Magenta Skycode: Relief

Magenta Skycoden kauan hiottu toinen albumi Relief (lue arvio) täyttää odotukset, vaikka onkin tyylillisesti erilainen kuin edeltäjänsä. Jori Sjöroosin kappaleille olennainen haikeus ja melankolinen kauneus ovat totutusti läsnä, mutta levyllä ei kuulla kryptisesti nimetyn edeltäjänsä synkkämietteistä postpunkia, vaan tilalle ovat lipuneet modernin folkin ja amerikkalaisen nykyindien juureva luonnonläheisyys. Jos IIIII oli tunnelmaltaan kuin talviyö, on Relief nostalgissävytteisestä aamuyöstä varhaiseksi aamuksi kaartuva syyspäivä.

Apoptygma Berzerk: Imagine There's No Lennon

Norjan Sarpsborgissa perustettu Apoptygma Berzerk aloitti futuristisen syntikkapopin ja EBM:n parista, mutta käänsi kurssinsa kohti rock-kitaroita viiden vuoden takaisella levytyksellä You And Me Against the World. Elektrorockiin siirtymisen jälkeen ilmestyi sovittelevampi Rocket Science (2009) -levy, jonka aikaiselta maailmankiertueelta on taltioitu tämä Imagine There’s No Lennon -CD/DVD-julkaisu (lue arvio). Nuorekkaan asenteen säilyttänyt APB ei esitä tätä nykyä kovin omaperäistä musiikkia, mutta silti flirttailevan vaihtoehtorockin ja elektronisen popin ristisiitos toimii yllättävän hyvin. Yhtyeen livekunto on tarkastettavissa maanantaina 15.11. Helsingin Gloriassa.

Ultramariini: Ydin

Hämeenlinnalaislähtöinen Ultramariini on tehnyt odotetun paluun uutukaisella Ydin -albumilla (lue arvio). Hienolla debyyttilevyllä Juuri ja juuri olemassa (2003) ja sitä seuranneella Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -pitkäsoitolla sujuva suomenkielisyys kohtasi onnistuneesti dramaattiseen brittiläiseen pop-perinteeseen nojaavan kitarapopin. Ydin-levyllä yhtye palaa perusarvojensa äärelle. Tallella ovat niin harkitut kitara- ja kosketinkuviot kuin Ville Aallon sanoitusten arvoituksellinen tunteellisuus.

This Empty Flow: Magenta Skycode

Muusikko Jori Sjöroos tunnetaan tänä päivänä PMMP-yhtyeen hovisäveltäjänä ja -tuottajana sekä omasta Magenta Skycode -yhtyeestään. Tämä suomalaisen nykypopin kultasormi oli kuitenkin omalta osaltaan tekemässä jo lähes 15 vuotta sitten levyä, joka kuuluu allekirjoittaneen aution saaren levyjen joukkoon. Turkulaisen This Empty Flown Magenta Skycode (lue artikkeli) on suomalaisen tummanpuhuvan rockin kulttiklassikko. Yhtyeen ajattelevan synkkä pop-musiikki syntyi nopeasti ja lyhyellä aikavälillä, melankoliaa säästelemättä. Bändin surumielisen vaihtoehtorockin raaka-aineet löytyivät paitsi selvimmin The Curen ja Slowdiven suunnalta, myös Cocteau Twinsin ja muiden 4AD-levymerkin yhtyeiden parista.

Chris Campion: Police

Rock-journalisti Chris Campionin The Police -kirjasta (lue arvio) jää harvinaisen hämmentynyt olo. Harvemmin nimittäin tulee luettua bändihistoriikkia, jossa kirjoittajan suhde kohteeseensa on näin kriittinen. Teos on käännös tänä vuonna Englannissa ilmestyneestä kirjasta Walking on the Moon: The Untold Story of the Police and the Rise of New Wave Rock. Kyse on siis jälleen yhdestä auktorisoimattomasta bändikirjasta, jossa lähteinä on käytetty aikalaislehtien haastatteluja sekä yhtyeen jäsenten omia muistelmateoksia. Campionin historiankirjoituksessa suuren roolin saa manageri Miles Copeland, joka nostetaan kirjan keskiöön useaan otteeseen, lopulta kyllästymiseen asti.

