Metsäsavotoilta elokuvaohjaajaksi - Mikko Niskanen (1929-90)

Elokuvaohjaaja Mikko Niskasen (1929-90) kuolemasta tuli loppuvuodesta (2020) kuluneeksi 30 vuotta. Suomalaisen elokuvan kautta aikain suurimpiin persoonallisuuksiin luettava Niskanen on eniten parhaan ohjauksen Jussi-palkintoja voittanut ohjaaja. Historialliset kuusi ohjaus-Jussia tulivat elokuvista Pojat (1962), Sissit (1963), Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967), Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Ajolähtö (1982). Elossa olevista aktiiviohjaajista lähelle yltää ainoastaan Aki Kaurismäki viidellä pystillä. 

Niskanen oli tinkimätön taiteilija niin ohjaajana, näyttelijänä kuin käsikirjoittajanakin. Hän oli synnyinseutunsa kautta maaseudun ymmärtäjä, näkijä ja kokija, tukkijätkä ja metsuri. Kulmikkaalla ohjaajalegendalla oli suomalaisen elokuvan historiassa poikkeuksellinen aisti löytää rooleihin nuoria lahjakkuuksia. Niskasen esikoiselokuva Pojat esitteli katsojille 17-vuotiaan Vesa-Matti Loirin ja Käpy selän alla (1966) nuorisokvartetin Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara & Pekka Autiovuori. 1980-luvulla Niskanen ohjasi vielä valkokangasdebyyteissään onnistuneesti Heikki Paavilaista, Anna-Leena Härköstä, Tero Jarttia, Sari Mällistä ja Ari-Kyösti Seppoa.

Mestariohjaaja oli sydämellinen seuramies ja hurmuri, mutta myös persoonahäiriöinen tiuskija ja elokuvatuotannoissaan henkilökunnalle sumeilematta ärjynyt rähisijä. Pitkävihainen, katkera ja usein jopa vainoharhainen herravihaaja. Näyttelijänä Niskanen oli roolista riippuen joko repivän aito ja todellinen, tai Kalle Holmbergia lainatakseni "pateettisuudessaan varoittava esimerkki".

Konginkankaalta Suomen Filmiteollisuuden ja Fennada-filmin palvelukseen

Äänekoskella syntynyt Niskanen työskenteli metsätöissä ja uitossa 13-vuotiaasta alkaen. Palo näyttelemiseen syntyi Konginkankaan nuoriseuran harrastustoiminnasta, jonka jälkeen Niskanen jatkoi teatteriharrastusta Jyväskylässä opiskellessaan autonasentajaksi. Uusi työura alkoi häämöttää Suomen Teatterikoulussa, jossa Niskanen opiskeli vuosina 1947-50. Teatterikoulun käytyään Niskanen työskenteli Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Tuottaja T.J. Särkän tallissa tulevan ohjaajasuuruuden tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen esitti alikersantti Mielosta. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui samaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintalan romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Poikia voi pitää Suomen Filmiteollisuuden viimeisenä tärkeänä elokuvana ja kenties yhä suomalaisen elokuvan taidokkaimpana pitkän näytelmäelokuvan debyyttinä. Sen ensi-illan (marraskuussa 1962) jälkeen valmistui enää viisi pitkää SF-elokuvaa, joista mikään ei kohonnut klassikoksi. Suuri ja merkittävä tuotantoyhtiö oli loppunsa kynnyksellä, mutta ehti tehdä korvaamattoman arvokkaan teos antaessaan lähtölaukauksen Niskasen loistavalle uralle. Vesa-Matti Loirille traaginen Jaken rooli muodostui ratkaisevan tärkeäksi. Ilmiömäisen Loirin kasvojen ilmaisurekisteri on hämmästyttävän laaja, vilpittömästi ilosta omahyväisen maireuden kautta sydäntäkääntävään epätoivoon. 

Sodan tematiikkaa käsittelivät Niskasen seuraavatkin ohjaustyöt, Fennada-filmin samana vuonna 1963 tuottamat Sissit ja Hopeaa rajan takaa. Paavo Rintalan kohua herättäneeseen alkuperäistekstiin pohjautunut Sissit oli sukellus syvälle sotilaan sieluun. Sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöön tutkiskeleva elokuva on kuvaus paatuneista kaukopartiomiehistä, joita riivaavat mielenterveyden ongelmat sekä sukupuolimoraaliin ja hengellisyyteen sidotut ristiriidat. Elokuva perustui Rintalan tekstiin, mutta varsinainen romaani ilmestyi vasta elokuvan ensi-illan jälkeen nimellä Sissiluutnantti - proosaa rinta- ja kurkkuäänille (1963). "Sivilisaatiokriittinen" Rintala nosti kirjan keskeiseksi kysymykseksi sen, millä taholla on oikeus määritellä isänmaallisuuden sisältö. Kirjasota sytytti paheksunnan, josta osansa myös Kustannusosakeyhtiö Otava. Sissien rinnalla Hopeaa rajan takaa oli välirauhan loppuun sijoittuva kevyt toiminnallinen seikkailuelokuva. Elokuvan lopulta mielenkiintoisinta antia on siinä nähtävä pääosakolmikko. Elokuvan kuvausten aikana meneillään olleen näyttelijälakon vuoksi Niskanen roolitti elokuvan Näyttelijäliittoon kuulumattomilla esiintyjillä. Niinpä pääosissa nähtiin uransa ainoassa vakavammassa roolissa televisio- ja radiokoomikkona jo hyvinkin tuttu mies Pertti "Spede" Pasanen, Ylioppilasteatterin johtajana tuolloin työskennellyt Jaakko Pakkasvirta sekä MTV:n televisioteatterissa maineikkaan uran luonut Veikko Kerttula.

Kuohuvan 1960-luvun sukupolvikuvaukset

Seuraavilla pitkän elokuvan ohjaustöillään Niskanen sukelsi kuohuvan 1960-luvun nuorisokuvauksiin. Näistä ensimmäinen, Käpy selän alla, on sukupolvitarina kaupunkilaisnuorten telttaretkestä maaseudulla. Samalla se on osin improvisoitu kuvaus seksuaalisesti vapautuneen nuorison kesäisestä irtiotosta.

Oman aikansa muotielokuvaksi noussut Käpy selän alla otti aiheensa 1960-luvun opiskelijanuorison tuntemuksista ja asenteista, arvoista ja estoista. Kulttuurihistoriallista murroskautta peilaava elokuva muotoili sanomansa tavalla, josta nuoriso saattoi tunnistaa itsensä. Kauniiden ja uljaiden nuorten roolittama elokuva oli ilmestyessään valtaisa kaupallinen menestys, ja se keräsi peräti kuusi Jussi-patsasta. Elokuvan musiikista vastanneen Kaj Chydeniuksen laulut soivat suoraan sydämiin, sukupolvelta toiselle.

Niskanen jatkoi urbaanien kaupunkilaisnuorten kuvaamista sukupolvielokuvassa Lapualaismorsian. Katkelmallisen, godardmaisen kerronnan voimalla etenevä Lapualaismorsian on puolidokumentaarinen rakkauselokuva, joka samalla läpileikkaa vuoden 1966 eduskuntavaaleja ja Arvo Salon Lapualaisoopperan kulttuuriradikalismia.

Niskanen kuvaa rohkean uteliaasti nuorison aktivoitumista ja yhteiskunnallisia ristiriitoja ja vie kameransa keskelle poliittisesti kuohuvaa Ylioppilasteatteria. Yhdeksi elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee myös äitiys ja maapallon tulevaisuus lasten kautta. Maailmankatsomus tiivistyy Kristiina Halkolan komeasti tulkitsemassa kappaleessa Aikuiset ja lapset.

Edeltäjiään depressiivisempi Asfalttilampaat (1968) oli Mikko Niskasen kolmas ja viimeinen 1960-luvun nuorisoa kuvaava elokuva. Asfalttilampaat joutui tuotantovaiheessa kovaan vastatuuleen tuotantoyhtiö FJ-Filmin uuden johtajan, Jörn Donnerin puututtua sen käsikirjoitukseen. Niskanen ei tullut lainkaan toimeen Donnerin kanssa, joka eväsi ohjaajalta värifilmin käytön, määräsi käsikirjoituksen kokonaan uusittavaksi ja lopulta otti leikkauspöydässä kaiken päätäntävallan itselleen.

Leikkausvaiheessa Donner muutti koko elokuvan herkkyyden sävyn lisäämällä siihen täysin irrallisia seksikohtauksia. Donner kuvasi leikkausvaiheessa elokuvaan vielä lisäkohtauksen, jossa hän itse esitti rietasta gynekologia, joka raiskaa raskaana olevan tytön. Tämä oli lopullinen tyrmäys Niskaselle, joka koki, että hänen henkilökohtainen rakkaudentyönsä turmeltiin. Omien sanojensa mukaan hän ei koskaan katsonut valmista elokuvaa loppuun saakka. Puutteistaankin huolimatta Asfalttilampaat on rosoisen vaikuttava kertomus nuoresta rakkaudesta ja mielenterveysongelmista pikkukaupungissa. Rakastetuksi ikivihreäksi elokuvasta nousi Aulikki Oksasen sanoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä ja tulkitsema Sinua, sinua rakastan.

Takaisin keskisuomalaisille juurille

1970-luvulla Niskanen koki omat juurensa yhä tärkeämmäksi osaksi tarinankerronnan taidettaan. Juurten merkityksestä Niskanen totesi, että "minun nähdäkseni (juuret) pitäisi jokaisella luovalla taiteilijalla olla, jotta hän parhaiten pystyy myös kuvastamaan oman sisäisen maailmansa, antamaan sen uskottavuuden tunnun, joka kaikessa taiteessa täytyisi olla". 

Taiteellisessa työssä 1970-luku oli ristiriitojen aikaa, ulkoisten ja sisäisten taisteluiden kriisiä, jossa rooliaan näyttelivät myös rahoittajat: Yleisradio ja  Suomen elokuvasäätiö. Toki Niskasen suhde tuottajiin ja päättäjiin oli aina kitkainen. T.J. Särkälle hän oli kiitollinen esikoisohjauksestaan, mutta kitkerä jälkitilityksistä. Niskanen riitaantui Fennadan Mauno Mäkelän, Jörn Donnerin ja Arno Carlstedtin kanssa. Itsenäisenä tuottajana Niskanen löysi kaunalleen ja marttyyrin roolilleen kohteen elokuvasäätiöstä, erityisesti silloin kun Donner oli sen hallituksen puheenjohtajana. 1970-luvulla Niskanen oli yhden vuosikymmenen aikana aikana uransa valovoimaisimmassa terässä (Kahdeksan surmanluotia) ja miltei pohjamudissa (viidettä (!) kertaa filmattu Johannes Linnankoski -elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) ja tuskallinen talonpoikaispaatos Pulakapina (1977)). Taiteilijuuden ääripäät näkyvät räikeällä tavalla näissä elokuvissa.

