Mars Attacks

Tim Burtonin anakronistinen tieteishupailu Mars hyökkää! nähtävillä Orionissa 29.12.

Mars Attacks!
Mars hyökkää! / Mars Attacks!

Yhdysvallat 1996. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottajat: Tim Burton, Larry Franco. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Jonathan Gems. Kuvaus: Peter Suschitzky. Animaatio: Alice V. Kaiserian. Lavastus: Wynn Thomas (production design), Nancy Haigh (set decoration), John Dexter & James Hegedus (art direction). Erikoistehosteet: Michael Lantieri (special effects), Jim Mitchell & Michael Fink (visual effects). Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Julie Hewett, Valli O’Reilly & Robin Neal (meikit), Norma Lee & Candace Neal (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: RUPERT HOLMES: ”Escape (The Piña Colada Song)”, säv. Rupert Holmes, ELISABETH TROY-ANTWI: ”Headstrong”, säv. E. Antwi & Filo, SLIM WHITMAN: ”Indian Love Call”, säv. Otto A. Harbach, Oscar Hammerstein II & Rudolf Friml. ”Champagne Fanfare”, säv. George Cates, THE BEE GEES: Stayin’ Alive”, säv. Barry Gibb, Maurice Gibb & Robin Gibb, SLIM WHITMAN: “I’m Casting My Lasso Towards The Sky”, säv. Jimmy Wakely & Lee ‘Lasses’ White, TOM JONES: “It’s Not Unusual”, säv. Gordon Mills & Les Reed, PORTISHEAD: “Humming”, säv. Portishead. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Randy Thom. Pääosissa: Jack Nicholson (presidentti James Dale / Art Land), Glenn Close (Lady Marsha Dale), Annette Bening (Barbara Land), Pierce Brosnan (professori Donald Kessler), Danny DeVito (Rude Gambler), Martin Short (lehdistösihteeri Jerry Ross), Sarah Jessica Parker (Nathalie Lake), Michael J. Fox (Jason Stone), Rod Steiger (kenraali Decker), Tom Jones, Jim Brown (Byron Williams), Lukas Haas (Richie Norris), Natalie Portman (Taffy Dale), Pam Grier (Louise Williams), Lisa Marie (marsilainen), Brian Haley (Mitch, salaisen palvelun agentti), Sylvia Sidney (isoäiti Florence Norris), Jack Black (Billy Glenn Norris), Ray J (Cedric Williams), Paul Winfield (kenraali Casey), Brandon Hammond (Neville Williams), Jerzy Skolimowski (Zeigler), Janice Rivera (Cindy), Christina Applegate (Sharona). Helsingin ensiesitys: 28.2.1997 Forum 1, Kino 1, Studio 3 – televisioesityksiä: 14.5.2000 MTV3, 27.3.2005 MTV3, 6.12.2005 Subtv – maahantuoja: Warner Bros. – videolevitys: Warner Home Video – DVD-levitys: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – VET 100080 – K11 – 2915 m / 106 min

Tehtyään kunniaa kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorille lämminhenkisessä elokuvassa Ed Wood (1994) siirtyi Tim Burton 1950-lukulaisen tieteiselokuvan pariin, keräilykorttisarjaan perustuvalla, anakronistisen viihdyttävällä tieteisparodialla Mars hyökkää! Tarinaansa myöten itseironisessa elokuvassa avaruusteleskooppi havainnoi Mars-planeetan suunnalta saapuvien lentävien lautasten valtaisan hyökkäyksen. Tärkeilevä professori Kessler (Pierce Brosnan) vakuuttaa jopa Yhdysvaltain presidentin (Jack Nicholson) teoriallaan, että ulkoavaruuden olennot saapuvat maahan rauhantahtoisina, mutta toisin käy, kuten arvata saattaa.

Ilmestyessään syksyllä 1996 Mars hyökkää! jäi pahasti tarinaltaan samankaltaisen, mutta roppakaupalla totisemman Hollywood-rymistelyn, Roland Emmerichin Independence Dayn (Independence Day - maailmojen sota, 1996) jalkoihin, mutta siinä missä Emmerichin patrioottinen hapuilu menee tahattoman komiikan puolelle, irvailee Burton omaan pistämättömään tyyliinsä kaikkia tahoja: USA:n kongressia ja maan presidenttiä, kiihkoaktivisteja, puolustusrakenteita ja amerikkalaista nationalismia, unohtamatta skandaaleilla ratsastavaa lehdistöä.

Runsailla yksityiskohdilla kuorrutettu lavastus ja kautta linjan harkittu värimaailma kumartavat syvään 1950- ja 60-lukujen sci-fi-elokuvien- ja tv-sarjojen perinteille. 50-lukulaisen sci-fin lisäksi tyylilajikirjo ulottuu makaaberista huumorista aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä. Monimuotoisen näyttelijäkaartin kruunaa Jack Nicholson herkullisessa kaksoisroolissaan Yhdysvaltain presidenttinä ja hulvattomana liioiteltuna bisnesmiehenä.

