Mikko Pohjola: Menkää te, minä jään

Oululaislähtöinen laulaja/lauluntekijä Mikko Pohjola on julkaissut ensimmäisen sooloalbuminsa Menkää te, minä jään (lue arvio). Multi-instrumentalistina urakoivan Pohjolan esikoislevy on harmiton, hyvin tuotettu ja komealta soundaava aikuisrock-levy. Harmi vain, että levyllinen radioystävällistä suomipoppia on kuitenkin kovin keskinkertaisen yhdentekevää.

Murroksen jälkeen - suomalainen musiikkimedia vuonna 2011

Musiikkiteollisuudessa puhaltavat uudet tuulet. Levymyynti on romahtanut Suomessakin käytännössä jo niin alas, että Suomen viralliselle albumilistalle pääsee TOP 20 -kahinoihin jo helposti parinsadan levyn myynnillä. CD-levyaikakauden viimeisiä hengenvetoja ovat sinällään ansiokkaiden uudelleenjulkaisujen ja kokoelmalaatikoiden loputon vyöry, joita kuluneen puolen vuosikymmenen aikana on julkaistu jo uupumukseen saakka. Levyteollisuuden romahtamisesta ja digitaalisesta musiikin kuluttamisesta voisi sinällään kirjoittaa, ja pitäisikin kirjoittaa pidemminkin, mutta tällä hetkellä kiinnostukseni kaartuu enemmän suomalaisen musiikkimedian suuntaan.

Äskettäin suomalaisen rock-lehdistön vuosien takainen aatelia Rumba ilmoitti siirtyvänsä syksyllä kuukausittain ilmestyväksi lehdeksi. Minun korvissani kyseinen tiedote kuulosti heti siltä, että lopun ajan merkit ovat rock-lehtipoloisella edessä. Pop-median alaisuudessa nykyään ilmestyvä Rumba on kokenut viimeisen vuosikymmenen aikana paljon sekä lehden graafiseen ilmeeseen että toimituksellisiin sisältöihin liittyviä muutoksia. Osa muutoksista on toki vienyt lehteä parempaan suuntaan, mutta lähinnä lehti on viime vuosina vajonnut yhä epäkiitollisemmille laduille. Artikkelit ovat lyhentyneet ja muuttuneet pitkälti keskittymishäiriöisiksi roiskaisuiksi, arvioiden sanamäärä on laskettu niin minimiin, että jäljelle on jäänyt suurimmalta osin vain torsoja, eikä lehti ole synnyttänyt kovin suuria muistijälkiä viime vuosina joitakin ansiokkaita kolumneja lukuun ottamatta. Lehteä on viime vuosina eniten vaivannut malttamattomuus tehdä harkittua rock-julkaisua. Pohdiskelevuutta, innostavuutta tai syväluotaavia haastatteluja, joita muistan vielä vuosituhannen alkupäivinä lehdestä lukeneeni, en ole enää lehdestä tavoittanut. Samuli Knuutin Poppelin varjossa -kolumnipalstaa on ollut rehellisesti sanottuna hillitön ikävä.

Vaan ei Rumballa sentään niin huonosti ole mennyt kuin ennen niin kovin arvokkaalla Rytmillä, joka on Heta Hyttisen päätoimittajakauden aikana vajonnut täydelliseen mitättömyyteen muuttumalla populaarimusiikkia käsitelleestä lehdestä kaikenkarvaiseksi elokuva-, musiikki- ja mediailmiölehdeksi. Toisin sanoen lehti ei kerro tänä päivänä enää mistään, kun se pyrkii kertomaan kaikesta jotakin. Ei tulisi yllätyksenä jos jossain vaiheessa Rumba ja Rytmi fuusioituisivat. Mukaan voisi heittää tehosekoittimeen vielä elokuvalehtien hömppäpuolen edustajan, Episodin.

Tampereelta kansakuntaamme jo 36 vuoden ajan ravistellut Soundi on oikeastaan pitänyt parhaiten pintansa, mitä tulee vanhan koulukunnan tilattaviin musiikkilehtiin. Vaikka lehden painoarvo raskasta rockia ja metallia kohtaan onkin turhan suuri (kuinka monta kertaa Children of Bodomista, Nightwishista ja Kotiteollisuudesta voi vuodessa kirjoittaa?), löytyy Soundista silti eniten luettavaa. Arviosivusto, joka on onneksi pysynyt vuosia komeassa laajuudessaan, on yhä kiinnostavaa luettavaa (kiitos Tero Alangolle!). Soundi pureutuu myös haastatteluissaan syvemmälle ja tarkastelee monesti musiikkialaa laajemmin kuin monet kollegansa. Vaan ehkäpä päätoimittajan vaihdos tekisi kuitenkin manselaisille hyvää, sillä harmillisen vähän edelleen Soundista löytää naistoimittajien tekstejä… jos niitä edes löytää?

