Tallennehautojan uudet pohdinnat

"I grew up in a time when culture was passed along through objects. They were interesting, because we could live among them. We could pick them up. Hold them in…"

- Aksel (Anders Danielsen Lie) elokuvassa The Worst Person in the World (Verdens verste menneske, 2021)

Kesällä 2023 kirjoitin blogiini tilanteesta, jossa hankkiakseen suomalaisen elokuvan tallenteena hyllyyn, joutuu yhä enenevissä määrin kääntymään keskieurooppalaisten tai brittiläisen levittäjän puoleen. Tilanne on päälle parissa vuodessa heikentynyt entisestään kotimaan markkinoilla.

Kuvaavaa on, että tänä vuonna elokuvateattereihin liki 235 000 katsojaa kerännyt Teemu Nikin tragikoominen 100 litraa sahtia on ensimmäinen vuoden katsotuin kotimainen, joka näillä näkymin jää kokonaan ilman kotimaista tallennejulkaisua sitten videoaikakauden synnyn. Euroopan maista esimerkiksi Italiassa sen sijaan markkinoita piisaa ainakin DVD:n verran. Nelonen Median kotimaan valkokankaille, suoratoistoon ja lineaariseen televisioon levittämän elokuvan tallennetta jättäminen tuntuu harmilliselta päätökseltä. Uskon nimittäin vahvasti, että DVD- ja blu-ray-kauppa olisi käynyt vähintään Sysmän väkiluvun verran.

Viime vuosien kotimaisista ulkomailta täytyy halutessaan naarata myös mm. Isossa-Britanniassa ilmestynyt Klaus Härön Rakkaani merikapteeni (2023), Saksassa muhkeana mediabookina ilmestynyt Max Seeckin ja Joonas Pajusen kauhuelokuva Koputus (2022) ja yhtä lailla Saksasta Inari Niemen draama Valoa valoa valoa (2023). Esimerkiksi näitä ja monia muita et löydä teosten kotimaasta tallennejulkaisuna.

Miksi välitän tallennejakelusta vielä 2020-luvulla? Ennen kaikkea siksi, että elokuvan puolella pirstoutuneet suoratoistopalvelut eivät ole korvanneet optista mediaa saatavuuden suhteen yhtä laajalti kuin populaarimusiikin saralla. Lisäksi fyysisten tallenteiden, erityisesti teräväpiirtoformaatin kautta, elokuvien arkistointi, tutkimus ja pienesityskerhotoiminta on helpompaa ja matalan kynnyksen saavutettavuus on ollut esimerkiksi kirjastojen kautta hyvällä ja monimuotoisella tolalla. Kyse ei ole vain kaltaiseni mediadinosauruksen materialismista.

Tallenteille on todistetusti kysyntää, mutta saatavuus on marginalisoitunut. Yhtä lailla voisi sanoa, että saatavuus on siirtynyt entistä innostuneimpien käsiin. Nimittäin samalla kun tallennemyynti on käytännössä kadonnut ostoskeskusten ja supermarkettien hyllyiltä (suurin piirtein Keskisen Kyläkauppaa lukuun ottamatta), panostavat ulkomaiset boutique-jakelijat tallenteisiin ehkä enemmän kuin koskaan. 

Tallennefetisismiin taipuvaiset cinefiilit eivät ole koskaan nojautuneet vain suoratoistoon, koska nimikkeet tulevat ja menevät, katoavat olemasta. Taannoin vielä silkkaa ihailua osakseen saanut Mubikin sotkeentui sijoittajansa kautta Israelin armeijan harjoittamaan kansanmurhaan ja sai valveutuneet elokuvan ystävät hylkäämään kuukausitilauksensa. Liekö samassa ne Mubin himoitut kangaskassitkin päätyivät jo Fidaan... Suoratoiston puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että kiitän Yle Areenan, Elonetin ja vaikkapa kirjastojen Cineast-suoratoistopalvelusta. (Kuinka moni on muuten vieläkään tietoinen jälkimmäisestä?).

Vaan jotain positiivistakin, jonka toivoisi kulttuuritoimitustenkin havaitsevan, Jalmari Helanderin parhaillaan pohjoismaista elokuvahistoriaa laajimmin levitetyimpänä elokuvana tekevä Sisu 2 ilmestyy Suomessa 4K Ultra HD -julkaisuna. Tästä tekee erityistä se, että kyseessä on ensimmäinen suomalaisen tai edes pohjoismaisen julkaisun saava kotimainen elokuva 4K-tallenteena. Levykauppa Äx on vieläpä tarttunut Äxclusivessa-versiossaan tarjoamaan kohopainatuksellista slipcase-kantta kompletisteille. 

Aiemminkin suomalaisia elokuvia on toki julkaistu 4K-levyformaatissa, mutta aina ulkomaisen tallennelevittäjän voimin. Ulkomaisen julkaisunsa ovat saaneet mm. ensimmäinen Sisu (2022), toimintatrilleri Omerta (2021) ja ultraväkivaltainen (Pri)Sons (2024).

Deaf Crocodile - suomalaisen elokuvan löytöretkeilijät

Tapasin pari-kolme vuotta sitten työni puolesta yhdysvaltalaisen elokuvajakelija Deaf Crocodilen väkeä Berliinin elokuvajuhlilla. He olivat hyvin kiinnostuneita kaikenkarvaisista pohjoismaisista genre-, kultti- ja outoilusuosituksista. Tarjosin heille tuhdin tietopaketin siitä mihin suomalaisiin aarteisiin kannattaisi tarttua.

