Muistoissamme elokuvaneuvos Kari Uusitalo (1933-2025)

Suomalaisen elokuvan historiankirjoituksen perustanlaskija ja Suomen elokuvasäätiön pitkäaikainen työntekijä, elokuvaneuvos Kari Uusitalo on kuollut 92-vuotiaana.

Viipurin läänin Pyhäjärvellä 14.7.1933 syntyneelle Kari Uusitalolle kotimainen elokuva oli elämäntyö ja intohimo. Rakkaus elokuvaan syntyi 9-vuotiaana, jolloin evakkopoika näki ensimmäisen elokuvansa, Orvo Saarikiven Oi, aika vanha, kultainen…! (1942). Lähikuva-lehdessä (3/1990) Uusitalo muisteli ensikokemustaan: ”Olimme silloin sotaa paossa evakkona Alavuden Sulkavankylässä ja sieltä oli lähimpään elokuvateatteriin Kino Kytöön Alavuden asemalle 22 km. Eräänä sunnuntaiaamuna sain kuulla, että lähtisimme joukolla elokuviin; eräs minua monia vuosia vanhempi evakkotyttö lupasi ottaa minut polkupyörän tarakalle. Ensimmäinen elokuva oli kotimainen Oi, aika vanha, kultainen…!” 

Uusitalon ammatillinen ura elokuvan parissa lähti liikkeelle 1950-luvun puolivälissä Suomen Filmiteollisuuden (SF) studioapulaisena. SF:n jälkeen Uusitalo työskenteli Suomi-Filmissä filmitoimittajana, lyhytelokuvien käsikirjoittajana, leikkaajana ja lopuksi ohjaajana. ”Elokuvan korkeakoulu” jatkui tuottaja Veikko Laihasen palveluksessa 1960-luvulla, jolloin valmistui mm. ensimmäinen suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto, Palmer Thompsonin ja Åke Lindmanin ohjaama toimintaelokuva Juokse kuin varas (1964). Uusitalo toimi elokuvan leikkaajana ja käsikirjoituksen suomentajana. Samaan aikaan hänen kiinnostuksensa kotimaisen elokuvan historiaa kohtaan alkoi konkretisoitua kirjaksi. Suomalaisen elokuvahistorian kantateos, Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1896-1963 (1965), loi pohjan Uusitalon tuotteliaalle kirjalliselle uralle.

Mika Waltari ja Kari Uusitalo vuonna 1962

Vuosiksi 1966-70 Uusitalo palasi vielä Suomi-Filmiin, nyt kulttuuri- ja opetuselokuvaosaston päälliköksi. Tulevan elokuvaneuvoksen perusteellisen arkistotyön tuloksena syntyi sarja dokumentaareja Suomen historian vaiheista: mm. kolmiosainen Suomen itsenäisyys (1967) ja Mannerheim – Suomen marsalkka (1968), joka oli ainut 1960-luvun lopulla elokuvateatterilevityksen saanut pitkä kotimainen dokumenttielokuva.

15.10.1969 perustetun Suomen elokuvasäätiön ensimmäisenä työntekijänä, asiamiehenä, Uusitalo aloitti helmikuussa 1970. Ensimmäiset kaksi viikkoa uusi kulttuuripoliittinen toimija matkasi Uusitalon mustassa salkussa Suomi-Filmin ja hänen Hyvinkäällä sijaitsevan kotinsa välillä. Asiamiehenä (1970-74) ja pääsihteerinä (1975-83) hän oli luomassa suomalaiselle elokuvalle ja elokuva-alalle kivijalkaa, tukijärjestelmää. Uusitalo loi ja kehitti malleja, jotka yhä ovat elokuvasäätiön olennaista ydintä: kotimaisten elokuvien ennakkorahoitus, elokuvateatterikatsojatilastointi ja suomalaisen elokuvan kulttuurivienti.