Burtonin tahallisen yliampuvan vision taustalla elää vaikutteita Stanley Kubrickin kulttiklassikosta Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1963), mutta siinä missä Kubrickin satiiri on tarkkanäköisyydessään mestarillista, jää Burtonin camp-hengessä etenevä pilkka paikoin pintapuoliseksi tehostevyöryksi.

– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 29.12.2008)

Batman

Tim Burtonin menestyselokuva Batman sai muistettavasti ensi-iltansa Suomessa syksyllä 1989. Huomenna 16.12. samainen sarjakuvafilmatisointi nähdään ensimmäistä kertaa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatterin, Orionin valkokankaalla.

Batman
Batman / Batman

Yhdysvallat 1989. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Pictures. Tuotannonjohto: Benjamin Melniker, Michael E. Uslan. Tuottaja: Peter Guber, Jon Peters. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Sam Hamm & Warren Skaaren, Sam Hammin tarinan ja Bob Kanen hahmojen pohjalta. Kuvaus: Roger Pratt. Animaatio: Martin Gaskell. Lavastus: Peter Young (set decoration), Anton Furst (production design), Terry Ackland-Snow, Nigel Phelps & Leslie Tomkins (art direction). Erikoistehosteet: John Evans. Puvut: Bob Ringwood, Tony Dunsterville. Ehostus: Lynda Armstrong & Nick Dudman (meikit), Janet Jamison, Rick Provenzano & Barry Richardson (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PRINCE: ”The Future”, ”Vicki Waiting”, ”Electric Chair”, ”Partyman”, ”Trust”, säv. Prince. ”Scandalous”, säv. Prince & John L. Nelson. PERCY FAITH & HIS ORCHESTRA: ”Theme From A Summer Place”, säv. Max Steiner. HILL BOWEN & ORCHESTRA: ”Beautiful Dreamer”, säv. Stephen Foster. “There’ll Be A Hot Time In The Old Town Tonight”, säv. Joe Hayden & Theodre A. Metz. ”Serenade no. 13 in G, K. 525 (Eine Kleine Nachtmusik), 2nd Movement”, säv. Wolfgang Amadeus Mozart. Leikkaus: Ray Lovejoy. Ääni: Tony Dawe, Eddy Joseph. Pääosissa: Michael Keaton (Bruce Wayne/Batman), Jack Nicholson (Jack Napier/Joker), Kim Basinger (Vicki Vale), Robert Wuhl (Alexander Knox), Pat Hingle (James Gordon), Billy Dee Williams (Harvey Dent), Michael Gough (Alfred Pennyworth), Jack Palance (Carl Grissom), Jerry Hall (Alicia Grissom), Tracey Walter (Bob), Lee Wallace (pormestari), William Hootkins (Eckhardt), John Dair (Ricorso), Christopher Fairbank (Nic), George Roth (Eddie), Kit Hollerbach (Becky). Helsingin ensiesitys: 20.10.1989, Arena 1, Studio 3, Forum 1, Formia 1, Rex – maahantuoja: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – video- ja dvd-levitys: Musiikki Fazer (VHS), Sandrew Metronome Distribution Finland Oy, Warner Home Video (DVD) – televisioesityksiä: 19.2.1995 YLE TV1, 7.8.1996 YLE TV1, 6.6.1998 YLE TV2, 3.9.1999 YLE TV2, 28.3.2002 MTV3, 10.5.2002 Subtv, 27.12.2003 MTV3, 17.9.2004 MTV3 – VET 96257 – K15 – 3470 m / 122 min

“Have you ever danced with the devil in the pale moonlight?”
– Jack Nicholson (Jokeri) elokuvassa Batman (1989)

Bob Kanen luoma Batman on länsimaisen populaarikulttuurikuvastomme kiistatta tunnetuimpia hahmoja. Sarjakuvien maailmasta Batman siirtyi ensimmäisen kerran valkokankaalle jo 1960-luvulla, kun camp-huumorin keinoin kulttimaineeseen noussut Lepakkomies -televisiosarja muuntui elokuvaksi vuonna 1966. 1980-luvun lopussa Batman koki kuitenkin reinkarnaation yön ritarina, ensin Frank Millerin sarjakuvan (The Dark Knight) kautta ja lopulta Tim Burtonin ohjaaman elokuvan myötä.

Warnerin tuottaman suurhankkeen käsikirjoituksen muokkautuminen lopulliseen muotoonsa vei runsaasti aikaa ja tuotannollisia kustannuksia, sillä alkuperäinen Tom Mankiewiczin versio ei kelvannut ohjaaja Burtonille, vaan hän palkkasi uudeksi käsikirjoittajaksi Sam Hammin. Lopulta Hammin versiotakin kutsuttiin muokkaamaan aiemmin jo Beetlejuicessa (1987) Burtonin kanssa yhteistyötä tehnyt Warren Skaaren, joka siirsi tarinan kauemmaksi alkuperäissarjakuvista.

