"This whole world is wild at heart and weird on top" - David Lynchiä (1946-2025) muistaen

David Lynch (1946-2025)

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä sekä kuvataiteilija, muusikko ja valokuvaaja David Lynch poistui keskuudestamme 15.1.2025 keuhkosairauden uuvuttamana 78-vuotiaana. Nykypäivälle tyypillisesti sosiaalinen media täyttyi välittömästi kuvista ja muistoista Lynchin elämään ja uraan, elokuviin ja Twin Peaksiin liittyen. Ihmisten välittämistä muistoista välittyi liki poikkeuksellisen vahvasti se, kuinka merkittävän jäljen hän jätti taiteellaan katsojiin ja kokijoihin sekä taiteen- ja viihteentekijöihin, sukupolvesta riippumatta.

David Lynchin elokuvaura perustui vahvasti tinkimättömään ja omaleimaiseen tunnelmaan ja estetiikkaan. Ei liene liioittelua sanoa, että hänen vaikutuksensa elokuvaestetiikkaan, jopa globaalisti katsoen, on modernin elokuvan merkittävimpiä ja kiistatta jäljitellyimpiä. Hänen nimikemäärällisesti suppea filmografiansa kääntyy eduksi, määrän sijaan korostuu laatu. Lynchin kymmenen pitkää elokuvaa valmistuivat vuosina 1977-2006. Hän oli kaikissa pitkän elokuvan ohjaustöissään myös käsikirjoittajana, The Straight Storya (1999) lukuun ottamatta, usein äänisuunnittelijana ja satunnaisesti leikkaajana. Ylen musiikkitoimittaja Pekka Lainetta lainaten: "David Lynch oli avantgardisti, surrealisti ja peloton outojen maailmojen tutkimusmatkailija. Hän vei kompromissittoman näkemyksen sinne, missä dollarinkuvat silmissä uskotaan loputtoman myötäkarvaan silittämisen autuaaksi tekemisen voimaan."

"Life is very, very complicated, and so films should be allowed to be, too" - David Lynch

Twin Peaks

Lynchistä tuli jo varhain, viimeistään Twin Peaksiin (1990-91, 2017) tultaessa käsite, adjektiivi. Englannin kielen auktoriteetti, Oxford English Dictionary, nimeää kapulakielelle käännettynä lynchiaanisuuden "surrealististen tai pahaenteisten elementtien rinnastamiseksi arkipäiväisten ympäristöjen kanssa ja houkuttelevien visuaalisten kuvien käyttämistä mysteerin tai uhan unenomaisen ominaisuuden korostamiseksi."

Omakohtaiset ensimmäiset muistikuvat lynchiaanisuudesta muistan havainneeni katsottuani lapsena Ryhmäteatterin improvisaatiotaituruutta ohjelmassa Nyhjää tyhjästä (1991). Neil Hardwick teetti näyttelijöillä improvisaatioharjoituksia, joissa kuultiin sisältöä kuvaavia termejä kuten kaurismäkeläinen, lynchiaaninen jne. Jo se jäi mieleen, puhumattakaan harjoitusten outoudesta. En nimittäin tässä vaiheessa ollut vielä Twin Peaksiin tutustunut.

Twin Peaksin ensimmäinen esityskierros Suomessa keväällä 1991 meni minulta vielä katsomiskokemuksena täysin ohi ja ikäni huomioiden, hyvä niin. Muistan silti jotenkin tietyn väreilyn, hypnotisoidun vaikutuksen, joka 1990-luvulla sarjan ympärillä leijaili. Vuosikymmenen edetessä Twin Peaks -vaikutteet, eristyneiden pikkukaupunkien kuvaus ja surrealistiset elementit lipuivat lukuisiin televisiosarjoihin - milloin pastisseina, milloin parodian kohteiksi - jopa Suomeenkin! Kuka muistaa esimerkiksi Mustan kissan kujan (2000)?

Lopulta lukioikäisenä näin sarjan kokonaisuudessaan (luonnollisesti pois lukien Twin Peaks: The Return, 2017) ja vaikka Twin Peaks oli siinä kohtaa jo liki vuosikymmenen takainen ilmiö, tuntui, että juonikäänteitä seurattiin viikoittain herkeämättä ja ne ylsivät puheenaiheiksi nuorten keskuudessa.

Blue Velvet

Lynchin elokuvien pariin sukelsin yläasteelle askeltavana teininä. Kesällä 1997 Yle esitti nipun "Keskiyön elokuvia", jolloin näin paljon parjatun Dyynin (Dune, 1984). Suuremman vaikutuksen  tekivät MTV3:lta 12.11.1997 nauhoitettu Eraserhead (1977) ja uudella televisiokanavalla, Nelosella, 29.12.1997 esitetty Elefanttimies (The Elephant Man, 1980). Erikoinen muistikuva palaa mieleen myös Blue Velvetin (Blue Velvet - ja sinisempi oli yö, 1986) ensikatselusta. Olin halunnut nähdä sen jo pidemmän aikaa, mutta television pääkanavilla sitä ei oltu nähty sitten vuoden 1992, ja koska asuin pienellä paikkakunnalla Keski-Suomessa, ei mistään elokuva-arkistonäytöksistä tai import-videohankinnoista osannut kuin hädin tuskin haaveilla. Lopulta näin sen vuoden 2001 Jupiterin suomalaisena DVD-julkaisuna, jossa kuvasuhde oli raa'asti kropattu sivuilta, välittämättä mitä elokuvassa tapahtuu. 4:3-postikortti käsittelyn myötä elokuva muuttui osin käsittämättömäksi. Suomessa Blue Velvet oli Lynchin elokuvista kaupallisesti menestynein, sillä sen näki elokuvateatterikierroksella lähes 100 000 katsojaa.

Mulholland Drive

Synnyinpaikkakunnallani Joutsassa "elokuvakulttuuritahdon riemuvoitto" oli se, että Lynchin nykyään kenties merkittävimpänä elokuvana pidettävä Mulholland Drive (2001) saatiin pitkän odottelun jälkeen 35 mm -filminä paikalliseen Kinoon nähtäväksi. Filmiaikakaudella kopioita oli vähän, art house -elokuvista usein vain yksi tai kaksi kopiota, jolloin filmikelojen saapumista paikalliseen matkahuoltoon sai odotella kuukausia, ellei jopa vuoden. Kannatti odottaa, vaikka katsojia tuskin kertyi puolta tusinaa enempää.

Lynchin elokuvat muodostivat cinefiliaan taipuvaiselle nuorelle löytöretken uuteen elokuvalliseen maailmaan. Kun kolmetoistavuotiaana aloin ymmärtää, että elokuvat ovat muutakin kuin viihdettä ja ajanvietettä, olivat matkaoppainani nimenomaan Lynchin, Stanley Kubrickin, Alfred Hitchcockin, Martin Scorsesen, Quentin Tarantinon ja Aki Kaurismäen kaltaiset tekijät. Siksikin Lynchin kuolema tuntuu taas yhden aikakauden päätökseltä. On tosin myönnettävä, että Inland Empirea (2006) en ole koskaan nähnyt ja Twin Peaksin kolmas tuotantokausi jäi kesken. Antanen niille jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden, mutta ilmestyessään ne tuntuivat liian sisäänpäinkääntyneiltä. Niissä Lynchin kyky ja halu luoda monitulkintaisia kysymyksiä tuntui jo niin haastavalta, että tipahdin kyydistä.

Kauhun, trillerin ja psykologisen jännityksen ystäville Lynch tarjosi paljon mielen virikkeitä, kutkuttavia pelon hetkiä ja surrealistisia painajaisia. Mulholland Drivestä erityisen vahvan muistikuvan on jättänyt kohtaus, jossa kirkkaassa päivänvalossa, pikaruokaravintolan kulmalta, astuu esiin pelottava kummajainen. Kohtaus voisi osaamattomammissa käsissä olla halpaa säikyttelyä tai peräti koominen, mutta Lynchin auteur-otteella se on niin tehokkaan ahdistavasti pohjustettu, että kohtaaminen jää puistattavalla tavalla mieleen. 

Kaikesta outoudesta ja pelottavasta kolkkoudesta huolimatta Lynchin elokuvissa oli kuitenkin myös  myös sydäntä ja herkkyyttä. Elefanttimies on kyynelkanavien avaajana tehokkaimmasta päästä ja The Straight Storylla Lynch osoitti, että voi tehdä karhean lämpimän elokuvan vaikka ruohonleikkurilla osavaltiosta toiseen kulkevasta vanhasta miehestä.

Angelo Badalamenti & David Lynch

Elokuvan ja television lisäksi Lynch työskenteli mm. taidemaalarina, visuaalisena taiteilijana ja kirjoitti omaelämäkerran ja self help -oppaan sekoituksen Catching the Big Fish: Meditation, Consciousness,  and Creativity (2006, suomeksi Catching the Big Fish: meditaatio, tietoisuus ja luovuus, 2008). Teoksessa Lynch tutustutti lukijat transsendenttiseen mietiskelyyn luovuuden välineenä ja valotti elämänsä karikoita, masennusta ja epäonnistumisia. Musiikin saralla keskeinen ja tunnetuin yhteistyötoveri oli Angelo Badalamenti, mutta yhtä lailla Lynch tuotti ja sanoitti Twin Peaksistakin tutun Julee Cruisen kaksi ensimmäistä albumia 1980- ja 90-lukujen taitteessa ja levytti vielä 2010-luvulla kaksi sooloalbumia, jotka edustivat avantgardistista elektrobluesia.

David Lynch teki uransa varrella satunnaisesti sivuosa- ja cameo-rooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi erinomaisen kiehtova hahmotus legendaarisesta western-ohjaajasta, John Fordista, Steven Spielbergin omaelämäkerrallisessa kasvudraamassa The Fabelmans (2022). Sekin on näkemisen arvoinen suoritus!