Muinoin tuli myös luettua Aksentti-lehden musiikkiarvioita, jotka olivat varsin osuvia ja hyvin toimitettuja tekstejä silloin, kun Jukka Väänänen kuului vielä lehden toimituskuntaan. Liekö Aksenttiakaan on edes enää olemassa? Kirjastossa usein lukemani Pop-lehti on toki fanilehti, mutta parhaimmillaan se on mielenkiintoinen pureutuessaan spesifisti tiettyyn aikakauteen tai tyylisuuntaan.

Mitä meille siis jää? Ilmaisjakelulehtenä ilmestyvä Sue, jonka kolumnit ovat lehden parasta antia, mutta ennen kaikkea verkkolehdet, jotka vapaaehtoisvoimin toimivan NRGM:n (Nuorgam) myötä nousevat ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti printtimedioiden ohi. Vasta viime viikolla lanseerattu nettisivusto avasi niin täyteläisellä ja monipuolisella lukupaketilla, että siinä kalpenivat välittömästi rinnalla kaikki muut yritteliäät pikkuwebzinet ja markkinavoimien puristuksissa kuolevat printtilehdet. Sivusto on ottanut vaikutteensa Pitchforkista (ja itseäni se muistutti myös loisteliaasta Slicing Up Eyeballsista, jota seuraan viikoittain), mutta suomalaisittain sivuston monipuolinen jatkuvaan tietovirtaan ja verkon mahdollisuuksia (mm. Spotify-playlistit, YouTube-linkit) osuvasti hyödyntävä lehti on ennen kokemattoman laadukas. Merkillepantavaa on myös se, että lehti ei keskity pelkästään tämän hetken artisteihin ja levyuutuuksiin, vaan sisällöstä löytyy kirjavaa tulkintaa menneisyydestä ja ihastuttavia pop-kuriositeetteja niin ulkomailta kuin kotimaasta.

Ei pidä myöskään unohtaa 10 vuotta tänä vuonna täyttävää Desibeli.netiä, jonka toimituskuntaan olen itse kuulunut pian viisi vuotta. Rockiin keskittynyt verkkolehti on ehkä teknisesti junnannut jo pitkään paikoillaan, mutta julkaisun tekstisisällön rikkauden vuoksi soisi sivuston löytävän enemmän lukijoita. Rohkenisin väittää, että Desibeli.net saattaa hyvinkin olla eniten suomalaisia äänitteitä arvioiva musiikkimedia tällä hetkellä.

Mutta vielä siihen Nuorgamiin, erityisesti nämä jutut kannattaa lukea:

Viisi yllättävää Paul Simoniin liittyvää musiikkityyliä

Vielä on paluuyhtyeitä jäljellä!

Kun suomipop sukelsi Karjalasta Karibialle: Pave Maijanen (Lähtisitkö, 1984)

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän

Matti Johannes Koivu: Toisen maailman nimi

Matti Johannes Koivusta on kehkeytynyt viimeisen puolen vuosikymmenen aikana kuin varkain yksi kiinnostavimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Akustisen folkin juurakosta syntyneet Puuhastellen (2006) ja Kovat piipussa (2007) olivat ajattomuudessaan hienoja levytyksiä. Uutta Toisen maailman nimi -albumia (lue arvio) on työstetty hartaasti parin vuoden ajan ja lopputulos onkin poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Akustiset kitarat on nyt siirretty taustalle ja soitinkeskiöön on tuotu jazzmuusikko Iro Haarlan piano. Uudistuneen musiikillisen ilmeen luonut Haarla vastaa myös levyn runsaista puhallin- ja harppusovituksista, jotka vievät Koivun musiikkia kauaksi perinteisestä folk-ilmaisusta.

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Ehtymättömien selitysten Koraani

Spede-show’n sketsihahmoksi syntynyt Uuno Turhapuro oli alkujaan nimetön miestyyppi, joka nopeasti vakiintui tv-sarjan vakioviihdyttäjäksi. Hahmon nimi, ulkonäkö ja perusluonne löysivät äkkiä muotonsa, vaikkakin persoonallisuus ja puhetyyli olivat joustavaa laatua. Viihteen jättiläinen Spede Pasanen keksi siirtää hahmon nopeasti myös valkokankaalle ja tuloksena syntyi Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro (1973). Kun ensimmäinen Turhapuro-elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 1973, uskoi elokuvan tehnyt voimakolmikko (Pasanen, Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri) vakaasti hahmon tarinan päättyvän siihen. Kipinä jatko-osan tekoon syntyi kuitenkin osaltaan edellisenä vuonna valmistuneen Viu-hah-hah-taja (1974) -elokuvan yleisömenestyksestä. Näin ollen parin kesäisen viikon aikana kuvattiin helsinkiläismaisemissa ja Mainos-Television studiolla Professori Uuno D.G. Turhapuro, joka poikkesi edeltäjästään varsinkin ulkokuvien määrällä. Myös Loiri muokkasi päähahmoaan hieman, tarkentaen Uunon intonaatiota.