Lokaa ja kuita

Vierailin jokunen viikko sitten Norjan Bergenissä, jossa vietettiin pohjoismaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan keskeisintä tapahtumaa, Nordisk Panoramaa. Kolmatta kertaa kokemani festivaali osoittautui jälleen viehättäväksi tapahtumaksi, mutta tapahtuman helppouden kruunasi tällä kertaa lyhyet siirtymiset elokuvateatterista toiseen. Marginaalisempaa pohjoismaista elokuvaa esitellyt festivaali tarjoaa laajassa kirjossaan toki paljon epätasaista jälkeä, mutta onneksi tarjonnasta nousee esiin myös merkittäviä ja laadukkuudessaan vaikuttavia elokuvia. Bergenissä tuli todistettua usein aiemminkin havainnoimaani seikkaa, että mediataiteen puolelta tulevat kokeelliset elokuvat ovat yhä vahvemmin joko erinomaisia tai puistattavan mitättömiä. Keskitietä harvoin videotaiteen marginaalissa keikkuvilla elävillä kuvilla on.

Händelse vid bank / Incident by a Bank (2010)

Nordisk Panoraman lyhytelokuvan helmiksi valikoitui Paw Charlie Ravnin tanskalainen lyhytanimaatio To venner / Two Friends, ruotsalaisen Ruben Östlundin mestarillinen, Berliinissä ansaitusti parhaan lyhytelokuvan palkinnon saanut, fiktiivis-kokeellinen väkivallan ja elämän sattumien tulkinta Händelse vid bank / Incident by a Bank sekä kuriositeettina mainittakoon, Jonas Selberg Augustsénin ohjaama hirtehinen novellielokuva Höstmannen / Autumn Man, joka kuuluu harvalukuiseen ruotsalaisella rahalla tehtyjen suomeksi puhuttujen elokuvien joukkoon. Suomalaisten lyhytelokuvien puolelta Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen upea Erään Hyönteisen tuho on, jos mahdollista, vielä ohjaajakaksikon edellistäkin elokuvaa (Hanasaari A, 2009) parempi. Bergenissä tuli nähtyä uudelleen myös Juho Kuosmasen Cannes-palkittu Taulukauppiaat, joka sai norjalaisessa elokuvateatterissa koettuna uutta särmää ja vakuuttavuutta.

Festivaalin tarjonta ei Bergenissä minulle yksistään riittänyt vaan hain lisätarjonta paikallisen elokuvateatterin kaupallisesta tarjonnasta, jossa katsoin Lisa Cholodenkon viehättävän The Kids are All Right -elokuvan. Vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon lukeutuva draamakomedia on erinomainen esimerkki elokuvatyylistä, jossa Amerikan Yhdysvallat on elokuvamaana parhaimmillaan. Cholodenko rakentaa oivallisesti helposti lähestyttävän elokuvan, joka aidosti koskettaa ja naurattaa, mutta ei sorru vetistelyyn tai synkkyyteen.

Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta (2010)

Syksyn aikana nähdyistä elokuvista vuoden parhaimpien listalle kirivät myös Jaco van Dormaelin Mr. Nobody, Lee Unkrichin jo aiemmin ylistämäni Toy Story 3 sekä Joanna Sfarin huikean mielikuvituksekas ja persoonallinen elämäkertaelokuva Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta, jossa erityisesti näyttelijätyö etsii vertaistaan. Eric Elmosninon vahvasti tulkitseman nimihenkilön lisäksi Laetitia Castan Brigitte Bardot lienee yksi valkokankaan seksikkäimpiä ilmentymiä sitten Jessica Rabbitin.

Loppuun täytyy vielä kehaista kahta uutta uunituoretta kotimaista elokuvaa. Nimittäin Teemu Nikin vastavalmistunut lyhytdokumentti Play God on hieno ja itseironinen taustakartoitus splatter-elokuvan teosta Suomesta ja Dome Karukosken tänään ensi-iltansa saava Napapiirin sankarit osoittaa taas sen, ettei kyseinen ohjaaja ole pitkän elokuvan saralla vielä epäonnistunut kertaakaan. Napapiirin sankarit on viime vuosien hauskimpia kotimaisia elokuvia ja Lapin kuvauksessaan virkeä poikkeus Helsingissä kuvattujen elokuvien peruskaavaan.

Lucy Was Driving: Lucy Was Driving

Esikoislevynsä julkaissut helsinkiläinen Lucy Was Driving (lue arvio) on herättänyt viime aikoina huomiota MTV:llä ja kaupallisilla radiokanavilla energisellä ja äänekkäällä jenkkirockillaan, joka on kuin täsmäohjuksen tavoin suunnattu juuri murrosikäiselle tyttöyleisölle. Yhtyeen esittämä laskelmoitu melodinen rock kolahtaa varmasti samaan yleisöön, josta kriitikoiden syvästi inhoama Sunrise Avenue on fanijoukkonsa kalastanut. Yritteliäs bändi kärsii ennen kaikkea omaäänisyyden puutteesta.