”[E]i minua johtaminen oikeastaan kiinnostanut. Minua kiinnosti kotimainen elokuva. En koskaan ajatellutkaan lähteväni tavoittelemaan toimitusjohtajan paikkaa.” – Kari Uusitalo (teoksessa Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019 (SKS, 2019)

Elokuvasta kirjoittaminen jatkui: vuosina 1972-84 Otavan ja Suomen elokuvasäätiön kustantamissa kirjoissa Uusitalo tutki suomalaisen elokuvan historiaa vieläkin laajemmin ja seikkaperäisemmin. Pienen kielialueen elokuvaa tutkivat monografiat ovat maailmankin elokuvakirjallisuudessa perinpohjaisuudessaan ainutlaatuisia.

Leikkaaja Taina Kanth ja ohjaaja Uusitalo 

Työura Suomen elokuvasäätiössä eteni lopulta tutkijaksi (1988-98). Uusitalo oli käynnistämässä Suomen elokuva-arkiston kanssa 12-osaista Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjaa, jonka päätoimittajana hän toimi eläköitymiseensä saakka. Vuosikymmenten varrella elämäkertoja syntyi mm. T.J. Särkästä (1975), Risto Orkosta (1999) ja Aarne Tarkaksesta (2006). Kotimaisen elokuva-alan yhdistyksistä ja yrityksistä syntyi useita historiikkeja. Tietokirjojen ohessa Uusitalo toimitti lisäksi peräti neljä elokuvakaskukokoelmaa sekä elokuvavisailukirjan. Lisäksi hän esitteli kotimaisia elokuvia televisiossa, luennoi suomalaisen elokuvan historiasta elokuva- ja mediakouluissa, toimitti Mitä Missä Milloin -teosten elokuvaosiot vuosien ajan ja kirjoitti kolumneja ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta julkaisufoorumeina mm. Kinolehti ja Hyvinkään Sanomat. Elokuvaneuvoksen arvonimi Uusitalolle myönnettiin vuonna 1990 ja Leijonan I luokan ritarimerkki vuonna 2019.

Kari Uusitalon aito rakkaus kotimaiseen elokuvaan toimii yhä inspiraationa ja johtotähtenä kaikille suomalaiseen elokuvaan intohimoisesti suhtautuville ja sen historiasta kiinnostuneille. Kun Uusitalo esiteltiin yleisötilaisuuksissa mainesanalla ”suomalaisen elokuvan kävelevä tietosanakirja”, hänellä oli tunnettuna humoristina tapana lisätä ”Joo – nahkaselkäinen laitos!”. 

Uusitalo kannusti uusia elokuvantekijöitä ja seurasi alaa vielä pitkälle 2020-lukuun tultaessa. Hän kävi Tampereen elokuvajuhlilla, Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla ja kotimaisten elokuvien pressinäytöksissä aina koronapandemiaan saakka. Vielä 90-vuotiaana evakkopojasta elokuvaneuvokseksi kohonnut Uusitalo huvitteli katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. 

”Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi…” -Kari Uusitalo (haastattelu Rami Nummen ja Hanna Dahlroosin toimittamasta teoksesta Elokuvaneuvoksen kynästä (Kustantamo Helmivyö, 2025)

Otto Suuronen 25.9.2025

(Teksti on julkaistu Suomen elokuvasäätiön muistokirjoituksena 25.9.2025)

Lähteet:
Elokuvaneuvoksen kynästä: Elokuvakritiikkejä vuosilta 1979-1993. Toim. Rami Nummi & Hanna Dahlroos (Kustantamo Helmivyö, 2025)
Elonet / Kari Uusitalo. https://elonet.finna.fi/Search/Results?limit=20&lookfor=kari+uusitalo&type=AllFields&filter%5B%5D=%7Eauthor2_id_str_mv%3A%22kavi.elonet_henkilo_117553%22. Linkki tarkistettu 25.9.2025
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella. Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019)
Uusitalo, Kari: Elämäni Karina – Evakkopojasta elokuvaneuvokseksi (omakustanne, 2001)