Elokuvan tarinassa Uuno ja hänen vaimonsa Elisabeth viettävät kesälomaa maaseutumökillään, kunnes Uuno saa kuulla, että appiukon 60-vuotispäivän kunniaksi miehen on hankittava itselleen työpaikka. Uuno järjestää näyttävän esityksen, jossa hän muka lähtee töihin eväät kainalossa, puku päällä. Asioiden todellinen laita selviää Elisabethille nopeasti ja hän heittää miehensä kadulle etsimään töitä. Eriskummallisten käänteiden kautta Uuno päätyy elokuvafirmaan hakemaan avustajan paikkaa ja päätyy elokuvanäyttelijäksi hyönteismyrkkymainokseen. Kuten olettaa saattaa, taustatarina ei ole kovinkaan olennainen, vaan hulvattomat sketsit syntyvät äkkiä ja yllättäen.

Professori Uuno D.G. Turhapuron ensimmäinen tunti onkin kiistatta selittämättömien vitsien, absurdien tilanteiden, Loirin verbaalinerouden ja ällistyttävän improvisaatiokyvyn juhlaa. Legendaarisia kohtauksia riittää oluenkuljetuksesta (”Selevästi vuoten seittenkaks ohrasatoa…”) nakkikioskin terveystarkastukseen (”Yks vielä...Erkille.”). Onkin harmi, että elokuvan viimeinen puolituntinen ei aivan kestä vertailua alkupuolen kanssa. Loppua kohden elokuvasta tulee hajanaisempi, kun mukaan ahdetaan Speden fiksaatioita: mäkihyppy-inventioita ja missejä. Ne tuovat toki elokuvaan lisäkepeyttä, mutta vievät suotta tilaa Loirin hyperaktiiviselta komiikalta.

Turhapuro-elokuvia on perinteisesti kritisoitu siitä, että ne muistuttavat enemmän sketsikokoelmaa kuin yhtenäistä tarinaa. Totta onkin, että niiden kerronnan rytmitys on ongelmallista monin paikoin, mutta komediaelokuvan merkittävin osa-alue, sketsien onnistuneisuus ja hauskuus, ovat Professori-Uunossa enemmän kuin paikallaan. Kiitos tästä kuuluu erityisesti virtuoosi-Loirille, jonka varassa elokuva täysin etenee. Anoppina ja appiukkonakin nähdään kertaluontoisena kaksikkona Anja Pohjola ja Pehr-Olof Sirén. He jäävät luonnollisesti täysin statisteiksi Loirin ja Marjatta Raidan rinnalla. Hullunkurista kyllä, elokuva tehtiin kokonaan ilman Speden vakiokasvoa, Simo Salmista.

Professori Uuno D.G. Turhapuro sai elokuvateatterilevityksessä lähes puoli miljoonaa katsojaa. Parina ensimmäisenä televisioesityskertana (vuosina 1978 ja 1983) se keräsi vielä uskomattomat yli 3 miljoonaa katsojaa lisää, mikä tuntuu tämän päivän valossa täysin utopistiselta suomalaiselle elokuvalle. Aikalaiskriitikot suhtautuivat elokuvaan kuitenkin yhtä nihkeästi kuin muihinkin Spede-tuotantoihin tuossa vaiheessa. Erityisen irvailevat kritiikit kynäilivät Katson Markku Tuuli ja Kalevan Kari Karemo, joista ensin mainittu sanaili röyhkeyttä säästelemättä, että ”ensimmäistä kertaa elokuvaa katsoessa tulee toivoneeksi, että filmi katkeaisi ja tilalle tulisi vaikka alkupalana esitetty pankin mainosfilmi” ja jälkimmäinen arvosteli ”Pasasen tekevän halvalla halpaa viihdettä ja myyvänsä sitä kalliilla”. Paula Talaskivi (HS) totesi ”kerronnallisesti Kokkosen ohjauksen olevan joustavampaa, kuvaus ja musiikki pätevää työtä ja vitsejäkin on mukana. Sääli vain, että tässä tarjotaan taas rumaa hauskuutena”. Aamulehden Pentti Kirstilä myönsi myös, että ”elokuvassa on muutamia hyviä kaskuja ja visuaalisia temppuja, mutta rasitteena on koko ajan ennen nähdyn maku”. Televisioesityskertojen ja videojulkaisun myötä Professori-Uunon kulttimaine kaikkein anarkistisimpana Turhapuro-elokuvana alkoi kuitenkin nousta. Vuoden 1997 tv-esityksen aikoihin Jukka Väänänen (Katso) totesi elokuvan olevan ”ehta Uuno-klassikko”. Väänänen koki myös, että ”Vesa-Matti Loiri on ensi-Uunoissa elämänsä vedossa. Miehen draivi ja verbaaliakrobatia on vertaansa vailla. Nimenomaan Loirin briljantit suoritukset ovat tehneet Uunoista kansallisen kulttuurimme kulmakiviä”. Myöhemmin (Katso 2002) Väänänen kirjoitti vielä seuraavaa ”Professori Uuno D.G. Turhapuro on silkkaa läppäklassikkoa alusta loppuun sisältävä ehtymättömien selitysten Koraani. Onnistumisen pointti on selvä: Vesa-Matti Loiri saa olla esillä kiitettävän paljon ja ne nolot sivuosat jäävät vähemmälle”.

