Tiettävästi Euroopan vanhin elokuvapalkinto, suomalaisille elokuville jaettava Jussi-palkinto, varttuu tänä vuonna erittäin kunnioitettavaan 80 vuoden ikään. Viime kuussa järjestetyssä juhlagaalassa keskeisimmät palkinnot (ohjaus, käsikirjoitus ja vuoden elokuva) voitti Tia Kouvon esikoispitkänä valmistunut tragikomedia Mummola (2023), joka oli allekirjoittaneenkin mielestä viime vuoden paras kotimainen.
Jo lyhytelokuvillaan hurmaavan omaleimaisia elokuvia tehnyt Kouvo onnistui debyyttivalkokangaselokuvallaan siinä missä moni elokuvantekijä kaupallisista syistä haparoi: tehdä omannäköinen ja linjakas elokuva vailla kompromisseja. Palkintoillan jälkimainingeissa nousi porua siitä, että Aki Kaurismäen sekä kotimaassa että kansainvälisesti suurmenestykseksi noussut Kuolleet lehdet (2023) jäi palkinnoitta. Se mikä debatista teki turhauttavan, oli tarpeeton vastakkainasettelu ja nuoremman debytantin vähättely veteraaniauteurin rinnalla.
Eskapismia sodan murtamille mielille
Jussi-palkinto syntyi jatkosodan runteleman Suomen keskelle. Välirauha oli solmittu Moskovassa vain vajaat kaksi kuukautta ennen ensimmäistä Jussi-gaalaa. Kansa kaipasi murheen keskelle eskapismia mitä voittopuolisesti tarjosi kukoistuskauttaan elänyt kotimainen elokuva. Vaikka sota oli hidastanut tuotantoja ja materiaalipula yltyi, elokuvia tehtiin ja katsottiin Suomessa ahkerammin kuin koskaan.
Idea Jussi-palkintoon tuli Yhdysvalloista, missä Yhdysvaltain elokuva-akatemia oli jakanut omia elokuvapalkintojaan, Oscareita, vuodesta 1929 lähtien. Länsinaapurissa taas jaettiin kipsisiä Charlie-palkintoja vuosina 1941-47, mikä omalta osaltaan oli antamassa ideointiapua suomalaisen elokuvapalkinnon syntyyn.
Jussi-palkintoja jakavaksi instanssiksi perustettiin Elokuvajournalistit ry ensimmäisenä nokkahahmonaan elokuvan moniosaaja Tapio ”Roy” Vilppunen. Elokuvajournalistit ry:n tehtäviksi määriteltiin yhtäältä edistää kotimaista elokuvajournalismia ja -debattia, toisaalta jakaa tunnustusta alan tekijöille. Vilpponen toimi alalla sekä elokuvatoimittajana että elokuvantekijänä, lavastajana, ja katsoi alaa eri näkökulmista. On arveltu, että Vilpposen motiivi Elokuvajournalistien perustamiseen saattoi olla halu nostaa oman taiteellisen työn näkyvyyttä. Jälkikäteen näyttää vähintäänkin kyseenalaiselta, että Vilpponen voitti Jussin heti ensimmäisessä palkintoseremoniassa, Herra ja ylhäisyys -elokuvan (1944) lavastuksesta.
 |
| Ansa Ikonen sai vuonna 1944 ensimmäisen naispääosan Jussi-palkinnon Toivo Särkän elokuvasta Vaivaisukon morsian. |
Ensimmäiset Jussi-juhlat pidettiin 16. marraskuuta 1944 Ravintola Adlonissa, jossa sodan aiheuttamasta pula-ajasta huolimatta pukuloisto hiveli silmiä. Silkin tai pitsin puutteessa iltapukukankaaksi kelpasivat myös verhot ja pöytäliinat. Sotajoukkojen laajamittaisen kotiuttamisen takia ravintoloihin oli määrätty anniskelukielto. Adlonissa piilopulloja vaihdeltiin pöytien alla ja eteisaulaan jätetyn palttoon taskusta käytiin nappaamassa ”kohennustippoja”. Väliin huutokaupattiin ja arvottiin tilaisuuteen lahjoitettuja tuotteita. Huutokaupasta kerätyt rahat, kuten koko muukin Jussi-juhlien tuotto, ohjattiin rajaseudun lasten hyväksi. Sodankylästä evakuoidulle suurperheelle lahjoitettiin yhteenä 61 000 markkaa. Elokuvajuhlan ohessa tehtiin siis myös yhteiskunnallisesti merkittävää avustustyötä. Toinen maailmansota oli yhä käynnissä, ja palkinnonjaon aikoihin lehdissä seurattiin liittoutuneiden etenemistä Euroopassa.