Lavastaja Anton Furstin Gotham City on mahtipontinen työnäyte, film noir-henkinen helvetti ajattomassa tilassa ja paikassa. Tummanpuhuvan kierolla huumorilla hurmaava sarjakuvafilmatisointi osoittaa myös ohjaajansa taidon rakentaa vastakkainasettelua sisäänpäin suuntautuneen Batmanin ja selvästi teatraalista esiintymistä korostavan Jokerin välille. Runsaiden yksityiskohtiensa suhteen Burtonin ensimmäinen Batman on myös selvä kunnianosoitus saksalaisille ekspressionisteille.

Näyttelijöistä Michael Keaton luo ristiriitaisen henkilöhahmonsa vähäeleisin kääntein ja Kim Basingerin esittämä valokuvaaja Vicky Vale jää pinnalliseksi, väkinäistä romantiikkaa elokuvaan tuovaksi hahmoksi. Shown varastaa kuitenkin kiistatta Jack Nicholson, jonka roolisuoritus Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.

Batman oli menestys jo ennen ilmestymistään, sillä tehokkaan mainonnan ansiosta se ansaitsi 750 miljoonan dollaria jo pelkästä oheistuotemyynnistä. Siitä tuli ensimmäinen elokuva, joka saavutti ensimmäisissä kymmenessä päivässä ensi-iltansa jälkeen 100 miljoonan dollarin rajan ja tuotti lopulta maailmanlaajuisesti 411,35 miljoonaa dollaria. Aikalaisarvioissa sitä kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä sekä groteskiudesta ja Burtonin henkilöohjauksen nähtiin keskittyvän monien mielestä liiaksi Jokeriin. Kolme vuotta myöhemmin Tim Burton jatkoi ohjaajana mestarillisella jatko-osalla Batman paluu (Batman Returns, 1992).

– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 16.12.2008)

Nosound: Lightdark

Italiasta kantautuu modernin tunnelmaprogen kaikuja, Nosound -yhtyeen Lightdark -albumin (lue arvio) muodossa.

What Ever Happened to Baby Jane?

What Ever Happened to Baby Jane?
Mitä tapahtui Baby Janelle? / Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?
Vad hände det med Baby Jane? / Vad hände med Baby Jane?

Yhdysvallat 1962. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuotannonjohto: Kenneth Hyman. Tuottaja ja ohjaaja: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller – Henry Farrellin romaanin pohjalta. Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: George Sawley. Puvustus: Norma Koch. Ehostus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore, Beau Wilson. Musiikki: Frank De Vol, Sidney Cutner, Ruby Raksin. Laulut: ”I’ve Written A Letter To Daddy”, es. Bette Davis, ”What Ever Happened to Baby Jane?” es. Frank De Vol ja Lukas Heller. Koreografia: Alex Romero. Leikkaus: Michael Luciano. Ääni: Jack Solomon. Pääosissa: Bette Davis (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Victor Buono (Edwin Flagg), Wesley Addy (Marty McDonald), Julie Allred (nuori Baby Jane Hudson), Anne Barton (Cora Hudson), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Bert Freed (Ben Golden), Anna Lee (Rouva Bates), Maidie Norman (Elvira Stitt), Dave Willock (Ray Hudson). Helsingin ensiesitys: 6.9.1963, Rea – Televisiolähetyksiä: 6.7.1974 MTV1, 1.4.1985 MTV1, 3.4.1988 TV3 – maahantuoja: Warner Bros. – VET 65906 – K16 – 3680 m / 132 min

”Jännityselokuvista tehokkaimmat etenevät aina lähellä komedian ja farssin rajaa”, totesi Alfred Hitchcock. Tällaisena teoksena näyttäytyy myös harmillisen epätasaisen, mutta parhaimmillaan tehokkaan ja kriittisyydessään tinkimättömän uran luoneen Robert Aldrichin vuonna 1962 valmistunut elokuva Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? Ohjaajansa sekä taloudellisesti että taiteellisesti onnistuneimpiin ohjauksiin kuuluvassa makaaberissa trillerissä absurdi kauhu ja irvokas nauru kamppailevat kohtauksien ylivallasta. Vaikutteet jännityksen mestarin suunnalta ovatkin toki ilmeiset, mutta samalla kyseessä on epäilemättä persoonallinen ja moniulotteinen elokuva, jolla Aldrich osoittaa hallitsevansa sielujen pimeyksistä lähtevän henkilökuvauksen.