Yli viisituntinen Kahdeksan surmanluotia (1972) on autioituvan maaseudun monumentaalinen tulkinta. Työttömyyttä, syrjäytymistä ja alkoholismia kuvaava suurteos tuo aidosti esiin pienviljelijäperheen traagisen kohtalon. Niskanen sukelsi pääroolissa pelottavan intensiivisesti kohteensa Tauno Pasasen nahkoihin. Hän eli ja hengitti pihtipuutalaisen pienviljelijän tuskan ja juoppohullun ahdistuksen, joka päättyi neljän poliisin surmatekoon. Niskasesta liki tyhjentävän dokumenttisarjan Mikko Niskanen - ohjaaja matkalla ihmiseksi (2010) tehnyt Peter von Bagh kuvasi Surmanluoteja elokuvaksi, jossa "elämän ja taideteoksen rajat menettävät merkityksensä ja jossa saa muodon kaikki se suru ja sääli, jota vain syvällisin taide voi tavoittaa." 

Surmanluotien jälkeen valmistui Ilmari Kiannon elämänvaiheista kertova televisioelokuva Omat koirat purivat (1974), jonka nimirooliin Niskanen paneutui jälleen mielenterveyttä säästelemättä. Alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä kolmiosainen elokuva Iki-Kiannon elämänvaiheista nuoruusvuosista loppuun saakka. Niskanen uskoi hankkeeseen ja näki Kiannon vaiheissa aineksia suurempaankin teokseen. Taloudellisiin syihin vedoten Yleisradio myönsi hankkeelle rahaa vain parituntisen televisioelokuvan valmisteluun. Vastoinkäymisiä oli myös elokuvan roolittamisessa, sillä Niskasen ja alun perin pääosaan kiinnitetyn Kaarlo Wilskan välillä syntyi riita, jonka myötä Näyttelijäliitto asetti filminteon boikottiin. Haasteellinen esituotantovaihe oli otollista maaperää elokuvan marttyyritarinalle, joka jää kokonaisuudeltaan epätyydyttäväksi. Niskasen tulkinnassa historiaan sidottu taiteilijakohtalo on todistusvoimainen, mutta vailla siipiä.

"Ensi päivä loppuelämän"

1980-luvulla Niskanen vangitsi vielä kerran levottoman nuorison ja autioituvan maaseudun ristiriidan hienossa, puolidokumentaristisessa elokuvassa Ajolähtö (1982). Elokuva piirtää tarkan kuvan 1980-luvun alun Suomesta, jossa punk oli vain pieni urbaani ilmiö suurten yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Nuoren polven maaltapako kiihtyi, tulo- ja koulutuserot kasvoivat työttömyyden mukana ja rakennemuutos riistäytyi käsistä. Ajolähtö kuvaa 1980-luvun alun nuorisoa samalla herkkyydellä ja rujoudella, jolla Niskanen oli aikanaan kuvannut 1960-luvun nuorisoa.

Ajolähdön kolme päähenkilöä ovat keskisuomalaisia nuoria, jotka armeijan jälkeen joutuvat ratkaisemaan elämänsä suunnan. Kaikki lähtevät ja kaikki eksyvät: yksi Norjan öljylautoille, toinen Göteborgiin ja etelän tehtaaseen, kolmas turhaan käytyyn maatalousoppiin. Poikien kohtaloista kasvaa vaikuttava näkemys rikkirevitystä maasta, rikkirevityistä nuorista koti-ikävän vallassa, matkalla pois kotipesästä ja sinne koskaan takaisin pääsemättä.

Ajolähdön jälkeen Niskanen kävi läpi uskonnollista heräämistä, jonka mainingeissa syntyi Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Niskanen tunsi jälleen koettelevansa ajan ja nuorison pulssia heittäytyen täysillä nuoren ihmisen herkimmille alueille, seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden teemoihin. Tällä kertaa aikalaiskritiikki oli tylyä: Mona ja palavan rakkauden aika nähtiin pinnallisena, sekavana ja "mustavalkoisessa moraalissaan" asetelmallisena.

Elämän vonkamies (1986)

Uransa viimeiset elokuvat Mikko Niskanen ohjasi Kalle Päätalon romaaneiden pohjalta. Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988) ovat 1920- ja 30-lukujen maaseutukuvauksina miltei kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvavia tarinoita Koillismaan elämästä ja työnteosta. Edvin Laineelta perityt filmatisoinnit käyvät läpi Päätalon lapsuutta ja nuoruutta kohti kirjailijauraa. Sovittaessaan Päätalon romaanisarjaa elokuviksi Niskanen eläytyi kirjailijan elämäntarinaan hyvin henkilökohtaisella tasolla: molemmat olivat vilkkaita, uteliaita, herkkiä lapsia, molemmat ihannoivat äitiään ja nousivat isäänsä vastaan, molemmat kasvoivat köyhässä, monilapsisessa perheessä, elivät lapsuutensa ja nuoruutensa maalla, joutuivat varhain kovaan työhön, uitoille ja savotoille. Molemmilla ilmeni jo varhain tarve ilmaista itseään ja molemmat ammensivat taiteilijatyössään nuoruutensa kokemuksista ja maisemasta. Vaativissa olosuhteissa kuvattujen elokuvien kantaviin voimiin kuuluu Päätalon Riitu-äidin roolin syvältä kouraisevasti sisäistävä Pirjo Leppänen. "Jos on perheen isäkuva rehellisen järkyttävä, niin äitikuvassa on suomalaisen naiskysymyksen uutetta, rehevänä ja armottomana ja ihailtavana. [--] Pirjo Leppänen luo elävän muistomerkin sänkyyn, kehtoon, tupaan ja navettaan kahlitulle mökin akalle.", kirjoitti Savon Sanomien Erkki Savolainen (1.11.1986). 1980-luvun juppikauden kulutustodellisuudessa Niskasen autenttiset Päätalo-filmatisoinnit uivat trendeistä piittaamatta vastavirtaan. 

Mikko Niskanen menehtyi eturauhassyöpään 25.11.1990. Kuollessaan taiteilijaprofessori, näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja oli elämässään mielenrauhan saanut ja hyvässä luovassa vireessä oleva 61-vuotias isoisä.

Mikko Niskanen (1929-90)

"Niskanen ei kerännyt opetuslapsia eikä muodostunut koulukuntaa: jo 1960-luvun alussa hän ilmoitti olevansa oma koulukuntansa. Se oli ylpeä, omasta arvostaan tietoinen ohjelmanjulistus uralle, josta kasvoi sekä persoonallinen että yleispätevä panos suomalaiseen elokuvaan ja taiteeseen. Julkisesta ja unohdetusta historiasta, suomalaisen todellisuuden valtaväylistä, sivuteistä, syrjäpoluista ja korpiloukoista. Niskasen kuuluisa uskontunnustus elokuvasta "rakastettuna, ainoana jolle uskallan vannoa uskollisuutta" on maailmoja syleilevä mutta täsmällinen kuvaus taiteilijan tunteesta, jossa elämä ja elokuva ovat samaa kudosta".

-Sakari Toiviainen (teoksessa Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa, 1999)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Ajolähtö - nuoriso jättää maaseudun ankeuden. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/14/ajolahto-nuoriso-jattaa-maaseudun-ankeuden, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Asfalttilampaat - nuorta rakkautta ja mielenterveysongelmia pikkukaupungissa. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/08/asfalttilampaat-nuorta-rakkautta-ja-mielenterveysongelmia-pikkukaupungissa, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet (elonet.finna.fi, linkki tarkistettu 26.1.2021)

Kahdeksan surmanluotia -elokuva oli tuhota Mikko Niskasen - Pihtiputaan tragediasta on 50 vuotta. (https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/kahdeksan-surmanluotia-elokuva-oli-tuhota-mikko-niskasen-pihtiputaan-tragediasta-on-50-vuotta/, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Mervi Herranen: "Sota-ajan merkitsemät - Mikko Niskasen Pojat". Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla: Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Kansallinen audiovisuaalinen instituutti 2019, 243-251.

Mikko Niskanen kuvasi sota-ajan tuntoja kahdessa menestyselokuvassa 1963. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/03/mikko-niskanen-kuvasi-sota-ajan-tuntoja-kahdessa-menestyselokuvassa-1963, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Steffansson, Marjo: Mikon matkassa. Suolahti: Äänekosken kaupunkisanomat 2019.

Toiviainen, Sakari: Levottomat sukupolvet: uusin suomalainen elokuva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 2002.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 1999.

”Maailma on absurdi” – Siiri Halkon lyhytelokuva Haikara kilpailee maailman kansainvälisellä huipulla

Vuosi sitten, tammi-helmikuun taitteessa 2020, vain kuukautta ennen globaalin poikkeusajan alkua Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalille osallistui yli 170 000 kävijää, joista noin 3000 oli alan ammattilaisia. Tänä vuonna on toisin, sillä maailman merkittävimpänä lyhytelokuvafestivaalina jo vuosikymmenten ajan pidetty elokuvatapahtuma järjestetään kokonaan online-festivaalina COVID-19-pandemian takia.

Siiri Halkon Haikara

Uuden suomalaisen elokuvan soihdunkantajana nähdään festivaalin kansainvälisessä kilpasarjassa Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen osastolla opiskelevan Siiri Halkon (s. 1996) taiteen kandidaatin oppilastyö Haikara.

Haikara on draamakomedia hyvästijätön vaikeudesta. Parikymppinen Veikka on jättämässä työpaikkaansa rakennuksilla aloittaakseen uuden elämän Helsingissä. Hyvästit eivät kuitenkaan suju vaivatta, sillä eteen tulee harvinainen tilanne: nostokurjesta löytyy vauva. Yllättävä ongelma mahdollistaa tunteista puhumisen tavalla, joka on aiemmin ollut työntekijöiden välillä vaikeaa.

Siiri Halko innostui luovista aloista jo lapsena taiteilijaisovanhempien rohkaisemana. Kuvataideharrastuksen ja klassisen musiikin opistotutkinnon jälkeen 13-vuotias Halko löysi kipinän media-alalle ja elokuvaa kohti Helsingin nuorisoasiainkeskuksen ylläpitämässä mediakeskuksessa, HattuMediassa. Se oli teini-ikäiselle Halkolle paikka, jossa hän pääsi tutustumaan sisällöntuottamisen, leikkaamisen ja kuvaamisen saloihin.