Tähtiloistoa
Lystikkäällä tavalla kirja nostaa aikalaislehdistön mainintoja filmitähteydestä 1940-luvun puolivälistä: Eija Karipäällä oli "ruskeat gasellinsilmät", Marie-Louise Fockilla "unelmoivat huulet", Maaria Eira luikerteli pöytien lomassa "lohenvärisenä vamppina", Helena Kara oli "hurmaavaan valkoiseen pukuun pukeutuneena kuin uljas joutsen" ja Lea Joutseno "samppanjamaisesti helmeilevä, kuten aina". Palstatilasta merkittävä osa käytettiin naispuolisten osallistujien kuvailuun.
Suomalaisen elokuvan laatu puhututti kuitenkin jo 1940-luvulla, mutta negatiivisesta arvostelusta huolimatta kotimainen elokuva löysi hyvin yleisöä. Kilpailevaa viihdettä ei heti sotien jälkeen juuri ollut. Vuonna 1945 suomalaiset kävivät katsomassa vuoden aikana keskimäärin peräti 9,5 elokuvaa. Luku on väkiluvun huomioiden hurja, sillä esimerkiksi viime vuonna (2023) elokuvissa käytiin vain 1,29 kertaa.
Jussi-gaalan lisäksi Elokuvajournalistit ry toden totta järjesti erilaisia oheistapahtumia. Heti perustamista seuranneena vuonna 1945 vietettiin ensin kevätjuhlia ja sitten rapujuhlia. Ohjelmassa oli tanssia, laulua, arpajaisia ja voimisteluesityksiä! Vuonna 1951 järjestettiin "elokuvajournalistien Suomen-mestaruus elokuva-arvostelussa" ja toukokuussa 1954 valittiin ensimmäinen "tähtityttö", joka palkittiin mahdollisuudella koekuvaukseen.
Alkuvuosinaan Jussit toimivat kiertopalkintoina, mutta vuodesta 1950 eteenpäin voittajat saivat ne omikseen. Vuoden 1951 Jussi-gaalaa juhlittiin Aulangolla Hämeenlinnassa, jossa lehtiraportit maalasivat kuvaa suorastaan taianomaisesta elokuvayöstä. Helsingin rautatieasemalta lähti gaalapäivänä erityinen ulkoapäin valaistu Jussi-juna, joka vei gaalavieraat Hämeenlinnaan. Siellä heitä oli odottamassa liki kolmen tuhannen hengen utelias joukko. "Näytti siltä, kuin koko Hämeenlinna olisi ollut jalkeilla", uutisoi Uusi Suomi.
 |
| Kuvanveistäjä Ben Renvall muotoili Jussi-patsaan |
Vuonna 1952 valmistuneiden pitkien elokuvien lukumäärä asukasta kohden oli Suomessa tiettävästi korkeampi kuin missään muualla. Myös elokuvateattereiden lukumäärä oli jatkuvassa kasvussa. Vuonna 1949 niitä oli ollut Suomessa 475, vuoteen 1955 tultaessa jo 588.
Kotimaisen elokuvan suosio alkoi kuitenkin hiipua, koska kilpailu vähistä markoista kävi kovempana kuin koskaan. Vaatteiden, levyjen, lomamatkojen ja muiden huvitusten lisäksi kotimainen elokuva kärsi myös siitä, että rauhan myötä ulkomaista elokuvaa tuotiin valkokankaille entistä enemmän. Horisontissa alkoi häämöttää myös uusi uhka, televisio.