Ehkä osittain tämänkin promootiotyön ansiosta Deaf Crocodile on nyt julkaissut yhteistyössä Vinegar Syndromen kanssa lisää suomalaisia elokuvia teräväpiirtotallenteina. Jo aiemmin ilmestyneiden neuvostoliittolais-suomalaisen fantasiaelokuva Sammon (1959) ja Risto Jarvan yhteiskunnallisen tieteiselokuva Ruusujen ajan (1969) lisäksi Deaf Crocodile on nyt julkaissut kolmen elokuvan boksin melodraaman mestarilta, Teuvo Tuliolta. 1900 kappaleen rajattuna painoksena ilmestynyt 3 x Teuvo Tulio -kokoelma sisältää Tulion kiistatta parhaimpiin töihin lukeutuvat elokuvat Rakkauden risti (1946) ja Levoton veri (1946) sekä ohjaajan joutsenlauluksi jääneen poskettoman camp-kalkkunan Sensuela (1972).

Elokuvien lisäksi Tulio-boksi on vuorattu lisämateriaaleilla: elokuvakuraattori/tutkijoiden kommenttiraitojen lisäksi kokoelmalta löytyvät säilyneet katkelmat elokuvista Taistelu Heikkilän talosta (1936) ja Nuorena nukkunut (1937), traileri, 1940-luvun kotimaisia valistuselokuvia (!) sekä Nuorena nukkuneen restauroinnista kertovan dokumentaarin.

Tulio-kokoelman tavoin ulkomailla julkaistuja, mutta Suomessa julkaisemattomia teräväpiirtojulkaisuja kotimaisten klassikoiden saralta alkaa olla jo nippu. Deaf Crocodilen julkaisujen lisäksi saatavilla ovat myös The World Cinema Projectiin ensimmäisenä pohjoismaisena teoksena mukaan päässyt Mikko Niskasen magnum opus Kahdeksan surmanluotia (1972), saksalaisen Bildstörungin levittämänä Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973) ja tuoreimpana Saksassa julkaistu Olli Soinion suomalaisen kauhun pioneeriteos Kuutamosonaatti (1988). Hilpeätä kyllä, Kuutamosonaatti on Saksassa Muttertag II - Die Söhne sind zurück eli Troman Mother’s Day -elokuvan (1980) jatko-osa! Siinäpä mielikuvituksekasta markkinointia. Itse ennätin jo hankkia tämän julkaisun, joka ilokseni pohjautui Kansallisen audiovisuaalisen instituutin huolelliseen digirestaurointiin toisin kuin VLMedian muinainen DVD, joka muistutti VHS-siirtoa. Tympeätä vain, että tätäkään teräväpiirtotallennetta en saanut Suomesta.

Myynnin logiikka?

Elokuvien tallennelevityksessä on merkillisiä piirteitä, joiden logiikkaa on vaikea hahmottaa. Hyvä esimerkki tältä syksyltä on Tom Savinin Night of the Living Deadin (1990, televisioesityksessä myös nimeltään Elävien kuolleiden yö) ultrateräväpiirtojulkaisu. Steelbook 4K-tallenne julkaistiin yhteispohjoismaisin kansipaperein, mutta rajattu painos myytiin loppuun jo ennakkomyynnissä. Uusi painos tulee, jos tulee, joskus tulevaisuudessa. Tällaisessa tilanteessa luulisi, että myynnin logiikka toimisi niin, että kopioita laitettaisiin myyntiin kysynnän mukaan, semminkin kun kyse ei ole numeroidusta rajallisesta painoksesta. Vaan ei, turha luulo. Ostajia olisi, mutta myytävää tuotetta ei ole tarjolla. Tällaisesta tilanteesta hyötyvät vain Huuto.netin trokarit ja toisaalta ulkomaiset verkkokaupat. Minäkin päädyin ostamaan oman Night of the Living Deadini saksalaisesta verkkokaupasta, vaikka mieluummin olisin sijoittanut rahani kotimaiselle kivijalkakauppiaalle.

Niin, ne kotimaiset kivijalkakauppiaat. Seitsemällä paikkakunnalla operoiva Levykauppa Äx palasi elokuvien tallennemyynnin äärelle vuosi sitten ja raportoi hiljan ensimmäisen paluuvuoden myynnistään. Kuulkaapa tätä skeptikot: "[L]askettiin, että kalenterivuoden aikana ollaan myyty leffoja yhteensä 98 055 kipaletta (60 % bluray, 30 % dvd ja 10 % 4K) ja euroissa tämä taas tarkoittaa reilua 1,2 miljuunan liikevaihtoa". Eli kyllä myyntiä on, kun on mitä myydä ja boutique-julkaisut hallussa. Levykauppa Äx:n lisäksi pääkaupunkiseudulla tallennefetisistiä palvelevat enemmän tai vähemmän rautaisella asiakaspalveluhenkisyydellään mm. Pieni leffakauppa, Future Movie Shop ja Filmihullun Leffakauppa, Tampereella Viiden tähden leffadivari ja esimerkiksi Porissa Porin Videodivari.

Puhetta Peter Jacksonista ja vuoden 1995 elokuvasadosta

Vierailin pitkästä aikaa ystäväni Aucustisen YouTube-kanavalla. Ensin keskustelimme Peter Jacksonin vivahteikkaasta urasta, Bad Tastesta Hobittiin, uudempaa dokumentaarista tuotantoa unohtamatta. Tuoreemmassa jaksossa kävimme hartaudella läpi 30 vuoden takaista elokuvasatoa eli vuoden 1995 tarjontaa. Asiasanoina mm. Seitsemän (Se7en), Toy Story, Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise), Nicolas Cage, Kivenpyörittäjän kylä ja Bertin päiväkirjat.