Ang Leen Taiwan-kauden töitä ihailleen ja Hayao Miyazakin animaatioelokuvan lumovoimasta nauttineen Halkon haave leikkaajan urasta vaihtui elokuvaohjaajuuteen, kun ovet Aalto-yliopiston elokuvaohjauksen linjalle avautuivat toisella hakukerralla.

Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalin voi liioittelematta sanoa viehättyneen Siiri Halkon audiovisuaaliseen näkemykseen, sillä kansainvälisessä kilpasarjassa nähtävän Haikaran lisäksi festivaali on erikseen nostanut lyhytelokuvaostajia- ja levittäjiä silmällä pitäen Short Film Market Picks -kunniamaininnalla myös Halkon opintojensa välityönä ohjaaman lyhytelokuvan Katharsis Oy.

”Katharsis Oy:n lähtökohta kumpusi ahdistuksesta, joka sai persoonallisen tarinamuodon Ossi Hakalan käsikirjoituksen kautta.”

Katharsis Oy on kirpeä, yhteiskunnallinen masennuskomedia. Lyhyessä fiktiotarinassa biologisen kellon tikittäessä Maija makaa sängyssään ja on ahdistunut rutiininomaisesta aviollisesta seksistä. Toisella puolen kaupunkia eläkeiän kynnyksellä oleva duunari Matti kokee epätoivoista ahdistusta ympäröivien ihmisten odotuksista ja vaatimuksista hyväntuulisuuteen. Molemmat tarvitsevat muutosta elämäänsä. Voivatko he auttaa toisiaan?

”Vauva nostokurjessa”

Elokuvaohjaajaopiskelija Siiri Halko kokee kasvaneensa tekijänä välityön ja kandidaatin työn välillä.

”Katharsiksen ja Haikaran välillä olen omaksunut paremmin itselleni sopivaa elokuvan muoto-oppia. Koen, että maailma on absurdi, joten haluan välittää tämän tunteen elokuvillani. Helposti lähestyttävä eksentrisyys ja ihmissuhteiden kulmikkuus viehättävät minua tekijänä. Toivon, että Haikara nähdään hyvänmielen leffana, kummallisena ja lämpimänä elokuvana, jonka jälkeen katsojan kasvoilla olisi lämmin, empaattinen hymy.”

Haikara sai alkunsa ohimennen heitetystä ideasta ”vauva nostokurjessa”. Käsikirjoittajaopiskelija Petra Koivula alkoi työstää ideasta tarinaa, mutta kirjoitusvaihe oli vaikea ja otti aikansa, kun huumorin ja draaman tasopaino asetettiin kohdalleen.

”Tuotantoprosessi oli vaistonvaraista etsimistä, epävarmaa ja raskastakin, mutta vastoinkäymiset vahvistivat ammatti-identiteettiä ja tekivät elokuvan tekemisestä yhdistävän kokemuksen. Elokuvan tunnelmaa säädettiin tarkan harjoitteluprosessin aikana ja leikkausversioitakin kertyi lopulta noin 40.”

”Haikarassa oleellisinta on se, miten se on ryhmätyönä tehty. Yhteistyö koko työryhmän kanssa on ollut antoisaa, mutta erityisen tärkeätä ja opettavaista se on ollut tuottajaopiskelija Aino Niemen ja leikkaajaopiskelija Saara Välimäen kanssa.”

Haikara saa maailmanensi-iltansa isolla kansainvälisesti merkittävällä elokuvafestivaalilla uuvuttavan poikkeusajan keskellä. Koronatilanteen pakottamana Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaali on lukuisten muiden elokuvafestivaalien tavoin vain verkkotapahtuma. Se luonnollisesti harmittaa tekijää.

”Online-festivaali tuntuu abstraktilta. Toivon kuitenkin, että online-festivaali mahdollistaa yhtä lailla jonkinasteiseen verkostoitumiseen muiden elokuvantekijöiden kanssa. Kansainväliseen kilpasarjaan valittujen lyhytelokuvien katsominen kiinnostaa myös jo oppimiskokemuksena.”

Myötätuntoa ja rohkeutta

Tulevaisuudelta Halko toivoo mahdollisuutta tehdä lajityyppivapaasti elokuvia. ”Toivon saavani tehdä myötätuntoisia elokuvia empatiaa resonoivien ihmisten kanssa, opiskella elokuvan historiaa sekä oppia työtapoja, jotka tuntuvat itselle ja muille mukavilta ja turvallisilta. Mennä intohimoisesti hyvät leffat edellä.”

Suomalaiseen elokuvaan Halko kaipaa henkilökohtaisuutta ja oman primitiivisen reaktion mukaista rohkeutta. ”Tuntuu, että liian monelle elokuvantekijyys on vaan identiteettiä, jolloin siihen minuuteen jää jumiin eikä välttämättä pyri tekemään hyvää sisältöä, vaan olla vaan ’elokuvantekijä’”, tuumii Halko.

Hymyilevällä miehellä (2016) Cannes-palkitun Juho Kuosmasen elokuvat ovat tehneet häneen vaikutuksen. ”Juho oli meille puhumassa ensimmäisenä opiskeluvuonna. Hänen inhimillisyytensä ja rehellisyytensä oli vaikuttavaa kuultavaa. Kuosmasen elokuvissa oleva katsomisen rauha kiinnostaa minua tekijänä”, pohtii Halko.

Pandemia-ajan poikkeusolot ovat olleet Halkollekin puuduttavaa aikaa, mutta hän on keskittänyt voimiaan kandidaatin työnsä kirjalliseen osuuteen ja työskennellyt seuraavan hankkeensa äärellä. Esituotannossa on Elokuvatuotantoyhtiö Aamu Oy:n televisiosarja, jota tehdään itähelsinkiläisiä nuoria kuunnellen ja heidän kanssaan tuotantoa ideoiden. Ohjaajina Siiri Halko, Khadar Ahmed – ja Juho Kuosmanen.

Otto Suuronen

Artikkeli on alun perin julkaistu Suomen elokuvasäätiön verkkosivuilla. English version is available from here.

Haikaran työryhmä

Ohjaus: Siiri Halko / Käsikirjoitus: Petra Koivula / Tuotanto: Aino Niemi / Kuvaus: Ari Virem / Äänisuunnittelu: Ossi Oikari / Leikkaus: Saara Välimäki / Lavastus: Aki Tarkka / Pukusuunnittelu: Aurora Frestadius / Maskeeraus: Elina Niskala / Säveltäjä: Emil Sana

Clermont-Ferrand

Ranskalainen Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaali järjestetään verkossa 29.1.–6.2.2021. Haikaran lisäksi festivaalin virallisessa ohjelmistossa nähdään viime maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnon voittanut To Teach a Bird to Fly. Minna Rainion ja Mark Robertsin ohjaama lyhytdokumentti on mukana European Short Film Audience Award -sarjassa.

Lepäisit(kö) jo rauhassa, komisario Palmu vai Finlandia-vodkaa, komisario Palmu?

Viime kesänä vierailin Jenni Tuusjärven ja Marija Baikinan Kaikki rakastavat Uunoa -podcastissa, joka loppuvuoden aikana osoitti helliä tunteita myös komisario Palmua, suomalaisia sotaelokuvia sekä Suomi-Neuvostoliitto-yhteistyöelokuvia kohtaan. 

Tällä viikolla vierailin Kaikki rakastavat -podcastissa, kun erikoisohjelman syynissä oli Renny Harlinin tuleva komisario Palmu -elokuva. Kuunnelkaapa alla olevista linkeistä minkälaista elokuvaa odotamme valmistuvaksi vuonna 2023.

Uhka vai mahdollisuus?

Spotify: https://open.spotify.com/episode/66Z8g80YXIlnGlZlwTyHKd?si=Fwa97qZNRPShrW39zDWSDA
Soundcloud: https://soundcloud.com/kaikkirakastavatpodcast/39-erikoisjakso-palmun-paluu

Poikkeusvuoden parhaat elokuvat

Kirjoittaessani tätä yhteenvetoa vuoden viimeisenä päivänä (31.12.2020) ovat elokuvateatterit murheellisesti jälleen laajalti kiinni maailmanlaajuisen koronapandemian vuoksi. Alkusyksystä näytti jo elokuvateattereiden, elokuvafestivaalien ja ylipäänsä valkokangasolosuhteissa esitettävän elokuvalevityksen suhteen valoisammalta, mutta koronakaamos vei toiveet mennessään. 

Elokuva-alan (siinä missä koko kulttuurialan) tilanne näyttää huolestuttavalta ja mikä pahinta, tulevaisuus on täysin sumun peitossa. Koronarokotteiden jakaminen on aloitettu viime päivinä hoitohenkilöstölle jo Suomesssakin, mutta koronarajoitusten ollessa näin tiukat, ei elokuvateattereihin ole suurimmissa asutuskeskuksissa mitään asiaa ennen tammikuun puolta väliä. Se on musertavaa ja tuntuukin siltä kuin kehosta puuttuisi yksi raaja, kun ei ole pääsyä tunteiden temppeleihin, elokuvateattereihin, elävän musiikin äärelle, rock-klubeille tai teatterin ilmaisuvoiman kiihdyttäväksi. E l ä v ä n ä.

Päättyvä elokuvavuosi alkoi kohdallani Markus Lehmusruusun koko perheen elokuvalla Risto Räppääjä ja pullistelija (2019) ja päättyi Hilary Audusin tunteikkaaseen lyhytanimaatioon Lumiukko ja lumikoira (The Snowman and the Snowdog, 2012). Katsoin poikkeusvuonna 2020 kaikkiaan 345 elokuvaa, joista 221 pitkää elokuvaa. Elokuvateattereissa tuli nähtyä koronarajoituksista ja peruuntuneista (tai virtuaalivirtaan hukkuneista) elokuvafestivaaleista johtuen vain 118 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli 34 % kaikista. Vertailun vuoksi vuonna 2019 elokuvateatterissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 %. Elokuvamäärällisesti tutuimmat elokuvateatterit kotimaassa olivat Tampereen Plevna (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta), Suomen elokuvasäätiön Kino K-13 (leipätyön puitteissa) sekä Kino Tapiola (Espoo Cinén ansiosta). Vuoden katseluolosuhdevoittajaksi selviytyi kuitenkin vuosien tauon jälkeen tallenneformaatti, sillä tulin katsoneeksi DVD:ltä ja blu-ray:lta kaikkiaan 126 elokuvaa (eli 37 % kaikista). Kymmeneltä eri suoratoistopalveluksi laskettavalta alustalta (joista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Yle Areena, Netflix ja ehkä yllättäen, YouTube) katsoin 88 elokuvaa (eli 26 % kaikista). Poikkeusolojen cinefiliasta kirjoitin myös erillisen blogimerkinnän syyskuun loppupuolella.