Kohti haastavia aikoja
Suurien menestysten, etulinjassa Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) jälkeen kotimainen elokuva alkoi urautua, eikä kalustoa ymmärretty nykyaikaistaa tai elokuvantekijöitä kouluttaa. Suomi kaupungistui vauhdilla ja kyselytutkimukset osoittivat, kuten osoittavat yhä, että kotimaisen elokuvan uskollisimmat yleisöt olivat maaseudulla. Lopun alkuna voi pitää studiokauden jättien taloudellista romahdusta 1950-luvun loppuun tultaessa. Osansa heikentyneestä tilanteesta sai myös Jussi-palkinto, joka muuttui seuraaviksi vuosikymmeniksi heittelevästi milloin kahvitilaisuudeksi, milloin media-arvoltaan olemattomaksi kollegoiden perhejuhlaksi ja huonoimpina vuosina (1960-61) palkinnot jäivät käytännössä jakamatta.
Riitasointujen vuosikymmeninä Jussi-palkintojen olemassaolosta piti tiukimmin kiinni Helsingin Sanomien arvovaltainen elokuvakriitikko Paula "Pimpula" Talaskivi. Despoottisin ottein Talaskivi ei uskonut demokraattisen äänestyksen tuottavan aina parhaita päätöksiä, vaan viime kädessä puheenjohtajan viimeinen sana oli laki.
Ristiriidat kumpusivat pitkälti kahden eri sukupolven näkemyksistä. Vanhempi polvi oli perustanut Jussi-palkinnon juhlistamaan ennen kaikkea suomalaista studioelokuvaa, joka alkoi olla henkitoreissaan. Nuorempi polvi äänekkäine kriitikkoineen halusi nostaa tuoreita ääniä ja ajaa radikaalia muutosta. Nuorille vihaisille kriitikoille elokuva oli kulttuuria, taidemuoto, jota valtion kuului tukea taiteellisten ansioiden perusteella. Studiopomoille se oli teollisuutta ja elinkeino, jota valtio oli nitistämässä hengiltä elokuvalippujen korkeilla leimaveroilla. Nuorten kriitikoiden hampaissa oli erityisesti T.J. Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus, jonka Nina ja Erik -elokuvaa (1960) kriitikko Matti Salo piti suorastaan "törkeänä, suorastaan rikollisena elokuvana". Salon silmissä kotimainen elokuva oli menettänyt olemassaolon oikeutuksensa: sellainen elokuva jouti kuolla pois. Salon arvostelu suututti elokuva-alan vaikuttajat ja Elokuvateatteriomistajien liitto poisti kriitikolta vapaalippuoikeuden.
Elokuvajournalistit ry:n sisäiset ristiriidat repivät yhdistyksen toimintakyvyttömäksi, jonka seurauksena yhdistyksen toiminta loppui käytännössä sen haltuunsa saaneen nuoren polven kriitikoiden passiivisuuteen. Jussi-palkintojen jakaminen jatkui lopulta uuden Filmiaura ry:n toimesta, keulahahmonaan Pimpula Talaskivi. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalo on kuvannut Jussien siirtymistä Filmiauran jaettavaksi vanhan polven vallankaappauksena. Nuori polvi sai Elokuvajournalistit ry:n haltuunsa, mutta menetti järjestön tärkeimmän pääoman eli Jussi-palkinnon. "Nuori polvi oli noussut kapinaan, mutta ei osannut tehdä voitollaan mitään", on Uusitalo todennut.