Käykäähän katsomassa ja kommentoimassa!

Peter Jackson

Elokuvavuosi 1995

David Fincherin ohjaama sarjamurhaajaelokuvien kiistaton klassikko Seitsemän (Se7en, 1995) juhlii tänä vuonna pyöreitä.

Muistoissamme elokuvaneuvos Kari Uusitalo (1933-2025)

Suomalaisen elokuvan historiankirjoituksen perustanlaskija ja Suomen elokuvasäätiön pitkäaikainen työntekijä, elokuvaneuvos Kari Uusitalo on kuollut 92-vuotiaana.

Viipurin läänin Pyhäjärvellä 14.7.1933 syntyneelle Kari Uusitalolle kotimainen elokuva oli elämäntyö ja intohimo. Rakkaus elokuvaan syntyi 9-vuotiaana, jolloin evakkopoika näki ensimmäisen elokuvansa, Orvo Saarikiven Oi, aika vanha, kultainen…! (1942). Lähikuva-lehdessä (3/1990) Uusitalo muisteli ensikokemustaan: ”Olimme silloin sotaa paossa evakkona Alavuden Sulkavankylässä ja sieltä oli lähimpään elokuvateatteriin Kino Kytöön Alavuden asemalle 22 km. Eräänä sunnuntaiaamuna sain kuulla, että lähtisimme joukolla elokuviin; eräs minua monia vuosia vanhempi evakkotyttö lupasi ottaa minut polkupyörän tarakalle. Ensimmäinen elokuva oli kotimainen Oi, aika vanha, kultainen…!” 

Uusitalon ammatillinen ura elokuvan parissa lähti liikkeelle 1950-luvun puolivälissä Suomen Filmiteollisuuden (SF) studioapulaisena. SF:n jälkeen Uusitalo työskenteli Suomi-Filmissä filmitoimittajana, lyhytelokuvien käsikirjoittajana, leikkaajana ja lopuksi ohjaajana. ”Elokuvan korkeakoulu” jatkui tuottaja Veikko Laihasen palveluksessa 1960-luvulla, jolloin valmistui mm. ensimmäinen suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto, Palmer Thompsonin ja Åke Lindmanin ohjaama toimintaelokuva Juokse kuin varas (1964). Uusitalo toimi elokuvan leikkaajana ja käsikirjoituksen suomentajana. Samaan aikaan hänen kiinnostuksensa kotimaisen elokuvan historiaa kohtaan alkoi konkretisoitua kirjaksi. Suomalaisen elokuvahistorian kantateos, Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1896-1963 (1965), loi pohjan Uusitalon tuotteliaalle kirjalliselle uralle.

Mika Waltari ja Kari Uusitalo vuonna 1962

Vuosiksi 1966-70 Uusitalo palasi vielä Suomi-Filmiin, nyt kulttuuri- ja opetuselokuvaosaston päälliköksi. Tulevan elokuvaneuvoksen perusteellisen arkistotyön tuloksena syntyi sarja dokumentaareja Suomen historian vaiheista: mm. kolmiosainen Suomen itsenäisyys (1967) ja Mannerheim – Suomen marsalkka (1968), joka oli ainut 1960-luvun lopulla elokuvateatterilevityksen saanut pitkä kotimainen dokumenttielokuva.

15.10.1969 perustetun Suomen elokuvasäätiön ensimmäisenä työntekijänä, asiamiehenä, Uusitalo aloitti helmikuussa 1970. Ensimmäiset kaksi viikkoa uusi kulttuuripoliittinen toimija matkasi Uusitalon mustassa salkussa Suomi-Filmin ja hänen Hyvinkäällä sijaitsevan kotinsa välillä. Asiamiehenä (1970-74) ja pääsihteerinä (1975-83) hän oli luomassa suomalaiselle elokuvalle ja elokuva-alalle kivijalkaa, tukijärjestelmää. Uusitalo loi ja kehitti malleja, jotka yhä ovat elokuvasäätiön olennaista ydintä: kotimaisten elokuvien ennakkorahoitus, elokuvateatterikatsojatilastointi ja suomalaisen elokuvan kulttuurivienti.

”[E]i minua johtaminen oikeastaan kiinnostanut. Minua kiinnosti kotimainen elokuva. En koskaan ajatellutkaan lähteväni tavoittelemaan toimitusjohtajan paikkaa.” – Kari Uusitalo (teoksessa Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019 (SKS, 2019)

Elokuvasta kirjoittaminen jatkui: vuosina 1972-84 Otavan ja Suomen elokuvasäätiön kustantamissa kirjoissa Uusitalo tutki suomalaisen elokuvan historiaa vieläkin laajemmin ja seikkaperäisemmin. Pienen kielialueen elokuvaa tutkivat monografiat ovat maailmankin elokuvakirjallisuudessa perinpohjaisuudessaan ainutlaatuisia.