Vuoden parhaiden elokuvien listaaminen oli ehkä vaikeampaa kuin koskaan johtuen elokuvalevityksen vaikeasta tilanteesta globaalin pandemian keskellä. Alla kuitenkin poikkeusvuoden mieleenpainuvimmat elokuvakokemukset.

Parhaat elokuvat, jotka ensikatselin poikkeusvuonna 2020:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/esitysformaatti/esityspaikka]

Turist [Turisti] (Ruben Östlund, 2014) - DVD

Neiti Aika [Lady Time] (Elina Talvensaari, 2019) - DCP, Tampere Film Festival

Kramer vs. Kramer [Kramer vastaan Kramer] (Robert Benton, 1979) - Netflix

Diego Maradona (Asif Kapadia, 2019) - Yle Areena
1917 [Taistelulähetit - 1917] (Sam Mendes, 2019) - DCP, Itis

Der goldene Handschuh [Kultainen hansikas] (Fatih Akin, 2019) - DVD

Gisaengchung [Parasite] (Bong Joon Ho, 2019) - DCP, Tennispalatsi

Dinosaurus (Veikko Aaltonen, 2021) - Vimeo

The VVitch: A New-England Folktale (Robert Eggers, 2015) - Blu-ray

Mustang (Deniz Gamze Ergüven, 2015) - Yle Areena

Long Weekend (Colin Eggleston, 1978) - Blu-ray

The Last House on the Left (Wes Craven, 1972) - DVD

Funny Games (Michael Haneke, 1997) - DVD

Bring Me the Head of Alfredo Garcia [Tuokaa Alfredo Garcian pää] (Sam Peckinpah, 1974) - Blu-ray

Les diaboliques [Pirulliset] (Henri-Georges Clouzot, 1955) - Cinema Orion

Taking Off [Taking Off - otetaan hatkat/Otetaan hatkat] (Milos Forman, 1971) - DVD

Earthlings (Shaun Monson, 2005) - Vimeo

The Beguiled [Korpraali McB/Korpraali John McB] (Don Siegel, 1971) - Blu-ray

The Taking of Pelham One Two Three [Pelham 1-2-3 kaapattu] (Joseph Sargent, 1974) - Yle Teema

Forushande [The Salesman/Kauppamatkustaja] (Asghar Farhadi, 2016) - Yle Areena

Ruben Östlundin Turisti (Turist, 2014)

Pinnan alta:
Mystify: Michael Hutchence (Richard Lowenstein, 2019) - Yle Teema

The Party [Pahuksenmoiset pirskeet] (Blake Edwards, 1968) - DVD

1943 elokuu (Veikko Aaltonen, 1990) - Vimeo

Kubrick by Kubrick [Kubrick omin sanoin] (Gregory Monro, 2020) - Vimeo

Dronningen [Queen of Hearts] (May el-Toukhy, 2019) - Viaplay

Näkemiin 2020, kuulemiin 2021.

Post scriptum 3.3.2021: Tulin osallistuneeksi, jo kolmatta vuotta peräkkäin, myös cinefiili HT Nuotion kokoamaan parhaiden elokuvien vuosilistaan. Siellä listani näytti seuraavalta:

1. Top 10 (2020/2019)

I’m Thinking of Ending Things (Charlie Kaufman, 2020) – Netflix

Soul [Soul – sielun syövereissä] (Pete Docter & Kemp Powers, 2020) – Disney+

Kubrick by Kubrick [Kubrick omin sanoin] (Gregory Monro, 2020) – Vimeo

Badaren [Swimmer] (Jonatan Etzler, 2020) – George Conchon Theatre, Clermont-Ferrand (Clermont-Ferrand International Short Film Festival / Scandinavian Market Screenings)

Eden (Ulla Heikkilä, 2020) – DCP, Tennispalatsi

Neiti Aika (Elina Talvensaari, 2019) – DCP, Tampere Film Festival

Diego Maradona (Asif Kapadia, 2019) – Areena

1917 [Taistelulähetit – 1917] (Sam Mendes, 2019) – DCP, Itis

Der goldene Handschuh [Kultainen hansikas] (Fatih Akin, 2019) – DVD

Gisaengchung [Parasite] (Bong Junho, 2019) – DCP, Tennispalatsi

2. Top 10 (-2018):

Turist (Ruben Östlund, 2014) – DVD

Kramer vs. Kramer (Robert Benton, 1979) – Netflix

The VVitch: A New-England Folktale (Robert Eggers, 2015) – Blu-ray

Mustang (Deniz Gamze Ergüven, 2015) – Yle Areena

Long Weekend (Colin Eggleston, 1978) – Blu-ray

The Last House on the Left (Wes Craven, 1972) – DVD

Funny Games (Michael Haneke, 1997) – DVD

Bring Me the Head of Alfredo Garcia (Sam Peckinpah, 1974) – Blu-ray

Les diaboliques [Pirulliset] (Henri-Georges Clouzot, 1955) – Cinema Orion

Taking Off [Otetaan hatkat] (Milos Forman, 1971) – DVD

Kuvat elävät eli kun juna saapui asemalle

Päivälleen 125 vuotta sitten, 28.12.1895 Lumièren veljekset järjestivät Pariisissa maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen.

28.6.1896 oli Helsingin vuoro, kun Cinématographe Lumiére oli saapunut ensivierailulle Suomeen. Esityspaikaksi oli valittu vanhan Seurahuoneen Sofia-sali. Numeroidut paikat saliin maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolta vähemmän. Samalla summalla, kahdella markalla, oli viereiseltä torilta voinut edellisenä päivänä ostaa 10 kiloa kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kiloa sipuleita tai 20 kiloa timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä. Samaan aikaan pohti XIV yleinen raittiuskokous Porissa kysymystä: mihin keinoihin oli ryhdyttävä, että saataisiin naistarjoilijain pitäminen ravintoloissa ehkäistyksi?

Lähde: Eläviksi syntyneet kuvat - suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930.

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 2/3

"Following the failure of Body Double and the virulent attacks from feminists, I wanted to distance myself from the Hitchcock thriller. I had to re-invent myself. This time, no one can accuse me of ripping off Hitchcock" - Brian De Palma 1980-luvun puolivälissä.

1980-luvun puolivälin lähestyessä Brian De Palma kiinnostui, hetkellisesti, musiikkivideosta ilmaisumuotona. Osansa oli varmasti Kuolema tulee kahdesti -elokuvaan (Body Double, 1984) filmatulla Frankie Goes to Hollywoodin Relaxilla (1983), mutta ohjaamalla Bruce Springsteenille Dancing in the Dark -videon De Palma liittyi John Landisin (Michael Jacksonin Thriller, 1983) rinnalle tunnettuna elokuvaohjaajana, joka ohjasi myös musiikkivideoklassikon. Innovatiivisuudessaan Dancing in the Dark jäi valovuosien päähän (lyhyt)elokuvamaisesta (meta)kauhuvisiosta, jota Landisin Thriller edusti. Kasarin edetessä Michael Jacksonin parissa työskenteli myös De Palman vanha ystävä Martin Scorsese (Bad, 1987).

Kuolema tulee kahdesti oli ajanut De Palman taloudelliseen ja taiteelliseen umpikujaan väkivaltaisten trillereiden tekijänä. Uudistuminen elokuvantekijänä tapahtui yllättäen hölmöilevällä gangsterikomedialla Wise Guys (1986). Joe Piscopon ja Danny DeViton tähdittämää elokuvaa yritettiin markkinoida komediana, jossa yhdistetään Ohukainen ja Paksukainen Kummisetään, mutta lopputulos ei nostattanut innokasta liikehdintää lippuluukulle. Wise Guysilla De Palma kuitenkin osoitti studiolle, tässä tapauksessa United Artistsin ja Metro-Goldwyn-Mayerin fuusiolle, että hän pysyi budjetissa ja aikataulussa, mikä oli ollut problemaattista Scarfacen (1983) suhteen. Seuraavasta ohjauksesta tulikin yksi uran tärkeimpiä.

Lahjomattomien (The Untouchables, 1987) kuvauksista. Brian De Palman vasemmalla puolella parhaan miessivuosan Oscarilla palkittu Sean Connery (1930-2020).

David Mametin kirjoittamassa Lahjomattomissa (The Untouchables, 1987) eletään kieltolain aikaa Al Caponen (Robert De Niro) mellastaessa gangsterijoukkoineen. Agentti Elliot Ness (Kevin Costner) kokoaa oman erikoisyksikkönsä saadakseen rikolliset kuriin. De Palman näkemys rikollisuuden vaivaamasta Chicagosta on verisempi kuin monien hänen edeltäjiensä, mutta hän ei anna verivirtojen häiritä tarinaa tai näyttelijöiden vahvoja suorituksia. Sean Connery esittää elämäänsä kyllästynyttä poliisia, Malonea, jolle Mamet on kirjoittanut elokuvan herkullisimmat vuorosanat. Connery saikin roolistaan sivuosa-Oscarin. Metodinäyttelemistä harrastava De Niro lihotti itseään ja käytti Caponen räätälien valmistamia vaatteita (tarinan mukaan alusvaatteita myöten!) päästäkseen paremmin sisälle Caponen hahmoon. Klassisen rikoselokuvan piirteet täyttävä Lahjomattomat on vahvan elokuvakerronnan juhlaa, jota täydentää Ennio Morriconen loistelias musiikki. Elokuvan kohtauksista erityisen muistettavaksi on jäänyt rautatieaseman portaikkoon sijoittuva jakso, jolla De Palma osoitti kunniaa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinille (Bronenosets Potjomkin, 1925). 

Sodan arvet (Casualties of War, 1989) on lähellä ensiluokkaista Vietnam-elokuvaa. Se on syvän humaani puheenvuoro raaistuvasta sodankäynnistä. Sen valmistuminen viivästyi kuitenkin vuosilla, minkä tuloksena se jäi Oliver Stonen Platoonin (Platoon -nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Sean Penn tekee tehokkaan iljettävän roolisuorituksen psykoottisesti komentavana upseerina, jonka vastapuolena nähdään uransa rankimmassa paikassa Michael J. Fox. De Palman uran henkilökohtaisesti tärkein projekti joutui studion pompottelemaksi ensi-iltapäivän suhteen, eikä se ohjaajan tyrmistykseksi menestynyt elokuvateatterilevityksessä.