PS: Yle Areenasta löytyy kymmenminuuttinen video, jossa joukko elokuvaentusiasteja ja elokuvantekijöitä selittää, mistä on kyse Mulholland Drivessa. Allekirjoittanutkin esiintyy tuolla Yle Teeman elokuvafestivaalia syksyllä 2022 varten kuvatulla videolla.

Ohjaajan muotokuvia, osa 7: John Landis

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käyty jo kuuden jakson verran läpi elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Aiemmissa jaksoissa olen käsitellyt hollantilaista provokaattoria Paul Verhoevenia, veresliharealismin taituria Mikko Niskasta, kauhun, sci-fi:n ja fantasian genreosaajaa, Joe Dantea, amerikanitalialaista mestaria, Francis Ford Coppolaa, vimmaisesti palvottua kulttiohjaajaa, Brian de Palmaa sekä Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattua animaatio-ikonia, Tex Averya. 

Seitsemäs jakso käsittelee John Landisia, joka luovimmalla kaudellaan loi elokuvia, jotka risteilivät usein komediallisesti genrestä toiseen, viihdyttivät ihmeentunnun kautta ja sisälsivät sisäpiirimäisiä elokuva- ja elokuvantekijäviittauksia. Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut juurikaan relevantti tai uutta luova tekijä, mutta 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun alkuun hän osui kultasuoneen toistuvasti ja sai aikaan ikimuistoista viihdettä.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Elokuva(vuode)n viemää

Elokuvavuosi 2024 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Sam Esmailin joutavalla Netflix-tuotannolla Leave the World Behind (2023) ja päättyi jälkeläiseni yhdessä serkkujensa kanssa tekemiin lyhytelokuviin uudenvuodenaattoiltana. Katsoin vuonna 2024 kaikkiaan 524 elokuvaa, joista 266 pitkää elokuvaa (pitkien (yli 60 min.) elokuvien osuus on 51 % kaikista elokuvakatseluista). 524 katsottua elokuvaa (ja 266 pitkää elokuvaa) on sattumalta täsmälleen sama lukema kuin viime vuonna!

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 205 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli päälle 39 % kaikista. Siinä on laskusuhdanne sikäli, että edellisevä vuonna (2023) elokuvateatterikatselujen osuus oli päälle 46 % kaikista. Koronapandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa).

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin festivaaleilla Berliinissä, Bolognassa, Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Forssassa, Helsingissä (DocPoint, Night Visions ja Rakkautta & Anarkiaa), Joutsassa, Malmössä, Sodankylässä ja Tampereella. 

Festivaalikokemuksista suurenmoisin oli Bolognan Il Cinema Ritrovato, jossa minulla oli ilo vierailla ensimmäistä kertaa. Kirjoitin festivaalikokemuksen päihdyttämänä sosiaaliseen mediaan seuraavan oodin: "Elokuva on keksintö vailla tulevaisuutta”, tuumasi legendan mukaan Louis Lumière vuonna 1895. Bolognan Il Cinema Ritrovato -elokuvafestivaalilla tuo 19. vuosisadan ihme näyttäytyi elinvoimaisena, monimuotoisen ja laajan historian omaavana attraktiona, jolla on tulevaisuus. Jos Sodankylän elokuvajuhlat on keskiyön aurinkoineen elokuvautopia, Bologna tuntui ensikertalaiselle kuin unelta.

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Kitisenrannan koulu (Sodankylän elokuvajuhlien merkeissä). Finnkinon saleista tutuimmaksi kävi jälleen "korttelikinoni" Itis.

Kaikkiaan vierailin vuoden 2024 aikana 35 eri elokuvateatterissa, jossa on huomattavaa nousua edellisvuodesta (2023 / 29 eri teatteria). Helsinkiin uudet elokuvateatterit avautuivat Vallilaan (Kino Konepaja) sekä Kamppiin (Kulttuurikasarmin Bio Rex vaihtui loppuvuodesta uuden yrittäjän myötä Gildaksi). Talvipäivänseisauksena (21.12.) hieno kollektiivinen elämys oli Kino Reginassa loppuunmyydylle salille esitetty 70 mm -projisointi Renny Harlinin toimintaklassikosta Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Se muistutti taas siitä, miten elävöittävää umpituttujen elokuvienkin näkeminen on valkokankaalta.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää vankasti optinen media, sillä tulin katsoneeksi blu-ray-, DVD-, ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 137 elokuvaa (eli yli 26 % kaikista). Kotitallenneformaateista blu-ray kiri vihdoin DVD:n ohi. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, YouTube, Yle Areena ja Disney+. Kuvaavaa on kuitenkin, että näistä ainoan vastikkeellisen suoratoistopalvelun (Disney+) osuus katsotuista elokuvista on vain 2 % luokkaa. Toisin sanoen, en juurikaan katso elokuvia suoratoistopalveluista.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 50, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli päättyneenä vuonna 18 %.

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Tex Avery (7 katsottua lyhytelokuvaa vuonna 2024), John Landis (5 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla Robert Zemeckis, Joe Dante, Francis Ford Coppola ja Mikko Niskanen (4 elokuvaa). Kinopaniikki-podcastin seuraajat huomannevat yhtäläisyyden.

Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Arnold Schwarzeneggerin (7 revisiteerattua elokuvaa!) sekä Matti Onnismaan ja Christopher Lloydin (6 elokuvaa molemmilta) tähdittämiä elokuvia. 

Valmistusmaista katseluitani dominoi ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat viimevuotiseen tapaan Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katsoin draamaa, komediaa, dokumentaareja, trillereitä ja kauhua. Selkeästi eniten katsotuin elokuvia sunnuntaisin, perässään lauantai ja maanantai (!). Kuukausista maalis- ja kesäkuu olivat elokuvarikkaimmat ja heinäkuu taas katseluiltaan vähäisin.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2023/2024), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Past Lives (Celine Song, 2023) | blu-ray Pihakino

Zielona granica [Green Border] (Agnieszka Holland, 2023) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

The Substance (Coralie Fargeat, 2024) | DCP Kinopalatsi

The Zone of Interest (Jonathan Glazer, 2023) | DCP Itis

Havumetsän lapset [Once Upon a Time in a Forest] (Virpi Suutari, 2024) | DCP Kino Kulttuurimylly

And the King Said, What a Fantastic Machine [Fantastinen kone, sanoi kuningas] (Axel Danielson, Maximilien Van Aertryck, 2023) | Yle Areena

Furiosa: A Mad Max Saga (George Miller, 2024) | DCP Kinopalatsi

Omenavarkaat [Apple Thieves] (Samppa Batal, 2024) | DCP Tennispalatsi

Før stormen [As the Tide Comes In] (Juan Palacios, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Poor Things (Yorgos Lanthimos, 2023) | DCP Cinema Orion

Celine Songin esikoispitkänä valmistunut Past Lives (2023) pyörittelee kutkuttavasti mahdottomien yhtälöiden tuokioita ja pohtii hurmaavalla tavalla ihmissuhteiden sattumanvaraisuutta. Elokuva, johon oli helppo ihastua.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2023 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

City Girl [Suurkaupungin tyttö] (F.W. Murnau, 1930) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Stop Making Sense (Jonathan Demme, 1984) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Paris, Texas (Wim Wenders, 1984) | DCP Il Cinema Ritrovato

Tôkyô monogatari [Tokyo Story/Ensimmäinen matka] (Yasujirô Ozu, 1953) | Yle Areena

Festen [Juhlat] (Thomas Vinterberg, 1998) | Viaplay

American Pop (Ralph Bakshi, 1981) | DCP Kino Regina

Hollywood Boulevard (Allan Arkush, Joe Dante, 1976) | Plex

The Swimmer [Heijastus] (Frank Perry, 1968) | blu-ray

Dans la nuit [In the Night/Yön pimeydessä] (Charles Vanel, 1930) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

McCabe & Mrs. Miller (Robert Altman, 1971) | DCP Il Cinema Ritrovato

F.W. Murnaun Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930) on kuutamoon puettu ”tarina kahdesta ihmisestä”. Klassiseksi naamioidussa modernissa tarinassaan elokuva kyseenalaistaa sekä perinteiset sukupuoliroolit että raamatullisen ”kunnioita vanhempiasi” -ajatuksen.

Pinnan alta ensikatselujen lisälehtiä:

Babylon (Damien Chazelle, 2022) | blu-ray

Haute Tension [High Tension/Haute Tension - kiihtyvää kauhua/Kiihtyvää kauhua/Switchblade Romance/Haute Tension - Switchblade Romance] (Alexandre Aja, 2003) | 4K Ultra HD

All That Heaven Allows [Kaikki minkä taivas sallii] (Douglas Sirk, 1955) | Yle Teema

Jodorowsky's Dune [Jodorowskyn Dyyni] (Frank Pavich, 2013) | Yle Areena

The McPherson Tape/U.F.O. Abduction (Dean Alioto, 1989) | blu-ray

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2024:

Meshes of the Afternoon (Maya Deren, Alexander Hammid, 1943) | YouTube

You Ought to Be in Pictures [Sopisit elokuvatähdeksi] (Friz Freleng, 1940) | DVD

Le cake-walk forcé (1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

Les chiens policiers (Lucien Nonguet, 1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

The Frozen North [Busterin seikkailut pohjoisnavalla/Kylmä Pohjola] (Buster Keaton, Edward F. Cline, 1922) | blu-ray

Vain toinen meistä [One of Us] (Niina Vuorisara, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Impivaara - uusi maailma [Impivaara - A New World] (Patrik Söderlund, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Lämnad [All Has Been Said] (Natanael Westerberg Andersson, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Vokseværk [Growing Pains] (Mikkel Kruse, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Muohtačalmmit (Arttu Nieminen, Hans Pieski, 2023) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Näkemiin 2024, kuulemiin 2025.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)

Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia (2023)

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 2/5, Saksa

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä toisessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä saksalaisia elokuvia.