Leikkaaja Taina Kanth ja ohjaaja Uusitalo 

Työura Suomen elokuvasäätiössä eteni lopulta tutkijaksi (1988-98). Uusitalo oli käynnistämässä Suomen elokuva-arkiston kanssa 12-osaista Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjaa, jonka päätoimittajana hän toimi eläköitymiseensä saakka. Vuosikymmenten varrella elämäkertoja syntyi mm. T.J. Särkästä (1975), Risto Orkosta (1999) ja Aarne Tarkaksesta (2006). Kotimaisen elokuva-alan yhdistyksistä ja yrityksistä syntyi useita historiikkeja. Tietokirjojen ohessa Uusitalo toimitti lisäksi peräti neljä elokuvakaskukokoelmaa sekä elokuvavisailukirjan. Lisäksi hän esitteli kotimaisia elokuvia televisiossa, luennoi suomalaisen elokuvan historiasta elokuva- ja mediakouluissa, toimitti Mitä Missä Milloin -teosten elokuvaosiot vuosien ajan ja kirjoitti kolumneja ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta julkaisufoorumeina mm. Kinolehti ja Hyvinkään Sanomat. Elokuvaneuvoksen arvonimi Uusitalolle myönnettiin vuonna 1990 ja Leijonan I luokan ritarimerkki vuonna 2019.

Kari Uusitalon aito rakkaus kotimaiseen elokuvaan toimii yhä inspiraationa ja johtotähtenä kaikille suomalaiseen elokuvaan intohimoisesti suhtautuville ja sen historiasta kiinnostuneille. Kun Uusitalo esiteltiin yleisötilaisuuksissa mainesanalla ”suomalaisen elokuvan kävelevä tietosanakirja”, hänellä oli tunnettuna humoristina tapana lisätä ”Joo – nahkaselkäinen laitos!”. 

Uusitalo kannusti uusia elokuvantekijöitä ja seurasi alaa vielä pitkälle 2020-lukuun tultaessa. Hän kävi Tampereen elokuvajuhlilla, Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla ja kotimaisten elokuvien pressinäytöksissä aina koronapandemiaan saakka. Vielä 90-vuotiaana evakkopojasta elokuvaneuvokseksi kohonnut Uusitalo huvitteli katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. 

”Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi…” -Kari Uusitalo (haastattelu Rami Nummen ja Hanna Dahlroosin toimittamasta teoksesta Elokuvaneuvoksen kynästä (Kustantamo Helmivyö, 2025)

Otto Suuronen 25.9.2025

(Teksti on julkaistu Suomen elokuvasäätiön muistokirjoituksena 25.9.2025)

Lähteet:
Elokuvaneuvoksen kynästä: Elokuvakritiikkejä vuosilta 1979-1993. Toim. Rami Nummi & Hanna Dahlroos (Kustantamo Helmivyö, 2025)
Elonet / Kari Uusitalo. https://elonet.finna.fi/Search/Results?limit=20&lookfor=kari+uusitalo&type=AllFields&filter%5B%5D=%7Eauthor2_id_str_mv%3A%22kavi.elonet_henkilo_117553%22. Linkki tarkistettu 25.9.2025
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella. Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019)
Uusitalo, Kari: Elämäni Karina – Evakkopojasta elokuvaneuvokseksi (omakustanne, 2001)

PS: Hienon muistokirjoituksen kynäili myös Suomen elokuva-arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eläköitynyt johtaja (1993-2022) Matti Lukkarila. Tekstissä Lukkarila kuvaili Uusitaloa tyhjentävästi suomalaisen elokuvan pitkäaikaisimmaksi ja merkittävimmäksi puolestapuhujaksi: "Kari oli kävelevä elokuvan tietopankki, jonka ilmiömäinen muisti ei pettänyt. Hänen tietämyksensä perustui paitsi omakohtaisiin kokemuksiin eri elokuvatuotannoissa ja -yhtiöissä myös väsymättömään tiedonkeruuseen. Kari Uusitalo oli arkistoihminen, kronikoitsija ja ensyklopedisti par excellence."

Kari Uusitalo Suomen elokuvasäätiön 50-vuotisjuhlavuonna hänen kunniakseen nimetyn neuvotteluhuoneen edessä 15.10.2019

Suomalaisen kulttuurin puolesta

Viimeisen viikon aikana sisälläni on kuohunut, koska Suomessa alkaa olla paha valuvika, jonka en toivoisi tästä enää etenevän. Se on avoimen väheksyvä ja pahimmillaan vihamielinen puhe suomalaisesta kulttuurista.

Voi olla pateettisesti ilmaistu, mutta kysymys suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on minulle elämän ja kuoleman kysymys. 

Miksi? Koitan avata.

Tuusulassa kesäkuussa 2022 

Esimerkkejä, joita voisi pitää sumeilemattoman isänmaallisinakin: jokainen itsenäisyyspäiväni alkaa kuuntelemalla Jean Sibeliuksen Finlandian, Eino Leinon, Tove Janssonin, Minna Canthin ja suomalaisen kulttuurin liputuspäivät liikuttavat minut ylpeydestä, eräästä nurmijärveläisestä kraatarinpojasta puhumattakaan – 11-vuotiaan poikani toinen nimi on Aleksis, köyhää kansanosaa ymmärtäneen suomenkielisen kulttuurin esitaistelijan kunniaksi. Minusta on upeata, että edes yhdellä suomalaisella elokuvalla on sellainen sementoitunut paikka suomalaisessa alitajunnassa kuin se, että Edvin Laineen Tuntemattoman sotilas (1955) tulee joka vuosi televisiosta itsenäisyyspäivänä. Peter von Baghin kulttuurihistoriallinen tv-sarja Sininen laulu (2003-2004) on ehkä suurin ylistys suomalaisuudelle mitä voi olla. Sitäkin voisi esittää puolustusvoimien juhlaparaatin jälkeen joka vuosi televisiosta, jotta muistutettaisiin samalla Winston Churchilliä lainaten, että ”Minkä takia me sitten sodimme ellemme kulttuurimme takia.”