Spede Pasanen eli 1970-luvulla vahvaa luomiskautta ja Professori-Uunon kaupallinen menestys takasi elokuvasarjalle jatkuvuuden. Uunon maailma ja sen sivuhahmot alkoivat hahmottua lopullisesti seuraavissa elokuvissa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977), jotka kuulunevat kiistatta parhaimpien Turhapuro-elokuvien joukkoon. Mustavalkokaudella syntyneissä elokuvissa piilee roima annos absurdia komiikkaa ja tuoreutta, joissa kekseliäät metakerronnalliset keinotkaan (olivatpa ne sitten tahattomia tai tarkoituksellisia) eivät olleet poissuljettuja.

- Otto Suuronen (23.3.2011)

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Ere Kokkonen. Käsikirjoitus: Pertti Pasanen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Kristine Elo. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Risto Salo. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (Uuno Turhapuro, ”johtaja Edelström”), Marjatta Raita (Elisabeth Tuura), Pertti Pasanen (Härski-Hartikainen), Anja Pohjola (Elisabethin äiti), Pehr-Olof Sirén (Elisabethin isä), Vappu Jurkka (nakkikauppian Andersson), Ere Kokkonen (kuvaaja), Jyrki Kovaleff (olutkuski), Juhani Kumpulainen (yläkerran naapuri), Seppo Laine (elokuvafirman johtaja), Raimo Roiha (haitarinsoittaja), Anna-Liisa Ruotsi (huvilanaapuri), Eira Soriola (elokuvafirman johtajan sihteeri), Tarja Tallqvist (autokorjaamon johtajan vaimo). Helsingin ensiesitys: 29.8.1975, Boston, Rex. Televisioesitykset: 17.12.1978 MTV1, 16.6.1983 MTV2, 4.6.1994 MTV3, 30.12.1997 MTV3, 7.9.2002 MTV3. S. 82 min

Lähteet:

Aitio, Tommi: Spede - Pertti Pasasen elämä (2002). Tammi, Helsinki.

Elonet. http://www.elonet.fi

Suomen kansallisfilmografia 8: vuosien 1971-1980 suomalaiset kokoillan elokuvat (1999). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Bob Geldof: How to Compose Popular Songs that Will Sell

Tänä vuonna 60-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Bob Geldof on aktivoitunut levyttävänä artistina vuosikymmenen tauon jälkeen. Ironisen nokkelasti nimetyllä How to Compose Popular Songs that Will Sell (lue arvio) -levyllä edetään varttuneeseen makuun tehdyn poprockin parissa, joskin mausteita tarjoillaan niin maanläheisen folkin kuin countrynkin puolelta. Geldofin vanhan bändikaveri Pete Briquetten tuottaman levyn yleissävy on murheellinen, muttei masentava. Veteraanit ovat onnistuneet loihtimaan albumin sävellyksistä monipolvisia ja värikkäitä kokonaisuuksia, jotka vieläpä soivat komeasti ja puhtaasti. Kuulijalle välittyvä tunnelma on alakuloisuudesta huolimatta lämmin.

