Syntisen laulun jälkimaininkeja: taloudellista menestystä ja "outojen pohjoismaisten" elokuvien kulttuurivientiä viinan kyllästämällä 1970-luvulla. Kielitaidottoman suomalaisjoukon pöllähtäessä Cannesin, Berliinin tai Locarnon elokuvajuhlille, tarvittiin apua kosmopoliitin Jörn Donnerin vetovoimasta. Kulttuurin moniottelija Donnerin ja rivosuisen Mollbergin egot joutuivat elokuvasta toiseen törmäyskurssille.
Mollen uran magnum opus, Tuntemattoman sotilaan värillinen uudelleenfilmatisointi, syntyi kohun ja odotusten saattelemana 1980-luvun puolivälissä. Väinö Linnan alkuperäistekstille uskollinen elokuva on jyrkästi sodanvastainen ja naturalistisessa otteessaan suorastaan härnäävä. Mollberg ei tehnyt kaupallisia myönnytyksiä ja riisui sodalta kaiken glorian. Elokuva alkaa elävän nuoren miehen ruumiista ja päättyy kuolleeseen torsoon. Kuolema on lakoninen toteamus ilman teatraalisuutta. Esa Vuorisen käsivarakuvaus herätti huomiota aina Hollywoodissa saakka, jossa elokuvasta järjestettiin näytöksiä Oscar-kampanjoinnin ja elokuvaviennin merkeissä. Tiettävästi Tuntemattoman näki tuolloin myös Steven Spielberg, joka elokuvasta vaikuttuneena hankki itselleen yksityisen filmikopion suomalaisten korpisotureiden kohtalonhetkistä. Yllättäen Jutilan kirja vaikenee tältä osin.
Julmien metodien äärellä
Pelottavan ailahtelevaisen Mollbergin ohjausmetodit olivat säälimättömiä niin eläimiä kuin ihmisiä kohtaan, mutta hienoviritteisyydessä hän saattoi olla, kuten Maa on syntisen laulun apulaisohjaajana ja käsikirjoittajana toiminut Pirjo Honkasalokin on observoinut, ensiluokkainen henkilöohjaaja. Mollberg rääkkäsi itseään käymällä kuvattavien kohtausten tunnetilat läpi henkisesti ja fyysisesti heittäytyen. Tuntematonta sotilasta tehdessä hän nukkui vain hätäisiä parin tunnin unia, eikä peseytynyt. Tupakanpolton kuvausten alkaessa terveyssyistä lopettanut 56-vuotias ohjaaja veti itsensä niin piippuun, että tunnusti kuvausten jälkeen kärsineensä rytmihäiriöistä. Liki kymmenen vuotta aiemmin, Aapelin teksteihin pohjautuvan Aika hyvä ihmiseksi -elokuvan (1977) kutsuvierasensi-illassa ohjaaja sai sydänkohtauksen. Molle julisti omaksi maailmankatsomuksekseen maailman turmelevan vaikutuksen: "Aina kun on jotakin hyvää ja kaunista, se myrkytetään pian pois. Ihminen sen tekee, tavalla tai toisella. Sekä itselleen, luonnolle että kanssaihmisille."
Kirjaan haastateltujen aikalaiskokijoiden mukaan Mollberg oli perheenjäsenilleen pahimmillaan julkista nöyryyttämistä harjoittava ihmishirviö, erityisesti skitsofreniaa sairastaneelle pojalleen Heikille. Omaleimainen viha/rakkaussuhde omaan poikaan kesti jopa puukotuksen. Tytär, teatteriohjaaja Eira Mollberg (1957-) analysoi kirjassa, että Mollen käytöksessä oli pahimmillaan suoraa pahuutta ja hän omi julmat menetelmänsä omalta isältään, alkoholismiin taipuvaiselta hämeenlinnalaisautoilijalta.
Tyrannimaiseen käytökseen sekä taiteessa että siviilielämässä vaikutti myös Mollbergin teatterikouluaikainen rehtori Wilho Ilmari, joka yritti herättää näyttelijöissä tunnereaktioita liki hinnalla millä hyvänsä. Ilmarin opin Molle imi itseensä: tietyt ihmiset oli suututettava, jotta nämä sai aktivoitua. ”Kaiken mitä olen myöhemmin tehnyt, olen rakentanut sille perustalle, jonka häneltä sain.”, Molle tunnusti vuosikymmenten päästä.