Olen työskennellyt pian parikymmentä vuotta suomalaisen elokuvan parissa. Se on ollut ilo ja etuoikeus. Oppivuodet ensin Suomen elokuva-arkistossa esitystoiminnan ja arkistoavustamisen parissa ja sen jälkeen Suomen elokuvasäätiön kansainvälisellä osastolla. Olen edistänyt suomalaisen elokuvan kansainvälistymistä ja mahdollistanut suomalaisten elokuvantekijöiden tietä esimerkiksi Cannes-voittajiksi ja Oscar-ehdokkaiksi. Ensimmäisiä ammattilaisaskeleita ottavia tekijöitä ja hyvinkin ruohonjuuritasolta tukien olen edistänyt kulttuurivientiä lyhyt- ja dokumenttielokuvien kautta.

Olen kuunnellut kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten haltioituneita puheita Aki Kaurismäen tuotannosta, suomalaisista dokumenttielokuvista, suomalaisesta arkkitehtuurista ja kuvauspaikkojen kauneudesta.

Vapaaehtoispohjalta (rakkaudesta lajiin!) olen kotimaassani työskennellyt elokuvateatterissa, musiikki- ja elokuvafestivaaleilla, kuratoinut näytöksiä, kirjoittanut kulttuurikritiikkiä ja näytösesitteitä 13-vuotiaasta alkaen, toiminut elokuvafestivaalin hallituksessa, isännöinyt ja haastatellut elokuvantekijävieraita jne. Toimittanut 17 vuotta (!) enemmän tai vähemmän aktiivisesti elokuvaan ja populaarimusiikkiin keskittynyttä blogia ja nelisen vuotta elokuva-aiheista podcastia. Jo 15-vuotiaana olin perustamassa Keski-Suomen elokuvakeskusta, koska miksi ei!

En omista autoa, en kesämökkiä, en venettä. Tätä nykyä en juurikaan mm. ilmastosyistä lentomatkusta vapaa-ajan merkeissä. Merkittävin osa tuloistani asumisen ja elämisen lisäksi menee kulttuuriin, olipa kyse pääsylipuista tai fyysisistä kulttuurituotteista. Kulttuuri on tarjonneet minulle läheisten ihmisten ja luonnon lisäksi syyn elää.

”Sieltä mistä minä olen kotoisin…”

Tulen pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, Joutsasta. Vuonna, jolloin synnyin, Joutsaan perustettiin kunnallinen elokuvateatteri. Paikallisen kulttuurisihteerin (ikuinen kiitos Eero Peltoniemi) sinnikkyydellä ja kunnallispoliittisella myötämielisyydellä elokuvien esitystoiminta jatkui pitäjässä, jossa sille oli vahva traditio (uskokaa tai älkää, Joutsassa toimi ennen television läpimurtoa peräti kaksi elokuvateatteria). Kunnan merkittävän tuen lisäksi Joutsan Kino alkoi välittömästi saada (ja saa yhä) alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä.

Joutsan Kinosta tuli kunnankirjaston ohella itselleni merkittävin väylä ulkomaailmaan. Siellä minä katsoin valkokankaalta amerikkalaisen valtavirtaelokuvan rinnalla Turhapurot, Körmyt, Häjyt, Pitkän kuuman kesän, Pelon maantieteen, Bad Luck Loven, Aleksis Kiven elämän jne. Filmiltä esitettäviä kopioita odotettiin sen puoli vuotta, kun ne kaupungeista joutivat maaseudulle. Elokuvallisilla tarinoilla Suomesta, suomalaisista ja suomeksi oli erityinen arvonsa Jurassic Parkin ja Star Warsin keskellä. Seurasin lapsuudesta teiniksi kuinka suomalainen elokuva nousi lama-ajan ahdingosta vuosituhannen vaihteen suomalaisen elokuvan buumiin, joka on kantanut uskomattomalla tavalla tänne asti. Vuonna 1994 kotimaisen elokuvan katsojaosuus elokuvateatterissa oli noin 4 %, henkitoreissa, vuonna 2024 se oli 32 %. Eurooppalaisessa mittauksessa aivan kärkiluokkaa, eli toisin sanoen, suomalaiset katsovat kotimaisia elokuvia paljon.

1960-luvun lopulla Suomen valtio ilmaisi tahtonsa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Kansallisen elokuvan merkitys koettiin vahvaksi, sellaiseksi mitä piti vaalia. Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli uusi linjanveto.

Jo tätä aiemmin 1950-luvun puolivälin jälkeen joukko suomalaisia elokuvaintoilijoita oli perustanut Suomen elokuva-arkiston kootakseen filmejä, tietoa, kirjallisuutta ja esineistöä elävän kuvan historian vaalimiseksi. Luodakseen historiapohjan kansalliselle elokuvalle.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että nykyinen hallitus tekee kaikkensa kaiken tämän murentamiseksi. Elokuva-arkiston ennestäänkin tukala asema silppuroidaan osaksi Taide- ja kulttuurivirastoa.

Olen aina ollut kiinnostunut suomalaisesta elokuvasta. Silloinkin kun se muille ikätovereille saattoi olla ”tylsää paskaa” tai ”replikoitu niin epäluontevasti, että etoo”. Minusta se on aina ollut puolustamisen arvoinen asia. Välillä jopa niinkin puolustamisen, että työ ja vapaa-aika ovat menneet mielenterveyden kannalta vähemmän iloisesti sekaisin.

Mitä sinä niistä elokuvateattereista välität, onhan meillä suoratoisto?

Elokuvateatteri on elokuvan esittämisen koti ja ensisijainen muoto, tunteiden temppeli. Elokuvat tehdään valkokankaalta katsottavaksi ja kuultaviksi, ei mobiililaitteilta tihrustettaviksi postimerkeiksi. Korona-aika passivoi ihmiset palvomaan suoratoistojättejä, joita ei minkään kansallisen kulttuurin edistäminen kiinnosta tuon taivaallista. Tai jos kiinnostaa, se on pitkälti amerikkalaisen massaviihteen edistäminen. Samalla Suomen hallitus tuumii, että suomalaisen elokuvakulttuurin monimuotoisuuden voisi jättää kaupallisten kansainvälisten toimijoiden varaan.

Olen usein kokenut oloni pääkaupungissa jotenkin yritteliääksi sivulliseksi, kirkonkylän pojaksi, joka ei kuulu joukkoon, mutta elokuvateatteri ei koskaan ole hylännyt minua.

Minä en ymmärrä politiikasta juuri mitään, sen myönnän auliisti, enkä herkkänä ihmisenä edes kilpaile siinä besserwissereiden kanssa. Kansallistunne syntyy kyllä satunnaisesti urheilunkin kautta, mutta elämää merkitsevällä tavalla se syntyy suomalaisen luonnon ja kulttuurin kautta. Kulttuurin sisään on rakennettu tarina tästä kansasta. Suomalainen kulttuuri kertoo enenevissä määrin meidän kaikkien tarinat.

Suomessa on pian EU:n ylivoimaisesti korkein arvonlisävero kirjoille. Muissa EU-maissa katsotaan, ettei kirjaa, lukutaitoa ja sivistystä kannata ulosmitata veropaineella. Hallitusohjelmassa on korostettu lasten ja nuorten lukutaidon merkitystä – ja tämä näkyy, miten? Kirjojen alv:n nosto johti siihen, että verottaja on tämän vuoden alusta saanut myydystä painetusta kirjasta useimmissa tapauksissa enemmän kuin itse kirjailija.

Lukekaa lapsillenne suomalaista kirjallisuutta vauvasta alkaen, katsokaa Pikku Kakkosen suomalaisia lastenohjelmia, käykää katsomassa suomalaisia koko perheen elokuvia ja teatteria kaikissa lajityypeissään, konserteissa jne. Näiden kautta syntyy suhde kansalliseen kulttuuriin ja kieleen (tai kuten Suomessa, kansalliskieliin!).

Itse mesenoin viime viikolla suomalaista indie-rahoitteista genre-elokuvaa, postiluukustani kolahti tänään suomalaisen musiikkijournalismin viimeisiä pitkän linjan airueita eli Soundi ja käärinpä nyt hihat, jotta vapaa-ajan merkeissä lähestyn henkilökohtaisesti sähköpostilla kansanedustajia ja heidän avustajiaan. Teenpä osani, jotta lapsellani ja mahdollisilla lapsenlapsilla olisi suomalaista kulttuuria sittenkin, kun tämä cinefiili kasvaa jo koiranputkea. 

Pohja se o miunkii säkis.

Ohjaajan muotokuvia, osa 10: Stanley Kubrick

Kinopaniikki-podcastin toisen tuotantokauden päätösjakso käsittelee Stanley Kubrickia (1928-1999), yhtä elokuvataiteen suurimmista visionääreistä ja perfektionisteista, joka hioi elokuviaan äärimmäisellä tarkkuudella. Kubrick kontrolloi maanisesti elokuvien budjetit, valvoi editointivaiheen ja jälkityöt, loi kuhunkin elokuvaansa omanlaisensa kuva- ja äänimaailman, osallistui markkinointiin ja levitykseen – ja kohdisti tarpeen vaatiessa toimia sensuuri- tai levityskieltoon liittyvissä seikoissa. Valtaosaa Kubrickin elokuvista oudoksuttiin tuoreeltaan, mutta niiden ainutlaatuinen arvo on vuosien mittaan vain kasvanut. Hän loi maailmoita, joihin katsoja pääsee sisään, mutta joista ei pääse koskaan kokonaan pois.

Yhä ja edelleen Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä"

”Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen”, lauloi Juice Leskinen 45 vuotta sitten. Tunteeseen on ollut tarpeettoman helppo samaistua kuluneen(kin) vuoden aikana. Vaan onneksi on ihme nimeltä Sodankylä, joka ravitsee ja palauttaa uskoa ja merkityksellisyyttä.

40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."