Tom Wolfen maineikkaaseen romaaniin pohjautuvasta Turhuuksien roviosta (The Bonfire of the Vanities, 1990) tuli De Palman uran kallein floppi. Amerikkalaisesta rahan huumasta, repivästä kilpailusta ja rotupolitiikasta kertova suurromaani vääntyi De Palman näpeissä ilottomaksi karikatyyrikomediaksi. Väärissä rooleissa äheltävät Tom Hanks, Bruce Willis ja Melanie Griffith vievät elokuvaa tahtomattaankin kylmään ja falskiin suuntaan. Purevan yhteiskunnallisen satiirin sijasta De Palma tekee puisevan groteskia komediaa. Ohjaajalle tyypillinen tekninen taituruus on epäonnistuneen elokuvan harvoja ilonaiheita.

Taiteellisesti ja taloudellisesti tyrmäävän flopin jälkeen De Palma palasi hitchcockiaanisen trillerin arkkityyppiin elokuvalla Kahdet kasvot (Raising Cain, 1992). Persoonallisuushäiriöitä ja unen logiikkaa yhdistellyt elokuva kertoo arvostetusta lapsipsykologista, jonka mielessä puhkeaa raivoisa skitsofrenia. Yhdessä sivupersoonallisuuksiensa, väkivaltaisen rikollisen, ujon pikkupojan sekä ylisuojelevan lastenvahdin, kanssa psykologi aloittaa äidinmurhien sarjan. Hysteerisessä pääosassa (pääosissa?) nähdään John Lithgow, jonka moniulotteinen roolityö liikkuu pahimmillaan tahattoman komiikan suuntaan. Kiehtovasta lähtöasetelmasta huolimatta Kahdet kasvot jää vaisuksi jälkinäytökseksi De Palman 1970- ja 80-lukujen tähtihetkistä.

David Koeppin käsikirjoitukseen perustuvassa Carlito's Wayssa (1993) De Palman ote on kypsä ja konstailematon. New Yorkin puertoricolaiseen alamaailmaan sijoittuvassa tarinassa De Palman ja Al Pacinon luontainen ekspressiivisyys purkautuu kehittelyssä, jossa tragiikka yhdistyy ironiaan ja huumoriin. Siinä on samaa vivahteikasta ja hienosyistä luopumista tuhoisista intohimoista, joka teki samaan aikaan Clint Eastwoodin Armottomasta (The Unforgiven, 1992) ja Täydellisestä maailmasta (A Perfect World, 1993) niin puhuttelevia. Kun on miekkaan tarttunut, siihen myös hukkuu...

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.

Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 

Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 

Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.

Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.

Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.

Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)

Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.

Kun Hakalan Erkki Floridaan muutti... eli miltä Ameriikan raitti (1990) näyttää nykypäivänä

"Minä menen Ameriikkaan,

sinne menevät kaikki.

Kultasannalla sannoitettu

on Ameriikan raitti."

Antti Tuurin romaaneja on filmattu aalloittain. 1980-luvun lopulla elokuviksi sovitettiin Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989), jotka menestykkäästi ohjasi Pekka Parikka. Peräti Suomen Sergio Leoneksi nimitetty Parikka sai Pohjanmaalla 180 000 valkokangaskatsojaa ja kriitikoiden hyväksynnän erityisesti komealla ensemble-näyttelijäkaartillaan. Talvisota (1989) pisti yleisömenestyksen suhteen tuntuvasti paremmaksi ja houkutteli päälle 600 000 katsojaa seuraamaan "Josif Stalinin alkuperäiskäsikirjoitukseen" pohjaavaa sotaepookkia. Vuosituhannen vaihteessa Tuuri nousi jälleen esiin Olli Saarelan mietteliäällä jatkosotadraamalla Rukajärven tie (1999) ja Ilkka Vanteen persoonattomalla Lakeuden kutsulla (2000). Viimeisin pitkäksi näytelmäelokuvaksi sovitettu Tuuri-filmatisointi on AJ Annilan vaikuttava Ikitie (2017).  

Pohjanmaan ja Talvisodan kanssa samalle menestysapajalle pyrki elokuvaohjaaja Lauri Törhönen romaanifilmatisoinnilla Ameriikan raitti (1990). Kirjan tavoin elokuva seuraa Pohjanmaalla mattokutomoa pitävää Erkki Hakalaa (elokuvassa Kari Sorvali) ja hänen huonekaluyrittäjäystäväänsä Taistoa (elokuvassa Jari Järvimaa). Esi-isien tavoin heillä on mielessä maastamuutto ja Ameriikan raitti. Heitä ei kuitenkaan uhkaa nälkä, vaan suomalainen verottaja. Pimeää rahaa vyötäisilleen teipanneina he matkaavat Floridan auringon alle odottamaan verorikkomusten vanhenemista. Mukaan lähtee Erkin raskaana oleva vaimo Kaisu (elokuvassa Mari Rantasila).

Tuurin romaanissa omapäinen huumori leikkaa syvältä mustanpuhuvana, mutta satiiri, jota alkuperäistekstissä on, ei välity Lauri Törhösen filmatisoinnista. Törhösen Ameriikan raitti on sikaileva, alkoholilla itsensä käynnissä pitävä, mutta lopulta pahaa närästystä kärsivä lopunajan elokuva. Elokuvan miespäähenkilöt ovat metelöiviä talousrikollisia, kielitaidottomia ja supisuomalaisia katkeraan loppuun saakka. Elokuvassa ihaillaan amerikkalaista vapautta, äveriästä elämää, autoja, maanteitä, miesten valtaa ja naiskauneutta. Siinä ryypätään, saunotaan ja hikoillaan. Aurinkoa otetaan viinanhuuruisen kortinpeluun lomassa. Lopulta iho palaa, kun suomalainen kaljamaha saa liikaa polttavaa aurinkoa Floridan taivaan alla.

Kaisu (Mari Rantasila) ja Erkki (Kari Sorvali)

Työt ei suju, kieltä ei ymmärretä, viina maistuu ja raskaana oleva akkakin vain mäkättää. Katkeruus nousee pintaan ja rasistisilta yhteentörmäyksiltäkään ei vältytä. Törhönen marssittaa surutta kankaalle joukon liki kolonialistisesti "eksoottisia" naisia, joiden tärkein tehtävä on heiluttaa maitorauhasia suomalaisjunttien naaman edessä. Tuntuu usein kuin Törhönen haluaisi osoittaa katsojalle, että "katsokaapa näitä naisia! Ne ovat erilaisia kuin meidän pirjomme ja annelimme". Hakalan Erkin hetki maksullisen naisen kanssa on enemmän viinanhuuruista vaikerointia kuin ilotuulista antautuneisuutta. Se tiivistää huomaamattaan paljon koko elokuvan olemuksesta.

"Mun elokuvissa on suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuvia kuin keskimäärin suomalaisissa elokuvissa. Se on Hollywood-elokuvan rytmi." (Lauri Törhönen, 1991)

Ameriikan raitti on elokuva, jota ei enää tehtäisi - ja siksi se tuntuu hämmentävällä tavalla eksoottiselta. Avoimen rasistinen elokuva tuntuu palavan karrelle, se on kuin juppikulttuurin viimeiset bileet ennen kuin 1990-luvun syvä lama otti niskalenkin suomalaisista. Lopunajan juhlat, joita seuraa hypnoottisesti turvallisen etäisyyden (turvavälit!) päästä, mutta joihin ei itse haluaisi osallistua. Sydämetön elokuva pitkittää nuoruutta, tai juhlien jatkoja, joiden olisi jo pitänyt loppua. 

Tapani (Markku Huhtamo) ja Taisto (Jari Järvimaa) dollareiden lumoissa.

Kari Salminen pohti aikalaisarviossa (Filmihullu 3/1990), että "Ameriikan raitti on muodollisessa mielessä melkeinpä jatko-osa Törhösen edelliselle elokuvalle Insiders (1989). Nytkin viimeinen puolituntinen on kuin kokonaan toisesta elokuvasta peräisin. Tästä voitaneen johtaa, että ohjaaja kärsii jostakin seuraavista: epätavallinen huumorintaju, pakkomielle jenkkiviihteen kaavoista tai kyvyttömyys käsitellä vain yhtä elokuvaa kerrallaan." Kansan Uutisissa (14.2.1990) Salminen jatkoi vielä: "Ameriikan raitti on tärkeä elokuva. Se näyttää, että realismikin on pelkkä kerronnallisten konventioiden tuote. Jos elokuvantekijä ei osaa tai halua pitäytyä yhtenäisessä kerrontatavassa, tuloksena on väistämättömästi joko avantgardea tai huonoa elokuvaa. Arvatkaa kumpaan luokkaan Ameriikan raitti asettuu?" 

Ilta-Sanomissa (9.2.1990) Sakari Toiviainen asetti Ameriikan raitin osaksi suomalaisen elokuvan jatkumoa: "Hauskuutta on se, kun pohjalainen perusjätkä juo viinaa ja törmäilee kielitaidottomana amerikkalaisen elämäntavan viidakossa tai kun juhlitaan ja ihmiset molskahtavat uima-altaaseen. Melko tarkalleen 30 vuotta sitten sai ensi-iltansa kotimainen elokuva nimeltä Molskis, sanoi Eemeli, molskis. Tuottaja Jörn Donnerin kuuluisan määritelmän mukaan se oli suomalaisen elokuvan aikaa vuonna nolla. Kehitystä on epäilemättä tapahtunut: Eemeli on vaihtunut Antti Tuuriin, uimastadion Floridan uima-altaisiin, värikuvaus on yleistynyt ja Åke Lindman puhuu englantia."

Tallennettu hetki Ameriikan raitin kuvauksista.

Oudointa tässä kaikessa on, että Ameriikan raitti ei kuitenkaan ole huono elokuva, sillä tavalla kuin vaikkapa ohjaajansa kylmän sodan kalkkuna Tropic of Ice - Jään kääntöpiiri (1987). Ameriikan raitti on usein melko kiehtovasti, jopa charmantisti näytelty, teknisesti huoliteltua jälkeä ja sen avoimessa härskiydessä on häpeällistä vetovoimaa. Elokuvaa toki välillä katsoo campina, mutta samalla tavalla kuin nämä katajaisen kansan (anti)sankarit kapsahtavat mäntyjen sijasta palmuihin, johdattaa Ameriikan raitti katsojaansa kohti jotain kiellettyä attraktiota. Voyerismia? Ehkä. Eksploitaatiota? Kyllä! Road-movie -henkiselle rekkaseikkailulle lähtenyt Erkki Hakalakin löytää itsensä lopulta madeinfinland-Tarzanina rämeiden alligaattoreiden seasta.