Saksa

Saksalaisen elokuvan kansainvälisen menestysreseptin voisi suomalaisista mieltymyksistä päätellen tulkita yllättävänkin eklektiseksi. Nimittäin silloin, kun elokuvan päätuotantomaana on nähty (Länsi-)Saksa menestystä ovat tuoneet niin Riemukupla-jäljitelmät, pikkutuhmat ja "opetukselliset" seksifilmit, toisen maailmansodan draama (Peltirumpu), pohjoismaisten elokuvantekijöiden (Ingmar Bergman, Bille August) Saksassa tuotetut draamat, monikansallinen ulkopuolisuuden kuvaus (Wim Wendersin neo-western/draama Paris, Texas) tai saksalaisten nuorten päihdeongelmia tutkaillut realismi (Christiane F - tyttö metroasemalta).

Tilastoidun historian (1972-) katsotuimmaksi saksalaiseksi elokuvaksi nousee kuitenkin Rudolf Zehetgruberin Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973), joka kolmen vuoden viiveellä saksalaisesta ensi-illasta (Suomen ensi-ilta 20.2.1976) keräsi meillä päälle 155 000 katsojaa.

"Tosi vauhdikas ja jännittävä koko perheen riemuseikkailu, jossa maailman hauskin kupla pistää mutkat suoriksi ja lisää vauhtia konehuoneeseen."

Zehetgruberia on leikkisästi kutsuttu "herbiesploitaation Pelle Pelottomaksi", sillä hän kopioi amerikkalaisten Riemukupla-elokuvien (1969-2005) menestyksen eurooppalaiseksi hittiviihteeksi. Siinä missä amerikkalaisia Herbie-elokuvia tehtiin verkkaisasti, ensimmäisen osan (Riemukupla/The Love Bug, 1969) jälkeen jatkoa saatiin vasta 1974, ennätti Zehetgruberin Käfer-sarja laajeta 1970-luvulla peräti viisiosaiseksi. Elokuvasarjan härmäläisiksi nimiksi ovat kelvanneet varsin villisti niin Jymykupla, Asfalttikupla, Superkärry, Dudu - maailman hassuin auto kuin pakkaa todella hämmentääkseen, Riemukupla (!).

Suomessa suosituimmassa kakkososassa Zehetgruber itse näyttelee kansainvälistä seikkailijaa Jimmy Bondia (!), joka rantautuu uivan ihmekuplansa kanssa Algarveen taistelemaan rahanväärentäjäjengiä vastaan. Urallaan monia pseudonyymejä (mm. Robert Mark, Rudolf Rittberg) käyttänyt Zehetgruber viljeli sarjan elokuvissa päätähti-itsensä ja Jymykuplan välisen naljailun lisäksi sympaattisen kömpelöitä erikoistehosteita. Onkin arveltu, että 1980-luvun alussa Ritari Ässä (Knight Rider) -tv-sarjan luonut Glen A. Larson olisi ottanut inspiraationsa puhuvaan ja temppuilevaan autoon juurikin Käfer-elokuvista.

Saksalaisista pseudodokumentaarisista "seksiraporttielokuvista" (saksaksi Report-Filme) suomalaiset kiinnostuivat samassa 1960- ja 70-luvun aallossa, jossa valkokankailta etsittiin erotiikkaa pikkutuhmista seksikomedioista, pehmopornosta ja "audiovisuaalisista rakasteluoppaista". Valtiollisen elokuvasensuurin moraalisäännöstö oli sen verran löystynyt, että elokuvat pääsivät valkokankaille, vaikkakin sitten alle 18-vuotiailta kiellettyinä, 30% rangaistusverolla ja vieläpä leikattuina. 

Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972)

Saksalais(s)eksploitaatio maistui suomalaisille hyvin. Kymmenen katsotuimman saksalaiselokuvan joukossa on peräti kolme "raporttielokuvaa": Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) keräsi päälle 152 000 katsojaa, Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) päälle 133 00 katsojaa ja Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) liki 115 000 katsojaa. 1970-lukulaista erotiikan nälkää täydensi vielä Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) keräten reippaasti yli 110 000 katsojaa.

Vakavampaa laitaa saksalaiselokuvien menestyksessä edustaa mm. ruotsalaisen auteurin Ingmar Bergmanin Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978), jonka tuotannon taustatarina on mielenkiintoinen. Bergman oli vuonna 1976 muuttanut veropakolaisena Ruotsista Saksan liittotasavaltaan lopulta perättömiksi osoittautuneiden veronkiertosyytösten takia. Müncheniin asettunut mestariohjaaja tuotti Syyssonaatin perustamansa saksalaisen Personafilmin kautta, päärahoituksen tullessa brittiläiseltä ITC Filmiltä. Elokuva kuvattiin kuitenkin Münchenin sijasta vanhassa elokuvastudiossa Oslon edustalla, Norjassa. 

Virallisesti saksalaisen tuotannon dialogi on ruotsiksi, keskeisin työryhmä Ruotsista ja elokuva sai ensi-iltansa Tukholmassa 8. lokakuuta 1978. Golden Globella parhaana ulkomaisena elokuvana palkittu teos oli Ingmar ja Ingrid Bergmanin ainoa elokuvayhteistyö. Ingmar oli kirjoittanut elokuvan tarinan varta vasten Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin näyteltäväksi. Ingmarin käsikirjoitus ja Ingridin pääosasuoritus ylsivät saroillaan Oscar-ehdokkuuksille.

Kymmenen katsotuinta saksalaiselokuvaa Suomessa (1972-):
1. Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973) 155 570 katsojaa

2. Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) 152 629 katsojaa

3. Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978) 133 841 katsojaa

4. Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) 133 807 katsojaa

5. Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) 119 751 katsojaa

6. Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) 114 945 katsojaa

7. Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) 111 155 katsojaa

8. Henkien talo (The House of the Spirits, 1993) 111 032 katsojaa

9. Paris, Texas (1984) 105 036 katsojaa

10. Christiane F. - tyttö metroasemalta (Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo, 1981) 102 006 katsojaa

Lähteet:

Elokuvasarja: Jymykupla 1972-1979. https://screensteel.home.blog/elokuvasarja-jymykupla-1972-1979/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Jymykuplan uudet seikkailut. https://kinoregina.fi/elokuva/1031125/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Ohjaajan muotokuvia, osa 6: Tex Avery

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella käsitellään elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Kuudes jakso käsittelee animaattori, elokuvaohjaaja ja sarjakuvapiirtäjä Tex Averyä, joka oli yksi amerikkalaisen animaation kultakauden kärkihahmoista. Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan ultranopealla, väsymättömällä ja monimielisellä komiikalla. Absurdin huumorin, nopeiden leikkausten ja erikoisten visuaalisten efektien keinoja hyödyntäen Avery vaikutti merkittävästi animaatioelokuvan kehitykseen.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 1/5, Tanska

Vuonna 2023 suomalaiset kävivät keskimäärin 1,28 kertaa elokuvissa kalenterivuoden aikana. Vuosituhannen vaihteessa samainen luku hääri 1,3-1,5 käynnin välissä. Voidaankin todeta, että suomalaisten elokuvateatterissa käyntitottumuksessa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta  koronapandemiasta tai suoratoistopalveluista huolimatta. Alkusyksystä ilmestyneen kuluttajatutkimuksen mukaan elokuvien kuluttaminen on keskittymässä muiden kulttuuriharrastusten tavoin korkeammin koulutetulle ja paremmin tienaavalle väestönosalle. Jos epäreiluksi vertailukohteeksi ottaa ajan ennen televisiota, 1940-luvun, on tapahtunut valtava laskusuhdanne. Suomalaiset kävivät elokuvissa 1940-luvulla keskimäärin 8 kertaa vuodessa.

Suomen elokuvasäätiön katsojatilastoja kokoavat verkkosivut ovat ehtymätön lähde mielenkiintoiselle tilastohistorialle. SES:n sivuilta näkee elokuvateatterilevityksessä katsojia keränneet elokuvat vuodesta 1972 lähtien.

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea!
Tässä ensimmäisessä artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä tanskalaisia elokuvia.

Tanska

Moderni tanskalainen elokuva tunnetaan eritoten entisten dogma-taitureiden Lars von Trierin ja Thomas Vinterbergin näkemyksellisistä draamaelokuvista, vaan onko se koko kuva?

Ei, ainakaan katsojatilastoissa mitattuna.

Suomalaiset jonottivat 1970-luvulla katsomaan John Hilbardin (anteeksi kenen?) "sängynlaitaelokuvia". Ohjaaja/käsikirjoittaja John Hilbard (1923-2001) oli oikealta nimeltään John Hilbert Larsen, joka aavisti eurooppalaisten audiovisuaalisen seksinnälän menestystuotteillaan kuten Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1972), Rehtori sängynlaidalla (Rektor på sengekanten, 1972) ja Pukki sängynlaidalla (Motorvej på sengekanten, 1972). Edellä mainittu elokuvakolmikko keräsi kaikkiaan päälle 390 000 katsojaa, suurimpana menestyksenä Hammaslääkäri sängynlaidalla 162 272 katsojalla.

Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1972)

Channel Sex Oy:n julkaiseman suomalaisen videotallenteen takakannessa elokuvan kehutaan tarjoavan tanskalaista laatuseksiä hauskimmillaan. "Hammaslääkäri on maailmankuulua sängynlaitasarjaa, jota saamme jatkossa lisääkin nähtäväksemme. Ole Søltoft on tuttuun tyyliin pääpukkina ja tanskattaret esittelevät sulojaan antoiseen tyyliinsä. Hammaslääkärin suuresta suosiosta kertoo myös se, että elokuva julkaistaan -84 keväällä myös Suomessa uudestaan elokuvateatterilevityksessä ja menestys on ollut entisenlainen."

