Suomalaisen lyhytelokuvan historia - lyhyesti

Kotimaisen lyhytelokuvatuotannon syntyhetkeksi voidaan lukea vuosi 1904, jolloin Helsingin Siltasaaren sirkusmaneesissa nähtiin ensimmäiset Suomessa filmatut elokuvakatkelmat. Paikalliskuvien arkiset aiheet löytyivät koululaisten välituntiaskareista ja pääkaupungin katuelämästä. Säännöllinen lyhytelokuvien valmistaminen alkoi paria vuotta myöhemmin K.E. Ståhlbergin yhtiö Atelier Apollon toimesta, jonka tuotannossa valmistui vuosina 1906-1912 runsaat sata lyhytelokuvaa, joukossa mm. Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat (1907, ohjaajina Louis Sparre ja Teuvo Puro).

1900-luvun alkupuolella suomalainen elokuvatuotanto keskittyi pitkälti lyhyisiin dokumenttielokuviin. Suomen autonomian vuosina 1904-1917 valmistui parikymmentä suomalaista näytelmäelokuvaa ja useampi sata lyhyttä dokumentaaria. Lyhytelokuvista parisenkymmentä on säilynyt osittain tai kokonaan. Varhaisista elokuvatuotannoista yksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista on Atelier Apollon vuosina 1910-11 valmistama 20-minuuttinen matkailuelokuva Finlandia,  joka tehtiin Berliinin matkailumessuille keväällä 1911. Ennen ensimmäistä maailmansotaa suomalainen elokuvatuotanto kattoi paitsi lukuisia näytelmäelokuvia ja lyhytdokumentteja myös mainoselokuvia sekä ensimmäiset suomalaiset piirroselokuvat, jotka toimivat välikuvina elokuvaesitysten väleissä.

Suomen itsenäistymisen jälkeisellä ajanjaksolla lyhytelokuvalla oli tärkeä merkitys tuotantoyhtiöille, sillä pitkiä näytelmäelokuvia tehtiin harvakseltaan. Suomi-Filmin perustaminen (1919 nimellä Suomen Filmikuvaamo) merkitsi uuden jakson alkamista kotimaisen lyhytelokuvan vaiheissa. 1920-luvulla Suomi-Filmi Oy kehittyi maamme johtavaksi ja suurimmaksi lyhytelokuvavalmistajaksi. Yhtiön tuotantoon kuuluivat keskeisesti ajankohtaisuutta ja dokumenttiarvoa tavoittelevat lyhytelokuvat. Toinen merkittävä yhtiö oli 1920-luvun puolivälissä perustettu Aho & Soldan. Dokumentaaristen lyhytfilmien rinnalla nähtiin kuriositeetteina muutamia fiktiivisiä lyhytelokuvia.

1930-luvulla tultaessa sekä lyhytelokuvien määrä että laatu olivat laskemassa. Mielenkiinto oli siirtynyt pitkien elokuvien tuotantoon ja kiinnostus lyhytelokuvia kohtaan oli hiipunut. Vuonna 1933 säädettiinkin suomalaisen lyhytelokuvan elvyttämiseksi veronhuojennuslaki, jonka seurauksena lyhytelokuvien kysyntä lisääntyi. Lailla tarkoitettiin käytännössä sitä, että pääsylipputuotosta suoritettava vero aleni viisi prosenttia jos kokoillanelokuvan yhteydessä esitettiin tietyt vaatimukset täyttävä suomalainen lyhytelokuva (elokuvan tuli olla Suomessa valmistettu tiede-, opetus- tai taidefilmi tai kuvata maan talouselämää). Järjestelmän turvin kotimainen lyhytelokuva elpyi taloudellisen lamakauden ja äänielokuvan tulon matalasuhdanteesta. Veronalennusjärjestelmä jatkui pääpiirteissään samanlaisena aina 1960-luvun alkuvuosille saakka.

1930-luvun merkittävimmäksi lyhytelokuvayhtiöksi kohosi Aho & Soldan, jonka tuotantotallissa tehtiin peräti 300 lyhytelokuvaa vuosikymmenen aikana. Vuonna 1936 perustetun Kansatieteellinen Filmi Oy:n määrällisesti suppea, mutta historiallisesti ylittämättömän tuotanto keskittyi taltioimaan katoamassa olevaa kansanperinnettä pioneeritekijöinä Eino Mäkinen ja Sakari Pälsi. Samoihin aikoihin alkoi Suomessa myös amatöörimäinen kuvaus nousta pinnalle 16 mm kaitafilmin ja uusien kevyiden laitteiden ansiosta. Sotavuosien kurimuksessa suomalainen lyhytelokuvatuotanto keskittyi uutiskatsaustyyppiseen raportointiin taistelurintamilta ja kotirintaman arjesta.

 Eino Mäkinen

Sotien jälkeen suomalainen elokuvakulttuuri alkoi elää kukoistuskautta. Määrällinen tuotantohuippu koettiin 1950-luvulla, jolloin kokoillan elokuvien tuotanto oli Suomen väkilukuun suhteutettuna tiettävästi maailman suurinta. Taloudellisesta kasvusta osansa saivat myös lyhytelokuvat, joiden teosta vastasi erityisesti Suomi-Filmi, tyylilajeina dokumentaarit ja uutiskatsaukset. Monet elokuvavalmistamot työstivät myös mainoselokuvia kiihtyvässä määrin.

1960-luvun alkuvuodet ryöpyttivät elokuva-alaa uusiin haasteisiin.  Vuonna 1961 Suomessa jaettiin ensimmäistä kertaa valtion elokuvapalkintoja, joissa muistettiin palkinnoin kahta lyhytelokuvaa (Risto Jarvan Työtä Ylioppilasteatterissa ja Maunu Kurkvaaran Pikkuinen…).  Elokuva-alan koulutuksen aloittaminen Helsingissä, Suomen taideteollisen oppilaitoksen kameratieteen laitoksella, herätti suomalaisen animaation henkiin. Seuraavalla vuosikymmenellä jälki näkyi laadussa ja määrässä, kun kotimainen lastenanimaatio alkoi kukoistaa uusien tekijöiden myötä. 60-luvun vallankumouksellisina alkuvuosina syntyi myös suomalaisen kokeellisen elokuvan (kärkiteoksina Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) kapina tavanomaista kokoillan näytelmäelokuvaa kohtaan. Modernisteja ei kuitenkaan katsottu hyvällä elokuvatarkastamon veronalennuslautakunnassa, jonka toiminta lakkautettiin kesällä 1964, kun veronalennusjärjestelmä päättyi. Vaikka järjestelmä oli luonut vankan perustan lyhytelokuvatuotannon olemassaololle säännösten väljyys ja tulkinnanvaraisuus alkoivat loppuvaiheissa aiheuttaa alalle ongelmia. Veronalennusjärjestelmän lakkauttaminen tarkoitti kuitenkin myös sitä, että pitkien elokuvien alkukuvina esitettyjen lyhytelokuvien aikakausi tuli päätökseensä. Myös tilauslyhytelokuvien valmistaminen supistui vauhdilla, koska esityspaikkoja ei enää ollut.

Vuosien 1966-70 välillä suomalaista lyhytelokuvaa tehtiin harvakseltaan apurahojen turvin. Viiden vuoden aikavälillä syntyi parisenkymmentä lyhytelokuvaa, tekijöinä mm. Lasse Naukkarinen, Heikki Partanen ja Anssi Mänttäri. Tuolloin kehittyi sekä yhteiskunnallisesti kantaaottavaa että kokeellista osaamista esitellyttä lyhytelokuvaa. Vuonna 1969 järjestettiin Tampereen lyhytelokuvapäivät, joista seuraavana vuonna muodostuivat Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat opetusministeriön, vastaperustetun Suomen elokuvasäätiön ja Tampereen kaupungin tuella. Tampereen elokuvajuhlista tuli välittömästi keskeisin suomalaisen lyhytelokuvan esitysfoorumi. Helmikuussa -70 ensimmäisillä kansainvälisillä lyhytelokuvajuhlilla palkittiin kansainvälisen kilpailun erikoispalkinnolla Eila Kaarresalon Ampumarata (1969).

1970-luku oli suomalaisen lyhytelokuvan kannalta vahvaa dokumenttielokuvan nousua, kärkitekijöinä Lasse Naukkarinen, Antti Peippo sekä Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi myös fiktiivisen lyhytelokuvan tyylilaji kehittyä, mikä oli ollut 1960-luvun loppuun saakka tiukasti marginaalissa.  Varsinainen lyhytfiktion läpimurto tapahtui Mika Kaurismäen Valehtelijalla (1981), joka palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla arvostetulla Risto Jarva -palkinnolla ilmestymisvuonaan. 80-luvun edetessä vahvoja näyttöjä olivat myös Marja Pensalan palkittu Elsa (1982) ja Kaisa Rastimon vuosikymmenen tiennäyttäjä Lauran huone (1988). 1980-luvun alussa Suomen elokuvakontakti alkoi järjestää vuosittaista lyhytelokuvatapahtumaa, joka vuonna 1984 vakiintui Kettupäivät -nimiseksi ja on jatkunut näihin päiviin saakka.

1980- ja 90-lukujen taite nosti esiin uutta luovuutta esitteleviä lyhytelokuvan muotoja. Lyhytdokumentti, mediataiteen ja elokuvan rajoja rikkova kokeellisuus ja animaatioelokuvan nousu ajoittuvat kaikki lyhyelle aikavälille. 90-luvun alussa perustettiin Turun Taideakatemiaan ammattimaisen animaatioelokuvan koulutusohjelma, jonka kautta alalle alkoi nousta nuoria animaation osaajia. Samaan aikaan teki Katariina Lillqvist suomalaista animaatio-osaamista kansainvälisesti tunnetuksi. Animaation nostetta lisäsi myös Suomen elokuvasäätiön rahoittama animaatioprojekti, jonka tulokset osoittivat Suomesta löytyvän sekä ammattitaitoa että luovaa näkemystä myös animaation alalla. Oman varjonsa lyhytelokuvatuotannolle aiheutti kuitenkin suomalaista yhteiskuntaa ravistellut lama, jolloin elokuvataiteelle kohdistettu tuotantotuki laski jyrkästi. 90-luvun loppuun ja vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa suomalaisen lyhyen fiktioelokuvan kärki oli kaventunut muutamiin huipputeoksiin. Vahvimmin menestyivät mediataiteen ja kokeellisen elokuvan kentällä operoivat tekijät (Mika Taanila, Eija-Liisa Ahtila, Ilppo Pohjola) ja toisaalta musiikkivideot (vahvana tekijänä mm. Miikka Lommi), joilla oli paremmat esityskanavat kuin koskaan aikaisemmin.

2000-luvulla suomalaisen lyhytelokuvan näkyvyys on pohjautunut käytännössä Tampereen elokuvajuhlien, Kettupäivien sekä Yleisradion ansiokkaisiin esityssarjoihin. Muutamia muitakin lyhytelokuvia esittäviä festivaaleja ja tapahtumia on noussut esiin, mutta suuren yleisön silmissä lyhytelokuva on pysynyt yhä tiukasti marginaalissa ja käytännössä pitkälti kaupunkikeskusten etuoikeutena. Vähäisestä kansallisesta näkyvyydestä huolimatta lyhytelokuvan parista on noustu viimeisen vuosikymmenen aikana kansainväliseen menestykseen. PV Lehtisen mestarillinen Hyppääjä (2000), Kari Juusosen historiallisesti Cannesissa hurmannut animaatio Pizza Passionata (2001) sekä Juho Kuosmasen fiktioelokuvat Kaupunkilaisia (2008) ja Taulukauppiaat (2010) ovat olleet suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisesti palkittuja vientivaltteja viimeisen vuosikymmenen aikana. AVEKin ja elokuvasäätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa lähes unohduksiin jääville elokuville.

Lopuksi
Suomalaista lyhytelokuvaa on käsitelty kotimaisessa elokuvatutkimuksessa ja -kirjallisuudessa harmillisen vähän. Erityisesti modernimman lyhytelokuvan (1970-) historiikki on käytännössä edelleen kirjoittamatta. Ansiokkaasti kotimaisen lyhytelokuvan historiasta ovat kirjoittaneet elokuvaneuvos Kari Uusitalo, Tampereen elokuvajuhlien voimahahmo Raimo Silius sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston väsymättömät tutkijat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Jälkimmäisten uutteran työn tuloksena saatiin vuonna 2009 ilmestynyt kirjahistoriikki Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44. Toivottavasti sen seuraavat osat kattavat historiankirjoituksen jatkon aina uudelle vuosituhannelle saakka.

Lähdekirjallisuutta:
Kippola, Ilkka; Sedergren, Jari: Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44 (2009). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Silius, Raimo: 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa. AVEK-lehti 2/2004. Lehtiartikkeli.
Silius, Raimo: Alussa oli lyhytelokuva… Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat 1970-2010 (2011). Tampereen elokuvajuhlat ry, Tampere.
Uusitalo, Kari: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet – johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896-1963 (1965). Otava, Helsinki.

Artikkeli on kirjoitettu osana suomalaisen lyhytelokuvan strategiaselvitystä kevään 2011 aikana.

Play it again, Roger!

Olin viime viikolla todistamassa kahtena iltana mahtipontista rock-oopperaa, kun Roger Waters toi valtaisan The Wall -spektaakkelinsa Helsinkiin. Kyse oli historiallisesta konsertista monista syistä, ensinnäkin 70 vuoden ikää lähentelevä Waters ei varmasti tässä mittakaavassa enää juurikaan esiinny ja toiseksi, The Wall -albumia ei ole soitettu kokonaismitassaan kuin ainoastaan Pink Floydin vuosien 1980 ja -81 kiertueella sekä Watersin toimesta vuonna 1990 Berliinin muurin raunioilla. Yli 30 vuoden takaiselta alkuperäiskiertueelta on todistusaineistoksi ylittämätön livetupla Is There Anybody Out There? (2000), mutta kiertueen filmimateriaaleja ei ole koskaan virallisesti julkaistu. Kuvatodisteeksi ovat jääneet vain YouTubeen pesiytyneet laadultaan heikkotasoiset videoleikkeet. Vuoden 1990 epätasainen Berliinin konsertti ei taas kestä päivänvaloa niiltä osin, kun lavalla heiluvat sellaiset nimet kuten Scorpions tai Bryan Adams esittämässä The Wallin lauluja. Kestävimmillään vuoden -90 konsertti, joka oudolla tavalla tuntuu vanhentuneemmalta kuin alkuperäispitkäsoitto, on silloin kun lavan valtaa Joni Mitchell (Goodbye Blue Sky) ja Sinead O’Connor (Mother) ja toisaalta Watersin omissa henkilökohtaisimmissa numeroissa (One of My Turns, Another Brick in the Wall Part 1, Nobody Home).

Watersin alkuperäistarinaan perustuva Pink Floyd -albumi The Wall ilmestyi vuonna 1979. Kuten hyvin tiedetään, albumin synnytysprosessi ajoi yhtyeen kriisiin, kitaristi/laulaja/säveltäjä David Gilmour ja perfektionismissaan sietämätön Waters tuskin olivat puheväleissä, rumpali Nick Masonin lyömäsoitintaidot eivät kelvanneet levyn kaikkiin biiseihin ja kosketinsoittaja Richard Wright sai kenkää (tullen myöhemmin palkatuksi kiertueen livekokoonpanoon rivijäseneksi). Pink Floydin kultakausi ja koko taru, siinä kokoonpanossa, tuli päätökseensä The Wallin eri suuntiin repivän tunnelman vallitessa. Onneksi kuitenkin itse albumista tuli rockin mestariteos, konseptialbumi, joka hakee vertaistaan. Pink Floydin hienoin levy ja ajaton itsesäälin, eristäytyneisyyden ja ahdistuksen lähde. Täydellisen samastuttava nuoruudenkuvaus vuosikymmenestä toiseen.

Kirjoitan tätä ilolla, sillä Roger Watersin The Wall -kiertueen Suomen konsertit olivat suuri taiteellinen menestys. The Wall soi livenä varmasti komeammin kuin koskaan, konserttien visuaalisuus oli ensiluokkaista ja mikä ehkä yllättävintä, Waters itse tuntui olevan erinomaisessa tasapainossa sekä henkilöhistoriansa että nykyisyyden kanssa. Mies esiintyi hyvin, paikoin loistavasti (The Trial), eikä jättänyt yleisöä pitkästymään hetkeksikään. Pienet lipsahdukset överiyden puolelle (Another Brick in the Wall Part 2:n vaatimattomasti esittänyt lapsikuoro, Comfortably Numbin uskonnolissävytteinen outro) voi antaa anteeksi kokonaisuuden ollessa näinkin laadukas. The Wallin tarinasta esiin nouseva fasismi tuntuu, ikävä kyllä, kovinkin ajankohtaiselta tällä hetkellä. Kokonaisuudessaan tehokkaasti modernisoitu ja alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.

Pähkähullu Suomi

Giniristi eli kun Njurmen William Suomen osti

Suomalaisen kulttuurielämän moniottelija, hämmentävässä monipuolisuudessaan kiistaton legenda Jukka Virtanen (s. 1933) oli olennainen osa Speden tuotantotiimiä 1960-luvulla. Luova kausi Speden ja Ere Kokkosen rinnalla oli harmillisen lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi. Vuosien 1966-69 aikana syntyivät yhteistyössä elokuvat Millipilleri (1966, ohjaajina koko kolmikko!), Virtasen yksin ohjaamat Pähkähullu Suomi (1967) ja Noin 7 veljestä (1968) sekä viimeisenä Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969, ohjaajana Kokkonen). Tämänkin jälkeen Virtanen vielä näyttäytyi herkullisten sivuroolien ja lopulta välähdyksenomaisten cameo-roolien esittäjänä Spede-elokuvissa. Erityisesti elokuvan Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) pyörähdys on ikimuistoinen. Esittäähän mies elokuvassa poliisia nimeltä Jukka Virtanen!

Pähkähullu Suomi, joka syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, on hillittömän hyperaktiivinen farssi. Virtasen, Pasasen ja Kokkosen yhdessä ideoimaa elokuvaa voi kiistatta kutsua suomalaiseksi crazy-komediaksi. Elokuvan eri suuntiin rönsyilevät tapahtumat saavat alkunsa, kun amerikansuomalainen hiusöljymiljonääri William Njurmi saapuu vierailulle esi-isiensä ”köyhään ja karuun” maahan. Vastassa on ministeritason valtuuskunta, joka toivoo Njurmelta rahallista apua valtion talouskriisin selvittämiseksi ja saunottaa miestä suomalaiseen tapaan joka käänteessä. Njurmi karkaa maaseudulle, jossa hän vauhdikkaiden käänteiden jälkeen tapaa Simo Salmisen esittämän kulkurin. Tästä alkaa reipasvauhtinen seikkailu halki Suomen, josta ei lopulta farssimaisia välienselvittelyjä ja absurdeja juonenkäänteitä puutu.

Elokuva ilmestyi kotimaan valkokankaille aikana, jolloin suomalainen elokuva oli syvässä murheen alhossa monista syistä. Taustalla vaikuttivat ennen kaikkea elokuva-alan politisoituminen, taloudellinen kannattamattomuus (tukea saivat vain valtion elokuvataidetoimikunnan hyväksymät tuotannot) ja näyttelijälakko. Vuoden 1967 aikana ensi-iltansa saivat vain kolme pitkää näytelmäelokuvaa, joista kaksi Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja ja Mikko Niskasen Lapualaismorsian olivat avoimen poliittisia aikalaiskuvauksia. Pähkähullun Suomen voi toki lukea myös poliittiseksi ja kantaaottavaksi, mutta se oli myös oivallista viihdettä.

Komedialle tyypillisen sketsimäisen rakenteen puitteista syntyy toimiva ja aidosti hauskan kekseliäs kokonaisuus. Pähkähullu Suomi rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja, vauhdikkaiden montaasien lisäksi elokuvan alkupuoli on itsereflektiivisyyden ja julkisuuden henkilöiden itseironisten vitsien runsaudensarvi. Samalla elokuva on myös eräänlainen metaelokuva, elokuva elokuvan tekemisestä, sillä farssijuonen rinnalla kuljetetaan juonta itsenäisen Suomen virallisesta juhlaelokuvasta. Kaikkinensakin Spede-tuotannon itsereflektiivistä metakerrontaa on tutkittu ja huomioitu aivan liian vähän. Mediatutkija Veijo Hietala on nähnyt, että ”Speden elokuvat tavallaan käyvät keskustelua paitsi ajankohtaisten ilmiöiden ennen muuta muiden elokuvien ja muun populaarikulttuurin kanssa”. Itsereflektiivisyys ja intertekstuaaliset viittauksethan jatkuivat vielä parhaimmissa Turhapuro-elokuvissakin 1970-luvun edetessä.

Harvinainen Spede-elokuva Pähkähullusta Suomesta tuli, sillä kriittiset aikalaiskriitikot suhtautuivat siihen peräti kohtalaisen innostuneesti. Aamulehden Matti Rosvall koki nähneensä hauskimman suomalaiselokuvan vuosiin ja jatkoi, että ” Pähkähullu Suomi on nokkela, varsinaiselta satiiriselta aineistoltaan hyvinkin pureva, vauhdikas ja suhteellisen tasapainoinen farssikomedia”. Kauppalehden Eero Tuomikoski kirjoitti nähneensä valmiin ja viimeistellyn elokuvan, jossa on ”sujuvasti yhteen nivottu kokoelma vitsejä turisti-Suomen myyteistä”. Vuosien 1983 ja 1994 televisioesityskertojen tiimellyksessä kritiikin ääni oli luonnollisesti muuttunut jo hieman erilaiseksi. Turhapuro-inhokkina tunnetuksi tullut Katso-lehden Markku Tuuli rohkeni kirjoittaa vuonna 1983, että ”Turhapuro-hölmöilyjen rinnalla Pähkähullu Suomi tarjoaa Spede-oivalluksia tuoreimmillaan. Sen virkeä irtonaisuus ja monien huulien lennokkuus on myöhemmistä elokuvista tyystin kadonnut”. Reipasta vuosikymmentä myöhemmin Kalevan Raimo Kinisjärvi luonnehti: ”Pähkähullu Suomi on kauniisti ikääntynyt kotimainen elokuvakomedia. Elokuvan historiasta ja kerrontatavoista tehdään pilaa siinä missä varsinaisesta aiheesta. Nopeatempoiselta leikkaukseltaan se on melko poikkeuksellinen kotimainen komedia. Kuvallinen ilottelu ei hidastu hetkeksikään, kiihtyy vain loppua kohti.”

Elokuvan onnistumiselle keskeisiä tekijöitä on myös leikkaaja Juho Gartz, jonka taidonnäyte Pähkähullu Suomi myös kiistatta on. Alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa. Näyttelijöistä Speden ja Simon suorituksessa on sopivaa kepeyttä, mutta sivurooleista mieleenpainuvimman tekee Veikko Sinisalo kiroilevana uudisraivaajana, Suohullu Pähkänä. Sinisalon välähdyksenomainen pyrähdys kierrätettiin vielä pari vuotta myöhemmin elokuvaan Pohjan tähteet (1969). 

2000-luvulla Pähkähullu Suomi on nikottelematta hyväksytty osaksi suomalaisen (kultti)elokuvan klassikkokaanonia. Tuoreesta arvostuksen noususta kertovat monet seikat: Kansallinen audiovisuaalinen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) työstämä juhlakopio, Koulukinon elokuvakasvatuksellinen oppimateriaali, tuleva juhlanäytös Sodankylän elokuvajuhlilla sekä ennen kaikkea pääsy osaksi Sakari Toiviaisen toimittama Sata vuotta – sata elokuvaa -teosta, joka kokosi suomalaisen näytelmäelokuvan satavuotisen historian kunniaksi sata merkittävintä kotimaista elokuvaa vuonna 2007. Tosin edellä mainitut seikat ovat vain selittelevää sanahelinää, sillä tärkein on edelleen itse elokuva, jonka koominen vetovoima on yhä vastustamaton.

- Otto Suuronen (1.5.2011) 

Pähkähullu Suomi

Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Jukka Virtanen. Käsikirjoitus: Jukka Virtanen, Ere Kokkonen & Pertti Pasanen. Kuvaus: Osmo Harkimo, Kari Sohlberg. Lavastus: Aimo Pöyhönen. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Juho Gartz. Pääosissa: Spede Pasanen (hiusöljymiljonääri William Njurmi), Simo Salminen (Simo, kulkuri / ”chanson-laulaja Pierre Dumas”), Esko Salminen (Luigi Cravatto, Njurmen henkivartija), Leo Jokela (”herra keskivertosuomalainen”, tyypillinen suomalainen veronmaksaja), Toivo Mäkelä (pääministeri), Jukka Virtanen (elokuvaohjaaja Jukka Lahtinen alias Top Secret Agent 1 AE Q), Ere Kokkonen (elokuvatuottaja Erkki Sormio alias Top Secret Agent 2 OE Q), Tarja-Tuulikki Tarsala (Miss Smith, William Njurmen sihteeri), Marja-Liisa Ståhlberg (Miss Suomi), Marita Nordberg (talon tyttö), Pirjo Pasanen (Kielo Joki), Pentti Irjala (autoileva herra), Timo T. Kaukonen (ministeri), Matti Dahlberg (ministeri), Heikki Kuvaja (ministeri / hirviporukan jäsen), Paavo Huuskonen (ministeri), Raimo Virtanen (hirviporukan pomo), Anssi Kukkonen (urheiluselostaja), Heikki Kahila (tv:n uutistenlukija), Osmo Harkimo (salapoliisi), Antti Tarkiainen (tappelija lavalla), Paula Rosti (elokuvatyttö Paula Rosti, Top Secret Agentsien apuri), Marja Janhunen (tarjoilija saluunravintolassa), Veikko Sinisalo (”Suohullu Pähkä”). Helsingin ensiesitys: 25.8.1967 Rea, Tuulensuu, Ritz. Televisioesitykset: 14.12.1970 MTV1, 13.8.1973 MTV1, 30.6.1977 MTV2, 30.6.1983 MTV2, 13.2.1994 MTV3, 6.12.2001 MTV3, 1.8.2004 MTV3, 7.5.2006 MTV3. S. 84 min 

Lähteet:

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (2005). Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Elonet / Pähkähullu Suomi. http://elonet.fi/title/ek2iuq/

Suomen kansallisfilmografia 7: vuosien 1962-1970 suomalaiset kokoillan elokuvat (1998). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Toiviainen, Sakari: Sata vuotta - sata elokuvaa (2007). Suomalaisen kirjallisuuden seura/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

John Carpenter - kauhun epäonninen kirvesmies vaiko tyylitajunsa kadottanut auteur?

Sick Boy (Jonny Lee Miller) toteaa Danny Boylen mestarillisessa Trainspottingissa (1996), että ”Well, at one time, you've got it, and then you lose it, and it's gone forever”. Kyseisen oivaltavan kuvauksen voisi langettaa, vaikka kuinka monen taiteilijan harteille, mutta elokuvan puolelta se tuntuu erityisen sopivasti asettuvan amerikkalaiselle elokuvaohjaajalle, John Carpenterille. Harva ohjaaja on onnistunut filmografiallaan vajoamaan pioneerimaisesta luovuudesta niin totaaliseen kadotukseen.

New Yorkissa vuonna 1948 syntyneen Carpenterin ura alkoi elokuvan parissa jo varhain. 1960-luvun alussa hän ohjasi itsenäisesti muutamia lyhytelokuvia, kunnes aloitti elokuvan opinnot eteläisen Kalifornian yliopistossa vuonna 1968. Opiskelujen edetessä Carpenter oppi hallitsemaan elokuvan luovan prosessin monista eri kulmista. Hän vahvisti taitojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, mutta myös leikkaajana sekä säveltäjänä. Uravalinta sai vahvistusta, kun Carpenterin leikkaama ja säveltämä lyhytelokuva The Resurrection of Bronco Billy (1970) palkittiin parhaan lyhytelokuvan Oscarilla, ohjaajanaan James Rokos.

Opintojen päätyttyä Carpenter alkoi suunnitella ensimmäistä pitkää elokuvaansa ja lopputuloksena syntyi lupaava pienen budjetin tieteiselokuva Pimeä tähti (Dark Star, 1974), jonka viistoa huumoria viljelevä käsikirjoitus syntyi yhteistyössä Dan O’Bannonin kanssa. Debyyttipitkä oli laajennettu versio kaksikon muutamaa vuotta aikaisemmin oppilastyönään tekemästä samannimisestä lyhytelokuvasta.

Howard Hawksin Rio Bravosta (1959) ja George A. Romeron Elävien kuolleiden yöstä (Night of the Living Dead, 1968) inspiroitunut Hyökkäys poliisiasemalle 13 (Assault on Precinct 13, 1976) oli vahva näyttö Carpenterin monipuolisista taidoista. Toimintatrillerinä etenevässä elokuvassa mies toimi paitsi ohjaajana, myös käsikirjoittajana, säveltäjänä ja leikkaajana. Kengännauhabudjetilla tehdystä elokuvasta muodostui nopeasti pienimuotoinen kulttisuosikki. Samalla Carpenter aloitti myös merkittävän yhteistyön tuottaja Debra Hillin kanssa.

Vuosi 1978 oli monitaiturimaisen ohjaajan lopullinen läpimurron vuosi sekä kaupallisessa että taiteellisessa mielessä. Kauhuelokuvan klassikko Halloween - naamioiden yö (Halloween, 1978) oli valtava menestys ja se loi ilmestyessään perustan eräälle kauhun tyylilajille, nuorison suosimalle slasher-genrelle. Carpenterin ja Debra Hillin käsikirjoittama elokuva tehtiin vaatimattomalla budjetilla, mutta se onnistui keräämään uskomattomat yli 65 miljoonan dollarin lipputulot. Hyytävän eleettömän naamion taakse piiloutuvasta Michael Myersista tuli välittömästi osa populaarikulttuurin pysyvää kuvastoa ja ennen kaikkea kauhuelokuvan ikoni. Ohjaajan itsensä säveltämästä Halloween-teemasta tuli myös tunnettu osa modernin elokuvan tunnussävelmistöä. Amerikkalaisen indie-elokuvan merkkiteoksiin, millä hyvänsä mittapuilla luettuna, lukeutuva Halloween sai lähes välittömästi joukon jäljittelijöitä, joista yksikään ei yltänyt esikuvansa tasolle. Carpenterille vuosi merkitsi myös toisenlaista taiteellista onnistumista, kun hän käsikirjoitti Irvin Kershnerin trillerin Laura Marsin silmät (Eyes of Laura Mars, 1978). Onkin erikoista, että Carpenterin seuraava urasiirto osui valkokangaselokuvan sijasta television puolelle ja kauas kauhuelokuvasta (Elvis, 1979). Vaikka suoraan televisiolle tehty Elvis-elokuva olikin selvä välityö, aloitti se Carpenterin ja näyttelijä Kurt Russellin menestyksekkään yhteistyön.  

Tales from the Crypt -henkinen Usva (The Fog, 1980) oli paluu yliluonnollisten aiheiden pariin. Vainoharhaisen pikkukaupungin tapahtumia seuraavasta pelottelusta tuli kaupallinen menestys, vaikka kriitikot ansaitusti nyrpistivätkin nenänsä teoksen juonen aukoille. Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) oli elokuvallisesti onnistuneempi, post-apocalypse -kuvaus vuoden 1997 New Yorkista, josta on tehty jättimäinen vankila rikollisuuden kasvettua hallitsemattomiin mittoihin. Rohkeasta tieteiselokuvasta tuli menestys lippuluukuilla ja se on kohonnut vuosien varrella mittavaan kulttisuosioon. Mielenkiintoinen tulevaisuusvisio sortuu paikoin kliseisen tavanomaisiin toimintajaksoihin, mutta säilyttää vireän ironian ja omaleimaisen mustan huumorin halki elokuvan. 

Tuotteliaan vuoden aikana Carpenter oli vielä käsikirjoittamassa ja tuottamassa Halloween-elokuvan kelvollista jatko-osaa Halloween II – tappajan paluu (Halloween II), jonka ohjauksesta vastasi Rick Rosenthal. Uran seuraava elokuva, The Thing - ”se” jostakin (The Thing, 1982) on olennainen elokuva paitsi siksi, että se on onnistunut uudelleenfilmatisointi Howard Hawksin ja Christian Nybyn tieteiselokuvan klassikosta Se toisesta maailmasta (The Thing from Another World, 1951), myös siksi, että aikaisemmin maltillisen budjetin elokuvia ohjannut Carpenter sai ottaa ohjat suuren luokan Hollywood-elokuvasta. Ohjaajan murheeksi The Thing ei kuitenkaan menestynyt ensi-iltakierroksellaan odotetulla tavalla, sillä se jäi synkän etäännyttävällä tunnelmallaan Steven Spielbergin E.T.:n (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) varjoon, josta tuli globaalisti vuoden 1982 suurin elokuvamenestys. The Thing löysi paikkansa kuitenkin videojulkaisuna ja lukuisten televisioesityskertojen kautta siitä on tullut laajalti arvostettu paranoian kuvaus. 

Carpenterin uraa elokuvan kaupallinen epäonnistuminen kuitenkin vahingoitti, mutta ei vielä kohtalokkaasti. Hän alkoi jättäytyä sivuun elokuvien käsikirjoitusprosesseista valiten usein valmiita kirjallisia teoksia filmattavaksi. Vuoden lopulla -82 ensi-iltaan tuli vielä Halloween-sarjan kolmas elokuva, ilman Michael Myersin hahmoa tehty kokeellisempi Halloween III – pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch), jonka parissa Carpenter viihtyi enää tuottajan (ja alkuperäismusiikkien säveltäjän) roolissa. Työtahti jatkui aktiivisena, sillä Stephen King -filmatisointi Christine - Tappaja-auto (Christine, 1983) ennätti teattereihin jouluksi 1983. Epätasaisesti kauhua ja komiikkaa yhdistelevä Christine menestyi lippuluukuilla kohtalaisesti ja sai aikalaiskriitikoilta kelvollisen vastaanoton, mutta ohjaaja myönsi nopeasti tehneensä elokuvan vain siksi, että se oli ainut tuotanto, joka tuolla hetkellä oli miehelle tarjolla. 

 

Starman (1984), joka on Suomessa tunnettu myös nimellä Vieras tähtien takaa

Selvästi henkilökohtaisempi ja onnistuneempi onkin Jeff Bridgesin tähdittämä Starman (1984), jolla Carpenter keskitti näkemyksensä maanläheiseen tieteisdraamaan. Lopputulos oli Halloweenin jälkeen ohjaajansa taiteellisesti onnistunein, mutta kaupallisuuden lainalaisuudet näyttivät jälleen olevan Carpenteria vastaan, sillä elokuva ei menestynyt mainittavasti lippuluukuilla. Kriitikoiden ylistämä Starman noteerattiin kuitenkin ohjaajansa iloksi myös Oscareissa, joissa Bridges kilpaili parhaan miespääosan roolista. Elokuvan myötä päättyi myös Carpenterin luovin kausi, sillä epäonninen Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Chinatown, 1986) floppasi pahasti sekä taiteellisesti että taloudellisesti. Sittemmin ymmärrystä ironisena toimintakomediana saaneesta elokuvasta tuli Carpenterille riippakivi, joka esti häntä hetkellisesti saamasta seuraavia elokuvaideoita tuotantoon. 

Uran jatkoa ajatellen kohtalokasta oli, että seuraavat ohjaukset jatkoivat taloudellisten floppien sarjaa, rock-tähti Alice Cooperilla höystetty Pimeyden valtias (Prince of Darkness, 1987) ja aikaansa edellä ollut kulutuskriittinen musta komedia Pahan kehä (They Live, 1988) eivät löytäneet valtavirtayleisöltä vastakaikua.

Pahan kehä (They Live, 1988)

1990-luku oli John Carpenterille traagista epäonnistumisten sarjaa. Miehen ongelmaksi kehkeytyi se, että hän jäi vahvana genreosaajana, kauhu- ja tieteiselokuvan vahvana kehittäjänä näiden lajityyppien vangiksi. Pelottomasti draamakomediaa ja tieteiselokuvaa yhdistellyt Näkymättömän miehen muistelmat (Memoirs of an Invisible Man, 1992) kaatui konfliktirikkaan tuotannon ongelmiin, onneton Hulluuden syövereissä (In the Mouth of Madness, 1995) tuntui elokuvalta ”ilman käsikirjoitusta” ja Kirottu kaupunki (Village of the Damned, 1995) oli enää haalistunut muisto kauhuelokuvan auteurin kädenjäljestä. Alamäen jyrkkyydellä ei tuntunut olevan enää rajoja, kun vuosikymmenen puolivälin jälkeen Carpenter palasi vielä lämmittelemään Pako New Yorkista -elokuvan Snake Plisskenin roolihahmoa valtavalla budjetilla toteutetussa jatko-osassa Pako L.A:sta (Escape from L.A., 1996). Kriitikoiden taholta täystyrmäyksen saanut elokuva osoittautui tuotantoyhtiön kannalta täydelliseksi pannukakuksi, kun se ei onnistunut keräämään lipputuloja maailmanlaajuisesti edes kattaakseen tuotantokuluja. Kuvaavaa onkin, että Carpenterin koko 90-luvun ainut taloudellisesti kuiville jäänyt elokuva oli lopulta erikoinen westernin ja kauhun cocktail Vampires (1998).

Katastrofaalisen vuosikymmenen jälkeen on Carpenter ohjannut pitkiä elokuvia harvakseltaan. Vuonna 2001 ilmestyneen, jälleen kerran jo tuotannollisesti murheellisen Ghosts of Mars -elokuvan jälkeen piristävin taidonnäyte on ollut Carpenterin ohjaama episodi Cigarette Burns Masters of Horror -televisiosarjaan, joka oli tyylillisesti komea paluu juurille. Vuonna 2010 Carpenter viimeisteli tuoreimman elokuvansa The Ward, joka yritteliäisyydestä huolimatta osoittautui direct-to-DVD-tuotteeksi. Tyylitajunsa kadottaneen genre-auteurin muinaisesta kultakaudesta muistuttavat onneksi ajattomat Halloween, Pako New Yorkista sekä The Thing.

Mikko Pohjola: Menkää te, minä jään

Oululaislähtöinen laulaja/lauluntekijä Mikko Pohjola on julkaissut ensimmäisen sooloalbuminsa Menkää te, minä jään (lue arvio). Multi-instrumentalistina urakoivan Pohjolan esikoislevy on harmiton, hyvin tuotettu ja komealta soundaava aikuisrock-levy. Harmi vain, että levyllinen radioystävällistä suomipoppia on kuitenkin kovin keskinkertaisen yhdentekevää.

Murroksen jälkeen - suomalainen musiikkimedia vuonna 2011

Musiikkiteollisuudessa puhaltavat uudet tuulet. Levymyynti on romahtanut Suomessakin käytännössä jo niin alas, että Suomen viralliselle albumilistalle pääsee TOP 20 -kahinoihin jo helposti parinsadan levyn myynnillä. CD-levyaikakauden viimeisiä hengenvetoja ovat sinällään ansiokkaiden uudelleenjulkaisujen ja kokoelmalaatikoiden loputon vyöry, joita kuluneen puolen vuosikymmenen aikana on julkaistu jo uupumukseen saakka. Levyteollisuuden romahtamisesta ja digitaalisesta musiikin kuluttamisesta voisi sinällään kirjoittaa, ja pitäisikin kirjoittaa pidemminkin, mutta tällä hetkellä kiinnostukseni kaartuu enemmän suomalaisen musiikkimedian suuntaan.

Äskettäin suomalaisen rock-lehdistön vuosien takainen aatelia Rumba ilmoitti siirtyvänsä syksyllä kuukausittain ilmestyväksi lehdeksi. Minun korvissani kyseinen tiedote kuulosti heti siltä, että lopun ajan merkit ovat rock-lehtipoloisella edessä. Pop-median alaisuudessa nykyään ilmestyvä Rumba on kokenut viimeisen vuosikymmenen aikana paljon sekä lehden graafiseen ilmeeseen että toimituksellisiin sisältöihin liittyviä muutoksia. Osa muutoksista on toki vienyt lehteä parempaan suuntaan, mutta lähinnä lehti on viime vuosina vajonnut yhä epäkiitollisemmille laduille. Artikkelit ovat lyhentyneet ja muuttuneet pitkälti keskittymishäiriöisiksi roiskaisuiksi, arvioiden sanamäärä on laskettu niin minimiin, että jäljelle on jäänyt suurimmalta osin vain torsoja, eikä lehti ole synnyttänyt kovin suuria muistijälkiä viime vuosina joitakin ansiokkaita kolumneja lukuun ottamatta. Lehteä on viime vuosina eniten vaivannut malttamattomuus tehdä harkittua rock-julkaisua. Pohdiskelevuutta, innostavuutta tai syväluotaavia haastatteluja, joita muistan vielä vuosituhannen alkupäivinä lehdestä lukeneeni, en ole enää lehdestä tavoittanut. Samuli Knuutin Poppelin varjossa -kolumnipalstaa on ollut rehellisesti sanottuna hillitön ikävä.

Vaan ei Rumballa sentään niin huonosti ole mennyt kuin ennen niin kovin arvokkaalla Rytmillä, joka on Heta Hyttisen päätoimittajakauden aikana vajonnut täydelliseen mitättömyyteen muuttumalla populaarimusiikkia käsitelleestä lehdestä kaikenkarvaiseksi elokuva-, musiikki- ja mediailmiölehdeksi. Toisin sanoen lehti ei kerro tänä päivänä enää mistään, kun se pyrkii kertomaan kaikesta jotakin. Ei tulisi yllätyksenä jos jossain vaiheessa Rumba ja Rytmi fuusioituisivat. Mukaan voisi heittää tehosekoittimeen vielä elokuvalehtien hömppäpuolen edustajan, Episodin.

Tampereelta kansakuntaamme jo 36 vuoden ajan ravistellut Soundi on oikeastaan pitänyt parhaiten pintansa, mitä tulee vanhan koulukunnan tilattaviin musiikkilehtiin. Vaikka lehden painoarvo raskasta rockia ja metallia kohtaan onkin turhan suuri (kuinka monta kertaa Children of Bodomista, Nightwishista ja Kotiteollisuudesta voi vuodessa kirjoittaa?), löytyy Soundista silti eniten luettavaa. Arviosivusto, joka on onneksi pysynyt vuosia komeassa laajuudessaan, on yhä kiinnostavaa luettavaa (kiitos Tero Alangolle!). Soundi pureutuu myös haastatteluissaan syvemmälle ja tarkastelee monesti musiikkialaa laajemmin kuin monet kollegansa. Vaan ehkäpä päätoimittajan vaihdos tekisi kuitenkin manselaisille hyvää, sillä harmillisen vähän edelleen Soundista löytää naistoimittajien tekstejä… jos niitä edes löytää?

Muinoin tuli myös luettua Aksentti-lehden musiikkiarvioita, jotka olivat varsin osuvia ja hyvin toimitettuja tekstejä silloin, kun Jukka Väänänen kuului vielä lehden toimituskuntaan. Liekö Aksenttiakaan on edes enää olemassa? Kirjastossa usein lukemani Pop-lehti on toki fanilehti, mutta parhaimmillaan se on mielenkiintoinen pureutuessaan spesifisti tiettyyn aikakauteen tai tyylisuuntaan.

Mitä meille siis jää? Ilmaisjakelulehtenä ilmestyvä Sue, jonka kolumnit ovat lehden parasta antia, mutta ennen kaikkea verkkolehdet, jotka vapaaehtoisvoimin toimivan NRGM:n (Nuorgam) myötä nousevat ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti printtimedioiden ohi. Vasta viime viikolla lanseerattu nettisivusto avasi niin täyteläisellä ja monipuolisella lukupaketilla, että siinä kalpenivat välittömästi rinnalla kaikki muut yritteliäät pikkuwebzinet ja markkinavoimien puristuksissa kuolevat printtilehdet. Sivusto on ottanut vaikutteensa Pitchforkista (ja itseäni se muistutti myös loisteliaasta Slicing Up Eyeballsista, jota seuraan viikoittain), mutta suomalaisittain sivuston monipuolinen jatkuvaan tietovirtaan ja verkon mahdollisuuksia (mm. Spotify-playlistit, YouTube-linkit) osuvasti hyödyntävä lehti on ennen kokemattoman laadukas. Merkillepantavaa on myös se, että lehti ei keskity pelkästään tämän hetken artisteihin ja levyuutuuksiin, vaan sisällöstä löytyy kirjavaa tulkintaa menneisyydestä ja ihastuttavia pop-kuriositeetteja niin ulkomailta kuin kotimaasta.

Ei pidä myöskään unohtaa 10 vuotta tänä vuonna täyttävää Desibeli.netiä, jonka toimituskuntaan olen itse kuulunut pian viisi vuotta. Rockiin keskittynyt verkkolehti on ehkä teknisesti junnannut jo pitkään paikoillaan, mutta julkaisun tekstisisällön rikkauden vuoksi soisi sivuston löytävän enemmän lukijoita. Rohkenisin väittää, että Desibeli.net saattaa hyvinkin olla eniten suomalaisia äänitteitä arvioiva musiikkimedia tällä hetkellä.

Mutta vielä siihen Nuorgamiin, erityisesti nämä jutut kannattaa lukea:

Viisi yllättävää Paul Simoniin liittyvää musiikkityyliä

Vielä on paluuyhtyeitä jäljellä!

Kun suomipop sukelsi Karjalasta Karibialle: Pave Maijanen (Lähtisitkö, 1984)

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän

Matti Johannes Koivu: Toisen maailman nimi

Matti Johannes Koivusta on kehkeytynyt viimeisen puolen vuosikymmenen aikana kuin varkain yksi kiinnostavimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Akustisen folkin juurakosta syntyneet Puuhastellen (2006) ja Kovat piipussa (2007) olivat ajattomuudessaan hienoja levytyksiä. Uutta Toisen maailman nimi -albumia (lue arvio) on työstetty hartaasti parin vuoden ajan ja lopputulos onkin poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Akustiset kitarat on nyt siirretty taustalle ja soitinkeskiöön on tuotu jazzmuusikko Iro Haarlan piano. Uudistuneen musiikillisen ilmeen luonut Haarla vastaa myös levyn runsaista puhallin- ja harppusovituksista, jotka vievät Koivun musiikkia kauaksi perinteisestä folk-ilmaisusta.

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Ehtymättömien selitysten Koraani

Spede-show’n sketsihahmoksi syntynyt Uuno Turhapuro oli alkujaan nimetön miestyyppi, joka nopeasti vakiintui tv-sarjan vakioviihdyttäjäksi. Hahmon nimi, ulkonäkö ja perusluonne löysivät äkkiä muotonsa, vaikkakin persoonallisuus ja puhetyyli olivat joustavaa laatua. Viihteen jättiläinen Spede Pasanen keksi siirtää hahmon nopeasti myös valkokankaalle ja tuloksena syntyi Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro (1973). Kun ensimmäinen Turhapuro-elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 1973, uskoi elokuvan tehnyt voimakolmikko (Pasanen, Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri) vakaasti hahmon tarinan päättyvän siihen. Kipinä jatko-osan tekoon syntyi kuitenkin osaltaan edellisenä vuonna valmistuneen Viu-hah-hah-taja (1974) -elokuvan yleisömenestyksestä. Näin ollen parin kesäisen viikon aikana kuvattiin helsinkiläismaisemissa ja Mainos-Television studiolla Professori Uuno D.G. Turhapuro, joka poikkesi edeltäjästään varsinkin ulkokuvien määrällä. Myös Loiri muokkasi päähahmoaan hieman, tarkentaen Uunon intonaatiota.

Elokuvan tarinassa Uuno ja hänen vaimonsa Elisabeth viettävät kesälomaa maaseutumökillään, kunnes Uuno saa kuulla, että appiukon 60-vuotispäivän kunniaksi miehen on hankittava itselleen työpaikka. Uuno järjestää näyttävän esityksen, jossa hän muka lähtee töihin eväät kainalossa, puku päällä. Asioiden todellinen laita selviää Elisabethille nopeasti ja hän heittää miehensä kadulle etsimään töitä. Eriskummallisten käänteiden kautta Uuno päätyy elokuvafirmaan hakemaan avustajan paikkaa ja päätyy elokuvanäyttelijäksi hyönteismyrkkymainokseen. Kuten olettaa saattaa, taustatarina ei ole kovinkaan olennainen, vaan hulvattomat sketsit syntyvät äkkiä ja yllättäen.

Professori Uuno D.G. Turhapuron ensimmäinen tunti onkin kiistatta selittämättömien vitsien, absurdien tilanteiden, Loirin verbaalinerouden ja ällistyttävän improvisaatiokyvyn juhlaa. Legendaarisia kohtauksia riittää oluenkuljetuksesta (”Selevästi vuoten seittenkaks ohrasatoa…”) nakkikioskin terveystarkastukseen (”Yks vielä...Erkille.”). Onkin harmi, että elokuvan viimeinen puolituntinen ei aivan kestä vertailua alkupuolen kanssa. Loppua kohden elokuvasta tulee hajanaisempi, kun mukaan ahdetaan Speden fiksaatioita: mäkihyppy-inventioita ja missejä. Ne tuovat toki elokuvaan lisäkepeyttä, mutta vievät suotta tilaa Loirin hyperaktiiviselta komiikalta.

Turhapuro-elokuvia on perinteisesti kritisoitu siitä, että ne muistuttavat enemmän sketsikokoelmaa kuin yhtenäistä tarinaa. Totta onkin, että niiden kerronnan rytmitys on ongelmallista monin paikoin, mutta komediaelokuvan merkittävin osa-alue, sketsien onnistuneisuus ja hauskuus, ovat Professori-Uunossa enemmän kuin paikallaan. Kiitos tästä kuuluu erityisesti virtuoosi-Loirille, jonka varassa elokuva täysin etenee. Anoppina ja appiukkonakin nähdään kertaluontoisena kaksikkona Anja Pohjola ja Pehr-Olof Sirén. He jäävät luonnollisesti täysin statisteiksi Loirin ja Marjatta Raidan rinnalla. Hullunkurista kyllä, elokuva tehtiin kokonaan ilman Speden vakiokasvoa, Simo Salmista.

Professori Uuno D.G. Turhapuro sai elokuvateatterilevityksessä lähes puoli miljoonaa katsojaa. Parina ensimmäisenä televisioesityskertana (vuosina 1978 ja 1983) se keräsi vielä uskomattomat yli 3 miljoonaa katsojaa lisää, mikä tuntuu tämän päivän valossa täysin utopistiselta suomalaiselle elokuvalle. Aikalaiskriitikot suhtautuivat elokuvaan kuitenkin yhtä nihkeästi kuin muihinkin Spede-tuotantoihin tuossa vaiheessa. Erityisen irvailevat kritiikit kynäilivät Katson Markku Tuuli ja Kalevan Kari Karemo, joista ensin mainittu sanaili röyhkeyttä säästelemättä, että ”ensimmäistä kertaa elokuvaa katsoessa tulee toivoneeksi, että filmi katkeaisi ja tilalle tulisi vaikka alkupalana esitetty pankin mainosfilmi” ja jälkimmäinen arvosteli ”Pasasen tekevän halvalla halpaa viihdettä ja myyvänsä sitä kalliilla”. Paula Talaskivi (HS) totesi ”kerronnallisesti Kokkosen ohjauksen olevan joustavampaa, kuvaus ja musiikki pätevää työtä ja vitsejäkin on mukana. Sääli vain, että tässä tarjotaan taas rumaa hauskuutena”. Aamulehden Pentti Kirstilä myönsi myös, että ”elokuvassa on muutamia hyviä kaskuja ja visuaalisia temppuja, mutta rasitteena on koko ajan ennen nähdyn maku”. Televisioesityskertojen ja videojulkaisun myötä Professori-Uunon kulttimaine kaikkein anarkistisimpana Turhapuro-elokuvana alkoi kuitenkin nousta. Vuoden 1997 tv-esityksen aikoihin Jukka Väänänen (Katso) totesi elokuvan olevan ”ehta Uuno-klassikko”. Väänänen koki myös, että ”Vesa-Matti Loiri on ensi-Uunoissa elämänsä vedossa. Miehen draivi ja verbaaliakrobatia on vertaansa vailla. Nimenomaan Loirin briljantit suoritukset ovat tehneet Uunoista kansallisen kulttuurimme kulmakiviä”. Myöhemmin (Katso 2002) Väänänen kirjoitti vielä seuraavaa ”Professori Uuno D.G. Turhapuro on silkkaa läppäklassikkoa alusta loppuun sisältävä ehtymättömien selitysten Koraani. Onnistumisen pointti on selvä: Vesa-Matti Loiri saa olla esillä kiitettävän paljon ja ne nolot sivuosat jäävät vähemmälle”.

Spede Pasanen eli 1970-luvulla vahvaa luomiskautta ja Professori-Uunon kaupallinen menestys takasi elokuvasarjalle jatkuvuuden. Uunon maailma ja sen sivuhahmot alkoivat hahmottua lopullisesti seuraavissa elokuvissa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977), jotka kuulunevat kiistatta parhaimpien Turhapuro-elokuvien joukkoon. Mustavalkokaudella syntyneissä elokuvissa piilee roima annos absurdia komiikkaa ja tuoreutta, joissa kekseliäät metakerronnalliset keinotkaan (olivatpa ne sitten tahattomia tai tarkoituksellisia) eivät olleet poissuljettuja.

- Otto Suuronen (23.3.2011)

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Ere Kokkonen. Käsikirjoitus: Pertti Pasanen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Kristine Elo. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Risto Salo. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (Uuno Turhapuro, ”johtaja Edelström”), Marjatta Raita (Elisabeth Tuura), Pertti Pasanen (Härski-Hartikainen), Anja Pohjola (Elisabethin äiti), Pehr-Olof Sirén (Elisabethin isä), Vappu Jurkka (nakkikauppian Andersson), Ere Kokkonen (kuvaaja), Jyrki Kovaleff (olutkuski), Juhani Kumpulainen (yläkerran naapuri), Seppo Laine (elokuvafirman johtaja), Raimo Roiha (haitarinsoittaja), Anna-Liisa Ruotsi (huvilanaapuri), Eira Soriola (elokuvafirman johtajan sihteeri), Tarja Tallqvist (autokorjaamon johtajan vaimo). Helsingin ensiesitys: 29.8.1975, Boston, Rex. Televisioesitykset: 17.12.1978 MTV1, 16.6.1983 MTV2, 4.6.1994 MTV3, 30.12.1997 MTV3, 7.9.2002 MTV3. S. 82 min

Lähteet:

Aitio, Tommi: Spede - Pertti Pasasen elämä (2002). Tammi, Helsinki.

Elonet. http://www.elonet.fi

Suomen kansallisfilmografia 8: vuosien 1971-1980 suomalaiset kokoillan elokuvat (1999). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Bob Geldof: How to Compose Popular Songs that Will Sell

Tänä vuonna 60-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Bob Geldof on aktivoitunut levyttävänä artistina vuosikymmenen tauon jälkeen. Ironisen nokkelasti nimetyllä How to Compose Popular Songs that Will Sell (lue arvio) -levyllä edetään varttuneeseen makuun tehdyn poprockin parissa, joskin mausteita tarjoillaan niin maanläheisen folkin kuin countrynkin puolelta. Geldofin vanhan bändikaveri Pete Briquetten tuottaman levyn yleissävy on murheellinen, muttei masentava. Veteraanit ovat onnistuneet loihtimaan albumin sävellyksistä monipolvisia ja värikkäitä kokonaisuuksia, jotka vieläpä soivat komeasti ja puhtaasti. Kuulijalle välittyvä tunnelma on alakuloisuudesta huolimatta lämmin.

Boheemeja punahilkkoja

Viime viikolla olin Tampereen elokuvajuhlilla, jotka järjestettiin jo kunnioitettavan 41. kerran. Tuttuun tyyliin festivaali tarjosi määrällisesti laajan kattauksen kansainvälistä ja kotimaista lyhytelokuvaa kilpasarjoissa sekä lukuisia yksittäisiä sarjoja. Tänä vuonna keskiössä olivat nykyanimaation ammattilaiset (Jonas Odell, Paul Bush ja Tatu Pohjavirta) sekä iranilainen ja romanialainen lyhytelokuva. Alkuperäinen tarkoitukseni oli keskittyä kotimaisen kilpasarjan seuraamiseen, mutta liput menivätkin niin hyvin kaupaksi sekä varsinaisista myyntipisteistä että guest-tiskiltä, että oli tehtävä varasuunnitelma. Onneksi kuitenkin ennätin nähdä kaksi vakuuttavaa dokumenttia, Iiris Härmän yhdeksäsluokkalaisten viimeistä peruskouluvuotta kuvaavan Omaa luokkaansa (2010) (joka ilokseni voitti yli 30-minuuttisen elokuvien sarjassa kunniamaininnan) sekä Janne Kuusen kiehtovan monipuolisen Matti Pellonpää -henkilökuvan Boheemi elää (2011).

Kotimaisuutta oli toki ohimennen tarjolla myös Cine Morte -sarjassa, jossa tarjolla oli rautaisannos hyytäviä (tai vähemmän kylmääviä) kauhulyhäreitä maailman eri kolkista. Suomalaista väriä joukossa edusti Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu näppärästi osaksi suomalaisen kauhukomedian pienenpientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä sinne Olli Soinion Kuutamosonaatin (1988) ja Tranvestijan tarinoiden (1975) joukkoon. Jukka Rasilan tähdittämässä lyhärissä kulkukauppias törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Punahilkat -sarja nivoi yhteen Grimmin veljesten klassikkosatuun pohjaavia lyhytelokuvia. Kiinnostavan, mutta paikoin lannistavan epätasaisen sarjan parhaimpia osia olivat Joern Utkilenin modernilla tavalla röyhkeä Little Red Hoodie (2008) sekä Jan Kounenin loistelias fantasiamusikaali Le Dernier Chaperon Rouge (1996), pääosassa aina yhtä lumoava Emmanuelle Béart.

Jan Kounen: Le Dernier Chaperon Rouge (1996)

Tampereen tämänvuotisen annin ehkä kiinnostavimmaksi ohjelmanumeroksi nousi kuitenkin Raimo Siliuksen yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa kokoama Arkiston aarteet 2: 100 vuotta suomalaista elokuvasensuuria. 1930- ja 40-lukujen poliittisesti epäilyttävien aikalaisdokumentaarien ja vaalifilmien oheen oli nimittäin liitetty muutama täky suomalaisen uuden aallon elokuvasta. Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969) täytti ainakin kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökännyt pieni suuri elokuva joutui arvatenkin ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvien tapojen vastaisena. Seuraavaksi nähty Erkki Seiron Halleluja (1970) pisti vielä kerronnallisesti paremmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Ehkä Suomen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui kuitenkin elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

 Erkki Seiro: Halleluja (1970)

Sensuurisarjassa nähtiin myös Veikko Itkosen Filmi filmistä (1949), joka oli myös perin kiinnostava seurantadokumentti ja muistutti paljastavuudessaan siitä, kuinka vähän elokuvateatterityöläisen arki onkaan lopulta muuttunut lähes 60 vuoden aikana. Sillä vasta viime vuosina 35 mm -filmi on kohdannut voittajansa digitaalisten esityskopioiden myötä. Ja voittajalla tässä yhdessä tarkoitetaan vain taloutta ja tekniikkaa, sillä laadullisestihan hyväkuntoinen filmikopioesitys on edelleen ylittämättömin katselukokemus luonnollisen eloisuutensa tähden. Siitä muistutti myös Tampereen elokuvajuhlat, joissa esitysformaattiviidakko ulottui filmistä videoon (Digibeta, HD) ja täysin digitaalisista esityskopioista aina nukkavieruun DVD-laatuun saakka.