PS: Hienon muistokirjoituksen kynäili myös Suomen elokuva-arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eläköitynyt johtaja (1993-2022) Matti Lukkarila. Tekstissä Lukkarila kuvaili Uusitaloa tyhjentävästi suomalaisen elokuvan pitkäaikaisimmaksi ja merkittävimmäksi puolestapuhujaksi: "Kari oli kävelevä elokuvan tietopankki, jonka ilmiömäinen muisti ei pettänyt. Hänen tietämyksensä perustui paitsi omakohtaisiin kokemuksiin eri elokuvatuotannoissa ja -yhtiöissä myös väsymättömään tiedonkeruuseen. Kari Uusitalo oli arkistoihminen, kronikoitsija ja ensyklopedisti par excellence."

Kari Uusitalo Suomen elokuvasäätiön 50-vuotisjuhlavuonna hänen kunniakseen nimetyn neuvotteluhuoneen edessä 15.10.2019

Suomalaisen kulttuurin puolesta

Viimeisen viikon aikana sisälläni on kuohunut, koska Suomessa alkaa olla paha valuvika, jonka en toivoisi tästä enää etenevän. Se on avoimen väheksyvä ja pahimmillaan vihamielinen puhe suomalaisesta kulttuurista.

Voi olla pateettisesti ilmaistu, mutta kysymys suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on minulle elämän ja kuoleman kysymys. 

Miksi? Koitan avata.

Tuusulassa kesäkuussa 2022 

Esimerkkejä, joita voisi pitää sumeilemattoman isänmaallisinakin: jokainen itsenäisyyspäiväni alkaa kuuntelemalla Jean Sibeliuksen Finlandian, Eino Leinon, Tove Janssonin, Minna Canthin ja suomalaisen kulttuurin liputuspäivät liikuttavat minut ylpeydestä, eräästä nurmijärveläisestä kraatarinpojasta puhumattakaan – 11-vuotiaan poikani toinen nimi on Aleksis, köyhää kansanosaa ymmärtäneen suomenkielisen kulttuurin esitaistelijan kunniaksi. Minusta on upeata, että edes yhdellä suomalaisella elokuvalla on sellainen sementoitunut paikka suomalaisessa alitajunnassa kuin se, että Edvin Laineen Tuntemattoman sotilas (1955) tulee joka vuosi televisiosta itsenäisyyspäivänä. Peter von Baghin kulttuurihistoriallinen tv-sarja Sininen laulu (2003-2004) on ehkä suurin ylistys suomalaisuudelle mitä voi olla. Sitäkin voisi esittää puolustusvoimien juhlaparaatin jälkeen joka vuosi televisiosta, jotta muistutettaisiin samalla Winston Churchilliä lainaten, että ”Minkä takia me sitten sodimme ellemme kulttuurimme takia.”

Olen työskennellyt pian parikymmentä vuotta suomalaisen elokuvan parissa. Se on ollut ilo ja etuoikeus. Oppivuodet ensin Suomen elokuva-arkistossa esitystoiminnan ja arkistoavustamisen parissa ja sen jälkeen Suomen elokuvasäätiön kansainvälisellä osastolla. Olen edistänyt suomalaisen elokuvan kansainvälistymistä ja mahdollistanut suomalaisten elokuvantekijöiden tietä esimerkiksi Cannes-voittajiksi ja Oscar-ehdokkaiksi. Ensimmäisiä ammattilaisaskeleita ottavia tekijöitä ja hyvinkin ruohonjuuritasolta tukien olen edistänyt kulttuurivientiä lyhyt- ja dokumenttielokuvien kautta.

Olen kuunnellut kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten haltioituneita puheita Aki Kaurismäen tuotannosta, suomalaisista dokumenttielokuvista, suomalaisesta arkkitehtuurista ja kuvauspaikkojen kauneudesta.