Itselleni tänä vuonna kohokohdiksi nousivat yhteisöllisyyden kliimaksi, Rovaniemen markkinoilla (Jorma Nortimo, 1951) 900-päisenä karaokemonoliittinä kera surroundhaitarien (kiitos neitsytmatkansa elokuvajuhlille tehneelle äidilleni lauluseurasta), hilpeän turhamainen cinefiilikomedia Les Sièges de l’Alcazar (Luc Moullet, 1989), Melody Londonin masterclassin kera Jim Jarmuschin Mystery Train (1989), riemukas ja monipuolinen Leffaraati, Julien Templen musiikkivideopitoinen aamukeskustelu sekä uuden elokuvan puolelta kuvasommittelun taidonnäyte, Maura Delperon Vermiglio - vuorten morsian (2024). Erityismaininnan ansaitsee lauantai-illan posketon arkistokuriositeetti, Antonio Colantuonin mondodokumentaari Tämä on Suomi - maa vailla syntiä (Dove non è peccato, 1970). Elokuvan alustuksen lomassa kuultiin KAVIn Petteri Kalliomäen väkevä puheenvuoro elokuva-arkiston puolesta. Se oli heittämällä paras ja tarpeellisin kommentaari aiheesta pitkään aikaan. Tilanteessa, jossa hymistellen alistutaan elokuva(historia)kulttuurin alasajoon, tarvitaan joukkovoimaa tilanteen muuttamiseksi! 

Kiitos Sodankylä ❤️ Kohdataan taas ensi vuonna Peter von Baghin ja Samuel Fullerin katujen risteyksessä.

Kuva: Jacky Law / Sodankylän elokuvajuhlat

Ohjaajan muotokuvia, osa 9: Clint Eastwood

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tämä yhdeksäs jakso (9/10) kertoo yhdestä amerikkalaisen elokuvan ikihongasta, yhdestä tunnetuimmasta ja eittämättä pisimmän uran tehneestä elokuvantekijästä, Clint Eastwoodista. Kovanaamaisesta näyttelijästä Oscar-palkituksi ohjaajaksi noussut Eastwood on kiinteä osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Pitkää uraa, johon on väistämättä mahtunut nousuja ja laskuja, skandaaleja ja voittoja, on leimannut ennen kaikkea sitkeys ja jatkuvuus. Eastwood on näytellyt jo kahdeksalla vuosikymmenellä ja valkokangasohjauksia on kertynyt yli puolen vuosisadan ajalta.

Tuttuun tyyliin Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Vuoden 2024 parhaiden elokuvien listoja

Olen tavannut tehdä koonteja edellisen kalenterivuoden parhaista elokuvista usein jo alkuvuodesta. Tällä kertaa tuli odoteltua peräti maaliskuun lopulle, jotta Jussitkin tulivat jaetuksi viime vuoden parhaille kotimaisille elokuville. Viime perjantaina Helsingin Kaapelitehtaalla illan voittajaksi kruunattiin Tiina Lymin suomenruotsalainen saaristoepookki Myrskyluodon Maija. Huimat 470 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt elokuva palkittiin peräti kuudella Jussilla.

Anora

Oscareissa juhlituimmaksi nousi Cannesissakin Kultaisen palmun voittanut Sean Bakerin Anora. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi Bakerin peräti neljällä henkilökohtaisella Oscarilla (ohjauksesta, alkuperäiskäsikirjoituksesta, leikkauksesta ja tuottajana parhaan elokuvan kategoriassa). Bakerin henkilökohtainen menestys on sikäli historiallista, että samaan on yltänyt vain Walt Disney vuonna 1954.

Totuttuun tyyliin Vuosi elokuvissa -sivusto keräsi jälleen suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistat. Eniten mainintoja sai Luca Guadagninon Challengers, jonka ainoaksi haastajaksi kohosi Anora. Oscareissa Challengers jäi ilman ehdokkuuksia.

Talousongelmien kurimuksessa kärjistelevä Film-o-holic äänesti viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Jonathan Glazerin vaikuttavan keskitysleirikuvauksen The Zone of Interestin (2023), joka menestyi Oscareissa jo vuosi sitten voittaen parhaan kansainvälisen elokuvan palkinnon. Film-o-holicin toimituskunnan muita tuoreita suosikkeja olivat Alexander Paynen lämminhenkinen draamakomedia The Holdovers (2023) ja Wim Wendersin elämänmyönteinen Perfect Days (2023). Korkeimmalle sijoittunut kotimainen oli, ehkä yllättäen, Mari Rantasilan Dingo-elokuva Levoton Tuhkimo.

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös jokavuotiseen tapaan vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Miia Tervon tragikomedian Ohjus ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi The Zone of Interestin.

Ohjaajan muotokuvia, osa 8: Rauni Mollberg

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tässä kahdeksannessa jaksossa käydään läpi ehdottoman ristiriitaisen elokuvantekijän, kiistellyn ja kiitetyn Rauni Mollbergin (1929-2007) uraa. Elokuvan, teatterin kuin televisionkin saralla vaikuttanut Mollberg nousi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta jonka ura lopulta noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Ihaillun ja vihatun Mollbergin estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 3/5, Italia

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä kolmannessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä italialaisia elokuvia.

Italia

Italialaisen elokuvan menestysresepti härmäläisillä markkinoilla nojautuu oikeastaan neljään herraan: Terence Hilliin ja Bud Spenceriin sekä Sergio Leoneen ja Clint Eastwoodiin. Näistä Hill & Spencer olivat Suomen elokuvateattereiden suurimpia ulkomaisia vetonauloja 1970-luvulla. Perspektiiviä antaakseni tällä italialaiskaksikolla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin vaikkapa amerikkalaisilla kollegoillaan Al Pacinolla, Robert Redfordilla tai Paul Newmanilla. 

Bud Spencer & Terence Hill

Vuosina 1967-1994 Hill & Spencer tekivät kaikkiaan seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Näiden melko viattomien western- ja väkivaltakomedioiden hauskuus syntyi sarjakuvamaisesta hölmöydestä, joka monille aikalaiskriitikoille näyttäytyi "aivottomana viihteenä". Suomen markkinoilla kaksikosta suosituimpana pidemmän korren vetää sooloelokuviensa myötä Terence Hill, sillä kymmenestä katsotuimmasta italialaiselokuvasta hurmuri nähdään peräti kuudessa! 

Vauhtiparin menestys jatkui Suomessa elokuvateattereiden ulkopuolella myös video- ja televisioesityksissä vielä 1990-luvulle asti. Allekirjoittanutkin oli vielä kesällä 1993 hetken aikaa vakuuttunut siitä, että päälle 186 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt ...ja täältä pesee! (...Altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) on maailman paras elokuva.

Hill & Spencer -kaksikon yksittäisistä elokuvista suosituin on Enzo Barbonin ohjaama Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971), joka keräsi tunteiden temppeleihin liki 329 000 lännenelokuvan ystävää. Sen edeltäjä Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità, 1970) sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, keräten lähes 198 000 katsojaa, mutta ensimmäisen vajaan puolen vuoden katsojaluvut uupuvat Suomen elokuvasäätiön virallisista tilastoista. Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Mikael Fränti piti Nimeni on Trinityä hölmönä ja kömpelönä Sergio Leone -jäljitelmänä.

Sergio Leonesta puheen ollen, kymmenen kärjestä löytyy myös Leonen tuottama ja Toniro Valeriin ohjaama Hill-elokuva Nimeni on Nobody (Il mio nome é nessuno, 1973), jossa "Huuliharppukostaja kohtaa Trinityn" muutenkin kuin vain päätähtiensä (Henry Fonda, Terence Hill) osalta. Leonen komealla ensemble-roolituksella (Claudia Cardinale, Charles Bronson, Jason Robards, Henry Fonda) marinoitu western-klassikko Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) on liki 223 000 katsojalla kaikkien aikojen neljänneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa.

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

"Italowesternin suuren runoilijan" ohjauksessa tapahtui myös Clint Eastwoodin suuri läpimurto elokuvataivaalle. Kulttisankariksi hän nousi italialaisella maaperällä 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Eastwood oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Huolimatta siitä, että Leonen ohjaamat spagettiklassikot olivat valmistuneet tuntuvasti 1960-luvun puolella, niiden suosio Suomessa ylsi komeisiin lukemiin vielä myöhemmilläkin vuosikymmenillä: Hyvät, pahat ja rumat on kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa päälle 315 000 katsojalla. Se sai uusintaensi-iltansa Cinema Mondon levittämänä syksyllä 2003. Varhaisempi Vain muutaman dollarin tähden mahtuu myös kymmenen kärkeen, päälle 181 000 katsojalla.

Kaikkien aikojen katsotuin italialainen elokuva Suomessa ei kuitenkaan edusta "turpiin vaan ja onnea" -laitaa, eikä italowesterniä. Bernardo Bertoluccin (joka kylläkin oli käsikirjoittamassa Huuliharppukostajaa) kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) muistetaan nykyään lähinnä nuoren näyttelijättären, Maria Schneiderin kaltoinkohtelusta. Bertolucci manipuloi 19-vuotiaan näyttelijättären haavoittuvaiseksi ja traumatisoi hänet elokuvan kuuluisassa raiskauskohtauksessa, jota ei kuvattu ohjaajan ja näyttelijän välisessä yhteisymmärryksessä.

Viimeinen tango Pariisissa
(1972)

Vanhenevan leskimiehen (Marlon Brando) ja nuoren naisen suhteesta (Schneider) kertova Viimeinen tango Pariisissa oli "skandaalimenestys" jo valmistuessaan, jonka maine vain kasvoi sensuurikiistojen vuoksi. Elokuvan kohtaukset simuloidusta seksistä olivat avuksi mainonnassa ja kohun kannattelussa, mutta viime kädessä elokuva ei käsitellyt niinkään seksuaalisuutta, vaan oivallusta seksuaalisten suhteiden luonteesta, emotionaalisia rakenteita, rakkautta ja kuolemaa. Aikalaiskriitikot puhkesivat joko ylistyksiin, tai pitivät teosta karkeana pornona.

Reilusti yli puolella miljoonalla katsojalla (527 476) Viimeinen tango Pariisissa ylsi jopa 1970-luvun kahdeksanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi Suomessa. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) hurjalla yli 820 000 katsojalla.

Kymmenen katsotuinta italialaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) 527 476 katsojaa

2. Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971) 328 682 katsojaa

3. Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) 315 222 katsojaa

4. Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) 222 601 katsojaa

5. Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità..., 1970) 197 199 katsojaa

6. Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973) 192 770 katsojaa

7. Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari, 1978) 191 729 katsojaa

8. ...ja täältä pesee (...altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) 186 003 katsojaa

9. Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) 181 308 katsojaa

10. Superkyttä (Poliziotto superpiù, 1980) 170 585 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Nimeni on Nobody. https://kinoregina.fi/elokuva/122590/ (linkki tarkistettu 3.3.2025)

Terence Hill & Bud Spencer - 1970-luvun superkaksikko oli Suomessakin miljoonamenestys. https://elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8234-terence-hill-bud-spencer-1970-luvun-superkaksikko-oli-suomessakin-miljoonamenestys (linkki tarkistettu 1.3.2025)

Viimeinen tango Pariisissa. https://kinoregina.fi/elokuva/101616/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Artikkelisarjan edelliset osat:
Osa 1/5 Tanska

Osa 2/5 Saksa