 |
| Vuoden 1964 Jussi-palkittuja: Hermoprässi-lyhytelokuvasta palkittu Kaarlo Nuorvala, Sissit-elokuvan kuvauksesta palkittu Esko Nevalainen, ohjaaja Mikko Niskanen, näyttelijä Matti Oravisto, vuoden lupaavimmalla esikoistyöllä palkitut Erkko Kivikoski ja Virke Lehtinen, leikkaaja Juho Gartz, musiikista palkittu Kari Rydman ja parhaan tilauslyhytelokuvan tekijänä palkittu Niilo Heino. |
Palkintoja myös ulkomaille ja haudan taakse
1970-luvulla kotimaisia elokuvia valmistui yhä vähemmän, joista pohjanoteerauksen tarjosi vuosi 1974, jolloin valkokankaalla nähtiin vain kaksi uutta ensi-iltaa: Seppo Huunosen mustan komedian kyllästämä rikoselokuva Karvat ja Ere Kokkosen tieteisfarssi Viu-hah hah-taja. Paikatakseen elokuvavajetta Filmiaura alkoi jakaa Jusseja myös televisiotuotannoille. Yleisradion ja Mainostelevision televisioteattereissa valmistuikin kunnianhimoisia ja ajan hengen vanginneita televisioelokuvia, kuten Jukka Sipilän Aliisa (1970), Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Veli-Matti Saikkosen Manillaköysi (1976).
Palkitsemisen aihetta haettiin myös ulkomailta ja haudan takaa. Leo Jokelaa muistettiin postuumisti erikois-Jussilla, Ingmar Bergman sai Jussinsa Kuiskauksia ja huutoja -elokuvasta (Viskningar och rop, 1972) kahden vuoden viiveellä Suomen ensi-illasta, Charles Chaplin palkittiin vuonna 1974 Nykyajan (Modern Times, 1936) ja Diktaattorin (The Great Dictator, 1940) uusintaesityksistä ja Marlon Brandoa muistettiin pystillä Kummisedästä (The Godfather, 1972). Lystikkäimmässä tapauksessa italialainen provokaattori Pier Paolo Pasolini palkittiin Jussilla, mutta Italiaan lähetetyssä paketissa vastaanottajan nimeksi oli lipsahtanut "Pasolino". Italian suurlähetystö valitti asiasta, ja lopulta kuululle ohjaajalle toimitettiin oikealla nimellä varustettu lähetys.
Palkinnon merkitys tekijöille
Jussi-palkinnon merkitys palkituille itselleen on ollut eri vuosikymmeninä vaihteleva. 1940- ja 50-luvuilla palkinnot otettiin voittopuolisesti kunnioittavasti vastaan, mutta 1960-luvun vasemmistoradikalistit käänsivät "porvarilliselle palkintopönötykselle" selkänsä. Kesyttömistä veljeksistä (1969) parhaan miespääosan Jussin saanut Eero Melasniemi ei saapunut noutamaan palkintoaan, vaan totesi, että "Jussit ovat sisältäpäin kuolleita ja siksi tarpeettomia." Sittemmin elämäntyöstään Betoni-Jussillakin noteerattu elokuvaajalegenda Kari Sohlberg kertoo kirjan haastatteluissa kuinka häpesi vuonna 1970 saatua ensimmäistä palkintoaan vasemmistotovereidensa keskellä. Toinen Betoni-Jussilla palkittu auteur, Pirjo Honkasalo, oli nuorena elokuvaopiskelijana järjestämässä peräti vaihtoehtoista palkintoa, Raimo-kunniamunia "taantumuksellisen" Jussin rinnalle.
Vastarinta jäi lyhytaikaiseksi. Taistelevan elokuvan ja yleisöelokuvan mittelö päättyi jälkimmäisen voittoon, ainakin elokuvateattereissa. 1970-luvun yleisömenestykset olivat Spede Pasasen ja Risto Jarvan komedioita tai Kalle Päätalo -filmatisointeja - poikkeuksena Rauni Mollbergin valkokangasdebyytti Maa on syntinen laulu (1973), josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys.