Selvää on kuitenkin, että Törhösen Insiders ja Ameriikan raitti ovat melkoisia aikamatkoja cityjuppien ja talousasiansa sotkeneiden äijien maailmaan. Molemmissa elokuvissa vedetään viinaa ja sekoillaan, pyritään seksikkyyteen ja himoitaan valtaa ja vaurautta, mutta lopulta naamarin alta löytyy vain itkuinen krapula. Ja koti-ikävä. Onneksi Pohjanmaa antaa anteeksi - ja vaimo.

Lähteinä:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 14.10.2020)

Puhetta Tuurin ja Parikan Talvisodasta

Vierailin jälleen Jarmo Laitanevan toimittamassa Ylen radio-ohjelmassa Kirja vs. Leffa. Tällä kertaa aiheena oli Antti Tuurin Talvisota (1984) ja sen pohjalta filmattu Pekka Parikan elokuva (1989). Kiinnostuneet voivat kuunnella allekirjoittaneen ja elokuvatoimittaja Jussi Huhtalan ajatuksia täältä.

Tässä myös ne edelliset ohjelmat, joissa olen vieraillut:

Maa on syntinen laulu

Trainspotting

Tuntematon sotilas

Poikkeusolojen cinefiliaa

Siitä on nyt päälle puoli vuotta, kun maailma muuttui koronaviruspandemian myötä. Maailmanlaajuinen pandemia iski Suomessakin sen verran väkevästi, että 17.3.-15.6.2020 välisenä aikana koettiin poikkeusolot, jota säädeltiin valmiuslailla. Poikkeusoloissa kansalaisten olohuoneet eli kirjastot ja tunteiden temppelit eli elokuvateatterit suljettiin siinä missä teatterit ja museotkin. Odotetusta musiikkifestivaalikesästä ei käytännössä jäänyt jäljelle kuin seitinohuet rippeet.

Nyt elokuvateatterit ovat olleet taas muutaman kuukauden auki ja ainakin kotimaiset elokuvafestivaalit (Night Visions, Espoo Ciné, Rakkautta & Anarkiaa) tuntuvat palautuvan kolhuja kokeneina jonkinlaiseen "uuteen todellisuuteen". Turvavälit, käsidesit ja kasvomaskit ovat elokuvateatterikävijöillekin arkea. Teattereihin ei ole valitettavasti palattu normaalilla tavalla: syitä on haettu turvattomuuden tunteesta ja isojen Hollywood-elokuvien vähäisyydestä (käytännössä Tenet on ainoana elokuvana vastannut tähän suuren yleisön blockbuster-kysyntään). Kotimaisen elokuvan suhteen ei ole ainakaan voinut monimuotoisuutta moittia: loppukesän ja syksyn aikana on nähty (ja nähdään) niin laadukasta dokumentaaria (Elina Talvensaaren Neiti Aika, Anu Kuivalaisen Lauluja rakkaudesta), raikkaiden debytanttiohjaajien esiinmarssia (Ulla Heikkilän Eden, Jenni Toivoniemen Seurapeli, Hamy Ramezanin Ensilumi) kuin pieteetillä tehtyä elämäkertaelokuvaa (Virpi Suutarin Aalto, Zaida Bergrothin Tove).

Vuoden paras kotimainen? Elina Talvensaaren dokumentaari Neiti Aika.

Tilanne elokuvateattereiden tulevaisuuden suhteen saa minut kuitenkin hermostuneeksi. Koronavirusepidemia ja siitä aiheutuneet rajoitustoimet ovat olleet suomalaisille elokuvateattereille ja sitä kautta kotimaiselle elokuva-alalle elokuvan yli satavuotisen historian raskain takaisku. Koskaan aikaisemmin elokuvateattereita ei ole jouduttu sulkemaan yhtä totaalisesti ja yhtä pitkäksi aikaa. Elokuvateatteriyritysten liikevaihto katkesi kuin veitsellä leikattuna maaliskuun puolivälissä, samoin elokuvalevittäjien julkaisemat uudet elokuvat peruuntuivat tai siirtyivät. Pahimmassa tapauksessa Covid-19 saattaa elokuvien katsomisen kulttuurin peruuttamattomaan muutokseen. 

Toki huolestuttavia aikoja on ollut liki elokuvataiteen koko olemassaolon ajan: 1950-luvulta alkaen uhka oli televisio, sitten 1980-luvulta kotivideot, vuosituhannen vaihteessa DVD kotiteatterijärjestelmineen ja tuoreimpana suoratoistopalvelut. Elokuvateatterit ovat, ihme kyllä, pitäneet pintansa ja jopa nostaneet suosiotaan viime vuosina. Toivonkin koko sydämestäni, että suoratoistopalveluidensa äärelle passivoituneet ihmiset löytäisivät ja uskaltautuisivat jatkossakin kollektiivisen elokuvaelämyksen äärelle, sillä valkokankaille elokuvat on tehty audiovisuaalisina kokonaisuuksina, eikä älypuhelimilta tai tableteilta katsottavaksi kuvavirraksi.

Cinema Orion, yhtäjaksoisessa teatterikäytössä maaliskuusta 1928 lähtien. 

Miten oma elokuvien kuluttamiseni on sitten muuttunut kuluneen puolen vuoden aikana? Hämmästyttävää kyllä, elokuvateattereiden suljettua ovensa aloin tehdä intohimoisempia matkoja tallennejulkaisujen äärelle kuin ehkäpä vuosikymmeneen. Innostuin alkukeväästä tutkimaan marginaalisia genrejä, kuten australialaista kauhu- ja eksploitaatioelokuvaa (Ozploitaatiota!) - ja näitä nimikkeitä oli turha odottaa löytävänsä Netflixistä tai Viaplaysta! Päädyinkin verkkokaupoille monien tallennelevittäjien talliin: Arrow Academy/Video, Criterion, Curzon Artificial Eye, Shout! Factory ja Second Sight tarjosivat minulle kevään edetessä kulttielokuvan löytöjä ja klassikkoelokuvien tuhdeilla lisämateriaaleilla varustettuja restaurointeja siihen tahtiin, että huomasin ostavani blu-ray-, DVD- ja 4K Ultra HD -levyjä enemmän kuin miesmuistiin (Huuto.netin loppuunmyytyjä aarteita unohtamatta!). Varhaista Cronenbergiä, De Palmaa, Polanskia, Peckinpahia ja Landisia (Schlock!), mutta niille vastavoimaksi Wong Kar-Wain In the Mood for Love (Fa yeung nin wa, 2000), Marguerita Durasin India Song (1974) ja Elem Klimovin pakahduttava Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). 

Kulkutaudin tartunnan pelossa, tai ehkä paremminkin sosiaalisen elämän näivettymisen ja kulttuuritapahtumien kalenterista haihtumisen myötä, tunsin keväällä yksinäisyyttä. Tähän lääkkeeksi keksin juoksemisen lisäksi pyhiinvaellukset pääkaupunkiseudun elokuvakauppoihin ja antikvariaatteihin. Kevään vaihtuessa kesäksi tein taatusti enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin kevään ja kesän aikana viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Edellämainittu ajatus lisäsi ehkä yksinäisyyttä, mutta toisaalta vastavirtaan uidessa innostuin vilpittömästi eltaantuneen roskaelokuvankin äärelle, etsien niistä syitä ja seuraamuksia, mutta yhtä lailla vaikutuin vaikkapa ensi-iltakierroksella harmillisesti ohimenneestä Ruben Östlundin Turistista (Turist, 2014), joka oli avaamattomana DVD:nä maannut vuosia hyllyn pohjalla. Katsoin huhtikuussa päälle 40 pitkää elokuvaa, mikä on yhden kuukauden katseluennätys poikani syntymän (2014) jälkeen. 

Kevään ja kesän hankintoja.

Nostalgia on populaarikulttuurissa ehtymätön voima. Tuskin muuten alkuperäistä Star Wars -trilogiaa (1977-83) tai vastaavia myytäisiin uudelleen ja uudelleen päivittyvissä tallenneformaateissa. Itsekin olen hankkinut esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen III:n (Back to the Future Part III, 1990) vuosikymmenten edetessä VHS:nä, DVD:nä ja blu-ray:nä. 4K UHD -levyä olisi tarjolla kuukauden päästä, vink vink! Uusimman suoratoistojätin, Disney+:n (ennakoitava) menestyskin pohjautuu nostalgiaan ja lapsuudesta kantautuviin mielikuviin.

Suoratoistovastaisuuteni saattaa olla keski-ikäistyvän dinosauruksen äreää karjahtelua, sillä tokihan esim. MUBI, Amazon Prime, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä kotimaisen elokuvan tietokanta Elonet ja jopa YouTube (esim. venäläisen elokuvan suhteen) tarjoavat verkkotoisteisina vaihtoehtoja juuri näitä kaipaamiani kulttielokuvia ja klassikoita. Ehkä DVD:t ja blu-ray:t eivät (onneksi!) kohise kuin vinyylilevyt, mutta jokin myös elokuvatallenteiden puolella ajaa minut ihailemaan, näpräämään ja kääntelemään kansia sekä ennen kaikkea nauttimaan esim. Arrow'n julkaisujen ekstroista vaihtoehtoisine kansitaiteineen. Ne tuntuvat konkreettisemmin kulttuuriteoilta! Että tuolla maailmassa on vielä julkaisijoita, jotka katsovat, että esimerkiksi ansiokkaan ja syväluotaavaan elokuvaesseen voi julkaista tallenteen kylkiäisenä, olipa elokuva sitten ranskalaista uutta aaltoa tai vaikkapa Wes Cravenin pahamaineinen The Last House on the Left (1972).

...mutta mites ne tunteiden temppelit? Koska elokuvat ovat minulle paitsi harrastus, intohimo ja työ, olen käynyt elokuvateatterissa 28 elokuvan verran kesäkuun alun ja syyskuun 21. päivän välillä. Poikkeusolojen päätyttyä ensimmäinen (maksullinen) elokuvateatterinäytös oli WHS Teatteri Unionissa näkemäni Steve Oramin äärimmäinen brittikomedia Aaaaaaaah! (2015).