Henry Farrellin romaaniin pohjautuva elokuva saa alkunsa 1920-luvulta, jossa esitellään sisarukset Baby Jane ja Blanche, vaudeville-perheen tyttäret. Baby Jane on menestyvä lapsitähti, joka saa yleisönsä tahtoessaan kyynelten partaalle. Aikuisena hän ei kuitenkaan nukenkasvoineen enää menesty, kun taas sisko Blanchesta muovautuu Hollywoodin ykköstähti valkokankaalla. Traagisen auto-onnettomuuden jälkeen Blanche kuitenkin rampautuu ja joutuu pyörätuoliin, täysin järkensä valon kadottaneen sisarensa armoille.

Elokuvan sisaruskaksikkona nähdään ikimuistettavasti Bette Davis Baby Janena ja Blanchena riutuva Joan Crawford. Davisin mittavalla uralla Baby Janen roolia edelsi Frank Capran sydämellinen Taskullinen ihmeitä (Pocketful of Miracles, 1961), jonka jälkeen hän muuntautui modernin elokuvan muistettavimpiin naishahmoihin lukeutuvaksi sadistiksi. Rooli muodostuikin erityisen riemulliseksi hänen myöhemmän uransa kannalta, sillä groteskin hahmonsa kautta hän teki yllättävän paluun ja sai roolistaan uransa kymmenennen Oscar-ehdokkuutensa.

Pääroolikaksikosta Mikael Fränti on todennut (HS, 1.4.1985), että ”Davisin ja Crawfordin diivailu ei pysy ehkä loppuun saakka aisoissa, mutta voi myös ajatella, että on kysymys tietoisesta parodiasta”. Aldrich käyttääkin tarinan ja henkilöiden ristiriitoja tehokkaasti hyväksi. Antti Lindqvistin mukaan (Katso, 13/1988) ”Aldrich yhdistää parhaimmissa kohtauksissaan Billy Wilderin Auringonlaskun kadun kirpeän analyysin entisten filmitähtien luonnenaamioista ja Hitchcockin Psykon tautisen jännityksen kehittelyn”. Avuton Blanche saa katsojan sympatiat puolelleen, vaikka lopussa menneisyyden aaveet putkahtavat esille ja katsoja tulkitsee roolihahmon aivan uudessa valossa.

– Otto Suuronen (25.9.2007) mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)

Seom

Seom
Saari / The Isle – saari / Ön

Etelä-Korea 2000. Tuotantoyhtiö: Myung Film Company Ltd., CJ Entertainment. Tuottaja: Eun Lee. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ki-duk Kim. Kuvaus: Seo-shik Hwang. Lavastus: Ki-duk Kim. Puvut: Eun-jung Joo. Musiikki: Sang-yun Jeon. Leikkaus: Min Hokyung. Ääni: Seung-cheol Lee. Pääosissa: Suh Jung (Hee-Jin), Kim Yoo-seok (Hyun-Shik), Sung-hee Park (Eun-A), Jae Hyun Cho (Mang-Chee), Hang-Seon Jang (keski-ikäinen mies). Helsingin ensiesitys: 23.8.2002 Kinopalatsi 3 – maahantuoja: Future Film Oy (teatteri- ja dvd-levitys, 2002) – tv-lähetyksiä: 23.2.2006 YleTeema – VET 103673 – K15 – 2570 m / 90 min

Eteläkorealaisen Ki-duk Kimin kansainvälisenä läpimurtona nähtävä Saari herätti voimakkaasti kansainvälistä huomiota heti ilmestyttyään, kun elokuva esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2000. Silminnäkijähavaintojen mukaan kaksi länsimaista naistoimittajaa pyörtyivät elokuvan esityksessä kohun saattelemana. Tämän jälkeen rajatonta sadismia ja tunteetonta vallankäyttöä kuvaava teos on jakanut mielipiteitä voimakkaasti kaikkialla, missä sitä on esitetty.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eristäytyneelle erämaajärvelle, jossa järven rannalla asuva mykkä nainen Hee-Jin (Suh Jung) vuokraa kelluvia kalamajoja. Päivisin hän myy liikemiehistä koostuville asiakkailleen kahvia ja kalastustarvikkeita, öisin hän huolehtii myös miesten lihallisista tarpeista. Eräänä päivänä saarelle ilmestyy tyttöystävänsä ja tämän rakastajan tappanut, itsemurhaa hautova mies. Hee-Jin vaistoaa miehen mieltä kalvavan tuskan ja heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, joka on samalla kertaa sekä seurausta heidän sielujensa sairaudesta, että tuon sairauden ainoa lääke.

Saari on kaikessa vulgääriydessään ristiriitainen ja brutaaleja piirteitä omaavan rakkauden kuvauksena vastenmielinenkin. Harvinaisen mieleenpainuvan elokuvasta tekee sen raadollinen kivun kuvaus ja tapa näyttää realistisesti lihan tuskaa. Välillä katsojan herättääkin epäilys elokuvassa nähtävän sadomasokistisen väkivallan tarpeellisuudesta. Järkyttämisessä kun mennään välillä äärimmäisyyksiin asti.