Boheemeja punahilkkoja

Viime viikolla olin Tampereen elokuvajuhlilla, jotka järjestettiin jo kunnioitettavan 41. kerran. Tuttuun tyyliin festivaali tarjosi määrällisesti laajan kattauksen kansainvälistä ja kotimaista lyhytelokuvaa kilpasarjoissa sekä lukuisia yksittäisiä sarjoja. Tänä vuonna keskiössä olivat nykyanimaation ammattilaiset (Jonas Odell, Paul Bush ja Tatu Pohjavirta) sekä iranilainen ja romanialainen lyhytelokuva. Alkuperäinen tarkoitukseni oli keskittyä kotimaisen kilpasarjan seuraamiseen, mutta liput menivätkin niin hyvin kaupaksi sekä varsinaisista myyntipisteistä että guest-tiskiltä, että oli tehtävä varasuunnitelma. Onneksi kuitenkin ennätin nähdä kaksi vakuuttavaa dokumenttia, Iiris Härmän yhdeksäsluokkalaisten viimeistä peruskouluvuotta kuvaavan Omaa luokkaansa (2010) (joka ilokseni voitti yli 30-minuuttisen elokuvien sarjassa kunniamaininnan) sekä Janne Kuusen kiehtovan monipuolisen Matti Pellonpää -henkilökuvan Boheemi elää (2011).

Kotimaisuutta oli toki ohimennen tarjolla myös Cine Morte -sarjassa, jossa tarjolla oli rautaisannos hyytäviä (tai vähemmän kylmääviä) kauhulyhäreitä maailman eri kolkista. Suomalaista väriä joukossa edusti Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu näppärästi osaksi suomalaisen kauhukomedian pienenpientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä sinne Olli Soinion Kuutamosonaatin (1988) ja Tranvestijan tarinoiden (1975) joukkoon. Jukka Rasilan tähdittämässä lyhärissä kulkukauppias törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Punahilkat -sarja nivoi yhteen Grimmin veljesten klassikkosatuun pohjaavia lyhytelokuvia. Kiinnostavan, mutta paikoin lannistavan epätasaisen sarjan parhaimpia osia olivat Joern Utkilenin modernilla tavalla röyhkeä Little Red Hoodie (2008) sekä Jan Kounenin loistelias fantasiamusikaali Le Dernier Chaperon Rouge (1996), pääosassa aina yhtä lumoava Emmanuelle Béart.

Jan Kounen: Le Dernier Chaperon Rouge (1996)

Tampereen tämänvuotisen annin ehkä kiinnostavimmaksi ohjelmanumeroksi nousi kuitenkin Raimo Siliuksen yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa kokoama Arkiston aarteet 2: 100 vuotta suomalaista elokuvasensuuria. 1930- ja 40-lukujen poliittisesti epäilyttävien aikalaisdokumentaarien ja vaalifilmien oheen oli nimittäin liitetty muutama täky suomalaisen uuden aallon elokuvasta. Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969) täytti ainakin kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökännyt pieni suuri elokuva joutui arvatenkin ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvien tapojen vastaisena. Seuraavaksi nähty Erkki Seiron Halleluja (1970) pisti vielä kerronnallisesti paremmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Ehkä Suomen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui kuitenkin elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

 Erkki Seiro: Halleluja (1970)

Sensuurisarjassa nähtiin myös Veikko Itkosen Filmi filmistä (1949), joka oli myös perin kiinnostava seurantadokumentti ja muistutti paljastavuudessaan siitä, kuinka vähän elokuvateatterityöläisen arki onkaan lopulta muuttunut lähes 60 vuoden aikana. Sillä vasta viime vuosina 35 mm -filmi on kohdannut voittajansa digitaalisten esityskopioiden myötä. Ja voittajalla tässä yhdessä tarkoitetaan vain taloutta ja tekniikkaa, sillä laadullisestihan hyväkuntoinen filmikopioesitys on edelleen ylittämättömin katselukokemus luonnollisen eloisuutensa tähden. Siitä muistutti myös Tampereen elokuvajuhlat, joissa esitysformaattiviidakko ulottui filmistä videoon (Digibeta, HD) ja täysin digitaalisista esityskopioista aina nukkavieruun DVD-laatuun saakka.

Voi veljet, riittääkö sielukkuus?

Viime viikonloppuna Joensuun ylpeys, 40-vuotisjuhlaa tulevana kesänä viettävä Ilosaarirock ilmoitti joukon kesän festivaaleille saapuvista artisteista ja yhtyeistä. Vaikka festivaalille ilmoitettiin Aphex Twinin ja Buzzcocksin kaltaisia enemmän tai vähemmän aktiivisia nimiä, vei huomion luonnollisesti paluuta tekevä Sielun veljet, jonka maine ei enää pitkään aikaan ole perustunut mihinkään pienen piirin kulttimuisteluun. Hiljaiselonsa aikana Siekkareista on tullut myyttinen rock-yhtye, jonka alkuvoimaista arvaamattomuutta ja suomalaiselle rockille perin vaarallista asennetta on pidetty ylivertaisena. Yhtyeen tuotantoa on nostettu esille viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän kuin koskaan, kruunun jalokivinä albumeista L’Amourha (1985) ja kappaleista mm. vuosi sitten Soundin toimittajaäänestyksessä kautta aikain parhaimmaksi suomalaiseksi rock-lauluksi valittu Rakkaudesta (1987). Rohkenen väittää, että viimeksi julkisesti vuonna 1991 esiintyneen ryhmän maine on viimeisen 20 vuoden aikana noussut niin jumalalliseen asemaan osittain jo puhtaasti siitä syystä, että paluuta ei ole ollut näkyvissä. Yhtye ei ole altistanut itseään arvostelulle. Pelkona onkin, että mikäli ensi heinäkuussa Laulurinteellä epäonnistutaan, saattaa legendaarinen maine olla uhattuna.