Tehtaan varjossa -romaanin viimeisen lauseen Molle otti elämän viisaudekseen: "ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." Ajatus muodosti lähtökohdan Mollen tekemisille ja antoi sanoman, jota hän tahtoi julistaa tai hienovaraisesti ujuttaa tarinoihin. Ihmisen oli päästävä pois lähtökuopistaan ja yllettävä korkeammalle.
Mielenkiintoisella tavalla elämäkertakirjuri purkaa myös Mollen julkisuuskuvan ristiriitaisuutta. Omissa oloissaan ja kuvauksissa ohjaaja puhui rehvakkaasti ja rivosti hämäläismurteella, mutta haastatteluissa ja silmäätekevien kulttuuripiirien keskellä Mollberg lausui kirjakielellä runoja ja osasi käyttäytyä fiksusti. Ohjaajan sanallisen räyhäämisen uhriksi filmauksissa usein jäänyt järjestäjä Raimo Mikkola muistelee kirjan haastattelussa Mollen kohdelleen häntä sydämellisesti kuvausten ulkopuolella. Ei tule yllätyksenä, kun kirjan sivuilla kerrotaan Mollen kieltäneen hänen elinaikanaan viritellyt elämäkertakirjat tai henkilökuvadokumentit.
 |
| Rauni Mollberg koki sotamies Riitaojan (Hannu Kivioja) Tuntemattoman sotilaan läheisimmäksi hahmoksi. |
Nousu ja tuho
Mollbergin ura elokuvantekijänä noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Monumentaalisen ja mainettaan paremman Ystävät, toverit -elokuvan (1990) taloudellinen tappio syöksi Mollbergin uran jyrkkään alamäkeen elokuvantekijänä. Viimeiseksi valkokangaselokuvaksi jäänyt ja kieltämättä totaalisesti epäonnistunut Paratiisin lapset (1994) aiheutti julkisuudessa jo verbaalisen mestauksen. Mollen lähtökohtana oli tehdä "komediaa, jotta elokuvateattereihin saataisiin suomalaiselle elokuvalle katsojia”. Lopputuloksena Paratiisin lapset sai laman näivettämässä ilmapiirissä vain vajaat 3000 katsojaa ja antoi aiheen paitsi populistisiin valituksiin veronmaksajien rahoilla ratsastavasta "korkeataiteesta" myös Ilta-Sanomien (11.11.1994) surullisenkuuluisaan lööppiin: "Mollbergin elokuva teki historiaa: teatteriin ei tullut yhtään katsojaa!"
Haaveet uusista valkokangaselokuvista eivät enää toteutuneet, mutta Mollberg teki televisiolle vielä elokuvanovelleja Erno Paasilinnan Nuoruusaikoja-kokoelman (1992) tarinoista. Vuosina 1999-2004 valmistuneet lyhytelokuvat jäivät 78-vuotiaana kuolleen elokuvataiteen akateemikon joutsenlauluiksi.
Tietokirjailija Niko Jutila on tehnyt valtavan taustatyön käydessään läpi kirjallisia lähteitä ja haastatellessaan Mollen kanssa työskennelleitä ystäviä ja vihamiehiä sekä hänet tunteneita sukulaisia ja perheenjäseniä. Mittava lähdeaineisto on koostunut tuhansista lehtijutuista, kymmenistä televisio- ja radiohaastatteluista sekä liki kymmentuhatsivuisesta massasta asiakirjoja ja kirjeitä, jotka Mollberg jätti jälkeensä. Ansiokkaan elämäkertakirjan saatesanoissa kiteytetään jotain kiistämätöntä: "Tämä kirja on kertomus yhdestä ihmisestä. Samalla se kertoo eräästä aikakaudesta ja taiteenalasta, suomalaisesta elokuvasta, jonka suurimpia nimiä Rauni Mollberg oli ja on."
WSOY:lle kiitos arvostelukappaleesta.
PS: Olen käsitellyt Rauni Mollbergin elokuvia Maa on syntinen laulu ja Tuntematon sotilas myös Ylen Kirja vs. Leffa -ohjelman jaksoissa:
