Lauluni aiheet - Musiikkiodysseia kameleontti-Loirin tuotantoon

Kuluvan kesän kenties merkittävimmästä kulttuuriteosta vastasi - ehkä yllättäen - levy-yhtiö Warner Music. Lukuisat pienlevy-yhtiöt vuosikymmenten saatossa itseensä fuusioittanut Warner  julkisti kesäkuussa monivuotisen digitointiprojektinsa, jonka myötä valtaosa vanhan kotimaisen musiikin katalogista on nyt digitaalisesti saatavana. Suurtyön tuloksena 25 000 digitaalisesti ennenjulkaisematonta kappaletta ja yli 3000 albumia ovat nyt "kaiken kansan" kuultavissa. Kaikkiaan palvelu sisältää noin 5000 albumia sekä 40 000 kappaletta aina 1920-luvulta tähän hetkeen saakka. Mahtipontisesti, joskin pitkälti totuudenmukaisesti, Suomalaisen musiikin historiaksi -nimetty nettipalvelu on täysin integroitu Spotifyn kanssa, joten palvelun käyttö on melko helppoa ja nopeata, mikäli Spotifyn käyttö luonnistuu.

Itselleni Suomalaisen musiikin historia -palvelu on tuottanut suven edetessä valtaisan määrän viihdyttäviä musiikkihetkiä. Kappalemateriaalin joukkoon mahtuu koko suomalaisen musiikin kirjo, noloista aikalaishönöilyistä  ja 1970- ja 80-luvun korneista käännösteksteistä (TJEU: Armi Aavikon Radiotähti!) tinkimättä. Itse olen edellämainittujen lisäksi löytänyt joukon lapsuudesta tuttuja nostalgiahetkiä ja nauttinut oikeasti vakuuttavien - myös kulttuuhistoriallisesti arvokkaiden - levyjen ja kappaleiden äärellä. Suomenkielisen vaihtoehtorockin historiasta on kaivettu esiin esimerkiksi Päät, jonka Bali-levy (1987) on nyt ensimmäistä kertaa kuultavissa digitaalisessa muodossa.

Yksi kuluvan kesän eniten kuuntelemistani levyistä on myös löytynyt Warnerin arkistojen uumenista. Pori Jazzin päätösesiintyjänä ensi sunnuntaina nähtävän Vesa-Matti Loirin aiemmin vain vinyylinä julkaistu Keikalla (1987) on nimittäin ollut voimasoitossa viimeisen kuukauden ajan. Reippaalla jazz-otteella etenevä livelevy on tarpeellinen muistutus Loirin neljännesvuosisadan takaisesta keikkakunnosta, jolloin mies pelottomasti otti haltuun niin herkän tunnelmoinnin, paatoksen kuin humoristisen kepeydenkin. Kuunnelkaapa vaikkapa tunnelmallinen Päivänsade ja menninkäinen ja verratkaa sitä täysin pitelemättömäksi sinkoilevaan Kohtalokkaaseen sambaan.

Komean livelevyn, ja toisaalta Porin konsertin odotuksen innostamana, päätin kuunnella Veskun albumituotannon kronologisessä järjestyksessä. Urakka osoittautui tietysti mittavaksi, sillä Loiri on julkaissut yli 30 albumia,  joiden tyylikirjon analyyttiseen purkamiseen tarvittaisiin vähintäänkin etnomusikologin paperit. Loiri on näyttäytynyt viimeisen lähes puolen vuosisadan aikana aikana niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan ja funkin osaajana. Miehen ura on ollut alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. Improvisatorista jazz-levyä 4+20 (1971) on hyvinkin voinut seurata levyllinen perinteikkäitä kansanlauluja (Vesku Suomesta, 1972) että humorististen laulujen epätasainen kokoelma (Veskunoita, 1973). Monipuolisen taiteilijan uran ensimmäisellä vuosikymmenellä levytetyn musiikin kirjo oli ehkä kaikkein villeimmillään, sillä parodisten tangojen (Love Recordsin suojissa tehdyt Lankon tanko ja Vie minut minne tahdot, 1968) oheen ilmestyi niin taiturimaista, psykedeelistä hippiprogeilua (esim. Coming Home Baby, 1971) kuin avantgardistinen pop-jazz-satukin (Matti "Rag" Paanasen kanssa levytetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus, 1974).

"Vesku Suomesta ei missään tapauksessa ole pilalevy, vaikka huumori kukkiikin monesti varsin yllättävissä kohdissa. Päinvastoin kokonaisuus on suunniteltu mitä suurimmalla hartaudella ja ymmärryksellä. Suomalainen elämänmuoto on vangittu levylle musiikin vaatteissa. Itku ja nauru, kaipuu ja kiihko, yksinäisyys ja ihmisen ylistys on lomitettu saumattomaan sopusointuun. Paremmasta ei enää ole väliä" -Katso 52/1972

Lievästi sanottuna levottomien tyylivaihtelujen Loiri alkoi 1970-luvun lopulla vakavoitua, ehkä tarkoituksellisestikin, vastapainoksi elokuva-uran Turhapuro-komiikalle. Perttu Hietasen sävellyksistä syntyneet Eino Leino -tulkinnat ovat suurelle yleisölle kenties tutuinta Loiria. Leinon vakavat, usein synkkämietteiset runot saivat uuden elämän taitavan yhtyeen ja Loirin vahvan, sydänjuuria myöten ravistelevan tulkinnan kautta. Ensimmäistä Leino-levyä (Eino Leino, 1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta ja se olikin Loirin läpimurto myös itseään korostaviin musiikkipiireihin. Vakavalla linjalla jatkoi Carl Michael Bellmanin lauluihin ja epistoloihin pohjannut Ennen viimeistä maljaa (1980), jolla Loirin tulkinta eteni yhä vahvemmin teatraaliseen ja dramaattiseen suuntaan.

Syvästi sisäistetyt Leino-tulkinnat jatkuivat 1980-luvulla kahden levytyksen verran, joista kumpikaan ei valitettavasti yltänyt esikoisen tasolle. Leino-tulkinnat ovat ehkä omalta osaltaan jättäneet varjoonsa lukuisia muita kirjailijoita/runoilijoita, joiden tekstejä Loiri on pitkän uransa varrella ottanut omakseen. Listan kiinnostavimpia nimiä saattavat hyvinkin olla paitsi Hermann Hesse (Lasihelmipeli, 1984) ja kotoinen Uuno Kailas (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995), myös Kahlil Gibran, jonka tekstejä Loiri tulkitsi vakuuttavasti, ilman suurinta paatosta, Olli Ahvenlahden kanssa tehdyllä Seitsemän kertaa -albumilla (1990). Runonlaulajan roolin ohella Loiri levytti Oskar Merikannon lauluja Esko Linnavallin modernin sovituksin sekä jo aiemmin levyttämiään kansanlauluja Jukka Jarvolan flyygelisovituksin (Täällä Pohjantähden alla, 1983). Ahvenlahden kanssa syntyi myös levyllinen Reino Helismaata (Vesku Helismaasta, 1977) Hasse Wallin hoidellessa kitaristin tonttia.

Kaupallisinta Loiria edustavat 1980-luvun loput levytykset: mahtipontisiin synaviuluihin tukehtuva ja Vexi Salmen iskelmällisillä teksteillä marinoitu Unelmia (1989), peräti kahdesti julkaistu joululevy Sydämeni joulun teen (1988/1998) sekä ennen kaikkea Spede Shown Jean-Pierre Kuselana ja Tyynenä levytetyt huumorilevyt. Kuselan Naurava kulkuri (1986) ja Voi hyvä tavaton (1987) sekä Tyynen Pim peli pom (1988) vitsikimarat eivät ole pitkäsoittomitassa kestäneet aikaa, mutta Vexi Salmen johtamalle Flamingo-levy-yhtiölle huumorilevyjen julkaisu oli hyvää liiketoimintaa. Jo pelkästään Nauravaa kulkuria myytiin ilmestyessään ällistyttävät 92 000 kappaletta.

Vastapainon yksioikoiselle viihdyttämiselle Loiri löysi 1980-luvun lopulla Pori Jazzista, joka oli vuosikymmenen lopulla jopa niin lähellä taiteilijan sydäntä, että hän osti itselleen Pori Jazz Oy:n osakkeita. Lukuisista jazz-festivaaliesiintymisistä mieleenpainuvimpia koettiinkin 80- ja 90-lukujen taitteessa, jolloin Loiri sukelsi syvälle fuusiojazzin maailmaan levyttämällä Weather Reportia (Birdland kääntyi ironisesti Ukkolaksi) ja Chick Coreaa (Spain) suomeksi.

Loirin 1990-luvun levytyksistä komein on eittämättä yksi miehen uran ehjimmistä albumikokonaisuuksista, Peter Lerchen komein ja rohkein sovituksin palkitseva Vesa-Matti Loiri (1994). Osin jo aiemmin levytettyä materiaalia (esim. Väliaikainen, Laulu on ollut iloni ja työni) modernilla otteella retusoiva levy on minimalistinen ja näkemyksellinen kattaus Loirin ja Lerchen yhteistyötä parhaimmillaan. Teatraalista murheellisuutta kevennetään osuvasti huumorilla ja tarvittaessa Lerche heittäytyy myös progetiluttelun taituriksi. Onkin sääli, että taiteellisen, mutta yhä vapautuneesti hengittävän levytyksen jälkeen Loirin harteille vyörytettiin talousvaikeuksiin ajautuneen levy-yhtiön menestyspaineet. Vuonna 1995 ilmestynyt, vieraannuttava Kaksin on nimittäin Veskun musiikkiuran pahimpia pohjanoteerauksia, jonka ummehtunutta iskelmäsoundia ei ilman pahoinvointilääkkeitä kuuntele. Hyppy laskelmoidun iskelmän puolelle epäonnistui, sillä Flamingo-levy-yhtiön taru päättyi Katri Helenan, Arja Korisevan ja Anu Hälvän järkyttävien duettojen myötä.

Parin vuoden levytystauon jälkeen ja uuden levy-yhtiön (Warner Music) turvissa syntyi Peter Lerchen ja Maria Kalaniemen kanssa rouhea folkpohjainen Rurja (1997), jonka tiimoilta paljon kiertäneen yhtyeen komea sointi taltioitiin tyylikkäälle livelevylle Kirkkokonsertti (2000). Sitä seurannut ja yhden ajanjakson Loirin uralla päättänyt Eino Leino 4 - Päivän laskiessa (2001) on, jälleen kerran, Lerchen ja Loirin toimivan sielunyhteyden juhlaa. Raskastunnelmaisista balladeista lempeään kaihoon kurottava Leino-urakan päätöslevy on Loirin uran parhaimpia töitä. Sen vahvuus piilee myös monipuolisuudessa, josta pitää huolen erityisesti raskaan rockin puolelle kurkottavat, eeppiset Se kuitenkin liikkuu ja Trubaduurin laulu.

Viimeisen Leino-levytyksen jälkeen Loirin musiikillinen ura sai yhä keskeisemmän roolin miehen taiteilijuudessa. Elokuva- ja televisioroolien jäätyä taka-alalle on mies panostanut suurella sydämellä musiikkiin, levytyksiin ja kiertueisiin, joita on jatkunut yhä näihin päiviin saakka. Vuosina 2003-2004 ilmestyneet Ystävän laulut -levyt sisälsivät Loirin edesmenneen ystävän, Juha Vainion rakastettuja sanoituksia. Nuoren polven muusikoiden, Kalle Torniaisen ja Jesse Vainion sovituksissa luova hulluus, rento-otteinen kokeilevuus sekä ikivihreys löivät kaksin käsin kättä. Big band -soundilla svengaavien levyjen kaksijakoinen tunnelma lyö välillä kasvoille. Melankolia ja vahva kansallishenkinen kaiho ei kokonaismitassa tunnu pelaavan yhteen Vainiolta omaksutun, keski-ikäisen miehen hurtin huumorin kanssa. Parhaimmillaan Ystävän laulut toimivatkin yhden levyn mittaisena best of -koosteena.

Vuosina 2006-2008 ilmestyneen Lappi-trilogian myötä Vesa-Matti Loiri sai tehdä Johnny Cash -henkisen kunnianosoituksen suomalaiselle rock- ja pop-lyriikalle. Loiri äänitti trilogian levyt peräkkäisinä kesinä Ivalon rauhassa Hannu Pikkaraisen vastatessa sovituksista ja tuotannosta. Pohjoisen rujonkauniista askeesista vaikutteensa ottaneen trilogian avaus Ivalo (2006) osui maaliin sekä kaupallisesti (lähes 53 000 myytyä levyä) että taiteellisesti:

"Takavuosien tulkinnoissaan pateettisuuden rajamailla seikkaillut Loiri malttaa suurimmaksi osaksi pitää värisevän baritoninsa aisoissa. Täkäläiset rock- ja pop-klassikot loksahtavat uudella tavalla paikoilleen balladikäsittelyssä. Ivalosta huokuu tietynlainen pysähtyneisyys, joka rauhoittaa mutta jonka tilalle alkaa levyn lopulla kaivata pikkuisen variaatioita. Kaikesta huolimatta Ivalo on munakas veto, joka ansaitsee hatunnoston. Nykyään kun liian harvoin kuulee ajatuksella ja pieteetillä tehtyjä levyjä, haluaa Loirin porukallekin antaa pari kyseenalaista kohtaa anteeksi."
- Jaan Wessman (Soundi 11/2006)

Vaikka syksyllä 2007 ilmestynyt Inari löysi tiensä vielä useampaan kotiin (lähes 57 000 myytyä levyä) alkoi kyllästyneitä soraääniäkin jo ilmaantua. Soundin Pertti Ojala totesi (11/2007) muutamien laulujen (Dave Lindholmin Minun nimeni on nimessun ja CMX:n Ruoste) olevan "niin tiukasti tekijäinsä persooniin sidottuja, että Loirin versiot ovat väistämättä teennäisiä". Ojalan mielestä albumi jähmettyy kohteliaan kulturelliksi kahvipöytämusiikiksi.

Inari onkin kappalevalintojen suhteen edeltäjäänsä problemaattisempi. Onnistuneimmasta päästä on Kauko Röyhkän pahaenteinen Talo meren rannalla, jonka sovitukseen Pikkarainen on saanut vaanivan, ellei jopa pelottavan tunnelman. Vahva versiointi on myös Tuomari Nurmion tuotannosta lainattu Kurjuuden kuningas, jonka tekstikohta "Sä olet baarin kaljalasi, janoisin huulin hiottu, muslimien musta kivi, niin sileäksi suudeltu" kuulostaa Loirin tulkitessa puistattavan todelliselta. Hänen kaihonsa on ymmärtävässä toteavuudessaan vangitsevaa. Toisaalla sitten taas Yhtenä iltana -kappaleella Loiri jää Hectorin tunteellisesta intensiteetistä yllättäen parin korttelun päähän.

Sarjan kolmannella osalla, Kasarilla (2008), etäännyttiin jo alkuperäisidean väkevyydestä ja merkityksellisyydestä. Levy pyrki olemaan veijarimaisempi ja kepeämpi, mutta ontui jälleen biisivalinnoissa, kuten Soundin Petri Silaskin arviossaan (11/2008) huomautti: "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin -luennan nolo puheosuus osoittaa, että tarkoitus on ollut olla itseironinen, mutta jos ajatus liitää Jean-Pierre Kuselan pikemmin kuin Eino Leinon suuntaan, ei tee mieli alkaa vetää lippua salkoon."

Aikalaisarvioissa oli kuitenkin myös vastakkaisia mietteitä. Teppo Kulmalalle (Savon Sanomat, 8.11.2008) nimenomaan Kasari toi muistumia Eino Leino -tulkinnoista. "Tunteen ja sanomisen vimma on tosin hauraampi, järkähteleekin toisin, mutta on yhtä tulessa. Lapin trilogian kolmas osa Kasari on surussa intensiivinen kuin rippi ja samalla irrotteleva ja välitön kuin kulkijan mieli. Levyllä runoillaan katoavuudesta ja kuolemasta, mutta siitä säteilevät Veskulle ominaiset voiman ja herkän vivahteet, lämpö, itseironian roso, huumorin läpitunkeva läsnäolo".

Ristiriitaisista kritiikeistä huolimatta Loirin Lappi-trilogian merkittävin ansio oli siinä, että alakulosta voimansa ammentavien, rock-henkisten nuotiolaulujen myötä Loiri nosti itsensä uudelleen rock-väen arvostukseen ja suosioon. Esiintymiset Provinssirockissa (2009) ja Ruisrockissa (2010) lisäsivät ennestään vahvaa karriääriä.

Loirin tuoreimmat albumit, rehevä ja henkilökohtainen Hyvää puuta (2009) ja jazzahtavampi Skarabee (2010) ovat jatkaneet hyvää, luovaa musiikillista kautta. Hyvää puuta -levyllä Loiri tulkitsi "karhunkäpälän voimalla ja perhosenlennon herkkyydellä" (Teppo Kulmala) mm. Jarkko Martikaisen, Paula Vesalan ja Tuure Kilpeläisen varta vasten Loirille räätälöityä tekstejä. Musiikillisesti Hyvää puuta kurkotti americanan suuntaan countrymausteisine instrumentteineen, mutta yhtä kaikki mukana oli niin valssia (Vilukukka) kuin saluunarockia (Sadan miehen leukaluut). Desibeli.net -verkkolehden Heikki Väliniemi tiivisti (24.10.2009) kuulijoiden yhteiset tunnot: "Vesa-Matti Loiri ei ole Suomen Johnny Cash. Hän on paljon enemmän. Loistava majakka parhaasta päästä."

Skarabee on kokonaisuudessaan kuitenkin edeltäjäänsä kiinnostavampi ja monipuolisempi. Tommi Vikstenin tuottamalla levyllä keskiössä on jazz-henkinen bändi, jonka soittajista löytyy mm. nuoren polven taituri Tuomo Prättälä. Tunnelmaltaan rönsyilevällä levyllä Loiri heittäytyy hetkittäin varsin improvisatoriseksi (Aivan pilvee, Aina tulee jotain), mutta toisaalta kipunoi entistä henkilökohtaisemmin synkeillä balladeilla, joiden sävellyksissä on kiehtovasti ennalta-arvaamattomuutta.

"Laadukkaasta jäljestä voi kiittää mm. Paula Vesalaa, jonka seurassa Loiri (65 v.) nuortuu lähes sukupolven verran. Arvokkaalle vanhentumiselle tilaa antavat Olavi Uusivirta ja Kerkko Koskinen. Houkuttelevimmillaan Skarabee on lainatessaan tyylikeinoja amerikkalaisesta - etenkin sen groovaavimmasta musiikkiperinteestä." -Aapo Siippainen (Savon Sanomat, 23.10.2010)

Syksyisiä konserttikiertueita Loiri on jatkanut heittelevästä terveydestään huolimatta. Perinteisten joulukonserttien lisäksi viime syksynä koettiin miehen 50-vuotistaiteilijajuhlakonsertti, jossa Loirin taustalla vuorotteli peräti kaksi hyvin erilaista kokoonpanoa: "Lenni-Kalle Taipaleen ja rumpali Kalle Torniaisen luotsaama iso jazzbändi veti jazzit, uudemmat kotimaiset popit ja Loirin ikivihreät, Peter Lerchen trio puolestaan vaikeammat tai ainakin herkemmät taidemusiikit. Loiri oli molempien kanssa kuin kala vedessä, ehkä jopa luontevampi päästessään Lerchen ainutlaatuisen kitaran säestämänä vetämään lähes avantgardistisia vokaalisuorituksia Leinon runoihin." - Otto Talvio (Helsingin Sanomat, 29.9.2012).

Tulevan sunnuntain Porin konserttia on syytä odottaa suurella innolla, sillä Vesa-Matti Loiri & Loiri All Stars -kokoonpanoon kuuluvat Loirin viimeisen vuosikymmenen ratkaisevat yhteistyökumppanit: Lenni-Kalle Taipale ja Kalle Torniainen höystettynä mm. Mikko Kososen kitaroinnilla, Jukka Eskolan ja Tero Lindbergin trumpeteilla sekä Abdissa Assefan lyömäsoittimilla. Uutta musiikkiakin on loppuvuodesta luvassa - tällä kertaa Kaihon karavaanin kyyditsemänä.

"Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink' kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee,
niin runo on sentään runo -
näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!"
- Eino Leino: Laulajan laulu (1878)

Sivuosien miehet, osa 5: Vesa Vierikko

Osa 5/5: Vesa Vierikko

Sivuosien miehet -sarjan päättää Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorinakin (2002-12) työskennellyt Vesa Vierikko (s. 1956-), jota ilman suomalainen elokuva, televisio ja teatteri olisivat olleet ilmaisultaan kohtalokkaasti köyhempiä viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan. Elokuvan puolella Vierikko on tehnyt sivurooleja huiman määrän. Hänellä onkin taito ottaa oma tilansa ryöstämättä sitä kollegoiltaan.

Lappeenrantalaislähtöisen Vierikon ensisijainen elämäntyö - ja kutsumus - on ollut teatteri, jonka innoittamana hän päätyi Teatterikouluun 1970-luvun lopulla. Opiskeluaikanaan Vierikko oli mukana vallankumouksellisessa rock-näytelmässä Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet (1978), jossa nuoret teatterintekijät loivat ilmaisuvoimaisen teoksen ilman politisoituneelle ajalle tyypillistä julistavuuden painolastia. Pete Q:n tiimoilta toisensa kohtasivat useat teatterintekijät, jotka olivat 1980-luvulla nostamassa Ryhmäteatteria Suomen merkittävimpien teattereiden joukkoon. Mukana hääri jo tuolloin Vierikkokin, joka yhä kuuluu Ryhmiksen kantaviin voimiin.

Elokuvanäyttelemiseen Vierikko pääsi kiinni teatteriopintojensa jälkeen 1980-luvun alussa. Jo ensirooleissa sekottui kiehtovasti (puska)farssi (Pölhölä, 1981 ja Uuno Turhapuro menettää muistinsa, 1982) ja realistinen kasvudraama (Ajolähtö, 1982). 1980-luvun uuden ohjaajasukupolven töissä Vierikko oli keskeisesti mukana. Taavi Kassilan Jousiampujan (1982) Lintsi ja Jaakko Pyhälän Jonin (1983) harhaileva Dietmar kiteyttivät nuorta levottomuutta. Kameleonttimainen Vierikko sopi myös pakkotyöleirin venäläiseksi vangiksi ohjaajan uraansa aloittelevan Renny Harlinin propagandistisessa debyytissä Born American/Jäätävä polte (1985).

Televisiosta Vierikon koomiset oivallukset ovat jääneet vahvasti kansakunnan muistiin. Ryhmäteatterin Tabu (1986-87) aiheutti mediamylläkän absurdilla mustalla komiikalla, joka ei miellyttänyt konservatiivisia katsojia. Viihdyttävyyden sijasta ravistelevuuteen pyrkinyt sarja ansaitsi kulttimaineen Arkipäivän sankareiden ja Yövartijan tapauksen kaltaisilla novellimaisilla tarinoilla. Matti Ijäksen Katsastuksessa (1988) Vierikolla on päärooli aikamiesporukan isäkandidaattina. Jo ilmestyessään arvostelumenestykseksi noussutta televisioelokuvaa voi pitää nykyään todellisena kestosuosikkina. "Katsastuksessa lämpö ja lohdottomuus, huumori ja tragiikka kulkevat käsi kädessä ja katsoja päästetään suomalaisen hulluuden juurille pohjoisen Suomen rajaseudulle" -Jukka Kajava.

1990-luvulla Vierikko oli kantava voima Akkaa päälle -sarjassa (1994-96, 2006), joka syntyi yhteistuumin Pirkka-Pekka Peteliuksen, Taneli Mäkelän ja Mikko Kivisen kanssa. Yksittäisistä tarinoista koostuneen komediasarjan muistettavimmat jaksot ovat mestarillinen iskelmäbändiparodia Oikotuulet (1995), mattinykäsmaisen tragikoominen Käen kolo (1996) sekä myöhemmän kauden Vähän jeesiä (2006), jossa Vierikko esitti omahyväisen rentturokkarin roolin havannoivasti. Komiikan ulkopuolelta on nostettava esiin Neil Hardwickin kunnianhimoinen minisarja Pakanamaan kartta (1991), jonka pääosassa suosikkinäyttelijä nähtiin.

Draamarooleissaan Vierikko on osoittanut terävyyttä, miltei kyynistä älykkyyttä. Synkemmän osaston kärkirooli on Aki Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytön (1990) niljakas viettelijä, jonka kohtaloksi koituu Iris Rukan (Kati Outinen) myrkky. Sivuosa-Jussi napsahti Pekka Parikan Talvisodasta (1989), jossa Vierikko taituroi pienin elein vaatimattoman ja itsestään melua pitämättömän ammattisotilaan perikuvan. 

Pitkän uransa aikana Vierikko on nähty usein auktoriteettia omaavien (pikku)herrojen rooleissa, kuten ulosottomiehenä (Älä itke Iines, 1987), virkaintoisena konstaapelina (mm. Pohjanmaa, 1988), lääkärinä (mm. "Onks Viljoo näkyny?", 1988) ja kirkkoherrana (esim. Tie naisen sydämeen, 1996 ja Kaksipäisen kotkan varjossa, 2005). Huvitusta on usein revitty sotilasfarssin kuluneista aineksista, kuten Ere Kokkosen sketsimäisissä Vääpeli Körmy-elokuvissa (1990-97), joissa kaikissa Vierikko nähtiin kapteeni Kuorttina. Oivaltavampi ja huomattavasti maneerittomampi rooli onkin Kummeli Kultakuumeen (1997) Herman Göringin lyhyt valkokangaspyörähdys. Oberstdorf!

Maaniseksi esiintyjäksikin Vierikkoa on ajoittain kuvattu, ja jos johonkin näyttelijän valkokangasluomukseen edellä mainittu sopii, niin Aleksi Mäkelän Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat (1994) -elokuvan ällöttävään Ossi Kemppaiseen, josta tulee muutoin hapuilevan viihderainan todellinen piristysruiske. Vierikon esittämä "Etelä-Suomen kovin jätkä" ei suotta sanoilla kaunistele.

2000-luvulla roolit eivät varsinaisesti ole vähentyneet, mutta niiden merkitys on vähentynyt huomattavasti. Viime vuosien onnistunein sivuosa lienee äänirooli Kari Juusosen ja Michael Hegnerin mainiossa Niko - lentäjän poika -animaatiossa (2008), jossa Vierikkoa kuullaan osuvasti pahiksen, Mustan Suden juonittelevana äänenä. Ehkä näyttelijäntyön professuurin äskettäin päätyttyä näemme jatkossa taas Vierikkoa enemmänkin valkokankaalla. Mies, joka on kaukonäköisesti valinnut näyteltäväkseen sekä draamaa että komiikkaa, ja loistanut näissä molemmissa, on aina tervetullut takaisin. Vierikko on monessa mielessä henkisen oppi-isänsä, Vesa-Matti Loirin kaltainen suvereeni näyttelijä, jonka usein pienelläkin esintymisajalla heitetyt humoristiset tai vakavammat luonnekuvat tekevät katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi
Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Osa 4/5: Sulevi Peltola

Puolipuhumattomien roolien näyttelijäksi itseään kutsuva Sulevi Peltola (s. 1946-) on ollut viime vuosikymmenten kysytyimpiä ja luotetuimpia suomalaisia elokuva- ja televisionäyttelijöitä. Erityiseksi lahjaksi hän on osoittautunut lukuisissa sivuosarooleissa, joissa menestyminen on tuonut Suomen Teatterikoulun kasvatille Jussi-palkinnonkin (elokuvasta Paha maa, 2005).

Peltolan ensikosketus luovaan ilmaisuun syntyi alakouluikäisenä, 1950-luvulla. Veikko Sinisaloa ja Tapio Rautavaaraa ihaillut nuorukainen tuli Tampereen asuinkortteleissa tutuksi runonlausujana. Tie vei Tampereelta Helsinkiin Teatterikouluun, jonka ohessa illat ja yöt kuluivat Helsingin Ylioppilasteatterin lavalla. Teatterin ohessa televisio- ja elokuvatyöskentely kiinnostivat, johon antoi erinomaisen mahdollisuuden Yleisradion vireä televisioteatteritoiminta. Poliittisen kuohunnan keskellä vasemmalle suuntautunut Peltola löysi paikkansa mm. Rauni Mollbergin ja Mikko Niskasen tv-teatterituotantojen apulaisohjaajana. 1970-luvun alussa aktiivinen Peltola oli luomassa taiteellista perustaa KOM-teatterin väkevälle ilmaisutaiteelle.

Elokuvanäyttelijäksi Peltola lennähti Jörn Donnerin komediallisen kolmiodraaman Mustaa valkoisella (1968) ja Ere Kokkosen virkeän opiskelijasatiirin Jussi Pussi (1970) myötä, joskin ensimmäiset roolit olivat vahvasti statistinkaltaisia, lähes tunnistamattomia pyrähdyksiä. Näkyvämpiä rooleja alkoi muodostua 1980-luvulla, erityisesti Matti Ijäksen elokuvissa. Peltola nähtiin niin Ijäksen valkokangasdebyytissä Koomikko (1983) kuin ohjaajan televisiotuotantojen (mm. Kehvelit, 1981, Siriuksen vieraat, 1987) vakiokasvona.

Ijäksen kenties tunnetuimmassa elokuvassa, Katsastus (1988), Peltola loi ensimmäisen ikimuistoisen sivuosaroolinsa ikinuorena pikkukaupungin reppanana, Öövinä, joka on "kasvoiltaan kuin koiran oksennus" -Ijäs. Joni Skiftesvikin novelleihin pohjautuvan tv-elokuva käsittelee vanhenemista ja aikuisuuteen kypsymistä, jota aggressiivisimmin kapinoi nimenomaan Peltolan nelikymppinen lättähattu. Sysimustaa huumoria vähintäänkin koukeroisiin ihmissuhdeongelmiin yhdistelevä tragikomedia on aidosti suomalainen televisioklassikko. Hedelmällinen yhteistyö Ijäksen kanssa on jatkunut näihin päiviin saakka.

1990-luvun puolivälin jälkeen suomalainen valkokangaselokuva löysi lopullisesti Peltolan vähäeleisen lahjakkuuden. Näennäisen ilmeettömillä, kivestä veistetyillä kasvoillaan Peltola loi kulloisellekin roolihahmolleen syvyyden. Aki Kaurismäen elokuvien Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002) sivuosakasvona Peltola näytti kuivakkaan huumorinsa kukkeimmillaan vakavalla naamalla näytellyissä pikkuvirkamiehen rooleissa. Hurtimpaa huumoria nähtiin Markku Pölösen nostalgisessa tukkimieskuvauksessa Kuningasjätkä (1998), jossa Peltola loi verrattoman parivaljakon yhdessä Peter Franzénin kanssa.

Vuosituhannen vaihteen vahva sivuosanäyttö on myös Olli Saarelan urbaanin väkivaltadraaman, Bad Luck Loven (2000) sympaattinen, mutta viinaanmenevä talonmies Silander, jonka humalaisen uhon ja krapulaisen häpeän Peltola ilmaisee viiltävän aidosti. Oma lukunsa on myös Maarit Lallin hirtehishumoristinen lyhytelokuva Kovat miehet (1999), jonka keskiössä Peltola tekee kuin heittämällä roolin, jonka moni-ilmeisyys perustuu millimetrin tarkkaan työskentelyyn.

Elokuva-, televisio- ja teatteritöidensä ohessa Peltola on tehnyt myöhemminkin uraa myös kameran takana, televisiodraamojen ohjaajana (mm. tv-sarja Enkelten siipi, 1993). Televisiodokumenttien ja henkilökuvien luonteikkaana lukijana Peltola on ollut pidetty mies. Vahvana taidonnäytteenä tästä osaamisesta toimii esimerkiksi Peter von Baghin runollinen kaupunkisinfonia Helsinki, ikuisesti (2008).

Peltolan taituruus on näyttäytynyt vahvimmin juuri suomalaisen perusmiehen ihailtavan tarkkaavaisessa hahmottamisessa. Hiljaisen, humalan kautta uhoa ja verbaliikkaa löytävän ihmisen näköiskuvissa ei ole välttämättä ollut rauhallisia uomia, kuten Peltolan uran, kenties komein hahmotus, Pahan maan pölynimurikauppias Hurskainen hyytävästi todistaa. Aku Louhimiehen ahdistavassa episodielokuvassa Peltola venyy komean näyttelijäkaartin (Mikko Kouki, Pamela Tola, Petteri Summanen, Matleena Kuusniemi) kirkkaimmaksi ja riipaisevimmaksi tulkitsijaksi. Muissakin draamarooleissa, kuten esimerkiksi Arto Koskisen Kahlekuninkaassa (2002) tai Ijäksen Haaveiden kehässä (2002), Peltola on onnistunut tuomaan tarinaan karheata inhimillisyyttä. Jälkimmäisestä Peltola palkittiin ansaitusti parhaan miespääosan Jussilla. Viimeisin valkokangasoivallus on nähty Timo Koivusalon kaksiosaisessa Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnissa (2009/2010), jossa Peltola Leppäsen Preetin koskettavan kohtalon kautta antaa kasvot köyhimmän kansanluokan hiljaiselle surutyölle.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi

Kotomaamme koko kuva

Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen elokuvasäätiön (sittemmin lakkautetussa) SESSIO-blogissa kesäkuussa 2013. Pamflettimaisen kirjoituksen aihe oli suomalaisen elokuvan tarjonta televisiossa.

Suomalainen käytti viime vuonna (2012) reippaat kolme tuntia päivässä tuijotellen television kelmeää valoa. Se on ajankäytöllisesti hurja määrä, eritoten verrattuna siihen, että vajaan parinkymmenen vuoden aikana olohuoneauringon katseluaika on noussut peräti kolmella vartilla.  Televisiokanaviahan tänä päivänä riittää, sillä vaikka laskuista unohdettaisiin kaapeli- ja satelliittiverkon tarjonta, löytyy pelkästään maanpäällisestä verkosta tuhti tusina eri kanavia. Suhteutettuna tarjonnan valtaisaan määrään, kotimaisia elokuvia nähdään televisiossa verrattain vähän. Ja sanomattakin on selvää, että ilman Yleisradiota tilanne olisi lohduton.

Suomalainen elokuva ei nimittäin ilman Yleä pahemmin televisiokatsojaa liikuttaisi. Kaupallisilla kanavilla kotimainen elokuva on kevyenä sivumainintana blockbustereiden kyljessä, jos edes siinä.

Ylen kanavilla linjanjako on selvä: TV1 keskittyy esittämään perinteisellä arki-iltapäiväpaikalla vanhaa suomalaista elokuvaa, etulinjassa sotilasfarsseja ja nostalgista maalaisromantiikkaa. TV2 puolustaa paikkaansa kesällä esittämällä viime vuosien novellielokuvasatoa. Onkin hienoa, että nuorten tekijöiden puolituntiset lyhytfiktiot saavat näkyvyyttä sunnuntai-iltojen paraatipaikalla.

Kovasikajuttu (2012)

Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat olleet viime aikoina Yleisradion ohjelmaprofiilissa aiempaa vahvemmalla esityspaikalla, maanantai-illassa. Hyvä niin, mutta milloin koittaisi se kaunis päivä, jolloin dokumenttielokuvaa ei kohdeltaisi ohjelmatiedoissa asiaohjelmana? Kärjistäenhän nykytilanne on sellainen, että esimerkiksi Kovasikajuttu (2012) oli elokuvateatteri- ja tallennelevityksessä dokumenttielokuva, joka palkittiin ansaitusti Jusseilla (parhaana dokumenttielokuvana ja Riitta Poikselkä parhaasta leikkauksesta), mutta tullessaan televisiosta se koki arvon laskun. Kovasikajuttu muuttui ohjelmatiedoissa lajitovereidensa tavoin näkemyksellisestä suomalaisen elokuvan kulmakivestä näköradion asiaohjelmaksi. Melko karu kohtalo.

Television kotimaisen elokuvatarjonnan pelastuksen tarjoaa YLE Teema, jonka innovatiiviset Suomi-sarjat etsivät vertaistaan. Kanavan laajalla elokuvatuntemuksella toimitettu ohjelmisto edustaa suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähi(elokuva)historian vaalimista parhaimmillaan, sillä suurin osa Teeman Suomi-elokuvan tarjonnasta nojautuu harvinaisuuksiin. Elokuviin, joista osaa ei välttämättä koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen televisiosta tai joiden televisioesityksestä on jo vuosikymmeniä. Kiehtoviin esityssarjoihinsa Teema sulauttaa komeasti suomalaisen elokuvan koko tyylikirjon. Hyvä esimerkki löytyy kuluneelta keväältä, jolloin Teeman torstai-illat osoittautuivat jälleen Suomi-elokuvan entusiastin aarreaitaksi. Nuorisoelokuviin keskittyneessä sarjassa nähtiin useita valkokangaslevityksen jälkeen lähestulkoon kadonneeksi diagnosoituja elokuvia kuten Janne Kuusen visuaalisesti kiehtova Apinan vuosi (1983).

Apinan vuosi (1983)

Tänä kesänä Teema hemmottelee kotimaisen elokuvan ystäviä kiehtovalla rakkauselokuvien sarjalla. Kati Sinisalon tuottamassa sarjassa kahlataan ensilemmen huumaan ja arjen pyöritykseen, nähdään niin pettämistä ja jättämistä kuin yksinäisyyttä ja rakkautta kuoleman varjossa. Elokuvaesitysten lisäksi aihetta syvennetään keskusteluilla Radio Suomessa torstai-iltaisin.

Teeman Kesäkinossa nähtävistä elokuvista muodostuu oivaltavia pareja, jotka tukevat toisiaan valloittavalla tavalla. Hyvä esimerkki mielikuvituksekkaasta elokuva-illasta nähdään elokuussa (24.8.), jolloin kohtaavat Matti Ijäksen herkullisen irvokas Räpsy ja Dolly eli Pariisi odottaa (1990) ja modernin lyhytelokuvan aikalaisklassikko Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012).

Hyvää kannattaa kysyä, Teeman merkeissä pysyä.

Viva Tex! - anarkistianimaattorin perintö elää

Animaattori, elokuvaohjaaja ja sarjakuvapiirtäjä Tex Avery oli yksi amerikkalaisen animaation kultakauden kärkihahmoista. Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan väsymättömällä komiikalla. Turbovauhdilla etenevät kekseliäät animaatiot (tai pätkikset, joiksi niitä Suomessa ennen kutsuttiin) olivat vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Tex Avery syntyi Frederick Bean Averynä George Walton Averyn (1867-1935) ja Mary Augusta “Jessie” Beanin (1886-1931) perheeseen helmikuun 26. päivä 1908. Varhain näyttävän piirustustaidon oppinut lukiolaispoika lähetti taidonnäytteitään Hollywoodiin, nousevalle animaatiotuottajalle Walter Lantzille, joka yllättäen vaikuttui nuorukaisen kädenjäljestä. Myöhemmin Nakke Nakuttajan (Woody Woodpecker) luojana muistettava Lantz palkkasi taiteellisesti lahjakkaan Averyn kalifornialaiseen studioonsa ensin sarjakuvapiirtäjäksi, mutta nähtyään nuoren miehen taidot, Averyn ura animaattorina saattoi alkaa. Lantzin studiolla Avery työskenteli keskellä Yhdysvaltojen syvintä lamaa aikana 1930-luvulla. Näinä vuosina hän olennaisesti kehitti omintakeista animointityyliään.

1930-luvun puolivälissä Avery siirtyi Leon Schlesingerin leipiin ja Warnerin palkkalistoille, josta hän löysi tuotteliaan ja innovatiivisen, mutta myös konfliktirikkaan animaatio-osaajien joukon. Pienen animaatiostudion mukaisesti nimettyyn Termite Terrace -tuotantoryhmään kuuluivat Averyn lisäksi Chuck Jones (1912-2002), Friz Freleng (1906-95), Bob Clampett (1913-84) ja Robert McKimson (1910-77). Tuotantovauhdin kiihdyttyä Termite Terrace -porukan tyyli sai yhä anarkistisempia sävyjä. Warnerin alkuaikoina Avery ohjasi ensimmäisen Repe Sorsa (Daffy Duck) -animaation (Porky’s Duck Hunt, 1937), oli omalta osaltaan luomassa pohjaa Putte Possun (Porky Pig) -hahmolle ja loi Väiski Vemmelsäären (Bugs Bunny) lopullisen version elokuvassa Ovela Väiski (A Wild Hare, 1940). Looney Tuneseiksi nimetyt lyhytanimaatiot olivat Warnerin vastaus Disneyn Hassunkurisille sinfonioille (Silly Symphonies, 1929-39).

Toisen maailmansodan jyllätessä Avery vaihtoi Warnerilta itsenäisemmin johdetun Metro-Goldwyn-Mayerin animaatiopuolelle. Fred Quimbyn johtamassa MGM:ssä Averyn luovuus pääsi komeimpaan kukoistukseensa, kun animaatioiden vauhdikkuus vietiin päättömyyteen asti väkivaltaisemmalla ja suorasukaisemmalla tavalla. Averyn postmodernit piirrosadaptaatiot klassikkosaduista, kuten Punahilkasta, osoittautuivat paitsi nerokkaiksi, myös kumouksellisiksi. Miehen satutulkinnat eivät glorifioineet Disneyn tavoin viattomuutta, vaan valkokankaalle roiskaistiin hillittömästi flirttailevia punapäitä (Red), himokkaita susia ja kenties vieläkin seksinnälkäisempiä isoäitejä. Avery leikitteli kekseliäästi sukupuolirooleilla ja elokuvakerronnan konventioilla. Hänen animaatioissaan vankilasta karannut susi saattoi huoletta kurvata filminauhan reunan yli tai Technicolour-rajan yli ”mustavalkopuolelle”. Aidon surrealismin tavoin olennot ja esineet eivät käyttäytyneet, kuten niiden reaalimaailman normien mukaan kuuluisi.

MGM:n kaudella Avery loi myös tunnetuimpiin hahmoihinsa lukeutuvan alakuloisen sankarikoiran, Lurpan (Droopy), joka seikkaili luojansa ohjaamana peräti seitsemässätoista lyhytanimaatiossa. Parhaimmillaan melankolikkokoira esiintyi Heck Allenin kynäilemässä Northwest Hounded Police (1946, suomenkieliseksi nimeksi on mainittu mielikuvitukseton Lurppa ja susi) -lyhärissä, jossa kanadalaisena ratsupoliisina nähtävä Lurppa jahtaa peräänantamatonta Sutta jopa valkokankaan hahmona ja plastiikkakirurgin antamien uusien kasvojen kautta.

Oscar-ehdokkaaksi Avery nostettiin peräti puolitusinaa kertaa, mutta arvostettu pysti jäi ohjaajan harmiksi saamatta. Averyn Oscar-ehdokkuudella noteeratuista elokuvista ansioituneimpia ovat elokuvahistoriallisesti merkittävä Ovela Väiski (A Wild Hare, 1940), toisen maailmansodan rohkea natsisatiiri Blitz Wolf (1943) sekä myöhemmän kauden velmu 50-lukulaisen perheidyllin parodia Crazy Mixed Up Pup (1954). Kulttuuriskandaalin puolelle mentiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Avery jätettiin elokuva-akatemian taholta jopa elämäntyöpalkinnotta.

MGM:n animaatiotallissa Avery työskenteli aina vuoteen 1957 asti, jolloin yhtiön lyhytanimaatioon keskittynyt osasto lakkautettiin kannattamattomana. Television yleistyminen merkitsi elokuvateattereissa esitettävän lyhytanimaation rappiota. Television massatuotanto taas johti väistämättä tuotannon kaavamaistumiseen ja sopi paremmin liukuhihna-ammattilaisille kuin Averyn kaltaisille luoville pioneereille.

Elämänsä ehtoopuolella Avery kärsi työuupumuksesta, joka ajoittain vei työkyvyn ja elämänilon.  Animaation kulta-aikojen jäätyä taakse masennukseen taipuvainen Avery ei löytänyt mieleistä virkaa televisiotuotannoista, vaikka työskentelikin lähes kuolemaansa saakka. 1960- ja 70-luvuilla Avery ohjasi animaatiojaksoja television viikonloppuaamujen lastenohjelmiin sekä televisiomainoksiin (kuten Suomen televisiostakin muistettaviin Raid!-mainoksiin). 1970-luvulla alkaneesta lyhytanimaatioiden arvostuksen noususta ei mestari itse ennättänyt enää täysin sielun voimin nauttia. Pitkällisen sairastelun jälkeen Tex Avery menehtyi maksasyöpään 72-vuotiaana, elokuussa 1980. Taiteilijan viimeiseksi luomukseksi jäi Hanna-Barberalle tehty The Kwicky Koala Show, jota esitettiin yhden tuotantokauden verran animaatiogurun kuoltua.

Piirroselokuvien Chaplinin, animaation hullun neron vaikutus alkoi näkyä populaarissa amerikkalaisessa elokuvassa viimeistään 1980-luvulla Joe Danten Gremlinsin (Gremlins – riiviöt, 1984) ja Robert Zemeckisin Roger Rabbitin (Who Framed Roger Rabbit?/Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?/1988) myötä.  Myöhemmin Averyn vaikutuspiiristä ovat ammentaneet esimerkiksi kulttisarja Ren & Stimpy (1991-96), Steven Spielberg-johdannainen vauhtisarja Animaaniset (Animaniacs, 1993-98) sekä jatkuvissa intertekstuaalisissa viitteissään ilman muuta myös Simpsonit (The Simpsons, 1989-). Elokuvan puolella varsin puhdasoppinen Tex-tribuutti on Charles Russellin fantasiakomedia The Mask – Naamio (The Mask, 1994), jonka pääosassa nähtävä pitelemätön Jim Carrey oli totisesti Red Hot Riding Hoodinsa (1943) katsonut.

PS: Texin merkityksestä on kirjoittanut myös professori Jukka Kemppinen, jonka henkilökohtaisilla muistoilla höystetty hieno teksti on ensiluokkaisen suositeltavaa luettavaa. Kemppinen ymmärtää myös Roger Rabbitin merkityksen!

Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi

Osa 3/5: Risto Salmi

Loimaan Metsämaalla jatkosodan kurimukseen syntynyt Risto Salmi (s. 1941-) on modernin suomalaisen elokuvan keskeisimpiä sivuosanäyttelijöitä. Hänen väkäleukamaisia heittojaan ja rehvakasta karismaansa on ihailtu valkokankaan ohella myös lukuisissa televisiotuotannoissa sekä teatterilavoilla.

Turun kaupunginteatterista jo eläköitynyt Salmi kehittyi näyttelijän ammattiin monien aikalaistensa tavoin harrastajateatteriryhmien kautta. 1950-luvun lopulla syntynyt ilmaisukipinä vei ensin teatteriin avustajaksi, kunnes näyttelijäntyö vei mukanaan ympäri Suomea. Uransa alkuvaiheissa Salmi työskenteli myös Marlin tehtailla, viininvalmistajana ja säiliöpesijänä sekä lautapoikana rakennuksilla. Näistä ajoista hän on luonnollisesti ammentanut useissa roolitöissään, joissa ymmärrystä on löytynyt pienimmällekin tasamaantallaajalle.

Salmen esikoisrooli kehkeytyi Speden alkutuotannon äärelle. Pasanen-Ere Kokkonen-Jukka Virtanen -tehokolmikon ohjaamassa Millipillerissä (1966) näyttelijä teki ensipyörähdyksensä valkokankaalla, roolina tyhjentävästi Valtion elokuvapalkintolautakunnan jäsen. Mittavampia roolitöitä alkoi tulla varsinaisesti vasta 1980-luvun puolella kuten Veikko Kerttulan epätasaisessa rakkauskertomuksessa Iso Vaalee (1983), jossa Salmi loi sotaveteraani Utista elokuvan aidoimman ja koskettavimman henkilöhahmon.

Lainkaan väheksymättä on sanottava, että mitä pienemmässä roolissa Salmi on ollut, sitä täydellisimmin hän on roolinsa ottanut. Aika hyvä ihmiseksi -elokuvan (1977) torikauppias Jormalainen, Kuutamosonaatin (1988) normanbatesmainen korpimotellin isäntä, Häjyjen (1999) eläkkeelle jäävä nimismies, Pitkän kuuman kesän (1999) Lasse Virén -fanaatikko Lajusen isä tai Helmien ja sikojen (2002) Alkon myyjä ovat pieniä, mutta elokuvien kiinnostavuudelle olennaisia roolisuorituksia. Vahva sivuosasuoritus on myös Rauni Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa (1985), jossa Salmi tekee keskeisen muotokuvan sodan rivimiehestä, loppumattomaan jatkosotaan uupuneesta sotamies Korpelasta.

Yksittäisistä ohjaajista Salmi oli 1980-90-luvuilla Matti Ijäksen värikkään henkilögallerian peruskuvastoa. Sivuosia nähtiin niin Ijäsen televisioelokuvissa (mm. Painija, 1985) kuin valkokangaselokuvissakin (mm. Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa, 1990). 1990-luvun puolivälistä näyttelijä on kuulunut myös Timo Koivusalon elokuvien vakiokaartiin. Tuoreessa Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnissa (2009-2010) hän oli mies paikallaan viinaan menevänä hevoskauppiaana, Kiviojan Vikkinä. Nuoremman polven ohjaajista Salmi istui hyvin myös Jalmari Helanderin Rare Exportsin (2010) vinksahtaneeseen maailmaan.

Sivuosamestarin uralta on pakko nostaa esiin myös muutamia televisiorooleja, jotka ovat jääneet pysyvästi kansakunnan muistiin. Anna-Leena Härkösen kohutusta Häräntappoaseesta tehdyssä minisarjassa (1989) Salmi veisteli Kertun (Outi Alanen) isänä, Svante Takkisena todellisen täysosuman. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Salmi on ollut suosittu televisionäyttelijä Raidin (2000) Perse-Arskana sekä TV2:n lukuisten maalaiskomedioiden (Vain muutaman huijarin tähden, Peräkamaripojat, Mooseksen perintö, Turvetta ja timantteja) yksinkertaisena huoltamoyrittäjä P.A. Turpeisena.

Karu, mutta ehkä siksi juuri vastustamaton näyttelijä on rooliensa kautta usein todellinen kaunistelun vastakohta. Näennäisesti samankaltaisia rooleja pyörittänyt kantasuomalainen laiskaleuka on istunut jätkämäisen olemuksensa kautta niin hurttien vitsiniekkojen rooleihin kuin luottamusta herättävien kansanmiesten hahmoihin, jotka ovat poikkeuksetta olleet pienen ihmisen puolella.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari

Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari

Osa 2/5: Esko Nikkari

Esko Nikkari (s. 1938-2006) oli rehellisen pohjalaisen miehen ruumiillistuma,  levyseppänä ja metsätyöläisenä "teatterikorkeakoulunsa" suorittanut näyttelijä, joka löysi kutsumusammattinsa harrastajanäyttämöiden ja nuorisoseuratoiminnan kautta 1960-luvulla. Elokuvanäyttelijäksi Nikkari siirtyi verrattain myöhään. Ensirooli oli Mikko Niskasen suurtyössä Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Nikkari nähtiin melko anonyymisti yhtenä surmatuista poliiseista. Jälkeenpäin ajatellen onkin enteellistä, että lukuisista poliisirooleista tuli näyttelijälle myöhemmin tunnusomaisia valkokangashahmoja.

Elokuvanäyttelijäksi Nikkari muovautui toden teolla 1980-luvulla. Valkokangasuran loiston päivät alkoivat Kaurismäen veljesten elokuvista, joista ensimmäiseksi ennätti Mikan ohjaus Arvottomat (1982). Siinä Nikkari nähtiin tylynä rikospomo Hagströminä. Muistettavimmat roolinsa Kaurismäkien elokuvissa Nikkari teki eittämättä Akin työläistrilogian avausosassa Varjoja paratiisissa (1986), jossa hän esitti roskakuski Nikanderin (Matti Pellonpää yhdessä ikonisimmista rooleistaan) toiveikasta, mutta vähäpuheista työkaveria. Tyystin vastakkaisen hahmon Nikkari veisteli Tulitikkutehtaan tytössä (1990), jossa hän oli Iris Rukan (Kati Outinen) julma isäpuoli. Aki Kaurismäen lakonisen tyylin kristallisoinut elokuva voitti useita Jussi-palkintoja, joista yksi meni myös Nikkarille parhaasta miessivuosasta.

Lapualaislähtöinen Nikkari tunsi pohjalaisen miehen sielunmaiseman hyvin. Pohjalaisroolien itseoikeutettu tulkki hänestä muodostui Pekka Parikan Antti Tuuri -filmatisoinnissa Pohjanmaa (1988). Elokuvassa Nikkari nähtiin vimmaisen miesjoukkion lupsakampana Paavo Hakalana, joka poliisien kuulusteltavana saa aikaan melkoisen hykerryttävän viisiminuuttisen. Muissakin Tuuri-filmatisoinneissa Talvisota (1989) ja Lakeuden kutsu (2000) Nikkari oli läsnä, mutta vahvemmin sisäistetty pohjalaisuus tuli esiin Heikki Kujanpään draamassa Pieni pyhiinvaellus (2000), joka oli näyttelijälle poikkeuksellinen pääosarooli.

Konstailemattomalla, mutta empaattisella jokamiehen komiikalla Nikkari löysi sielun ja sydämen rooleihinsa Markku Pölösen elokuvissa Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998). Heikki Turusen alkuperäistekstiin pohjautuvassa, surumielisen kaipauksen riivaamassa Kivenpyörittäjässä Nikkari esitti Jalmari Pesosta, joka omien sanojen mukaan "on ku Al Caapponen tahi Sinnaatra ja akka eikun nuilottaa".  Myöhemmässä vaiheessa elokuvaa Nikkarin taidokkuudesta irtoaa kenties Kivenpyörittäjän vaikuttavin kohtaus, Jalmarin ja Kuoleman (Nikkarin ääni) keskustelu sumuisena kesäyönä. Kuningasjätkässä erinomaisten näyttelijäsuoritusten yläpuolelle Nikkari kohosi suurella sydämellä rakentamallaan ja Pölösen kiistatta herkullisesti kirjoittamalla tukkijätkä-Hanneksen hahmolla.

Olennainen myöhemmän vaiheen yhteistyö- ja ystävyyssuhde syntyi vielä Timo Koivusalon kanssa, jonka kahdeksassa ohjauksessa Nikkari nähtiin. Kulkurissa ja joutsenessa (1999) Nikkari pääsi toteuttamaan perusteellisimmin surusilmäistä, lähes mykkää pohjalaisisäntää. Vaitelias tunteiden tulkki tarjoaa elokuvassa yösijan väsyneille iltamaviihdyttäjille, Reino Helismaalle ja Tapio Rautavaaralle. Episodimaisessa Irwin-elokuvassa Rentun Ruusu (2001) Nikkari sai heittäytyä sanavalmiin rekkakuski Väiskin hahmoon, joka puhuu pussiin rattijuoppoutta epäilevän poliisinkin. Suulaan kansanmiehen repliikit saivat välittömästi vastakaikua yleisöltä.

Esko Nikkari oli itseään korostamaton, mutta pienin elein huomattavan laajan tunneskaalan omaava näyttelijä, jota on jäänyt katsojana aidosti ikävä. Miehen usein tulkitsema jörö, mutta tunteellinen suomalainen mies sai hyväksynnän niin korkeakulttuuripiireistä kuin tavalliselta kansalta. Roolityöt elokuvissa Pohjanmaa ja Hamlet liikemaailmassa (1987) toivat näyttelijälle mieluisan tunnustuksen, Humanismin käden. Pidetty näyttelijä menehtyi keuhkokuumeen uuvuttamana 68-vuotiaana vuonna 2006.

"Esko Nikkari on näyttelijänä kulttihahmo. Perusmies. Hän kulkee hitaasti kuin Pohjanmaan joki. Syvä ja tumma ääni lähtee kantapäästä. Mies on ruma kuin saunapiru. Samettisen arka katse. Ilmansuunnista riitelevät hiukset. Vetelä ja silti tiukka eteenpäin vievä askel, joka ei väistä edes hiidenkiveä."
- Isto Lysmä (Seura 17/1991)

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosat ovat usein suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on onneksi kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä kronologisesti  etenevässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä sivuosanäyttelijää.

Osa 1/5: Leo Jokela

Leo Jokelaa (1927-75) on muisteltu näyttelijänä, joka teki roolinsa kuin tyhjästä. Legendaarinen pieni suuri mies ennätti valkokankaan ulkopuolella työskennellä niin Joensuun, Vaasan kuin Helsingin teattereissa, vaikka hänet oman kertomuksensa mukaan saatettiinkin heittää ulos monesta teatterista lyhyen mittansa tähden. Pienin hienostunein keinoin Jokela loi kuitenkin uran elokuvanäyttelijänä, jonka erityislajiksi nousi komedia. Tyylivalintaan häntä ehkä ohjasi myös boheemi elämäntapa.

Elokuvan pariin Jokela asteli satunnaisten roolitöiden kautta jo 1940-luvun lopulla, mutta vakituiseen leipään hän pääsi kiinni 50-luvun puolivälissä siirtyessään Fennada-filmin palkkalistoille avustavaksi näyttelijäksi ja maskeeraajaksi. Fennadan leivissä Jokelasta tuli erityisesti ohjaaja Aarne Tarkaksen vakiokasvo. Kovanaamasta (1954) alkanut yhteistyö jatkui yli vuosikymmenen ja sisälsi tyylillisesti niin suomalaista lännenelokuvaa (Villi Pohjola, 1955 & Villin Pohjolan kulta, 1963) kuin iskelmäpotpureitakin (Tähtisumua, 1961), mutta pääpaino oli monenkirjavissa farsseissa (Älä nuolase, 1962). Yhteistyö kantoi viiskytlukulaisista kasarmifarsseista Tarkaksen viimeiseen ohjaustyöhön (Johan nyt on markkinat!, 1966) saakka.

Taiteellisesti kunnianhimoisempi yhteistyö syntyi Matti Kassilan kanssa, jonka ohjauksessa Jokela aloitti näyttelijäavustajana (Maija löytää sävelen, 1950) nousten viimeistään Komisario Palmu -elokuvien myötä parrasvaloihin. Jo Kassilan eloisassa Syntipukissa (1957) Jokela toimi paitsi lukuisten sivuosarooleihin heittäytyjänä, myös maskeeraajana ja ääniteknikon apulaisena! Kassilan ensimmäisessä Palmu-elokuvassa, Komisario Palmun erehdys (1960), Jokela sinetöi maineensa. Vähäeleisen etsivä Kokin hahmo vääntyi surumielisen koomiseksi paljon muistellussa "Silmät tummat kuin syksyinen yö" -musiikkinumerossa. Kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) toi Jokelalle ansaitun miessivuosa-Jussin.

Viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa yhteistyö sai alkunsa radion puolelta ja kesti kaikkiaan lähes viisitoista vuotta. Pasasen ideoimassa Ruljanssiriihessä Jokelan rooliksi tuli esiintyä stadin slangia vääntävänä piruilijana, papukaija G. Pula-ahona. Hedelmällinen yhteistyö Speden kanssa jatkui valkokangastöiden parissa radiotuotantojen päätyttyä 60-luvun puolivälissä. Parhaimmillaan Jokela nähtiin totuuksia laukovana herra keskivertosuomalaisena Spede-tuotannon innovatiivisimpiin elokuviin lukeutuvassa vauhtikomediassa Pähkähullu Suomi (1967). Rooleja kertyi aina seppä Leonardosta (anakronistinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 seitsemän veljestä, 1968) New Yorkin sheriffiin (tuohivirsuwestern Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika, 1970). Työskentely suomalaisen viihteen moniosaajien (Spede, Jukka Virtanen, Ere Kokkonen, Vesa-Matti Loiri, Simo Salminen) rinnalla oli Jokelalle mieluista.

Spede-elokuvien rinnalla valmistui Palmu-elokuvien joutsenlaulu Vodkaa, komisario Palmu (1969), jossa Jokela nähtiin vielä viimeisen kerran etsivästä ravintoloitsijaksi siirtyneenä Kokkina. Alle viisikymppisenä kuolleen kulttisuosikin viimeiseksi roolisuoritukseksi jäi Viu-hah hah-tajan (1974) puistonpenkillä ryypiskelevän puistokemistin osa. Vaikka roolisuoritus olikin pieni, antoi Jokela onnettoman sekavalle elokuvalle tarpeellisen piristysruiskeen.

Elokuvakulttuurin henkireikä

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) eli entinen Suomen elokuva-arkisto (SEA) tekee mittaamattoman tärkeätä työtä suomalaisen elokuvaperinnön säilyttämiseksi. Jo vuonna 1957 toimintansa aloittanut elokuva-arkisto laajentui viitisen vuotta sitten myös radio- ja televisioarkistoksi, mutta organisaation ydinosaaminen kulminoituu yhä elokuvan saralla, johon kieltämättä on pitkät ja vahvat perinteet.

Arkiston kotimaisten elokuvien järjestelmällinen pelastamis- ja restaurointityö käynnistyi 1970-luvun alussa ja keskittyi helposti syttyvän nitraattifilmin konservointiin. Raskas työrupeama saatiin päätökseen liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuosituhannen vaihteessa. Restauroinnin seurauksena lähes kaikki säilyneet kotimaiset näytelmäelokuvat saatiin pelastettua.

Nyt KAVA:ssa on käynnistynyt uusi vaihe, kotimaisen elokuvakokoelman digitointi. Eikä kyse ole mistään pikku-urakasta, sillä arkiston kokoelmissa on noin 25 000 kotimaista esityskopiota.

Taustalla on elokuvateattereiden digitalisoituminen. On tultu tilanteeseen, jossa perinteisten filmikopioiden esittäminen ei enää ole laajamittaisesti mahdollista. Filmiprojektoreita on toki säilytetty osassa elokuvasaleja, mutta tarve niiden käyttämiseen vähenee viikko viikolta, sillä elokuvien levitys hoidetaan nykyään digikopioin.

Elokuvakulttuurille digitointi on haluttu itsepintaisesti nähdä hengettömänä peikkona, mutta samalla on unohdettu kiistattomat hyödyt. Elokuvateatterikenttä on demokratisoitunut, monen pienemmän taajaman teattereissa äänen- ja kuvanlaatu on parantunut ja sisällöllisesti esimerkiksi dokumenttielokuvien määrä osana valkokangaslevitystä on lisääntynyt hurjasti. Uudelle kotimaiselle elokuvalle teattereiden digitointi ja digilevityksen kätevyys on ollut taloudellinen menestystarina.

Onneksi myös arkisto on pystynyt reagoimaan tilanteeseen ja saanut käynnistettyä elokuvakopioiden digitointityönsä. KAVAn tavoitteena on tehdä kaikista teatterilevityksessä olleista kotimaisista elokuvista digitaalinen esityskopio, joka mahdollistaa vanhemman Suomi-elokuvan esittämisen valkokankaalla tulevaisuudessakin. Työ on luonnollisesti vielä alkumetreillä, sillä digitaalinen esityskopio (arkiston tapauksessa 4K DCP) on olemassa toistaiseksi vain noin tusinasta elokuvia, mutta vuoden 2014 loppuun mennessä kokonaismäärä noussee lähes puoleen sataan.

Jo digitoiduista elokuvista löytyy suomalaisen elokuvahistorian varhaisia aarteita kuten Valentin Vaalan yhdessä Teuvo Tulion kanssa tekemät mykkäelokuvat Mustalaishurmaaja (1929) ja Laveata tietä (1931) sekä Jalmari Lahdensuon kansallisromanttinen Pohjalaisia (1925). Mykkäelokuvien ohessa arkisto valmistaa tänä vuonna uudet esityskopiot niin Matti Kassilan tunnelmallisesta ihmissuhdejännäristä Sininen viikko (1954), Mikko Niskasen hapuilevasta kohtalodraamasta Asfalttilampaat (1968) kuin Kaurismäen veljesten päihdyttävästä rokumentista Saimaa-ilmiö (1981). Työn alla olevien digirestaurointien kirjo on kiehtovan laaja, aina Toprallista (1966) Pähkähullun Suomen (1967) kautta Talvisotaan (1989), Kurkvaaran (Kielletty kirja, 1965) ja Jarvan (Onnenpeli, 1965) kaltaisia modernisteja unohtamatta. Elokuvat valitaan digitoitaviksi eri tahojen, esimerkiksi kotimaisten festivaalien esitystarpeita ajatellen. Ja vaikka pääpaino on pitkässä teatterielokuvassa, siirtää KAVA digitaaliseen muotoon myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita lyhyt- ja dokumenttielokuvia.

Kotiteattereita ajatellen on parasta, että digitoidusta materiaalista on mahdollista valmistaa myös DVD- ja Blu-ray -julkaisuja. Myös VOD-jakelu tulee kysymykseen, sillä pari vuotta sitten tehdyn sopimuksen kautta Finnkinon levityksessä olleet kotimaiset elokuvat siirtyivät KAVAn haltuun. Esimerkiksi Suomen Filmiteollisuuden muodostama viidesosa maassamme tuotetuista elokuvista, kuten itsenäisyyspäivän bravuurinumero Tuntematon sotilas (1955) ja viime syksynä kautta aikain parhaimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittu Kassilan Komisario Palmun erehdys (1960), ovat nykyään elokuva-arkiston omaisuutta. KAVAn tallennelevitys mahdollistaa esimerkiksi sen absurditeetin, että jonain päivänä olisi nähtävillä teräväpiirtoversiona esimerkiksi Uuno Turhapuroa tai neuvostoliittolais-suomalaista Kalevala-spektaakkelia Sampo (1959).

Itse olen nähnyt perusteellisina 4K-projisointeina nyt Valentin Vaalan melodramaattisen varhaistyön Laveata tietä (1931) ja Mikko Niskasen ajattoman nuoruudenkuvauksen Käpy selän alla (1966). Molemmat elokuvat olivat kuva- ja äänirestauroinnin jälkeen kuin uudelleensyntyneitä. Erityisesti synnyinseudullani kuvatulle Kävylle äänen uudelleen käsittely oli tehnyt tarpeellisen puhdistuksen. Nyt kesäiset luonnonäänet kuuluvat puhtaasti ja spontaanista replikoinnista saa selvää paremmin kuin koskaan aiemmin.

Filmikopioihin elimellisesti kuulunutta elävyyttä saattaa jäädä kaipaamaan, mutta nostalgian tunteen korvaa kiitollisuus siitä, että näin vanhat kotimaiset elokuvat saavat toisen elämän. Elokuvat tulevat nähdyksi ja saataville, se lienee tärkeintä.

Elokuva-arkistoa on monessa kiittäminen. KAVAn ylläpitämä elokuvatietokanta Elonet (www.elonet.fi) on allekirjoittaneella päivittäin käytössä työn ja vapaa-ajan puitteissa. Lisäksi suomalaisen elokuvan intohimoiselle harrastajalle tai tutkijalle arkiston yhdessä Editan kanssa julkaisema Suomen kansallisfilmografia -teossarja (1989-2005) on filmivillelle kuin Raamattu. Sääli, että kirjamuodossa julkaistava tutkimustyö päättyi vuosituhannen vaihteen elokuviin.

Taannoisessa Filmihullussa (1/2013) Peter von Bagh kuvasi elokuva-arkiston Helsingissä sijaitsevan elokuvateatteri Orionin ohjelmistoa korkeatasoiseksi seuraavasti: "Arkisto on pitänyt hienosti pintansa tilanteessa, jossa yleinen elokuvanharrastus, isoa volyymiä sinänsä, pinnallistuu ja on pian lajiltaan melkein tunnistamatonta verrattuna "cinefilian" aikoihin jokunen vuosikymmen sitten. Arkisto kerää nykyoloissa vaikuttavan yleisön laskematta rimaa".

Petterin tarkkanäköiseen tulkintaan on helppo yhtyä, sillä Orion todellakin on elokuvakulttuurin henkireikä. Polarisoivaa tilanteessa on ainoastaan se, että tästä etuoikeudesta pääsevät nauttimaan vain pääkaupunkiseudulla liikkuvat cinefiilit.

Pohjolan Pariisista Kalifornian auringon alle

Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen elokuvasäätiön (sittemmin lakkautetussa) SESSIO-blogissa toukokuussa 2013.

San Franciscon 56. kansainväliset elokuvafestivaalit ovat parhaillaan käynnissä kaukaisessa Kaliforniassa. Festivaalin uusien dokumenttien sarjassa nähdään Mika Mattilan kiinalaista nykytaidetta observoiva Chimeras (2013), jolle on jo nyt povattavissa vilkas festivaalikesä.

Perinteisesti San Franciscossa jaetaan myös elämäntyöpalkintoja alalla pitkään vaikuttaneille elokuvantekijöille sekä elokuvakulttuurin puolestapuhujille. Arvostetun Mel Novikoff -palkinnon saa tänä vuonna Suomen tunnetuin elokuva-asiantuntija/historioitsija sekä kompilaatioelokuvien tekijänä itsekin maineikas Peter von Bagh.

Muiden töidensä ohella myös Sodankylän elokuvajuhlien sieluna tunnettu von Bagh pääsee nimekkään joukkoon, sillä aiemmin Mel Novikoff -palkinnon ovat saaneet mm. maailmankuulut elokuvakriitikot Pauline Kael ja Roger Ebert, elokuvahistorioitsijat Naum Kleiman ja David Robinson sekä avantgarde-elokuvan isänä pidetty elävän kuvan runoilija Jonas Mekas.

Palkintogaalan ohessa esitetään filmikopiona arkistomateriaaleista koottu kaupunkisinfonia Helsinki ikuisesti (2008), jolla von Bagh kompilaatioelokuvan keinoin kartoittaa kansakunnan yhteistä muistia maamme pääkaupungin kautta. Varsinainen jytky on kuitenkin se, että Petterin toive-elokuvana nähdään, kokopitkänä versiona (316 min) Yhdysvaltain ensi-esityksensä saava Mikko Niskasen suurtyö Kahdeksan surmanluotia (1972). Uudelta digikopiolta (DCP) nähtävän elokuvan esityksen ja digitoinnin ovat mahdollistaneet Elokuvasäätiö yhdessä Yleisradion kanssa. Rohkenen sanoa, että Niskasen definitiivisen mestariteoksen esittäminen Kalifornian auringon alla saattaa hyvinkin olla vuoden (elokuva)kulttuuriteko.

2010-luvulla Peter von Baghin dokumentaarisesta elokuvatuotannosta on tullut kulttuuriviennin kärkeä. Pelkästään tämän ja viime vuoden aikana ohjaajan innostavia retrospektiivejä on nähty Hollannissa, Argentiinassa, Norjassa, Iso-Britanniassa, Espanjassa sekä Yhdysvalloissa – useampaankin otteeseen.

Itselläni oli ilo olla alkuvuodesta Tromssan elokuvajuhlilla, jossa esitettiin pienimuotoinen von Baghin elokuvien sarja. Pohjolan Pariisissa niin supisuomalaiset henkilökuvadokumentit kuin nostalgisessa lämmössään liikuttavat essee-elokuvatkin puhuttelivat kaamoksen keskellä syvästi. Kunnioittavan keskittyneen kansainvälisen yleisön keskellä dokudraama Kreivi (1971) oli loppuunmyydyssä salissa suorastaan pitelemätön. Irvokkaan seikkailuelokuvan, romanttisen rakkauskertomuksen ja omaleimaisen yhteiskunnallisen satiirin sekoitus toimi selittämätöntä mielihyvää tarjoten.

Lopuksi mainittakoon, että San Franciscon festivaalilla jaettavan Peter J. Owens -palkinnon saa tänä vuonna kaikkien janoisten sankari, ruoskanheiluttaja vailla vertaa, Harrison Ford. Joten Harrison, jos luet tätä, menepä katsomaan Surmanluodit ja inspiroidu Niskasen maagillis-hypnoottisesta roolisuorituksesta keskisuomalaisena pienviljelijänä!