Samanaikaisesti ollaan kuitenkin poikkeuksellisen vangitsevan teoksen äärellä, jonka juuret jäävät mieleen omaperäisen miljöön ja tarinan sekä ennen kaikkea jatkuvasti läsnä oleva hiljaisuuden kautta. Elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei puhuta sanaakaan. Kuvakerronta etenee rauhallisesti ja saa loppua kohden yhä lyyrisempiä piirteitä. Tarmo Poussu havaitsikin (Ilta-sanomat, 23.8.2002), että syksyisen metsän ympäröivä järvi pastellinvärisine kalastusmajoineen muodostaa tehokkaan vastakohdan tarinan raadollisuudelle. Teos leikittelee taidokkaasti myös vertauskuvilla, (”toisen kohtalo on aina pyristellä koukussa, kun toinen kerii siimaa” –Poussu).

Lyhyessä ajassa yhdeksi Etelä-Korean mielenkiintoisimmaksi ohjaajaksi Chan-Wook Parkin ohella noussut Ki-duk Kim on itseoppinut elokuvantekijä, jonka pyrkimyksenä on ollut tehdä kaunis elokuva rakkaudesta ja pakkomielteestä, johon rakkaus johtaa. Elokuvan ”liharakkaussuhteen” kokevat näyttelijät Suh Jung ja Kim Yoo-seok tekevät vaativan masokistisissa rooleissaan hienoa työtä ja kokonaistunnelmasta on löydettävissä myös piirteitä Nagisa Oshiman Aistien valtakunnasta. ”Saari on inhottava satu, kuin Pikku Prinssi sadomasokistiseksi painajaiseksi nyrjäytettynä” -Markus Määttänen (Aamulehti 8.11.2002).

– Otto Suuronen mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu 19.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä)

Underwater Sleeping Society: The Dead Vegas

Siinä missä moni yhtye jämähtää jo kolmannella levyllään muinaisjäänteeksi tai tekee paniikissa äkillisen musiikillisen käännöksen, syventyy helsinkiläinen Underwater Sleeping Society julkaisemaan tähänastisen uransa tasapainoisimman albumin The Dead Vegas (lue arvio), jolla soi ilmavaan sointiinsa yhä enemmän nyansseja saanut yhtye.

24 Hour Party People

24 Hour Party People
24 Hour Party People / 24 Hour Party People

Alankomaat / Iso-Britannia / Ranska 2002. Tuotantoyhtiöt: Baby Cow Productions Ltd., Channel Four Films, UK Film Council, Revolution Films, WAVEpictures. Tuotannonjohto: Henry Normal. Tuottaja: Andrew Eaton. Tuottajakumppanit: Gina Carter, Robert How, Fiona Neilson. Ohjaus: Michael Winterbottom. Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce. Kuvaus: Robby Müller. Lavastus: Lucy Howe. Erikoistehosteet: David Bryan, Steve Tomkow, Steve Scotton. Puvut: Stephen Noble, Natalie Ward. Ehostus: Janita Doyle, Neil Gorton, Jane Oakley, Jill Sweeney. Leikkaus: Trevor Waite, Michael Winterbottom. Ääni: John Falcini, Stuart Wilson, Aad Wirtz. Pääosissa: Steve Coogan (Tony Wilson), Shirley Henderson (Lindsay Wilson), Paddy Considine (Rob Gretton), Sean Harris (Ian Curtis), Danny Cunningham (Shaun Ryder), Andy Serkis (Martin Hannett), Chris Coghill (Bez), Lennie James (Alan Erasmus), Ralf Little (Peter Hook), Paul Popplewell (Paul Ryder), John Simm (Bernard Sumner), Raymond Waring (Vini Reilly). Helsingin ensiesitys: 8.11.2002 Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – VHS- ja DVD-julkaisu: 2002 Future Film Oy – tv-lähetyksiä: 4.8.2007 Nelonen – VET 105090 – K15 – 3195 m / 115 min

24 Hour Party People kertoo punkin ja uuden aallon synnystä kuvaten ajanjaksoa 1976-92, jolloin Manchester ja Tony Wilsonin (Steve Coogan) perustamat Factory Records ja Hacienda-klubi toimivat brittiläisen populaarimusiikin mekkana. Idealistinen Wilson tarjoaa levytysmahdollisuutta ilman taiteellista tai taloudellisesti riipiviä sopimuksia, ja hiljalleen Factoryn kautta ensimmäiset levynsä julkaisevat kulttiyhtyeet kuten Joy Division, Durutti Column ja Cabaret Voltaire. Maineen kasvaessa elämäntyyli muuttuu ja huumeisen huvittelun pyörteissä Wilsonin avioliitto tuhoutuu, samaan aikaan kun lupaavimman yhtyeen, Joy Divisionin Ian Curtis (Sean Harris) tekee itsemurhan. 1980-luvun edetessä maailma ottaa omakseen ensin Joy Divisionin tuhkista nousevan New Orderin ja Shaun Ryderin (Danny Cunningham) luotsaaman Happy Mondaysin, sitten dance- ja rave-kulttuurin, jonka jälkeen rahaongelmat ja väkivalta kasvavat ongelmaksi.