Sielun veljet vuosimallia 2011

Ei, en halua suhtautua suotta liian skeptisesti Sielun veljien comebackiin. Ajatus on mitä mainioin ja paikka parhain mahdollinen, mutta jokin haiskahtaa silti laskelmoidulta. Ehkä se, että comeback kuulostaa liiaksi Ilosaarirockia järjestävän Joensuun Popmuusikot ry masinoimalta vaikuttaa asiaan. Rehellisyyden nimissä on myös myönnettävä, että paluukappale Nukkuva hirviö ei ole liiemmin vakuuttava, omaperäinen tai… alkuvoimainen.  Se ei kuulosta siltä miltä Sielun veljet 1980-luvulla tai vielä 90-luvun alussa kuulosti, vaan viisikymppisten ukkojen perusränttätäntältä, tavanomaiselta. Ja jälkimmäinen on termi, jota ei vuosikymmenten takaisesta yhtyeestä voinut suin surminkaan sanoa.

Vaan kukapa kieltää tuota alkuperäisnelikkoa nousemasta lavalle ja innostamasta uusia sukupolvia kuuntelemaan vuosikymmeniä sitten tehtyjä kappaleita ja levyjä. Toivonpa silti hartaasti ettei Sielun veljien paluusta muodostu yhdentekevää läiskimistä vailla päämäärää. Pahinta ei tokikaan tarvitse pelätä, sillä harvoinpa Ismo Alanko on täysin metsään eksynyt. Mies on pitänyt viime vuosina sielukkaasti hengissä monia alkuperäisyhtyeensä kappaleita kuten Elintaso ja On mulla unelma.

Heinäkuussahan se nähdään miltä Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Affe Forsmanin muodostama Sielun veljet vm. 2011 kuulostaa. Onnea ja menestystä!

PS: Sielukkuudesta puheen ollen, on ollut kulttuuriteko kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna, että Warner on julkaissut uudelleen Vesa-Matti Loirin esikoissoolon 4+20 (1971). Vaan siinäpä sitä onkin musiikkiteollisuudelle ollut ihmettelemistä, kun vain vinyylinä ja digitaalisena tallenteena julkaistu levy oli taannoin Suomen virallisen albumilistan sijalla 3. Vinyylistä on jo ensipainos myyty loppuun. Hienoa, että musiikki elää, vaikka fyysiset formaatit ovatkin katoamassa.

White Lies: Ritual

White Liesin kahden vuoden takainen debyytti To Lose My Life… osui maaliin lähes täydellisesti. Postpunkin uuden tulemisen aallonharjalle ehkä jo vähän laskuvaiheessa kivunnut yhtye onnistui esikoisellaan yhdistämään radioystävällisen, trendikkään indierockin ja syntetisaattorimaalailulla koristellun kohtalokkaan synkistelyn. Toisella albumillaan Ritual (lue arvio) yhtye onnistuu kuulostamaan vakuuttavan päämäärätietoiselta. Debyyttilevyn kitaravetoinen soundimaailma on saanut haastajan 1980-luvulle haikailevasta konepopista ja paikoin jopa kevyesti industrial-henkisestä synapaukkeesta.

Festivaalimenestyjä: Viikko ennen vappua

Vuoden 2010 menestystarinoita suomalaisen lyhytelokuvan puolelta oli Hamy Ramezanin ohjaama ja Cilla Werningin tuottama Viikko ennen vappua, joka valmistui osana Suomalainen novellielokuva -hanketta syksyllä 2009. Suomen elokuvasäätiön ja Yleisradion käynnistämän hankkeen tarkoituksena oli kannustaa tuotantoyhtiöitä tuottamaan nuorten, lupaavien tekijöiden elokuvia. Hankkeesta valmistuneet elokuvat ovat olleet kautta linjan laadukkaita, mutta pituutensa tähden (noin 30 minuuttia) moni ei ole menestynyt kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla mainittavasti. Avaintekijä Ramezanin yhdessä Ilmari Ahon kanssa käsikirjoittamalle Viikko ennen vappua -elokuvan kansainväliselle festivaalimenestykselle oli pääsy Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalin kilpasarjaan ja tuomariston kunniamaininta helmikuussa 2010:

- Ensimmäinen festivaalimatkamme Clermont-Ferrandissa oli upea kokemus. Elokuva oli saanut jo Suomessa lämpimän vastaanoton, mutta vastaanotto Ranskassa yllätti. Festivaaleilla kävi yli 130 000 vierasta ja näytökset olivat loppuunmyytyjä. Elokuvien kautta ystävystyimme monen hienon ihmisen kanssa, kertovat ohjaaja Ramezan ja käsikirjoittaja Aho.