Lähde tuvasta, nauti elokuvasta! Kannattaa myös lukea, tai peräti ostaa (kulttuurilehdilläkään ei liian ruhtinaallisesti mene), uusin Filmihullu. Sieltä löydät todellisen poikkeusolojen oppaan, mitä katsoa ja mistä.

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 1/3

Modernin amerikkalaisen elokuvan suuriin nimiin lukeutuva Brian De Palma (1940-) täyttää tänään syyskuun 11. päivä 80 vuotta. De Palman aktiivinen ura elokuvantekijänä on jatkunut jo kuudella vuosikymmenellä, sillä mestarin ensimmäinen lyhytelokuva Icarus (1960) valmistui tasan 60 vuotta sitten. 

De Palma kuuluu samaan 1960-luvun lopulla uraansa käynnistelleeseen New Hollywoodin filmihullujen tekijäsukupolveen yhdessä Martin Scorsesen (1942-), Paul Schraderin (1946-), John Miliuksen (1944-), George Lucasin (1944-), Francis Ford Coppolan (1939- ja Steven Spielbergin (1946-) kanssa. Movie Brats -sukupolveksi nimetty tekijäjoukko sparrasi toistensa projekteja ja vaihtoi elokuva-aiheita keskenään. De Palmalle erityisesti Scorsese oli 1970-luvun edetessä tärkeä luova ystävä, jonka kanssa syntyi leikkimielinen kilpailuasetelma. Lucasille De Palma antoi taas ensimmäiseen Star Wars -elokuvaan (1977) tärkeän, katsojille juonenkulkua selventävän idean: elokuvan alussa nähtävät ikoniset alkutekstit. 

Brian De Palma ei ole ollut elokuvantekijänä yhtä kaupallisesti menestynyt kuin Lucas tai Spielberg, yhtä arvostettu harmaa eminenssi kuin Coppola tai toisaalta yhtä tasalaatuinen ja intellektuelli kuin Scorsese, mutta De Palma onkin edellämainittuja enemmän nimenomaan kulttiohjaaja, vimmaisesti palvottu valtaapitävien kriitikko, vasemmistolainen hämmentäjä, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle. Voisi sanoa, että De Palmassa on paljon samaa kuin lähes samanikäisessä hollantilaisessa kollegassa, Paul Verhoevenissa (1938-). Molempien elokuvista tunnistaa ohjaajan kädenjäljen välittömästi. He eivät ole tyytyneet tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Hurmeisen verenvuodatuksen (joka on tuottanut molemmille vaikeuksia elokuvasensoreiden kanssa) ohella heitä on yhdistänyt myös keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri.

De Palma on liikkunut elokuvantekijänä kiehtovasti harmaalla alueella. Hänen elokuviaan on kritisoitu misogyniasta, plagioinnista, voyerismilla ja väkivallalla mässäilystä. Sadistiksi ajoittain leimatun De Palman elokuvat huokuvat tyylikkäitä kaksoisolentoja ja kohtalokkaita kaunottaria, jotka päästetään hengiltä toinen toistaan mielikuvituksekkaammalla tavalla. Pinnallisen näkökulman takaa jää kuitenkin huomaamatta De Palman elokuvien vahvat naiskaraktäärit mm. (Verisen veitsen (Sisters, 1972) Margot Kiddor (Danielle Breton/Dominique Blanchion), Carrien (1976) Sissy Spacek (Carrie White) sekä Blow Out - viimeinen todistaja -elokuvan (Blow Out, 1981) Nancy Allen (Sally). 

Brian De Palma ohjaa Amy Irvingiä Pahan voima -elokuvan (The Fury, 1978) kuvauksissa. 

De Palman urasta tuskin voi puhua ilman viittausta Alfred Hitchcockiin (1899-1980), joka tuntui olevan De Palman elokuvakerronnan oppi-isä 1970- ja 80-lukujen paljon muistelluissa trillereissä. Hitchcock-plagioijaksi syytetty De Palma osoitti elokuviensa arvostelijoille visuaalisella taituruudella, että elokuva on halun ja unen taidetta. Katsoja haluaa nähdä ja alistuu siksi manipulaatioon. Kamera on ennen kaikkea tirkistelevä koje. Erotiikka ja tarinoiden hahmojen maallinen ahneus ovat saman asian ilmentymiä. 

"Kehitin aikoinaan tämän hitchcockmaiseksi sanotun sensibiliteetin, meillä on hieman samanlainen tapa nähdä asiat elokuvallisesti. Sitten sanotaan, että kaikki elokuvani ovat lainaa Hitchcockilta. Carrie menee suihkuun, ja se tekee elokuvasta muka Hitchcock-pastissin. Kun sellaisiin kysymyksiin vastaa neljänkymmenen vuoden ajan, ei jaksa enää sanoa kuin oletteko tosissanne." - Brian De Palma Kalle Kinnusen haastattelussa (2014)

Aikalaiskriitikoista merkittäviksi De Palman puolustajiksi nousivat maineikas Pauline Kael (1919-2001) ja tutkija/kriitikko Robin Wood. Kael oli ekstaattinen ylistyksissään, mutta säälimätön tuomioissaan. De Palmaa Kael piti aistillisena ohjaajana, jonka elokuvien väriloisto ja verisyys saivat kriitikon syttymään. Carrie oli Kaelille "A Terrifyingly lyrical thriller". Suurin piirtein kaikki De Palman elokuvat aina 1990-luvun alkuun saakka saivat hänet hurmioon. Oscareita jakavalle elokuva-akatemialle De Palman elokuvat ovat olleet aina liian kontroversaaleja joko peittelemättömän väkivallan kuvauksina tai ujostelemattoman röyhkeällä satiirilla. On hätkähdyttävää, että De Palman ikonisuudesta huolimatta vain yksi hänen elokuvistaan on palkittu Oscarilla: Sean Connery sivuroolistaan elokuvassa Lahjomattomat (The Untouchables, 1987).

Estetiikaltaan De Palman elokuville tyypillisiä visuaalisia kikkoja ovat pitkät otokset, oudot ja leijailevat Steadicam-ajot sekä valkokankaan jakava split screen -tekniikka. Lähes yhtä usein valvontakamerat, kiikarit ja muut tirkistelyn välineet johtavat henkilöhahmot harhaan. De Palman kineettisen hedonismin merkittävin perillinen on elokuvatietoisten sitaattien erikoismies Quentin Tarantino, jolle De Palma oli Reservoir Dogsia (1992) tehdessä miltei kotijumala. Tarantinon kolme aution saaren elokuvaa ovatkin Howard Hawksin Rio Bravo (1959), Scorsesen Taksikuski (Taxi Driver, 1976) ja Blow Out - viimeinen todistaja. De Palman ihailijaksi on tunnustautunut myös puheliaiden indie-draamakomedioiden (mm. Marriage Story, 2019) tekijäsuosikki Noah Baumbach, jopa siinä määrin, että hän teki idolistaan dokumenttielokuvan, intiimin ja rehellisen ohjaajan muotokuvan De Palma (2015).

Movie Brats: Steven Spielberg, Martin Scorsese, Brian De Palma, George Lucas & Francis Ford Coppola.

Italianamerikkalaisessa perheessä varttuneen De Palman lapsuutta ja nuoruutta väritti huono isäsuhde, mihin osittain vaikutti kirurgi-isän toistuvat syrjähypyt. Äitinsä pyynnöstä nuori Brian laitettiin seuraamaan salaa isäänsä ja hänen tuli kirjata ylös miehen salavuoteudet. Ei liene ihme, että elokuvantekijänä De Palma on niin usein käsitellyt voyerismia! Opiskellessaan luonnontieteitä Columbian yliopistossa New Yorkissa, De Palma innostui elokuvista nähtyään Orson Wellesin Citizen Kanen (1941) ja Hitchcockin Vertigon (Vertigo - punainen kyynel, 1959). 1960-luvun alussa De Palma harjoitteli tekijyyttään kokeellisilla lyhytelokuvilla ja aikalaisdokumentaareilla. Hän oli nuorena erityisen vaikuttunut ranskalaisesta uudesta aallosta ja amerikkalaisen dokumenttielokuvan "suorasta elokuvasta" (direct cinema).

Ensimmäiset pitkän elokuvan ohjaustyöt valmistuivat isoista studioista riippumattomina, ripeästi kengännauhabudjetilla. Esikoisohjausta Murder á la Mod (1968) mainostettiin harhaanjohtavasti halpana grindhouse-eksploitaationa, vaikka se tyylillisesti olikin uutta aaltoa jäljittelevä obskyyri rikosmysteeri. Ilmestyessään ainoastaan yhdessä newyorkilaisessa elokuvateatterissa esitetty elokuva ei ehkä osoittanut nuorta tekijää lupaavaksi lahjakkuudeksi, mutta siinäkin leikitellään jo mielenkiintoisesti metakerronnalla, "elokuvaa elokuvassa".

Greetings (1968)

Toinen ohjaus Greetings (1968) esitteli valkokangasyleisölle nuoren Robert De Niron ja voitti Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun (Silver Bear). Satiirinen kuvaus kertoo Vietnamin sodan kutsuntoja pakoilevista nuorista. De Niro näytteli Manhattanin vaihtoehtoliikkeissä ja taidepiireissä harhailevaa Jon Rubinia myös Greetingsin "jatko-osassa" Hi, Mom! (1970). Epätasaiset pienen budjetin draamakomediat ovat nyt aikakapseleita erääseen kulttuurimurrokseen. Näiden välissä elokuvateatterilevityksen sai myös jo vuonna 1963 kuvattu farssi The Wedding Party (1969), jota De Palma oli ohjaamassa yhdessä Wilford Leachin ja Cynthia Munroen kanssa. Yhteisohjaus Robert Fioren ja Bruce Rubinin kanssa oli myös The Performance Groupin näyttämötaidetta tallentanut dokumenttielokuva Dionysus in '69 (1970), jonka De Palma myös kuvasi ja leikkasi. 

Ensikosketuksen studiotyöskentelyn haastavuudesta De Palma sai komediaelokuvalla Get to Know Your Rabbit (1972), jonka ohjaajaksi hänet palkkasi Warner Bros. Alusta alkaen ristiriitaisissa tunnelmissa tehdyssä elokuvassa meni moni asia pieleen. Päänäyttelijä Tom Smothers vihasi avoimesti Jordan Crittendenin lennokasta käsikirjoitusta ja epäluottamuksen osoituksena studio antoi De Palmalle kenkää elokuvan jälkituotantovaiheessa. Suurta komediahittiä odottanut Warner Bros. ei tiennyt miten markkinoida elokuvaa ja piti sitä lopulta julkaisulimbossa vuoden verran. Monty Pythonin satiirisiin ääriliikkeisiin pyrkivän elokuvan kiinnostavinta antia on eksentrisenä taikurina nähtävä Orson Welles, jonka hahmo on täynnä niin syvää hämmennystä, että se voisi helposti toimia yleisenä reaktiona koko teokseen.