Vapaaehtoispohjalta (rakkaudesta lajiin!) olen kotimaassani työskennellyt elokuvateatterissa, musiikki- ja elokuvafestivaaleilla, kuratoinut näytöksiä, kirjoittanut kulttuurikritiikkiä ja näytösesitteitä 13-vuotiaasta alkaen, toiminut elokuvafestivaalin hallituksessa, isännöinyt ja haastatellut elokuvantekijävieraita jne. Toimittanut 17 vuotta (!) enemmän tai vähemmän aktiivisesti elokuvaan ja populaarimusiikkiin keskittynyttä blogia ja nelisen vuotta elokuva-aiheista podcastia. Jo 15-vuotiaana olin perustamassa Keski-Suomen elokuvakeskusta, koska miksi ei!

En omista autoa, en kesämökkiä, en venettä. Tätä nykyä en juurikaan mm. ilmastosyistä lentomatkusta vapaa-ajan merkeissä. Merkittävin osa tuloistani asumisen ja elämisen lisäksi menee kulttuuriin, olipa kyse pääsylipuista tai fyysisistä kulttuurituotteista. Kulttuuri on tarjonneet minulle läheisten ihmisten ja luonnon lisäksi syyn elää.

”Sieltä mistä minä olen kotoisin…”

Tulen pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, Joutsasta. Vuonna, jolloin synnyin, Joutsaan perustettiin kunnallinen elokuvateatteri. Paikallisen kulttuurisihteerin (ikuinen kiitos Eero Peltoniemi) sinnikkyydellä ja kunnallispoliittisella myötämielisyydellä elokuvien esitystoiminta jatkui pitäjässä, jossa sille oli vahva traditio (uskokaa tai älkää, Joutsassa toimi ennen television läpimurtoa peräti kaksi elokuvateatteria). Kunnan merkittävän tuen lisäksi Joutsan Kino alkoi välittömästi saada (ja saa yhä) alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä.

Joutsan Kinosta tuli kunnankirjaston ohella itselleni merkittävin väylä ulkomaailmaan. Siellä minä katsoin valkokankaalta amerikkalaisen valtavirtaelokuvan rinnalla Turhapurot, Körmyt, Häjyt, Pitkän kuuman kesän, Pelon maantieteen, Bad Luck Loven, Aleksis Kiven elämän jne. Filmiltä esitettäviä kopioita odotettiin sen puoli vuotta, kun ne kaupungeista joutivat maaseudulle. Elokuvallisilla tarinoilla Suomesta, suomalaisista ja suomeksi oli erityinen arvonsa Jurassic Parkin ja Star Warsin keskellä. Seurasin lapsuudesta teiniksi kuinka suomalainen elokuva nousi lama-ajan ahdingosta vuosituhannen vaihteen suomalaisen elokuvan buumiin, joka on kantanut uskomattomalla tavalla tänne asti. Vuonna 1994 kotimaisen elokuvan katsojaosuus elokuvateatterissa oli noin 4 %, henkitoreissa, vuonna 2024 se oli 32 %. Eurooppalaisessa mittauksessa aivan kärkiluokkaa, eli toisin sanoen, suomalaiset katsovat kotimaisia elokuvia paljon.

1960-luvun lopulla Suomen valtio ilmaisi tahtonsa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Kansallisen elokuvan merkitys koettiin vahvaksi, sellaiseksi mitä piti vaalia. Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli uusi linjanveto.

Jo tätä aiemmin 1950-luvun puolivälin jälkeen joukko suomalaisia elokuvaintoilijoita oli perustanut Suomen elokuva-arkiston kootakseen filmejä, tietoa, kirjallisuutta ja esineistöä elävän kuvan historian vaalimiseksi. Luodakseen historiapohjan kansalliselle elokuvalle.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että nykyinen hallitus tekee kaikkensa kaiken tämän murentamiseksi. Elokuva-arkiston ennestäänkin tukala asema silppuroidaan osaksi Taide- ja kulttuurivirastoa.