Viikko ennen vappua (2009)

Festivaalimatkat ovat vahvistaneet identiteettiämme tekijöinä

Clermont-Ferrandin lyhytelokuvajuhlilla tekijäkaksikko halusi saada mahdollisimman kattavan kuvan lyhytelokuvan kansainvälisestä tasosta ja kiersi katsomassa kaikki kansainvälisen kilpailun elokuvat. Eri maiden elokuvantekijöiden kanssa vietetyistä hetkistä syntyi ammatillisesti antoisa keskustelujen sarja. Tekijäkaksikko on ollut silmin nähden yllättynyt novellielokuvansa kansainvälisestä menestyksestä:

- Emme odottaneet festivaaleille pääsyä näin suuressa mittakaavassa. Pyrimme tekemään elokuvan, joka luottaa vahvaan tarinaan ja on konstailematon. On ollut ilo huomata, että ilmaisun rehellisyyttä on arvostettu maailmalla. Festivaaleilla näkemämme parhaat elokuvat ovat vakuuttaneet rehellisyydellään. Tekijöillä on vahva oma näkemys maailmasta ja tarve sanoa jotain, eikä heille elokuvan tekeminen ja esillepääsy ole itseisarvo, Ramezan ja Aho toteavat.

Kesäkuussa 2010 Viikko ennen vappua palkittiin Toronton Worldwide Short Film -festivaalilla arvostetulla Deluxe-palkinnolla parhaana lyhytelokuvana. Palkintoja on vuoden sisään tullut myös Espanjasta (Curtocircuito – International Short Film Festival ), Kreikasta ja toistamiseen Kanadasta (Calgary International Film Festival).

- Toronton festivaalilla painopiste oli tekijöiden verkostoitumisessa. Joka päivä oli useampia cocktail-tilaisuuksia ja seminaareja, joissa ihmiset tutustuivat toisiinsa. Pohjois-Amerikassa verkostoituminen on tehty todella helpoksi ja ihmiset myös markkinoivat itseään tehokkaasti. Elokuvat on usein tehty omalla rahalla ja tekijät käyttävät niitä käyntikortteina alalle pääsyyn. Heille festivaalimenestys on välttämättömyys uralla etenemiseen, tekijäkaksikko luonnehtii.

Viikko ennen vappua on kiinnostanut elokuvafestivaalien lisäksi myös kansainvälisiä myyntiyhtiöitä sekä televisiokanavia, mutta elokuvassa käytetty Goldfrap-yhtyeen musiikki on aiheuttanut ongelmia elokuvan laajalle kansainväliselle levitykselle:

- Tuotantoyhtiöllä (For Real Productions) on esitysoikeudet kotimaisiin esityksiin ja festivaaleille, mutta maailmanlaajuiset oikeudet pitäisi ostaa erikseen. Levittäjät eivät lähde mukaan, jos tekijänoikeudet eivät ole täysin selvät. Nyt olemme kuitenkin saaneet levittäjäksi New Europe Film Salesin, joka myy elokuvaa alue kerrallaan.

Tiivistä yhteistyötä tekevä tekijäkaksikko suhtautuu tulevaisuuteensa elokuvan parissa avoimella asenteella, ilman menestyspaineita. Tulevaisuuden näkymät täyttyvät tällä hetkellä uusien elokuvien suunnittelusta ja käsikirjoitusprosesseista:

- Kirjoitamme parhaillaan pitkää elokuvaa ja kahta lyhytelokuvaa. Alkuvuodesta lähdemme pitchaamaan yhtä lyhytelokuvahankettamme Clermont-Ferrandiin. Festivaaleilla kiertäminen on vahvistanut omaa identiteettiämme tekijöinä. Luotamme ja hyväksymme oman tapamme tehdä.

Otto Suuronen

Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin assistentti

Artikkeli on ilmestynyt alun perin SESinfossa helmikuussa 2011 (1/2011).