Delay Trees: Delay Trees

Yhtye, joka kuvaa musiikkiaan erinomaisen onnistuneesti lauseella “tender pop songs that will melt your ears” lupaa jo mainoslauseellaan pelottavan paljon. Onneksi esikoispitkäsoittonsa julkaiseva Delay Trees (lue arvio) lunastaa odotukset ja vielä paljon enemmän. Bändin toiveikkaan haikeassa musiikissa surusilmäinen indie kohtaa kengänkärkiä tuijottelevan samettitakkipopin. Tiivistäen: Delay Trees on yksi parhaimmista esikoislevyistä vuosikymmeneen. Sen melodiseen kitarapoppiin nojautuen taittunee nurkan takana väijyvä talvikin uudesta keväästä haaveillen.

Interpol: Interpol

Mestarillisella debyyttilevyllään Turn on the Bright Lights (2002) allekirjoittaneen hurmannyt Interpol on julkaissut neljännen albumin (lue arvio), jolla toisaalla jatketaan edellisen levyn eeppisempään ilmaisuun kurkottavalla suunnalla, mutta samalla haikaillaan ensilevytysten aikaiseen tummasävytteiseen, mutta tarttuvaan postpunkiin. Daniel Kesslerin tunnistettavat kitarasoundit sahaavat odotetulla tavalla ja Paul Banks laulaa paikoin yhtä tuskallisesti kuin aiemminkin, mutta muuttumattomuus on kuitenkin alkanut käydä yhtyeelle jo taakaksi. Se olennaisin, eli kappaleet, eivät ole enää niin hyviä kuin yli puolen vuosikymmentä sitten.

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä

Uusimmassa Suomen elokuvasäätiön tiedotuslehdessä, SESinfossa (3/2010, lue koko lehti) on toimittamani artikkeli suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisestä festivaalimenestyksestä. Ohessa artikkeli kokonaisuudessaan:

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä 

Nykyhetken lähtökohdat

Suomalainen lyhytelokuva menestyy pienistä resursseistaan huolimatta maailman festivaaliareenoilla hyvin. Elokuvasäätiön kulttuuriviennin piirissä olevat lyhytelokuvat ovat olleet näyttävästi esillä vuoden 2010 aikana monilla kansainvälisesti merkittävillä ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja muissa elokuvien esityssarjoissa. Verrattuna vuoden 2009 vuosipuolikkaaseen kasvua elokuvan kulttuuriviennin volyymissä on tapahtunut nimenomaan lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolella. AVEKin ja säätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa marginaaliin jäävälle elokuvalle. Ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla tavoitetut katsojamäärät ovat merkittävä lisä suomalaisen elokuvan vuosittaiseen katsojajoukkoon.

Tänä vuonna aktiivisimmin ulkomaisilla festivaaleilla esitettyjä elokuvia ovat olleet Iris Olssonin ansiokas lyhyt dokumenttielokuva Between Dreams, Hamy Ramezanin useaan otteeseen palkittu novellielokuva Viikko ennen vappua, Eija-Liisa Ahtilan kokeellinen fiktioelokuva Missä on missä?, Kaisa Penttilän vauhdikas lyhytanimaatio Munaralli sekä Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A. Menestysvuodesta on kertonut sekin, että maailman merkittävimmällä lyhytelokuvafestivaalilla, Clermont-Ferrandin kansainvälisellä lyhytelokuvafestivaalilla Ranskassa esitettiin alkuvuodesta ennätyksellisen monta suomalaista lyhytelokuvaa. Muista maailmanluokan festivaaleista erityisesti Sundance ja Berliini ovat viime vuosina esittäneet useita suomalaisia lyhytelokuvia ohjelmistonsa eri sarjoissa.

Muuttuvassa formaattiviidakossa 35-millinen filmikopio on pitänyt toistaiseksi pintansa korkean profiilin festivaalien ykköskopiona. Muista formaateista digibeta on yhä yleismaailmallisesti hallitsevimpia esitysformaatteja, toisin kuin Digital Cinema Print, joka on lyhytelokuvan markkinoilla ollut toistaiseksi lähes näkymättömissä. Digitaalikopiota suositummaksi esitysformaatiksi ovatkin nousseet helppokäyttöiset Blu-ray -levyt.

Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen: Hanasaari A (2009)

Tapaus Hanasaari A

Viimeisen puolentoista vuoden aikana näkyvin suomalainen lyhytelokuva maailmalla on ollut Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen ohjaama, Helsingin vanhan hiilivoimalan tuhosta ja kaupunkikuvan peruuttamattomasta muutoksesta kertova Hanasaari A (2009), joka sai tuoreeltaan Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa 2009. Jo Tampereen kansainväliseen kilpailuun pääsy oli nuorelle tekijäkaksikolle käänteentekevää, mutta 10 000 euron arvoisen palkinnon ansiosta he saivat monta kuukautta lisäaikaa kehitellä seuraavia tuotantoja.

Tampereen elokuvajuhlien menestyksestä huolimatta ei Hanasaari A:n kansainvälinen menestys tullut yhdessä yössä vaan ovet merkittäville elokuvafestivaaleille aukenivat hiljalleen kesän ja syksyn 2009 aikana. Viime syksyn kuluessa elokuva nähtiin mm. Draman lyhytelokuvafestivaalilla Kreikassa, Nordisk Panoramassa Reykjavikissa, Festival du Nouveau Cinema -festivaalilla Montrealissa, Lyypekin pohjoismaisen elokuvan festivaalilla sekä Lodzin Plus Camerimage -festivaalilla, joka painottaa valinnoissaan elokuvauksen taiteellisia ansioita.

Vartiainen ja Veikkolainen ovat keränneet festivaalimatkoillaan paljon hyödyllisiä elokuva-alan kontakteja festivaalien avainhenkilöistä elokuvantekijöihin. Kaksikon mukaan on ollut palkitsevaa nähdä oma elokuva erilaisten yleisöjen kanssa. – On hieno juttu, että elokuvasäätiö ja AVEK tukevat festivaalimatkoja. Sen jälkeen on aika paljon tekijöistä itsestään kiinni miten mahdollisuudet hyödyntää. Itse olemme olleet iloisesti yllättyneitä siitä, että elokuvalle on löytynyt yleisöä ja kysyntää pitkin maailmaa. Emme uskaltaneet odottaa mitään etukäteen. Festivaalikierros on ollut sarja iloisia yllätyksiä reilun vuoden ajalta, summaavat Vartiainen ja Veikkolainen.

Clermont-Ferrandista Hong Kongiin

Kuluneen puolentoista vuoden aikana Hanasaari A on esitetty lähes 50 ulkomaisella elokuvafestivaalilla. Festivaalilevityksen kannalta elokuvan vahvuus onkin ollut siinä, että se on muotonsa puolesta tullut valituksi niin dokumentti- ja animaatioelokuvafestivaaleille kuin myös kokeellisen elokuvan festivaaleille. Vuoden 2010 aikana Hanasaari A:n merkittävimmät esitysfoorumit ovat olleet Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalit Ranskassa, Full Frame –dokumenttielokuvafestivaali Yhdysvalloissa sekä kansainvälisesti arvostettu Hong Kongin elokuvafestivaali, jossa elokuva voitti parhaan lyhytelokuvan Grand Prix –palkinnon. Kuluneen vuoden aikana kunniamainintoja on tullut myös Saksasta ja Espanjasta. Clermont-Ferrand jäi tekijöille mieleen yhtenä muistorikkaimmista festivaalimatkoista:
– Clermont-Ferrand on lyhytelokuvafestivaalina omaa luokkaansa. Ei varmaan ole toista festaria, joilla alkuiltapäivän kokeellisten elokuvien näytökset myyvät loppuun, kertovat Vartiainen ja Veikkolainen.

Hanasaari A:n ohjaajat ovat laajentaneet elokuvan tuntemustaan katselemalla avarakatseisesti paljon myös muiden tekijöiden uusia elokuvia. Festivaalien aikataulujen salliessa kaksikko on esitellyt oman elokuvansa ennen jokaista näytöstä: – On ollut hauskaa, kun ihmiset ovat tulleet juttusille näytösten jälkeen. Festivaaliklubit ja lentokentät ovat olleet paikkoja, joissa Hanasaari A:ta puolustaneet juryn jäsenet ovat kertoneet miksi pysti ei osunut kohdalle, tekijäduo naurahtaa.

 Vartiainen & Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho (2010)

Ohjaajakaksikon uutukainen lyhytelokuva, Erään hyönteisen tuho, sai maailmanensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa. Uuden elokuvan kysyntä ulkomaisille festivaaleille on alkanut vilkkaana jo varhain.
– Kiinnostusta on jo ollut. Se tosin päätettiin heti, että Hanasaaren kaltaista elokuvaa ei tehdä uudestaan vaan lähdetään muille urille.

Artikkeli julkaistu alun perin syyskuussa 2010 SESinfon numerossa 3/2010.