24 Hour Party People on perinteisestä fiktiokerronnasta piittaamaton metaelokuva, joka kommentoi kaiken aikaa itseään, ennakoi tulevia tapahtua ja kiistää väitteitään. Uuttera brittiohjaaja Michael Winterbottom liikkuu silminnähden omalla alueellaan hahmotellessaan paikoin hurjaakin popkollaasiaan, jossa kokenut kuvaamisen ammattilainen Robby Müller onnistuu lennokkaasti yhdistämään rosoiseen digikuvaukseen uutispätkiä ja dokumenttimateriaalia. Elokuva tarjoaa myös rock-kulttuurista kiinnostuneille herkullisia cameo-rooleja, näemme mm. vaihtoehtoyhtye The Fallin Mark E. Smithin Hacienda-klubin jonossa sekä punk-yhtye The Buzzcocksin perustajäsenen, Howard Devoton saniteettitilojen siistijänä.

Elokuvan keskeisimpänä hahmona nähdään monipuolisen brittikoomikko Steve Cooganin tehokkaasti sisäistämä Tony Wilson, mutta varsinaista päähenkilöä elokuvassa ei ole. Wilsonin suora repliikkikin ilmaisee painokkaasti: ”tämä elokuva ei kerro minusta, sillä olen sivuhenkilö omassa tarinassani”. Itseironinen 24 Hour Party People on kokonaisuutena viihdyttävä teos, jonka monissa käänteissä kukkii oivaltava huumori. Silti sillä on myös vakava perustansa, joka tulee erityisen vaikuttavasti esiin Ian Curtisin kohtaloa peilatessa.

– Otto Suuronen (julkaistu 6.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä, krediittitietoja editoitu alkuperäisestä)

Hit Me TV

Hollantilainen Hit Me TV yhdistelee musiikkiinsa postpunkin kepeätä laitaa, tanssittavan energistä poppia sekä glamrockin värikkyyttä. Äskettäin Suomessakin vieraillut joukkio on julkaissut vuoden antoisimman debyyttialbumin (lue arvio).

Mossafer

Julkaisen loppuvuoden aikana blogissani varhaisempia SEA:lle (nykyinen Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) kirjoittamiani elokuvaesitteitä. Tässä niistä ensimmäinen, jossa esittelen Abbas Kiarostamin esikoispitkän Mossafer (The Traveller, 1974).

Mossafer
The Traveller

Iran 1974. Tuotantoyhtiö: Kanoon – Institute for the Intellectual Development of Children and Young Adults. Ohjaus: Abbas Kiarostami. Käsikirjoitus: Abbas Kiarostami - Hassan Refiïn tarinan pohjalta. Kuvaus: Firouz Malekzadeh. Musiikki: Kambiz Roshanravan. Leikkaus: Amir-Hossein Hami. Ääni: Ahmad Asgari, H. Atashkar ja Amir-Hossein Hami. Pääosissa: Massoud Zand, Hassan Darabi, Mostafa Tari, Hassan Arab. 74 min

Iranilaisen mestariohjaaja Abbas Kiarostamin uraa voi tarkastella sen merkittävän humanistisen elokuvaperinteen jatkeena, jota aiemmin ovat edustaneet niin Charles Chaplin, japanilainen Yasujiro Ozu kuin yksittäiset teokset kuten Vittorio De Sican Polkupyörävaras (1948). Kiarostami teki itsestään kansainvälisesti tunnetun 1990-luvun merkkiteoksillaan kuten Ja elämä jatkuu (1991), Oliivipuiden katveessa (1994) sekä Kirsikan maku (1997), mutta varsinainen ura oli alkanut jo 1970-luvulla lyhyiden lasten- ja nuortenelokuvien parissa, joissa hänen tunnuksenomaiset piirteensä, dokumentinomainen kerronta, maalaiskylissä alkunsa saavat tarinat sekä elokuvien vuorosanojen, otsikoiden ja aiheiden nykyiranilaista runoutta hyödyntävät keinot jo näkyvät.

Kiarostamin debytointi pitkän fiktioelokuvan parissa tapahtui Hassan Refiïn tarinan pohjautuvan Mossaferin (1974) kautta. Ilmestyessään voimakkaan vaikutuksen iranilaiseen elokuvakulttuuriin tehnyt elokuva synnytti lähes vallankumouksellisen innon uusien tekijöiden keskuudessa, ja vertaukset ranskalaisen uuden aallon elokuvaan eivät ole olleet tuulesta temmattuja. Mossaferin elokuvallisena sukulaisena onkin pidetty François Truffautin elokuvaa 400 kepposta (1959). Kiarostamin debyyttiohjaus, joka on kiehtovasti tallennettu mustavalkofilmille, on nykypäivän perspektiivistä tarkasteltuna osoitus ohjaajan valtavasta potentiaalista.