Finnish Short Films and Festival Success

Current Situation

Despite limited resources, Finnish short films are doing well at international festivals. The short films that the Finnish Film Foundation has been promoting internationally have received a notable amount of visibility during 2010 at several internationally significant film festivals and at other film events. Compared to 2009, the volume of exported films has increased, specifically in the genres of short and documentary films. The successful cooperation of AVEK (The Promotion Centre for Audiovisual Culture) and the Finnish Film Foundation to advance the cultural export of short and documentary films has guaranteed an international audience for a genre that in Finland remains marginal. The audiences at international film festivals are a significant addition to the annual number of viewers of Finnish films.

In 2010, the Finnish films that were screened the most at international festivals were Iris Olsson's praiseworthy short documentary, Between Dreams, Hamy Ramezan's award-winning short film, Over the Fence (Viikko ennen vappua), Kaisa Penttilä's action-packed animated short film, The Egg Race (Munaralli), Jouni Hokkanen's Kinbaku - Art of Bondage (Kinbaku - sielun solmuja), an introduction to the Japanese art form, and Hannes Vartiainen and Pekka Veikkolainen's Hanasaari A and The Death of an Insect (Erään hyönteisen tuho). Another sign of a successful year is that in early 2010 the world's most important short film festival in Clermont-Ferrand, France, screened a record number of Finnish short films. Also other world-class festivals, especially Sundance and Berlin, have in recent years screened several Finnish short films.

Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen: Hanasaari A (2009)

Case of Hanasaari A

For the past two years, the Finnish short film that has gained the most attention abroad has been Hanasaari A, directed by Hannes Vartiainen and Pekka Veikkolainen. The story of the destruction of Helsinki's old coal plant and the irreversible change in the cityscape received the Risto Jarva Award at the Tampere Film Festival in March 2009. Qualifying for the international competition was a major accomplishment for the young film makers and the 10 000 euros in prize money gave them several extra months to develop their next works.

Despite the success in Tampere, Hanasaari A's international breakthrough didn't happen over-night. The doors of important film festivals began to gradually open in the summer and autumn of 2009.  During autumn 2009, the film was seen, among other places, at the Short Film Festival in Drama, Greece, the Nordisk Panorama in Reykjavik, Festival du Nouveau Cinema in Montreal, the Lübeck Nordic Film Days, and the Plus Camerimage in Lodz, a festival that emphasises artistic merits when making its film selections.

Festivals have provided useful networking opportunities for Vartiainen and Veikkolainen and they have met many key people on the film festival circuit as well as other film makers. According to the pair, it has been a rewarding experience to see their film with different kinds of audiences. "It's great that the Finnish Film Foundation and AVEK sponsor the festival trips. Then it's pretty much up to the film makers themselves how they take advantage of the opportunities that are given to them. It's been a delightful surprise that our film has found an audience and been in demand all around the world. We didn't dare expect anything beforehand. Our festival tour has been a year and a half long series of happy surprises," Vartiainen and Veikkolainen summarise.

From Clermont-Ferrand to Hong Kong

In the past two years, Hanasaari A has been screened at over 50 international film festivals. This is partly due to the fact that the film's form has enabled it to be selected for both documentary and animated film festivals as well as for festivals devoted to experimental films. In 2010, the most significant festivals Hanasaari A was seen at were the Clermont-Ferrand short film festival in France, the Full Frame Documentary Film Festival in the United States, and the internationally regarded Hong Kong Film Festival, where the film won the Grand Prix for Best Short Film. It has also received honourable mentions in Germany and Spain. For Vartiainen and Veikkolainen, the Clermont-Ferrand festival was one of the most memorable.

"Clermont-Ferrand is in a class of its own as far as festivals for short films go. I doubt there's another festival where the early afternoon screenings of experimental films are sold out," Vartiainen and Veikkolainen marvel.

The directors of Hanasaari A have broadened their knowledge of films by open-mindedly watching a lot of new films by other film makers. When festival schedules have permitted it, the pair have introduced their film before each showing. "It's been fun talking to people after the showings. Jury members who have voted for Hanasaari A have come over at festival clubs and airports to explain why we didn't win," the pair say with a laugh. 

Vartiainen & Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho (2010)

The director duos newest short film, The Death of an Insect (Erään hyönteisen tuho), had its international premiere at the Venice Film Festival in September. During this past autumn, it was seen at almost twenty leading short film and documentary festivals. Both men have once again been enthusiastic guests at many of the festivals.

"The film has aroused interest all over the world. We did decide right away that we wouldn't make another film like Hanasaari A, but rather something different."

Otto Suuronen

The writer is an assistant at the Finnish Film Foundation / International Promotion - Short and Documentary Films.

Translation by Broadcast Text

(Released as a part of Finnish Short and Documentary Films 2011 -information magazine in February 2011. Published by The Finnish Film Foundation. 
Artikkeli perustuu alun perin SESinfossa syyskuussa 2010 (3/2010) ilmestyneeseen artikkeliin suomalaisen lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä.)