Hilbardin menestyselokuvat linkittyvät Palladium Filmsin tuottamiin pikkutuhmiin tanskalaiskomedioihin, joista ensimmäinen Pukki paratiisissa (Det tossede paradis, 1962) valmistui sittemmin Oscar-palkitun (Ranskalainen illallinen/Babettes gæstebud, 1987) Gabriel Axelin ohjaamana. Suuren kansainvälisen suosion saanut seksikomedia sai Ruotsissa kaksi miljoonaa katsojaa ja tienasi pelkästään Saksan liittotasavallasta 18 miljoonan Saksan markan lipputulot! Se oli hyvä saalis 700 000 Tanskan kruunua maksaneelle pehmopornoilulle. 

Elokuva-alalla keskeisissä asemissa työskennelleen Jukka Mäkelän mukaan Suomen Filmiteollisuus osti Pukki paratiisissa -elokuvan levitettäväksi myös Suomessa, mutta kun studiomoguli T.J. Särkkä näki elokuvan, hän piti sitä mahdottoman törkeänä ja myi sen välittömästi Mäkelän suvun Kinostolle. Kinoston tytäryhtiö Filmipaja toi elokuvan Suomeen ensi-iltaan joulukuussa 1963 ja se pysyi Helsingin Maximin ohjelmistossa yli vuoden verran. 1980-luvun lopulla "kananmunia syövien miehien viriiliydestä" kertova Pukki paratiisissa sai uudelleen mediahuomiota, kun vastavalittu kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen mainitsi sen kysyttäessä mitä elokuvia hän on viimeksi nähnyt.

Elokuvasäätiön tilastoinnin ulkopuolelle jäävää, tosin siltikin liki 47 000 katsojaa saanut Masukka sängynlaidalla -elokuvaa (1970) mainostettiin suomalaisena videojulkaisuna svengaavalla tavalla: "Pukki-sarja jatkuu! Lisää alkuperäistä tanskanriemua Ole Søltoftin ja kumppaneiden seurassa!

Tuhottoman hauskaa seksiriemua, joka on naurattanut ihmisiä maailman jokaisessa kolkassa - eikä syyttä, sillä tämän hauskempaa seksihupailua on vaikea löytää."

Lars von Trierin elokuvista katsotuin on monikansallisena tuotantona valmistunut englanninkielinen Breaking the Waves (1996), joka keräsi päälle 62 000 katsojaa. Thomas Vinterbergin tuotannosta katsotuin on, päälle 25 000 katsojalla, ehkä yllättäen, Yhdet vielä (Druk, 2020), joka omissa mielikuvissa jäi koronapandemian jalkoihin keväällä 2021.

Breaking the Waves (1996)

Kymmenen katsotuinta tanskalaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1971) 162 272 katsojaa

2. Rehtori sängynlaidalla (Rektor på sengenkanten, 1972) 143 554 katsojaa

3. Pukki sängynlaidalla (Motorvej på sengekanten, 1972) 86 135 katsojaa

4. Yöt Ilsen kanssa (Et døgn med Ilse, 1971) 80 153 katsojaa

5. Ei rihmaakaan (Uden en trævl, 1968) 70 345 katsojaa

6. Hyvät tavat pylvässängyssä (Takt og tone i himmelsengen, 1972) 67 297 katsojaa

7. Breaking the Waves (1996) 62 441 katsojaa

8. Kaksoiskukkulan sankarit (I Tvillingernes tegn, 1975) 56 843 katsojaa

9. Viisikko ja vakoojat (De 5 og spionerne, 1969) 50 549 katsojaa

10. Romantiikkaa sängynlaidalla (Romantik på sengekanten, 1973) 49 239 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Rämö, Matti: "Laajakulma: Suomalaisen elokuvakulttuurin väriläiskä". https://ylioppilaslehti.fi/2005/01/laajakulma-suomalaisen-elokuvakulttuurin-varilaiska/. Linkki tarkistettu 4.9.2024

The Texas Chain Saw Massacre 50 vuotta! Videohysterian symboli on täällä taas

Yksi (kauhu)elokuvahistorian vaikutusvaltaisimmista elokuvista, toissapäivänä Varietyn kauhuelokuvalistauksessa paalupaikan lunastanut Tobe Hooperin The Texas Chain Saw Massacre (1974) varttuu päivälleen tänään puolen vuosisadan ikään. Suomessa (myös nimillä Texasin moottorisahamurhat ja Moottorisahamurhaaja) pelkoa ja inhoa aina 2000-luvun alkuun asti lietsonut elokuva saa peräti uusintaensi-iltakierroksen valkokankailla Night Visions Distributionin toimesta.

Valmistuessaan The Texas Chain Saw Massacre merkitsi uuden, entistä kyynisemmän ja yhteiskuntakriittisemmän ajan alkua amerikkalaisessa kauhuelokuvassa. Jari Mustonen on Elitisti-verkkolehdessä tuonut myös esiin, että ”omalta osaltaan se kuitenkin jatkoi jo 1960-luvun loppupuolella alkunsa saanutta pessimistisen väkivallan kuvausta, jonka ensimmäisenä lähettiläänä oli toiminut George A. Romeron Night of the Living Dead (1968).”

Tobe Hooperin pienellä budjetilla ohjaama elokuva on läpeensä häiritsevä: levoton ääniraita kirskuu ja vonkuu, nerokkaat kuvakulmat ja leikkaukset pitävät katsojan jatkuvasti varpaillaan. Hooper kiristää katsojan aistit äärimmilleen luoden koko ajan tehokkaasti mielikuvaa siitä, että jotain kauheaa on tulossa. Elokuvan nuoret näyttelijät, eritoten Marilyn Burns, onnistuvat ilmentämään ekspressiivistä kauhua, joka lähtee näyttämötaiteellisen tekniikan sijasta suoraan sielusta ja luiden ytimistä. Huudot jäävät elämään, koska ne kuulostavat aidoilta. Kauhun ja sysimustan tragikomedian keinoin elokuva ruotii porvarillisten perhearvojen ja -perinteiden kieroutuneisuutta.

Ylilyövät väkivaltasyytökset

Hooperin häiriintynyt terrorin mestariteos on yksi elokuvasensuurihistorian maailmanlaajuisesti tunnetuimpia kieltotapauksia. The Texas Chain Saw Massacre nostettiin monessa maassa kepin nokkaan väkivaltaviihteen raaistavimpana tapauksena. Sitä parjattiin milloin mistäkin väkivaltaan lietsomisesta ja usein sen kieltoa puolsivat tahot, jotka eivät olleet sitä nähneet. Elokuvalle osoitetut väkivaltasyytökset olivat sikäli ylilyöviä, että lopulta kauhuteoksen paljon parjattu raakuus ja väkivalta on hyvin minimalistista. Kuten Film-o-holicin kriitikko Juha Rosenqvist on havainnut: väkivalta ei tapahdu valkokankaalla, vaan katsojan omassa mielessä. Se ei mässäile väkivallalla, verellä tai murhateoilla, toisin kuin sitä jäljitelleet tusinatuotannot.

The Texas Chain Saw Massacre kiellettiin ilmestyessään laajasti ympäri maailmaa, mm. Iso-Britanniassa, Australiassa, Ranskassa, Irlannissa, Singaporessa, Länsi-Saksassa ja kaikissa pohjoismaissa, lukuun ottamatta seksin ja väkivallan liberaalia kansakuntaa, Tanskaa. Norjassa levityskielto perustui elokuvan ”pelottavaan väkivaltaan” ja kieltopäätös pysyi voimassa aina vuoteen 1997 saakka. Suomessa Valtion elokuvatarkastamo näki elokuvassa liikaa väkivaltaa ja provosoivaa raakuutta.

Sensaatiohakuista hysteriaa

The Texas Chain Saw Massacre yritettiin saada Suomessa levitykseen kolmesti, vuosina 1984, 1990 ja vielä 1994, mutta jokaisella kerralla elokuva hyllytettiin. Kieltoperusteena oli yleisesti elokuvan raaistavuus, jota demonstroitiin vieläpä katsojille moraalipaniikin lietsonnan merkeissä Ajankohtaisessa kakkosessa 1980-luvulla. Malli tähän asiaohjelmissa tapahtuvaan hysterisointiin kopioitiin suoraan länsinaapurista. Niin Suomessa kuin Ruotsissa ajankohtaisohjelmissa oli väkivaltaelokuvia vuokranneiden alaikäisten haastatteluja sekä studiokeskustelu kulttuuriministerin ja videotallenteiden asemasta selvitystä tekevän henkilön kanssa. Ruotsalainen Studio S myös tenttasi sensaatiohakuisesti koululaisia siitä, kuinka moni on nähnyt Texasin moottorisahamurhat. Kirkassilmäiset koululaiset selostivat hymyssä suin järkyttäviä kauhukohtauksia. Ohjelman tekijät pohjustivat suurkulutuksen vaikutelmaa näyttämällä lapsille jaksoja elokuvasta sekä tarjoamalla rahaa ja hampurilaisia, 1980-lukulaisia huumeita.