1960-luvun lopulla elokuva-alan alamäki nakersi kuuden Jussin voittajaa, Matti Kassilaa siinä määrin, että hän pyysi poikaansa Taavia heittämään palkinnot avolouhokseen. Myöhemmin Jussien kohtalo alkoi kaduttaa Kassilaa ja hän hankki uudet patsaat hävitettyjen tilalle.
 |
| Matti Kassila sai Betoni-Jussin elämäntyöstään vuonna 2011. |
Poliittisesti kuumentuneen tilanteen hälvennettyä 1980-luvun uusi tekijäpolvi ei kantanut taakkana Jussi-antipatiaa. Häpeällisen porvarileiman sijasta esimerkiksi Aki Kaurismäki näki Jusseissa ajan tuomaa prestiisiä. "Jussi on vanha traditio, arvokas tunnustus", kertoo Kaurismäki kirjassa. "Arvostan Jussia paljon, mutta Oscaria en ollenkaan, koska se on selkeästä kaupallinen palkinto. Jussi on enemmänkin kunnianosoitus."
Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat -elokuvalla (1994) parhaan ohjauksen Jussin voittaneelle Aleksi Mäkelälle tosin Jussi-gaalaan osallistuminen ei ole jäänyt myönteisenä kokemuksena mieleen. "Haukuttiin ensin kaikki sen vuotiset elokuvat, ja sitten ruvettiin palkitsemaan niitä. Ajattelin, että tämähän on suomalainen tapa palkita: te olette kaikki paskoja, mutta nostetaan teistä muutama esille."
Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä juhlitumman aseman Jussi-palkinto saa nykytekijöiden äänenpainoissa. Tummien perhosten kodilla (2008) ensimmäisen parhaan ohjauksen Jussinsa voittanut Dome Karukoski pitää palkintoa sinettinä oman alan hyväksynnästä. "Jussi on yhdistelmä anonyymiä kunnianosoitusta ja tuttujen elokuva-alan ihmisten selkääntaputusta. Varsinkin nuorelle tekijälle palkinnolla on erittäin suuri henkinen merkitys."
Kahdesti parhaan ohjauksen (Häiriötekijä (2015), Tyhjiö (2018)) ja kertaalleen parhaan lyhytelokuvan (Poke, 2020) Jussilla palkittu Aleksi Salmenperä tuo myös esiin Jussi-palkinnon merkitystä. "Jos minulta ottaisi pois Jussit ja kriitikoiden huomion, olisin varmaan lopettanut elokuvien tekemisen. Tunnusten merkitystä ei voi vähätellä."
Historiallisesti parhaan lyhytelokuvan Oscar-ehdokkaaksi Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvalla (2012) uransa alkuvaiheissa edennyt Selma Vilhunen ylistää myös Jussi-palkintoa. "Arvostan Jussi-palkintoa aivan hirveästi. Se Oscar-juttu oli vain outo kuriositeetti siinä välissä. Sitä Jussi-patsasta himoitsen edelleen. Minulla on yksi hyllyllä, Hobbyhorse Revolutionista, mutta himoitsen niitä lisää. Enemmän kuin mitään Oscareita."
 |
| Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution palkittiin Jussilla parhaana dokumenttielokuvana vuonna 2018. |
Selma Vilhusen, Juho Kuosmasen ja Alli Haapasalon kaltaisille tekijöille Jussit ovat aina merkinneet jotain. He eivät ole kokeneet pitkää aikakautta, jolloin palkintoa ja sen jakoperusteita pidettiin epämääräisinä ja imagoltaan tahriintuneina. Heille kyse on validaatiosta ja hyväksynnästä.
Hymyilevä mies (2016) ja Hytti nro 6 (2021) -elokuvista parhaasta ohjauksesta palkittu Kuosmanen on havainnut, että Jusseilla on merkitystä myös Suomen ulkopuolella. Voittojensa jälkeen hän on saanut onnitteluviestejä paitsi agentiltaan myös tuottajilta, joiden kanssa hän on keskustellut mahdollisista tulevista töistä. "Musta tuntuu, että tuolla maailmalla koko ajan scouttaillaan, että löytyisikö jostain maasta joku kiinnostava uusi tekijä, jolla pääsisi rahastamaan. Kyllä ne seuraavat myös Jusseja."