Verinen veitsi (Sisters, 1972)

De Palman Hitchcock-entusiasmi sai ensimmäisen muotonsa valkokankaalla makaaberilla jännityselokuvalla Verinen veitsi, jossa lainatun tyylin monitasoinen soveltaminen herätti ihastusta ja syvällistäkin analyysiä. Samalla elokuva oli läpimurto De Palman yhdelle tavaramerkille, valkokankaan jakavalle split screen -tekniikalle. Tarinassa De Palma yhdisteli kaksoismotiivia ja skitsofreniaa. Elokuvan päähenkilö (Margot Kidder) on menettänyt siamilaisen kaksoissisarensa leikkauspöydällä, mutta uskottelee tämän olevan vielä hengissä. Hitchcockiaanisen tunnelman kruunaa Bernard Herrmanin upea musiikki.

Omaleimainen ja irrotteleva Oopperan kummitus -variaatio Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974) valmistui glamrockin aallonharjalla mainiona kauhun ja musiikkikomedian yhdistelmänä. Hitchcock-vaikutteisen melodraaman Naisen kahdet kasvot (Obsession, 1976) voisi kuitenkin luokitella välityöksi, joka kierrättää melko innottomasti Vertigon ja Marnien (Marnie, vaarallisella tiellä, 1964) aineksia. Paul Schraderin käsikirjoituksen pyrkimykset uljaasta rakkaustarinasta muuttuvat elokuvan edetessä tahattoman koomiseksi insestikertomukseksi.  

Verinen veitsi ja Aavemusa ovat kuitenkin vain kulttikummajaisia verrattuna De Palman suurimpaan mestariteokseen, Stephen Kingin romaanin pohjalta sovitettuun Carrieen. Sissy Spacekin vavahduttavasti tulkitseman Carrien hurjat telekineettiset lahjat vapautuvat ensimmäisten kuukautisten myötä ja koulun tanssiaisissa julman pilan kohteeksi joutunut tyttö muuttaa tanssisalin infernaalisten voimiensa temmellyskentäksi. Torjutuksi tulemisen ja erilaisuuden teemat ovat elokuvan keskeisintä polttoainetta. Ohjauksellisesti Carrie on on viimeistä piirtoaan myöten harkittu kokonaisuus. Seksuaalisuuden ja kuoleman jännitteestä otetaan irti kaikki mahdollinen. Esteettinen tunnelmamaalailu saa vastapainokseen häijyn brutaalia koulukiusausta ja uskonnollista maanisuutta. De Palman suosima split screen -tekniikka on vahva tehokeino Carrien kaksijakoisen persoonallisuuden tulkkina. Varsinaisen tarinan jo päätyttyä, Carrie käsi nousee vielä haudasta kuristamaan haudalle asettunutta ystävätärtä. Tästä tuli 1980-luvun edetessä väsyttävä kauhuelokuvien itseään toistava lopetussäikyttely.

Koston kruunajaiset Brian De Palman mestariteoksessa Carrie (1976)

Kauhuelokuvan historian merkkipaaluihin lukeutuva Carrie merkitsi lopullista läpimurtoa paitsi De Palmalle ja Stephen Kingille, myös elokuvan nuorelle näyttelijäkaartille: John Travolta, Nancy Allen, Amy Irving ja etenkin Sissy Spacek. Carrien kaupallisen ja taiteellisen menestyksen myötä paranormaalit ilmiöt alkoivat tulvia valkokankaalle. Elokuva sai nopeasti törkeitä jäljittelijoitä, joissa vain nuoren keskushenkilön nimi oli muutettu (Audrey Rose (1977), Ruby (1977), Patrick (1978), Jennifer (1978)). Suomessa Carrie jäi monien aikalaiskauhuelokuvien tavoin sensuurin kynsiin. Valtion elokuvatarkastamon määräyksestä "raaistavana" kielletty elokuva vapautui leikkaamattomana versiona nähtäväksi vasta 1990-luvun alussa.

De Palmakin jatkoi telekinesian kimpussa pari vuotta Carrien jälkeen valmistuneessa salaliittotrillerissä Pahan voima (The Fury, 1978). Siinä psyykkisiä voimia tutkiva instituutti kaappaa keinoja kaihtamatta nuoren psi-pojan kouluttaakseen häntä toimimaan sotateollisuuden hyväksi. Kidnappauksesta selvinnyt isä (Kirk Douglas) jäljittää poikaansa telepaattisen tytön (Amy Irving) avulla. Sekavaksi taipuvaisen elokuvan mieleenpainuvinta antia on elokuvan loppukliimaksi John Cassavetesin räjähtävine kehoineen.

"Olen ohjaaja, koska haluan olla nukkemestari" - Brian De Palma (1984)

Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980) 

De Palman itsensä kirjoittamat Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980), Blow-Out - viimeinen todistaja ja Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984) muodostavat eräänlaisen trilogian, jossa murhajaksot ovat näyttäviä ohjelmanumeroita. Tappava tunnustus liikkuu myös tekijälleen tyypillisesti hitchcockilaisissa tunnelmissa: se toistaa Psykosta (Psycho, 1960) tutun seksuaalisesti patoutuneen transvestiittitappajan tarinan. Elokuva rakentaa tunnelmaa pitkillä, taiteellisilla otoksilla, ja heittää hätkähdyttävän partaveitsimurhan katsojan silmille. De Palman italialaisesta rikos(kauhu)elokuvasta poimitut giallo-vaikutteet näkyvät visuaalisessa kerronnassa, joka lajityyppinä edustaa enemmän trillerimysteeriä kuin kauhua. Tappava tunnustus oli myös omaelämäkerrallinen elokuva:  Keith Gordonin esittämä nuori ja tahditon tietokonenörtti on De Palman muotokuva, josta Gordon esitti muunnelman myös unohdetussa välityössä Home Movies - sairas sukuni (Home Movies, 1979).

De Palman päätöihin lukeutuvan Blow Out - viimeinen todistaja -elokuvan tarinan lähtökohtana oli siirtää Michelangelo Antonionin Blow-Up - erään suudelman jälkeen -elokuvan (Blowup, 1966) idea valokuvaajan vahingossa ikuistamasta rikoksesta elokuvaäänittäjän nauhalle. Blow Outissa De Palma teki myös hilpeätä parodiaa kauhuelokuvan 1970- ja 80-lukujen taitteen suosituimmasta kasvavan painajaisen kerrontametodista.

Blow Out - viimeinen todistaja (Blow Out, 1981)

Tappajan näkökulman subjektiivinen käsivarakamera tirkistelyperspektiiviin liitetyllä pahaenteisellä huohotuksella liittyy De Palman ohjauksessa halpispelotteluun nimeltä Coed Frenzy (Paniikki tyttökoulussa). Vilmos Szigmondin tyylikkäästi kuvaama Blow Out on elokuvallisten vinjettien ja henkilökohtaisten tavaramerkkien viljelyn lisäksi melkeinpä petollisen runsas ja monitahoisia yksityiskohtia vilisevä jännityselokuva. Sen lohduttoman tyly loppuratkaisu jätti aikalaisyleisön haukkomaan henkeä. Ensishokin jälkeen Blow Out on kuitenkin kohonnut ohjaajansa arvostetuimpien elokuvien joukkoon niin kriitikoiden, kulttipiirien kuin elokuvaharrastajienkin parissa. Kriitikko Roger Ebert mainitsi loppuiskun tuntuvan vatsanpohjassa vielä 30 vuoden jälkeenkin.

Scarface - arpinaama (Scarface, 1983) on Howard Hawksin samannimisen elokuvan (1932) uudelleentulkinta, modernisointi, josta tuli äärimmäisenä gangsterielokuvana taiteellinen täysosuma (vaikka aikalaiskritiikki sen puusilmäisesti tympeäksi ultraväkivallaksi tuomitsikin). Oliver Stonen käsikirjoittamassa elokuvassa Al Pacino tulkitsee kuubalaisemigrantti Tony Montanan kokaiinibisneksiä keskellä kasarin värikylläistä Miamia. Hänen rujo menestystarinansa on rivo ja uskomaton amerikkalaisen unelman lähikuva: mätä todellisuus prameilevan kulissin takana. Pacinon vetovoimasta huolimatta Scarfacen yleisömenestys oli pettymys. Siitä tuli kuitenkin vuosikymmenten edetessä suuri kulttielokuva, jonka dialogia siteerataan yhä niin television sitcomeissa kuin rap-musiikissa.  

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984) 

Väkivaltafantasiassaan tahallisen härnäävä Kuolema tulee kahdesti yhdistää vertigomaiset obsessiot, roisin eksploitaation ja Takaikkunan (Rear Window, 1954) voyerismin vastustamattomaksi keitokseksi. Se on kaksoismerkityksiä, kaksoisolentoja ja naamioleikkejä vilisevä painajainen klaustrofobisen näyttelijän ajautumisesta murhan välikappaleeksi ja pornoteollisuuden aluskasvillisuuteen. Elokuvakerronnan sisään upotettu musiikkivideo Frankie Goes to Hollywoodin discohitistä Reflex (1983) sopii kiehtovalla tavalla elokuvan kieroutuneeseen tunnelmaan. Elokuvan jakso, jossa jättimäinen pora lähestyy alastonta naista vaikuttaa itseparodialta: ohjaaja hakee rajoja tavalla, joka olisi nykypäivän amerikkalaisessa valtavirtaelokuvassa absoluuttisesti mahdotonta. Mediakohu kuitenkin langetti De Palmalle totisen tuomion naisvihaajana, vaikka Kuolema tulee kahdesti olisikin ollut tarkoitus tulkita pikimustana komediana. Elokuvan jäätyä tappiolliseksi Columbia Pictures irtisanoi De Palman kolmen studioelokuvan sopimuksen ja pyysi häntä jättämään studioalueella sijainneen työhuoneensa. Näin ylikuumentuneesta tunnelmasta ei voinut enää päästä yli, joten De Palmakin alkoi hidastaa tuotantotahtiaan ja 1980-luvun puolivälin jälkeen siirtyä realistisemmalle linjalle lajityyppeinä komedia (Wise Guys, 1986), rikosepookki (Lahjomattomat) ja sotaelokuva (Sodan arvet/Casualties of War, 1989).

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.

Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 

Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 

Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.

Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.

Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.

Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)

Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.