Videoväkivallalla mässäilleille ajankohtaisohjelmille oli sekä Suomessa että Ruotsissa merkittäviä seurausvaikutuksia. Sanomalehdet täyttyivät pöyristyneistä mielipidekirjoituksista, reportaaseista ja pääkirjoituskommenteista samanaikaisesti, kun poliisi teki ratsioita videovuokrausliikkeisiin ja takavarikoi vuokrasopimuksia. Helmikuussa 1981 postimyyntikatalogi saattoi jo mainostaa väkivaltaelokuvia seuraavasti: ”Näistä ohjelmista puhuttiin TV:n videoväkivalta-ohjelmassa. Tilaa nopeasti!” Suomessa raaistavana kokonaan kielletyn Texas Chain Saw Massacren brittiläisessä videojulkaisussa ei ollut suomenkielisiä tekstejä, mutta import-nauhan sai postimyynnin kautta 420 markalla. Kaikki tämä vauhkoilu vain lisäsi kielletyn hedelmän tuntua. Vähintäänkin kopion kopion kopioina katsotuissa videonauhoissa oli milloin hepreankieliset, milloin hollanninkieliset tekstit.

Suurin yksittäinen huolenaihe suomalaisessa videoväkivaltakeskustelussa nousi esiin lastensuojeluun liittyvistä näkökohdista. Tästä näkökulmasta oli mahdollista niputtaa kaiken tyyppinen väkivalta yhteen pohtimatta tarkemmin eri väkivallan lajeja, niiden tarkoitusta ja ilmenemismuotoja. Keskustelu kääntyi toistuvasti lapsia saalistaviin moottorisahamurhaajiin, joilta kaikki moraalisen selkärangan omaavat aikuiset halusivat suojella lapsia. Suomessa kokonaan kielletyn Texas Chain Saw Massacren lihakoukkukohtauksen esittäminen ajankohtaisohjelmassa, parhaaseen katseluaikaan, sai kauaskantoiset yhteiskunnalliset seuraukset. Katsojia suorastaan uhkailtiin elokuvan väistämättömillä rappioittavilla vaikutuksilla. Suorasanaisimmat ehtivät jo uhata moottorisahamurhaajien sukupolven synnyllä, jos tällaista ryönää päästettäisiin levitykseen. Keskustelu väkivallan kuvallisesta esittämisestä, sen vaikutuksista sekä hallitsemisen tarpeesta ja keinoista pysyi vilkkaana vuosien edetessä. 

Suomen Kuvalehti julkaisi talvella 1986 seitsemänluokkalaisen koululaisen ainekirjoituksen ”seikkailusta öisessä kaupungissa”. Äidinkielen opettajan suunniltaan saaneessa ainekirjoituksessa nuorukainen yrittää katsoa Texasin moottorisahamurhia, mutta kyllästyy, koska video ei ole tarpeeksi raaka. Hän lähtee Asematunneliin hillumaan isänsä uuden moottorisahan kanssa (”Tunnelissa oli tavallainen ilta. Skinarit hakkasivat muita ja Pekka hakkasi mummoja lihakirveellä ja kuristi skinareita siimalla.”). Suomen Kuvalehden kirjoituksessa hätääntynyt opettaja sai puheenvuoron, jonka mukaan väkivaltavaaraa oli vähätelty. Aikuiset lukijat ja kokijat lokeroivat ironisesti raakuuksiin ja paatuneisiin nykynuoriin suhtautuvan koululaisen epäinhimilliseksi vidiootiksi.

Sensuurivapauden aika 

Cinema Mondon maahantuomana The Texas Chain Saw  Massacre sai Suomen ensi-iltansa historiallisesti 1.11.1996. Elokuva kiellettiin alle 18-vuotiailta voimakkaan psykologisen kauhun perusteella. Korkea ikäraja mahdollisti ainoastaan elokuvateatterilevityksen, sillä tiukka videolaki piti huolen siitä, että elokuva oli vielä tallennelevityksen ulkopuolella. Lopulta elokuviin kohdistuva aikuissensuuri poistui suomalaisesta lainsäädännöstä uudenvuodenpäivänä 2001. Kun allekirjoittanut muutamaa kuukautta myöhemmin keväällä 2001 piteli kädessään Future Filmin julkaisemaa suomenkielisin tekstein varustettua uudenkarheata DVD:tä, tuntui siltä, että Suomessa oli otettu iso harppaus sensuurivapauden tiellä.

Moottorisahamurhaajalla elokuvahistorian lehdille itsensä kirjoittaneen Tobe Hooperin (1943-2017) myöhempi ura oli epätasaista painia kaupallisten paineiden ja genre-vaateiden ristiaallokossa. Omalle lempilapselleen hän ohjasi Cannon Groupin mahdollistamana edeltäjäänsä roimasti humoristisemman jatko-osan The Texas Chainsaw Massacre 2 (1986). Vakavuutta välttelevä ja asenteeltaan ironisen irrotteleva jatko sai ilmestyessään erittäin nihkeän vastaanoton, mutta on vuosien saatossa muodostunut ajattoman mustan huumorin kulttisuosikiksi. Splatterin sulttaanin, Tom Savinin taitavat erikoistehosteet tukevat hirtehisen elokuvan koomista sävyä.

Ohjaajan muotokuvia, osa 5: Brian De Palma

Kinopaniikki-podcastin toinen tuotantokausi ohjaajien muotokuvineen on edennyt jo puoliväliin. Viides jakso käsittelee Brian De Palmaa, vimmaisesti palvottua kulttiohjaajaa, valtaapitävien kriitikkoa ja vasemmistolaista hämmentäjää, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle. Estetiikaltaan De Palman elokuville tyypillisiä visuaalisia kikkoja ovat olleet pitkät otokset, oudot ja leijailevat Steadicam-ajot sekä valkokankaan jakava split screen -tekniikka.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

"Kyl minust toi Loiri ampuu tos tyypis karkeesti yli - ei tommost oo eläväs elämäs" eli Uuno Turhapuro armeijan leivissä 40 vuotta

Viimeisen puolen vuosisadan aikana kaksi kotimaista elokuvaa on ylittänyt elokuvateatterilevityksessä 700 000 katsojan haamurajan. Väinö Linnan klassikkoromaanin kolmas filmatisointi, yli miljoonaa katsojaa* tunteiden temppeleihin koonnut Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) ja Ere Kokkosen sotilasfarssimainen komedia Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984). Yhdistävänä tekijänä näillä kahdella on toki armeijan harmaat ja puolustusvoimien tuki, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Louhimiehen elokuva on riipaiseva jatkosodan kuvaus, kun taas Turhapuro-saagan yhdeksäntenä elokuvana valmistunut armeijan leivissä on harmiton "kala kuivalla maalla" -farssi. Päivälleen (31.8.1984) 40 vuotta sitten ensi-iltansa saanut Spede-tuotanto keräsi elokuvateattereihin 750 965 katsojaa, mikä rikkoi ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) suosion (613 009 katsojaa) tuntuvasti.

Uuno Turhapuro sotilasfarssiperinteen jatkajaksi

Uuno Turhapuro armeijan leivissä voidaan sujuvasti laskea suomalaisen sotilasfarssilajityypin jatkajaksi, joiden tuotannollinen kultakausi ajoittuu 1950-luvulle. Lajityypin aamunkoitto oli tosin koittanut jo vuonna 1921, jolloin Lyyra Filmi tuotti Hjalmar V. Pohjanheimon elokuvan Kun solttu-Juusosta tuli herra (1921). Leskirouva Söderlundin palvelijatarta liehittelevä Solttu-Juuso saa elokuvan edetessä myös leskirouvan ihastumaan itsensä ja soppa on valmis. Elokuvan humoristisuutta on tosin nykyään mahdotonta tarkistaa, sillä teos on kokonaan tuhoutunut.

Huomattavimmin sotilasfarsseja alkoi siunaantua 1930-luvun lopulla. Yrjö Nortan ja Toivo Särkän yhteisohjaus Rykmentin murheenkryyni (1938) avasi pelin menestyksekkäästi. Topiaksen näytelmäkäsikirjoitukseen pohjautuneesta elokuvasta tuli Suomen Filmiteollisuudelle siihenastisista elokuvista kaupallisesti menestynein. Kritiikit luonnehtivat Rykmentin murheenkryyniä lapselliseksi sotilasfarssiksi, mutta jälkeen päin on tulkittu, että huumorin kautta se pyrki nostattamaan maanpuolustushenkeä toista maailmansotaa edeltävässä kiristyvässä poliittisessa tilanteessa.

Jees ja just (1943)

Toisen maailmansodan aikana Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi tehtailivat kuin vuorotellen sotilasfarsseja: Ryhmy ja Romppainen -sarja (1941-52) eteni lopulta trilogiaksi asti, vaikka Jees ja just (1943) päätyikin aina kieltoon saakka jatkosodan jälkeen. Ensin päämaja piti elokuvaa sen ilmestyessä suomalaisia sotilaita halventavana, ja lopulta kieltopäätös syntyi elokuvan neuvostovastaisuuden nojalla. Jees ja just vapautui esityskiellosta vasta glasnostin myötä vuonna 1988.

Varsinainen liukuhihnatuotannon aika koitti 1950-luvulla, jolloin sotilasfarsseissa kunnostautuivat erityisesti Mauno Mäkelän johtama Fennada-Filmi ja TJ Särkän Suomen Filmiteollisuus. Sotilaselämää parodioivissa ja armeijan byrokratialle vinoilevissa elokuvissa liikuttiin tyypillisesti varusmiespalveluksessa tai kertausharjoituksissa, harvemmin varsinaisessa sotatilanteessa. Elokuvien juonet olivat usein stereotypioille nauravia ja toisteisuudessaan puuduttavia. Lemmenjuonia, identiteettien vaihdoksia, ristiin pukeutumista, tyhmiä savolaisia vääpeleitä, komentajan tyttäriä ja komeita upseereita riitti elokuvasta toiseen. 