Mossafer kertoo tarinan nuoresta pojasta (Hassan Darabi), joka asuu pienessä kylässä Iranissa, elätellen toivetta päästäkseen jonain päivänä Teheraniin katsomaan Iranin maajoukkueen jalkapallo-ottelua. Saavuttaakseen tämän, hän varastaa ystäviltään ja naapureilta rahaa, ja monien eteen tulevien ongelmien jälkeen hän viimein pääsee Teheranin stadionille. Yksinkertainen, mutta viisas tarina peilaa pojan kotioloja, unelmia ja tulee samalla avanneeksi katsojalle iranilaisen jalkapallokulttuurin merkitystä.

Elokuvantekijän uransa ohella Kiarostami on luonut uraa ihailtuna valokuvaajana sekä arvostettuna kirjailijana ja runoilijana, joista kaikki mainitut taiteenmuodot yhdistyvät hänen teoksiinsa saumattomasti. Akira Kurosawa: "Kun Satyajit Ray poistui keskuudestamme, olin hyvin surullinen. Mutta nähtyäni Kiarostamin elokuvia, kiitin Jumalaa, että hän oli lähettänyt meille hyvän miehen tilalle.”

– eri lähteiden pohjalta Otto Suuronen (21.8.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)

Bloodpit: Recovered

Tamperelaisen Bloodpitin edellisen kokoonpanon romahdettua jäsenten välisiin riitoihin ja laulaja Matthau Mikojanin ongelmiin ei yhtye virallisesti hajonnut, vaan jäi määrittelemättömän pituiselle tauolle. Tauko kesti lopulta vain noin vuoden verran, sillä nyt yhtye on tullut takaisin uuden laulusolistinsa Antti Ravínin ja kitaristi Petri ”Pietu” Hiltusen vahvistamana. Uuden alun kynnyksellä yhtye on päättänyt julkaista Backstage Alliance -levy-yhtiön kautta Recovered -minialbumin (lue arvio kokonaisuudessaan), jolla uudistunut kokoonpano esittää pääasiassa itselleen jollain tapaa merkityksellisiä cover-biisejä.

Tehtävä Suomessa

Mikä yhdistää Michael Cainea, Diane Keatonia, Charles Bronsonia ja Omar Sharifia? Kyseiset elokuvatähdet ovat kaikki tehneet elokuvaa Suomessa – yhdessä kansainvälisen elokuvayhteistyön grand old manin, Åke Lindmanin kanssa, jolle Outi Heiskasen kirjoittama teos Tehtävä Suomessa – kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa on omistettu. Suomen ja suomalaisuuden representaatioita ulkomaisissa elokuvissa esittelevä teos on yksi vuoden kiinnostavimpia elokuvakirjoja (lue arvio kokonaisuudessaan).

James Yorkston: When the Haar Rolls In

Skotlantilaislähtöisen laulaja/lauluntekijä James Yorkstonin pitkäsoitto When the Haar Rolls In (lue arvio) lämmittää ihastuttavasti näinä vuoden synkimpinä ja sateisimpina hetkinä.

Liekki: Hyönteinen

Niin se on, Liekin uutukainen ei sen koommin lennä eikä surise, vaikka kantaa nimeä Hyönteinen (lue arvio). Kolmella ensimmäisellä levyllään hurmannut yhtye on julkaissut toistaiseksi kehnoimman albuminsa. Ikävä tulee Korppi (2003) ja Rajan piirsin taa (2005) -levyjen syvällistä lämpöä ja tunnelmointia.

Rakkauden liekistö

Persoonallinen musiikintekijä VUK on julkaissut minialbumillisen Maj Karman (Kauniiden Kuvien) lauluja. Rakkauden liekistö (lue arvio) on mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta lopulta harmillisen yksitoikkoinen ja hengetön.