Jussi-palkintohistoria on myös televisiohistoriaa
Oma lukunsa Jussi-historiassa ovat myös palkintoseremonioiden televisiointi. Jussi-palkintoja on jaettu niin television viihde- ja makasiiniohjelmissa, milloin osana Jatkoaikaa tai Ajankohtaista kakkosta, milloin Yleisradion, Mainostelevision, Nelosen tai MTV3:n toimesta. Modernimpaan Jussi-gaala-aikakauteen siirryttiin vuosituhannen vaihteessa, jolloin palkintokategorioita täsmennettiin, laajennettiin ja Filmiauran jäsenistö alkoi hiljalleen kasvaa.
Yleisö-Jussin kunniakirjan ottaminen osaksi gaalailtaa puhututti Filmiauraa vuosituhannen vaihteessa. Filmiauran hallituksessa 1990-luvun lopulla istunut toimittaja Kati Sinisalo vastusti yleisöpalkinnon jakamista. Sinisalo koki, että yleisöpalkinto vaarantaisi Jussien uskottavuutta. Nyt yleisöpalkinto on jo vakiintunut osa palkintoiltaa. Tulkinnasta riippuen palkinto on joko laventanut ja tasapainottanut palkintokimaraa tai korostanut Filmiauran kapeaa makua. Siitä on pidetty tiukasti kiinni, että yleisön suosikkielokuva on pysynyt kunniakirjamaisena huomionosoituksena, eikä Ben Renvallin suunnittelemana Jussi-palkintona.
Jussi-palkintohistoriassa on myös joitakin kategorioita, joita on jaettu vain kertaluonteisesti kuten filmillisin toteutus (Vaarallista vapautta, 1962), paras mustavalkoinen kuvaus (Pojat, 1962), vuoden lupaavin esikoistyö (Kesällä kello 5, 1963), paras alkuperäisaihe (Rosso, 1985) ja tulevaisuus-Jussi (dokumentaristi Anu Kuivalaiselle). Parhaan debytantin Jussi on jaettu kahdesti: paremmin laulajana tunnetuksi tulleelle Sam Huberille elokuvista Ripa ruostuu ja Hysteria (molemmat vuodelta 1993) sekä Arttu Kapulaiselle roolityöstään elokuvassa Tomas (1996).
2010-luvulla vuoden elokuvaksi valittiin vuoroin ison yleisön hittejä ja pieniä kriitikoiden suosikkeja. Tuottaja Aleksi Bardy on palkittu molemmista. Vuonna 2011 vuoden elokuvaksi valittiin Dome Karukosken yleisösuosikki Napapiirin sankarit (2010) ja 2015 taas arthouse-helmeksi jäänyt J-P Valkeapään He ovat paenneet (2014). Ne edustavat vuoden elokuvaksi palkittujen Jussi-voittajien joukossa katsojamääräjanan ääripäitä. Bardy kommentoi kirjassa alalta saatua tunnustusta moniselitteisesti. Napapiirin sankareiden voitettua "Solarin pojat lähettivät viestin, että nyt voit kutsua itseäsi elokuvatuottajaksi. Raja oli kuulemma 200 000 katsojaa." Muutamaa vuotta myöhemmin He ovat paenneet -elokuvan voittaessa huijarisyndrooman tunne nousi päällimmäiseksi: "Siinä hetkessä tuntui tyhjältä ja vaikealta, ahdistavalta. He ovat paenneet oli pienen yleisön elokuva, joka päätyi kruunattavaksi suomalaisen viihdebisneksen alttarilla."
 |
| Tuottaja Aleksi Bardy ja ohjaaja J-P Valkeapää |
Viimeisen päälle viidentoista vuoden aikana Jussi-gaalan ympärillä on käyty keskustelua milloin dokumenttielokuvan valintakriteereistä, milloin televisioinnin tulevaisuudesta, milloin #metoon ja sukupuolineutraaleiksi muutettujen näyttelijäpalkintojen ympärillä.