Majuri maantieltä (1954) 

Elokuvat saattoivat olla puolustusvoimia kohtaan hierarkiakriittisiä ja tehdä surutta pilaa "asevoimien" päällystöstä, mutta vahingossakaan mihinkään militarismin, nationalismin tai asevelvollisuusaatteen kritiikkiin ei höyhenenkevyissä elokuvissa kajottu. Siitäkin huolimatta Reino Helismaan kynäilemä ja Ossi Elstelän ohjaama Majuri maantieltä (1954) aiheutti mielipahaa puolustusvoimissa. Puolustusvoimain komentaja, jalkaväenkenraali K.A. Heiskanen katsoi elokuvan loukanneen siinä määrin Suomen puolustusvoimain kunniaa, että hän eväsi yhtiöltä kaiken avun Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955) kuvauksissa. Taustalla hiersi myös Heiskasen närkästys Linnan sodanjohtokriittistä romaania kohtaan. Puolustusvoimain komentaja lähetti terveisensä adjutantin kautta: "Kenraali sanoi näin, että koska te teitte sellaisen kuvan kuin Majuri maantieltä, niin ei anneta teille remmin pätkääkään." Näin siitäkin huolimatta, että alkutekstien yhteyteen oli lisätty sovitteleva teksti: "Tällainen kommellusten kehrä voisi lähteä kierimään minkä valtakunnan armeijan yksikössä tahansa. Mikseipä siis myöskin Suomen! Seuratkaamme siis Majurimme seikkailuja hymy silmäkulmassa ja nauru huulilla, sillä: Ken leikistä suuttuu, siltä jotakin puuttuu!" Lopulta Laineen Tuntemattomaan saatiin aseistus ja rekvisiitta sisäasiainministeriön alaiselta rajavartiolaitokselta ja TK-miesten (tiedotuskomppanian) kuvaama autenttinen filmiaineisto kompensoi osittain armeijan kieltäytymistä yhteistyöstä. 

Suomalaisen elokuvan studiokauden väistyttyä sotilasfarssit tuntuivat kuolleen sukupuuttoon tarpeettomina, kunnes lajityypin elvytti porilainen Visa Mäkinen elokuvallaan Likainen puolitusina (1982). Itseoppinutta elokuvantekijää oli lyöty kriitikoiden saralta surutta jo vuosien ajan, niinpä Likaisen puolitusinan valmistuessa Mäkinen liitti alkutekstien yhteyteen tuottajan eli itsensä terveiset: "Tässä vaiheessa voi kaikki vapaalipuilla tulleet elokuvakriitikot lähteä pois. Tässä ei ole mitään teille sopivaa materiaalia - mutta hiljaa, ettei muut häiriinny". Tyyli, jolla kriitikoiden kirjoituksista loukkaantunut Mäkinen tölväisi kriitikoita oli opittu Spede Pasaselta. Mäkinen asemoikin itsensä Speden tapaan samaan oppositioasemaan "taidetta", kriitikoita ja Suomen elokuvasäätiötä vastaan. "Jos elokuva ei saa olla viihteellistä ja hauskaa, en tee elokuvia, teen elokivoja", totesi Mäkinen. Sodanjulistus kriitikoille palkittiin noin 82 000 elokuvateatterikatsojalla. Katsojamäärällä Likainen puolitusina oli valmistumisvuotensa viidenneksi katsotuin kotimainen, jättäen taaksensa mm. Mika Kaurismäen kulttimaineikkaan road-movien Arvottomat (1982).

"En kai mä nyt jumalauta mene niin hirveää elokuvaa katsomaan"

Uunon astuessa suorittamaan ”himpun verran keskenjäänyttä” asepalvelusta hän oli ennättänyt toimia nimikkoelokuvissaan jo mm. huippuviulistina, professorina, elokuvanäyttelijänä, lottovoittajana, rautakauppiaana, presidenttiehdokkaan vävynä ja muistinmenetyksen kautta myös naisena, peräti kahdesti. Turhapuro-elokuvien suosio oli tuntuvasti hiipunut jopa Spede-asteikolla fragmentaariseen Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuvaan (1983) tultaessa. Toisteinen muistinmenetys päättyy lopputeksteissä mainittuun kirjalliseen vitsiin: Seuraava ensi-ilta: Uuno - Leningradin lemmikki. Suomen ja Neuvostoliiton kauppasuhteille kujeilu ei kuitenkaan johtanut ulkomaankuvauksiin. Vuosikymmenessä oli tehtailtu kahdeksan Uuno-elokuvaa ja oli aika keksiä jotakin uutta. 

Vuonna 1983 Spede myi yhtiönsä Mainostelevisiolle, minkä seuraus näkyy vielä tänäkin päivänä MTV:n ohjelmakartassa jatkuvina Turhapuro-uusintoina. Spede luovutti ostajaosapuolelle vanhojen elokuviensa ikuiset tv-oikeudet. Samaan kontrahtiin kuului myös sitoumus tuottaa television puolelle sketsisarja sekä valmistaa myös muita elokuvia viiden vuoden ajan. Molemmat toteutuivat: Spede Show palasi televisioon tammikuussa 1984 jatkuen vuoteen 1987 saakka, jonka perintöä jatkoi vielä Vesku Show (1988-91). Uunojen sivussa ns. kakkostuotantoina valmistui nippu Spede Show'n sketsihahmoja hyödyntäneitä ilokivoja. 

Lentävät luupäät (1984)

Erityisen ylimalkaisesti, ilman käsikirjoitusta ja kuvaussuunnitelmia toteutettu Lentävät luupäät (1984) sai tuotantopäällikkönä toimineen Ere Kokkosen hermostumaan: "Pasaselta kesti kauan saada elokuva kasaan. Pertti oli merkinnyt kuvatun käsikirjoituksen kohtauksen erivärisille pienille paperilapuille ja rakenteli niiden avulla elokuvan kokonaisuutta kontallaan työhuoneensa lattialla. Taisi siivoja kerran ne sotkeakin, mutta elokuva siitä syntyi. Kun se lopulta valmistui, ihmettelin, eikö hän mene ensi-iltaan. Spede vastasi: "En kai mä nyt jumalauta mene niin hirveää elokuvaa katsomaan". Kokkosen muistelmien mukaan ensi-iltaan ei yhtiöstä "ehtinyt" kukaan. Päälle 80 000 katsojaa näki elokuvan kuitenkin valkokankaalta, vaikka Kalevan Jarno Mällinen (21.2.1984) totesi kritiikissään teoksen olevan "synkeä selluloidiuloste".

Ere Kokkonen lupautui jatkamaan Turhapurojen ohjaajana sillä ehdolla, että hän tekisi seuraavan elokuvan käsikirjoituksen. Kaikki edelliset Uunot oli kreditoitu Speden kynäilemiksi, vaikka Vesa-Matti Loirin ja Kokkosen rooli repliikkien ja tapahtumien ideoinnissa ja improvisoinnissa saattoikin olla huomattava. Lopulta Uuno Turhapuro armeijan leivissä kreditoitiin siten, että Spede, Loiri ja Simo Salminen osallistuivat käsikirjoituksen suunnitteluun, mutta lopulta Kokkonen vastaisi kokonaisuudesta. 

"Vesku vastaisi edelleen Uuno ulkonäöstä, minä saisin muokata tyypin sisäistä minää"

Kokkosen idea oli saada Uuno johonkin aivan uuteen ympäristöön. Aiemmista elokuvista tuttu Helsinki ja jääkaapin varjo oli käynyt jo mielikuvituksettomaksi ja toisteiseksi. Kokkonen hahmotti sotilasfarssiperinteen studiokaudella kukoistaneeksi komedian lajiksi. Turhapuron yhdistäminen sotilasfarsseihin oli varmalta kuulostava menestysresepti: törmäyttää kaksi maailmaa herkullisen humoristiseksi kokonaisuudeksi.

Niinpä Uunon henkilöhistoriaa kirjoitettiin jälkeen uusiksi, sillä Häpy endkössä (Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon, 1977) tarina Uunon armeijavuosista oli kerrottu toisin: hän oli hyökännyt Ruotsiin ja joutunut kolmeksi vuodeksi sotavankeuteen. Uuno-elokuville tyypillisesti tämä edellinen historia pyyhittiin olemattomiin uuden tieltä, jossa appiukko vuori(sto)neuvos Tuura (Tapio Hämäläinen) on juuri nimitetty puolustusministeriksi ja Uuno pyytää tältä vapautusta asepalveluksesta. Tuura luonnollisesti määrää Uunon asepalvelukseen ja farssimaiset katastrofin ainekset ovat käsillä. 

Speden jo 1960-luvulta kantautuneeseen ideaan pohjautui elokuvan lopun vitsi, jossa Suomi aloittaa sodan Ruotsia kohtaan. Muuten Spede ei puuttunut Kokkosen tarinaan tai ohjaukseen, sivuosarooli Härski Hartikaisenakin jäi edellisiä elokuvia huomattavasti pienemmäksi.

Kokkonen ja Loiri pohtivat Uunon tyyppiä tarkasti, ja kokivat hienoisen suunnanmuutoksen olevan paikallaan. Kokkonen eritoten koki Uunon menneen liian ilkeäksi, joten sävyjä pehmennettiin ja anarkistisuutta vähennettiin. Loiri piti kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että Uunon ulkonäkö pidettäisiin ennallaan armeijaolosuhteissakin. "Teimme kompromissin: Vesku vastaisi edelleen Uuno ulkonäöstä, minä saisin muokata tyypin sisäistä minää", kirjoittaa Kokkonen elämäkertakirjassaan Muisti palailee pätkittäin. 

Kokkonen kirjoitti käsikirjoitusta huolellisesti ja pitkään, minkä taloudellisesti mahdollisti kuukausipalkka Mainostelevision palveluksesta. Loirin vaatimuksesta elokuvaan kirjoitettiin mukaan upseerikerholla nähtävä biljardikohtaus, jossa taitavana biljardinakin tunnettu taiteen ja viihteen moniottelija pääsi näyttämään taitojaan. "Halusin Uunoon ehdottomasti biljardikohtauksen ja suunnittelin sen erään vanhan tv-esiintymiseni pohjalta. Siinä pallo osuu kolmen vallin kautta toiseen palloon niin, että kaksi palloa putoaa pusseihin. Kohtaus piti kuvata niin, että aito suoritus näkyi", Loiri on muistellut.