Olen aina ollut kiinnostunut suomalaisesta elokuvasta. Silloinkin kun se muille ikätovereille saattoi olla ”tylsää paskaa” tai ”replikoitu niin epäluontevasti, että etoo”. Minusta se on aina ollut puolustamisen arvoinen asia. Välillä jopa niinkin puolustamisen, että työ ja vapaa-aika ovat menneet mielenterveyden kannalta vähemmän iloisesti sekaisin.

Mitä sinä niistä elokuvateattereista välität, onhan meillä suoratoisto?

Elokuvateatteri on elokuvan esittämisen koti ja ensisijainen muoto, tunteiden temppeli. Elokuvat tehdään valkokankaalta katsottavaksi ja kuultaviksi, ei mobiililaitteilta tihrustettaviksi postimerkeiksi. Korona-aika passivoi ihmiset palvomaan suoratoistojättejä, joita ei minkään kansallisen kulttuurin edistäminen kiinnosta tuon taivaallista. Tai jos kiinnostaa, se on pitkälti amerikkalaisen massaviihteen edistäminen. Samalla Suomen hallitus tuumii, että suomalaisen elokuvakulttuurin monimuotoisuuden voisi jättää kaupallisten kansainvälisten toimijoiden varaan.

Olen usein kokenut oloni pääkaupungissa jotenkin yritteliääksi sivulliseksi, kirkonkylän pojaksi, joka ei kuulu joukkoon, mutta elokuvateatteri ei koskaan ole hylännyt minua.

Minä en ymmärrä politiikasta juuri mitään, sen myönnän auliisti, enkä herkkänä ihmisenä edes kilpaile siinä besserwissereiden kanssa. Kansallistunne syntyy kyllä satunnaisesti urheilunkin kautta, mutta elämää merkitsevällä tavalla se syntyy suomalaisen luonnon ja kulttuurin kautta. Kulttuurin sisään on rakennettu tarina tästä kansasta. Suomalainen kulttuuri kertoo enenevissä määrin meidän kaikkien tarinat.

Suomessa on pian EU:n ylivoimaisesti korkein arvonlisävero kirjoille. Muissa EU-maissa katsotaan, ettei kirjaa, lukutaitoa ja sivistystä kannata ulosmitata veropaineella. Hallitusohjelmassa on korostettu lasten ja nuorten lukutaidon merkitystä – ja tämä näkyy, miten? Kirjojen alv:n nosto johti siihen, että verottaja on tämän vuoden alusta saanut myydystä painetusta kirjasta useimmissa tapauksissa enemmän kuin itse kirjailija.

Lukekaa lapsillenne suomalaista kirjallisuutta vauvasta alkaen, katsokaa Pikku Kakkosen suomalaisia lastenohjelmia, käykää katsomassa suomalaisia koko perheen elokuvia ja teatteria kaikissa lajityypeissään, konserteissa jne. Näiden kautta syntyy suhde kansalliseen kulttuuriin ja kieleen (tai kuten Suomessa, kansalliskieliin!).

Itse mesenoin viime viikolla suomalaista indie-rahoitteista genre-elokuvaa, postiluukustani kolahti tänään suomalaisen musiikkijournalismin viimeisiä pitkän linjan airueita eli Soundi ja käärinpä nyt hihat, jotta vapaa-ajan merkeissä lähestyn henkilökohtaisesti sähköpostilla kansanedustajia ja heidän avustajiaan. Teenpä osani, jotta lapsellani ja mahdollisilla lapsenlapsilla olisi suomalaista kulttuuria sittenkin, kun tämä cinefiili kasvaa jo koiranputkea. 

Pohja se o miunkii säkis.