Erityisen mieleenpainuvaksi on jäänyt kevään 2018 gaala, jolloin Yle oli gaalaviikon alkuun ajoittanut Aku Louhimiehen ohjausmetodeja käsittelevän laajan artikkelin, jossa ohjaajan autoritaariset vallankäytön keinot ja kiistanalaiset työskentelymetodit tuotiin päivänvaloon. Jussi-gaala politisoitui hetkessä kireän, jännittyneen ja ahdistavan tunnelman vallitessa. Rämön ja Vanha-Majamaan haastatteluissa elokuvantekijät ja Filmiauran hallituksen jäsenet kertovat tunteistaan ja tuomioistaan tuon kohuillan jäljiltä. Kommentit ja muistikuvat vaihtelevat empatiasta jyrkkään kenttätuomiopäätökseen.
Ensiluokkaisen kiehtovaa luettavaa
Yli 400-sivuinen lukupaketti on runsas ja informatiivinen, mutta laajalti taustoitetuista yksityiskohdista huolimatta yleiskuva pysyy hienosti koossa. Lukijana jäin silti kaipaamaan listaa kaikista vuosikymmenten aikana palkituista, vaikka se olisikin tuonut tiiliskivimäisellä teokselle mammuttimaisuutta. Kirjan loppu tuleekin vähän yllättäen: yhteenvetoanalyysi jää harmittavasti piippuun. Tästä huolimatta Rämön ja Vanha-Majamaan kirjoittama Sitkeä Jussi – 80 vuotta elokuvaa, kriisejä ja tähtiloistoa on ensiluokkaisen kiehtovaa luettavaa kaikille suomalaisesta elokuva- ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Tietokirja on täydellinen esimerkki teoksesta, jossa elokuvapalkinnon historia lomittuu komeasti suomalaiseen taide- ja viihdekeskusteluun kuluneen 80 vuoden ajalta.
Kirjaa rytmittävät myös oivalliset elokuvaesseet, joissa käsitellään eri vuosikymmeniltä merkittävimpiä Jussi-palkittuja. Keskittyneet esseet ovat erinomaisia tiivistyksiä niin Valkoisiin ruusuihin (1943) kuin Tytöt tytöt tytöt -elokuvaan (2022). Pohdiskelevista teksteistä tulee yhtenäisiä mm. sen seikan kautta, että niissä tarkastellaan aikalaisnäkökulmaa ja kunkin teoksen nykymerkitystä. Esseet linkittyvät myös parhaillaan esillä olevaan Kino Reginan näytöskokonaisuuteen.
 |
| Elämäntyöstään Betoni-Jussilla maaliskuussa 2024 palkittu Kati Outinen |
Lopuksi: faktojen tarkistuksen merkityksestä
Kaikista kiistattomista ansioista huolimatta kirjan faktoissa, etenkin loppupuolella, on kuitenkin muutamia entusiastin silmäänpistäviä virheitä, joita toki suuri yleisö tuskin havaitsee.
Kaikista kiistattomista ansioista huolimatta kirjan faktoissa, etenkin loppupuolella, on kuitenkin muutamia entusiastin silmäänpistäviä virheitä, joita toki suuri yleisö tuskin havaitsee.
Kirjan runsas lähdeviitelista on ollut varmasti työläs toimitettava, siksi onkin harmillista ja eittämättä myös surkuhupaisaa, että Spede Pasasta koskevissa henkilöviitteissä samaksi henkilöksi identifioituu myös Pihtiputaan poliisisurmaaja Tauno Pasanen. Pasasia kaikki tyynni!
Mikko Niskasen Ajolähdön (1982) voittopottia käsitellessään Rämö ja Vanha-Majamaa mainitsevat elokuvan olevan "iskelmämusiikilla rytmitetty draama". Tällä anakronistisella kommentilla viitattaneen Mikko Alatalon tuotantoon. Maininnasta tekee kuitenkin harhaanjohtavan se, että Ajolähdössä kuultiin Alatalon "siirtomaa-Suomen laulujen" lisäksi (joita en iskelmägenren alle laskisi) myös Ratsiaa ja Pave Maijasen Mistakesia, jotka edustivat punkin jälkeistä uutta aaltoa.
Runsaasti vuosilukuja viljelevässä kirjassa numerot ovat tyylikkään voittopuolisesti oikein, mutta Jaakko Pakkasvirran pohdiskeleva sotadraama Pedon merkki (1981) eksyy kolme vuotta liian myöhäiseksi (kirjaan mukaan vuodelta 1984).