Vaikka Spede pysyi loitolla elokuvan varsinaisesta kirjoitusprosessista, hän ei säästellyt kritisoidessaan Kokkosen käsikirjoitusta. Spede koki, että teksti ei ollut tarpeeksi hauska, eikä siinä ollut riittävästi "uunomaisuutta". Kritiikistä huolimatta tuottaja antoi ohjaajalle vapaat kädet siirtyä sanoista tekoihin. Kuvaukset kestivät "himpun verran" yli kuukauden 19.5.-20.6.1984. Kokkonen muisteli jälkeen päin, että "Pertti oli osin oikeassa, mutta en kuitenkaan sallinut käsikirjoitusta korjailtavan, vaan tein siihen itse joitakin muutoksia kuvausten edistyessä."

"Tämä sotaelokuva ei ole sodan vastainen, ei puolustusvoimien vastainen - eikä se ilmeisesti ole edes sotaelokuva"

Tuotanto onnistui onnellisten tähtien alla. Puolustusvoimien auktoriteettia sotilasfarssin tekeminen ei nikottanut vaan pääkuvauspaikaksi löytyi Helsingin Santahaminassa oleva sotilasalue ja avustajiksi saatiin kokonainen komppania. Tarinan sijoittaminen enimmäkseen varuskunnan aitojen sisäpuolelle helpotti tarinan pysymistä kasassa. Elokuvaa kuvattiin kasarmeilla, varuskunnan toimistossa, luokkahuoneessa, ruokalassa, upseerikerholla ja sotilaskodissa sekä Santahaminan maastossa. Muina kuvauspaikkoina käytettiin Spede-tuotannoille tyypillisesti Mainostelevision studiota ja auditoriota, Nurmijärvellä sijainnutta Ere Kokkosen asuntoa ja ravintola Villisikaa Töölöntorilla. Lisäksi Vantaan Variston tenniskenttä sai toimia kasarmin tennisottelun urheilupyhättönä ja Espoon Luukin golfkenttä presidentin pelikenttänä. 

Elokuvan valmistuttua Spede luovutti Kokkoselle oikeuden suunnitella elokuvalle mainonta, lehdistötiedotteet, ilmoitukset ja julisteet. Kirjailija Tuomas Marjamäki on arvellut Speden kokeneen käsikirjoittamisesta ja muusta luovasta työstä luopumisesta haikeutta, mutta bisnesmiehenä hän keskittyi kuuntelemaan kassakoneen kilinää. 

Kokkosen kynäilemässä humoristisessa lehdistötiedotteessa todettiin, että "tämä sotaelokuva ei ole sodan vastainen, ei puolustusvoimien vastainen - eikä se ilmeisesti ole edes sotaelokuva [--]." Lehdistötiedote jatkoi vielä ironisella linjalla "Poiketen aiemmasta käytännöstä pyrkivät elokuvan tekijät [- -] nyt hankkimaan katsojakuntansa kotimaasta ja lehdistön arvostelut ulkomailta."

 

Elokuvan alkutekstijaksossa työryhmää kuvattiin tehtävien mukaisilla sotilaallisilla termeillä: mukana olivat mm. operaation suunnittelusta vastannut ohjaaja Kokkonen, päivärahat maksoi Spede Pasanen Oy, rättivääpelinä toimi puvustaja Irma Aaltonen, jälkipään valvonnasta vastasi leikkaaja Eva Jaakontalo (alias Eero Jaakkola) ja soittokunnan johtajana itseoikeutetusti säveltäjä Jaakko Salo. Elokuvatutkija Juha Seitajärvi on observoinut, että Armeijan leivissä -teema on uuskukinto Salon itsensä säveltämän Mannerheim-aiheisen Päämaja-elokuvan (1970) tunnuskappaleelle Marskinpa miehiä.

Kahdentoista filmikopion voimin halki Suomenniemeä

Uuno Turhapuro armeijan leivissä sai valtakunnallisen ensi-iltansa perjantaina 31.8.1984 kahdentoista filmikopion voimin. Elonetin mukaan ensi-iltapaikkakuntia olivat Helsinki (Rex, Ritz, Sininen kuu), Spede Pasasen synnyinkaupunki Kuopio (Maxim), Lahti (Kinema), Oulu (Rio), Tampere (Petit), Turku (Kino Turku) sekä Vaasa (Adams). Jyväskylän vuoro (Adams) koitti viikkoa myöhemmin 7.9. ja Pori (Palatsi 1) seurasi perässä 12.10. Valtion elokuvatarkastamo määritti elokuvan kaikenikäisille sallituksi**.

Ensi-ilta-arvioissa Helsingin Sanomien pääkriitikko Helena Ylänen haikaili, että "Uunon terävä kieli ja pettämätön logiikka, joilla hän varjeli koskemattomuuttaan vielä maatessaan kotinsa sohvassa, ovat pehmenneet”, ja jatkoi: ”Uunosta on tullut entistä selvemmin pahaa tarkoittamaton velikulta, laiskanpulskea vempula, joka kiusaa appiukkoaankin melkein kuin vahingossa. Niin saa tietenkin olla, jos Turhapuron tekijät ja uskolliset katsojat niin haluavat. Minä nauttisin ilkeämmästä ja riehakkaammasta komiikasta."

Aamulehden Reijo Noukka pohti elokuvan suhdetta puolustusvoimiin: ”Spede ei tee pilkkaa armeijasta: hän pysyttelee niissä samoissa rajoissa kuin perinteinen suomalainen sotilasfarssi, joka ei koskaan ole ollut armeijan tai asevelvollisuuden vastainen. Jos se sitä olisi, ei yhteistyö armeijan kanssa olisikaan mahdollista."

Turun Sanomien Tapani Maskula tarkasteli kysymystä toisesta näkökulmasta: ”Pelottavan suosituista amerikkalaisista ryhtikomedioista poiketen Spede ei paisuttele eikä propagoi armeijan välttämättömyyttä tai tarpeellisuutta. Vaikka filmin tekijät huolellisesti välttävät kriittisiä kannanottoja, fyysisiä urheilusuorituksia sokeasti palvova armeija kompastuu silti omaan jäykkyyteensä törmätessään Uuno Turhapuron säkenöivään kekseliäisyyteen.”

Helsingin Sanomien syksyn 1984 elokuvamainosten mukaan Uuno Turhapuro armeijan leivissä keräsi viidessätoista esityspäivässä kasaan 168 000 katsojaa ja lokakuun 1984 loppuun mennessä jo päälle 420 000 katsojaa. Lopulliseksi katsojaluvuksi laskettiin 750 965. 

Nykypäivään tultaessa nuoremman polven kriitikoista Uuno-myönteisintä linjaa on pitänyt yllä Henri Waltter Rehnström, jolle "useammat vitseistä parodioivat kuitenkin osuvasti armeijahierarkian älyttömyyttä. Uuno Turhapuro on kuin suomalaisen sotilaan irvikuva: patalaiska jermu, joka kaikesta huolimatta onnistuu hetkessä ylenemään alokkaasta majuriksi. Biljardikohtaus kuuluu Suomi-komedian tähtihetkiin.­"

Armeijan leivissä on eittämättä tarinallisesti ja kuvailmaisultaan ehyimpiä Turhapuroja. Juoni kulkee luontevasti kohti loppua ja Speden käsikirjoittamille Uunoille tyypilliset väliosat, keksintöjen mainostaminen tai missikauneuden esittely ovat liki näkymättömissä. 7-osainen televisiosarjaversio tekee joistakin juonikuvioista loogisempia ja näin ollen tuplasti hauskempia, esimerkkinä armeijan parturiin sijoittuva jakso, jota musiikillisesti höystää Heikki Laurilan kitaraimprovisaatio.

Elokuvan tekoprosessia seurasi myös Mainostelevisiossa keväällä 1985 nähty tv-dokumentti Turhapuroilmiö (1984), joka oli Spede-tuotantojen äänittäjänä tutun Heikki T. Partasen ohjaustyö. Elonetistä katsottavissa olevassa dokumentissa Turhapuro-elokuvien tekijät ja elokuvakriitikot ja -tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Kriitikko Sakari Salko haukkuu ohimennen Turhapuro-elokuvien katsojien maun ja keskittymiskyvyn. Kiinnostavimman tuokion haastatteludokumentti tarjoaa näyttäessään autenttisesti kuinka Uuno-maski syntyy Vesa-Matti Loirin kasvoille.

Nykypäivän liukuhihnauusintojen aikakaudella tuntuu absurdilta ajatella, että elokuvan alkuperäistä teatteriversiota esitettiin valmistumisensa jälkeen hyvin harvakseltaan televisiossa. 2010-luvulle tultaessa Uuno Turhapuro armeijan leivissä oli esitetty televisiossa vain kolme kertaa: menestyneimmillään vappuna 1992, jolloin katsojia riitti makoisat 1,2 miljoonaa suomalaista. Sarjaversio esitettiin ensimmäisen kerran televisiosta kevätkaudella 1986, jolloin keskimääräiset katsojaluvut ylittivät puolitoista miljoonaa. Yhtenäiskulttuuria, par excellence.

Metakerronnallisia metkuja

Spede-tuotannoissa oli leikitelty intertekstuaalisilla viitteillä ja metakerronnallisilla vitseillä jo X-Paronista (1964) alkaen. Yhtä lailla kuin esimerkiksi amerikkalaisessa komediassa, Spede-elokuvien parodian oivaltaminen edellyttää intertekstuaalisuuden tunnistamista: katsojan tulee tuntea muihin elokuviin, tv-sarjoihin, henkilöhahmoihin tai ajankohtaisiin ilmiöihin liittyviä henkilöitä ymmärtääkseen vitsin. 

Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvassa metakerronnalliset keinot näkyvät ensin cameo-rooleissa: Kokkosen houkuttelemana elokuvan suulaina "vanhoina mokuina" nähdään teatterilegenda Kalle Holmberg, silloinen valtionvarainministeri Pekka Vennamo, merimieskirjailija Jorma Ojaharju sekä näyttelijä-ohjaaja Jukka Sipilä. Uunon nähdessä kvartetin hän toteaa: "Mitähän heistäkin tulee!" Vennamon cameo antoi aiheen huomioon, että ilmeisesti ensimmäistä kertaa suomalaisen elokuvan historiassa istuva ministeri näytteli fiktiivisen roolin. Lisäksi autosotamiehenä kurvailee Hannu Karpon ohjelmista tuttu liikenneopettaja Ensio Itkonen, iskelmälaulaja Riki Sorsa menee Uunon retkuun vartiomiehenä, Olli Rahnasto haastaa Turhapuron tennisotteluun ja elokuvaohjaaja Veikko Kerttula kirmaa suomalaismetsässä ruotsalaisena sotilaana. Voidaankin nähdä, että julkisuuden henkilöiden marssittaminen sivu- ja cameo-rooleihin Uuno-elokuvissa lähti laajempaan kiitoon juuri armeijan leivissä.

Eräänlaisena neljännen seinän rikkomisena voi nähdä myös Loirin improvisatorisen repliikin, jossa hän yhtäkkiä katsoo suoraan kameraan (katsojaan) ja toteaa Uunon suulla taiteilijoiden verotuksen liian alhaiseksi. Vitsi on sitä hauskempi mitä itseironisempana heittona sen osaa tulkita. Vesa-Matti Loiri oli 1970-luvulta alkaen viitannut kintaalla veroilmoitusten jättämiselle. Laiminlyönnit ajoivat Loirin vuosikymmenien velkahelvettiin.

Huomattavin metakerronnallinen käänne odottaa elokuvan lopussa. Kun elokuvan varsinainen tarina on kerrottu, katsojille paljastetaan, että kyseessä on ollut vain elokuva, joka on heijastettu elokuvateatterin valkokankaalle. Sali on täynnä pariskuntia, jotka kommentoivat näkemäänsä elokuvaa. Yleisön seassa istuvat myös Elisabeth ja Uuno, joka lausuu itse, että "Kyl minust toi Loiri ampuu tos tyypis karkeesti yli – ei tommost oo eläväs elämäs." Salin tyhjentyessä muut katsojat komppaavat: "Tommosen kanssa en menis naimisiin." Kaikki nähdyt mieskatsojat ovat Uunon kaksoisolentoja, sänkisiä ja verkkopaitaisia. Valeloppu kommentoi kiehtovasti elokuvasarjan sisältä käsin Turhapuro-hahmon ympärillä käytyä ulkonäkökeskustelua ja -kritiikkiä.

Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Ere Kokkonen kirjoitti omissa muistelmissaan loppuratkaisun tuottaneen melkoisesti päänvaivaa. "Armeijan leipiin kirjoitin useita loppuratkaisuja, joista yksikään ei tuntunut hyvältä ja aloin jo vaipua epätoivoon, kunnes keksin mielestäni erinomaisen ratkaisun –viimeisessä kuvassa paljastuu, että Uuno Turhapuro armeijan leivissä onkin elokuva, jota katsomaan on saapunut satamäärin Uunoja vaimoineen, joukossa tietysti myös Vesku ja Marjatta Raita rooliasuissaan. Olin todella innoissani ideasta, mutta taisin olla ainoa. En silti antanut periksi."

Onkin huomattavaa, että elokuvateatteriversion (102 min) loppu poikkeaa täysin laajennetusta televisiosarjaversiosta (155 min). Vuosien saatossa MTV3-kanavalla useasti esitetty televisiosarjaversio päättyy puolustusministeri Tuuran oikeussalikäsittelyyn, jossa Tuuran puolustusasianajaja nähdään Uuno itse. Tämä kohtaus on mukana myös elokuvateatteriversiossa, mutta ennen metafiktiivistä rinnakkaisloppua. Kimmo Laineen mukaan metatason vitsissä haluttiin tehdä parodiaa Uunon hahmoon ja ulkonäköön kohdistuneesta kritiikistä.

Yksilön selviytyminen mielettömässä maailmassa kaksin verroin mielettömin keinoin

Uunon ihmeelliset siekailut puolustusvoimien palveluksessa nosti Turhapuro-elokuvat ennennäkemättömään suosioon 1980-luvun puolivälissä. Aiempien elokuvien televisioesitykset ja videojulkaisut raivasivat suosiolle tilaa myös uudemmista medioista, yhä valtakunnallisemmin, ja Spede Show'n uuden tulemisen myötä vetovoima ylitti sukupolvi ja -puoli rajat. Uunot kelpasivat sujuvasti koko perheen viihteeksi, koska kunnianhimoisia kotimaisia koko perheen elokuvia oli harvoin tarjolla, jos ollenkaan. 

Kaupallisen suosion huippu kantoi hyvin vielä seuraavissa elokuvissa, joissa Ere Kokkonen kirjoitti ja ohjasi Uunon seikkailemaan armeijan jälkeen niin Espanjan lämpöön (Uuno Epsanjassa, 1985) kuin Heinolan maalaiskuntaankin (Uuno Turhapuro muuttaa maalle, 1986). Näiden kahden yhteenlaskettu elokuvateatterikatsojamäärä hipoo 1,2 miljoonaa katsojaa, television katsojaluvuista puhumattakaan.

Vääpeli Körmy
ja vetenalaiset vehkeet (1991) 

Kokkosen ja Speden herkästi toraisa ihmissuhde roihahti ilmiliekkeihin vuoden 1986 päätteeksi, jolloin Kokkonen irtisanoutui kaikesta yhteistyöstä Speden kanssa puoleksi vuosikymmeneksi. Poistuttuaan Spede-tuotantojen tekijäryhmästä Kokkonen oli päättänyt jättää filmihommat jo kokonaan, kunnes Pohjanmaan (1988) ja Talvisodan (1989) tuottanut Marko Röhr houkutteli Kokkosen takaisin elokuvantekijäksi. Menestyksen reseptiksi Röhr koki, kuinkas muutenkaan, sotilasfarssiperinteen. Niinpä Ere Kokkonen ohjasi vielä peräti viiden elokuvan verran sotilasfarsseja Heikki Kinnusen hahmottaman Vääpeli Körmyn muodossa. Röhr haistoi sikäli oikein, että lama-ajan halvaannuttamaa yleisöä löytyi parhaimmillaan yli 200 000 elokuvalle Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991). Turhapuron kaltaista kestosuosikkia Körmystä ei kuitenkaan syntynyt, sillä viimeiseen elokuvaan (Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava, 1997) tultaessa katsojaluvut jäivät jo 30 000 puolelle.

Perimmäisiä kysymyksiä, kuten tappamiseen kouluttamisen mielekkyyttä ei Körmyissäkään kyseenalaistettu, mutta armeijainstituutiona kyllä tukehtuu omaan naurettavuuteensa Kokkosen myöhemmissäkin ohjaustöissä. Elokuvatutkija Sakari Toiviainen onkin hahmottanut 1900-luvun suomalaisen elokuvakomedian "suuren linjan" siten, että siellä missä normit ovat tiukimmat, hierarkiat jyrkimmät ja selviytyminen on elämän ja kuoleman kysymys, juuri siellä huumori kukkii runsaimmin. Ei siis ole mikään sattuma, että sotilasfarssi on hedelmällistä maaperää komedian perusasetelmille. Jos suomalaisessa elokuvakomediassa on jokin "suuri linja", se on suhde auktoriteetteihin, normien kyseenalaistaminen, yksilön selviytyminen mielettömässä maailmassa kaksin verroin mielettömin keinoin. Pätee osuvasti myös Uuno Turhapuroon.

Lähteet:
Elonet / Jees ja just. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_107829, linkki tarkistettu 23.8.2024

Elonet / Majuri maantieltä. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_124405, linkki tarkistettu 21.8.2024

Elonet / Uuno Turhapuro armeijan leivissä. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_116735, linkki tarkistettu 16.8.2024

Helsingin Sanomien elokuvamainokset syksyltä 1984

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/, linkki tarkistettu 23.8.2024

Kokkonen, Ere: Muisti palailee pätkittäin. Otavan Kirjapaino Oy 2007.

Laine, Kimmo: ”Uuno Turhapuro -elokuvat”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8: 1971-80. Suomen elokuva-arkisto / Edita 1999, 163-168.

Marjamäki, Tuomas: Spede - nimittäin. Docendo 2017.

Marjamäki, Tuomas: Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021. Docendo 2021. 

SEA: Lähikuvassa - Suomalaista elokuvakomiikkaa pätkittäin ja tähdittäin. https://web.archive.org/web/20070813023941/http://www.sea.fi/lahikuvassa/suomalaista_elokuvakomiikkaa.html, linkki tarkistettu 21.8.2024

Seitajärvi, Juha: "Uuno on numero yksi!". CD-levyn "Uuno on numero yksi! Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998" -kansilehtinen. EMI 2003.

* Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) on 23.8.2024 mennessä kerännyt 1 024 359 katsojaa. Elokuvaa esitetään vuosittain itsenäisyyspäivän (6.12.) nurkilla elokuvateattereissa, jolloin katsojaluku yhä karttuu.

** Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan nykyinen ikäraja on 7 (sisältäen lievää seksuaalista sisältöä)