Suomen elokuva-arkiston (nykyisen Kansallisen audiovisuaalisen instituutin) 1990-lukulaisesta sijainnista tietokirjailijat ovat kujalla. Kirjassa todetaan, että Jussi-toimikunta olisi kokoontunut 12.1.1993 Sörnäisissä elokuva-arkiston tiloissa, mikä ei voi pitää paikkaansa, sillä SEA piti arkistopyhättöään tuolloin Helsingin Pursimiehenkadulla, Punavuoressa.
Kirja tekee myös perin tyypillisen mediahistoriallisen virheen kirjoittaessaan MTV3-kanavasta ennen vuotta 1993. Yleisradion torpparina vuosina 1966-92 toimineella Mainostelevisiolla (MTV) ei ollut omaa televisiokanavaa ennen tätä, vaikka ansiokkaasti olivatkin mukana Sparrausrinki-hankkeessa rahoittamassa uutta elokuvantekijäpolvea AVEKin, Yleisradion ja Suomen elokuvasäätiön kanssa. Sketsisarja Siivotaan, siivotaan (1991-92) oli Mainostelevision, ei MTV3:n ohjelmistoa.
Vuoden 1996 Jussi-gaalaa kuvatessaan Rämö ja Vanha-Majamaa kirjoittavat valkokankaalle pyörineen kuvia Chewbaccasta ja Anakin Skywalkerista! Jälkimmäinen kummastuttaa, sillä Star Warsin esiosat olivat tuolloin vielä varhaisessa esituotantovaiheessa. Ettei vaan olisi Anakinin sijasta nähty kankaalla Darth Vaderia tai Luke Skywalkeria? Tuskin gaalassa sentään näytettiin kuvia Jedin paluun (Return of the Jedi, 1983) kuolevasta Anakinista (Sebastian Shaw)?
Olli Saarelan Rukajärven tien (1999) menestystä käsitellessään kirja väittää, että Saarelan vahva Antti Tuuri -filmatisointi olisi ollut ensimmäinen toista maailmansotaa kuvannut suomalainen valkokangaselokuva sitten Rauni Mollbergin Tuntemattomaan sotilaan (1985). Kirjoittajilta on unohtunut tässä vaiheessa, että toinen Tuuri-filmatisointi, Talvisota (1989) ennätti edelle vuosikymmentä aiemmin.
Vuoden 2012 naisohjaajien elokuvia luetteloidessa kirja mainitsee teoksia vähän satunnaisesti. Elokuvaluettelosta jää epäselväksi, että onko kyse elokuvateatterilevityksessä olleista elokuvista vai ei, mutta niin tai näin, listasta jää mainitsematta niin Katja Gauriloffin Jussi-ehdokkaanakin parhaan dokumenttielokuvana ollut Säilöttyjä unelmia (2012) kuin Inari Niemen Robin (2012).
Olli Saarelan Rukajärven tien (1999) menestystä käsitellessään kirja väittää, että Saarelan vahva Antti Tuuri -filmatisointi olisi ollut ensimmäinen toista maailmansotaa kuvannut suomalainen valkokangaselokuva sitten Rauni Mollbergin Tuntemattomaan sotilaan (1985). Kirjoittajilta on unohtunut tässä vaiheessa, että toinen Tuuri-filmatisointi, Talvisota (1989) ennätti edelle vuosikymmentä aiemmin.
Vuoden 2012 naisohjaajien elokuvia luetteloidessa kirja mainitsee teoksia vähän satunnaisesti. Elokuvaluettelosta jää epäselväksi, että onko kyse elokuvateatterilevityksessä olleista elokuvista vai ei, mutta niin tai näin, listasta jää mainitsematta niin Katja Gauriloffin Jussi-ehdokkaanakin parhaan dokumenttielokuvana ollut Säilöttyjä unelmia (2012) kuin Inari Niemen Robin (2012).
Pikkuvikoja, heleppo korjata!
Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.