Elokuvia, festivaaleja ja elokuvafestivaaleja

Viime viikkoina ei ole ollut puutetta elokuvafestivaaleista tai persoonallisista elokuvateoksista, festivaalien suhteen ei loppua ole edes näkyvissä... Helsingissä järjestetään ainakin aina kiinnostavia lyhytelokuvia tarjoava Kettupäivät, lesbo- ja homoelokuvaan keskittyvä Vinokino sekä kauhuelokuvan ystävän ehdoton valinta, Night Visions. Viime viikonloppuna päättynyt Rakkautta & Anarkiaa teki jälleen ennätystuloksen, joten siinä missä Finnkinon monopoliaseman hallitessa elokuvateatterien määrä vähenee huolestuttavasti, nousee jatkuvasti esiin kiinnostavia elokuvafestivaaleja. Henkilökohtainen suosikkini on tietysti Lapin ylpeys, eksoottisella "in the middle of nowhere" -estetiikalla hurmaava Sodankylän elokuvajuhlat, mutta kauas ei toki jää myöskään R & A, tai pienuudessaan sympaattinen Suomalaisen elokuvan festivaali, jota järjestetään vastoinkäymisistä huolimatta vuosittain Turussa. Tähän täytyy toki myös lisätä, entisenä elokuva-arkiston työntekijänä varsinkin, että Orionissa nähtävät erikoissarjat tarjoavat itsestään meteliä pitämättä elokuvafestivaalia ympäri vuoden.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla katselluista seitsemästä elokuvasta nousi ylitse muiden Chris Waittin persoonallisen paljastava ja ihanteellisen viihdyttävä dokumenttielokuva A Complete History of My Sexual Failures sekä Gunnar B. Gudmunssonin fantasiakomedia Astrópía. Kaikessa halpamaisessa b-luokan kammottavuudessaan Bruce La Brucen Otto; or Up With Dead Peoplekin jää taatusti mieleen, mutta ei myönteisessä mielessä. Paljon jäi kuitenkin näkemättä ja kokematta, mutta onneksi osa festivaalin laajasta tarjonnasta on nähtävillä myöhemmin myös teatterilevityksessä.

Viime viikonloppu meni sen sijaan maamme ulkopuolella, Malmössä, Nordisk Panoraman merkeissä, joka järjestettiin tänä vuonna 19. kerran. Uutta pohjoismaista lyhyt- ja dokumenttielokuvaa esitellyt festivaali täytti Malmön hetkeksi marginaalisemman elokuvan ystävistä, samaan aikaan Lundin seudulla oli käynnissä myös varsin kiinnostavana näyttäytyvä fantasiaan ja kauhuun keskittyvä Fantastisk Film Festival. Nordisk Panoraman megalomaanisesta tarjonnasta tuli nähtyä kattava otos pohjoismaisia lyhytelokuvia, muutama lupaava dokumenttielokuva sekä yksi mainio pitkä fiktio, Jens Jonssonin Ping-Pong Kingen. Kokonaisuudessaan istuin festivaalin aikana 39 elokuvaesitystä läpi, joiden kestot venyivät peräti yhdestä minuutista pariin tuntiin. Valtavasta lyhytelokuvakavalkadista nousi kuitenkin lopulta esiin selvät henkilökohtaiset suosikit, joita ei tosin palkittu festivaalin arvovaltaisen juryn puolelta. Hanne Larsenin Cairn (Varde) osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta, Mazdak Nassirin High Hopes on visuaalisesti upean harkittu ja Linda Fagerii Söthrenin melankolisuudessaan kipeä Janus edustaa pohjoismaista animaatiota karheimmillaan. Kauas tästä eivät kuitenkaan jääneet Michael Noerin elämänmakuinen, räväkkä ja tehokas dokumentti Vesterbro, Levan Akinin pureva The Last Things (De sista sakerna) tai Christian Tafdrupin ohjaama, homoseksuaalista ihastusta ymmärtävällä herkkyydellä kuvaava Awakening (En Forelskelse). Aivan erityisesti haluan kuitenkin nostaa esiin norjalais-espanjalaisen, Eivind Holmboen ohjaaman A Tooth for An Eye (Diente por ojo) -elokuvan, joka nousi New Nordic Voices -sarjassa esiin vahvan dramaturgiansa ansiosta.

Ensi vuonna Nordisk Panorama järjestetään kuumien lähteiden ja eksentrisen pop-musiikin mekassa, Reykjavikissa.

New Order: Technique

New Order: Technique (1989)

Joy Divisionin raunioille 1980-luvun alussa perustettu New Order on ollut kiistatta yksi elämäni merkittävimmistä yhtyeistä. Hassua sinänsä on se, että tutustuin ensin New Orderiin ja vasta myöhemmin Joy Divisionin lohduttomaan synkkyyteen. Varsinainen ensikosketukseni yhtyeeseen tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video, jota pidetään yhtenä 80-luvun uraauurtavimmista musiikkivideoista.

New Orderin urakehitys alkoi aliarvostetulla Movementilla (1981), joka on minimalistisen tummanpuhuva ja kolkko albumi, selvästi samoista raaka-aineista valmistettu kuin Joy Divisionin joutsenlaulu Closer (1980). Power, Corruption & Lies (1983) ja erityisesti sitä edeltäneet singlehitit Blue Monday ja Temptation opettivat nelikolle kuinka tehdä musiikkia, joka saa ihmiset tanssimaan kyyneleet silmissä. Upea Low-life (1985) kiteytti yhtyeen siihenastisen uran, uuden aallon vaihtoehtoisen melankolian ja syntikkavetoisen tanssipopin. Välityöksi jäänyt Brotherhood (1986) yhdisteli akustisia soittimia ja elektronisen synteettisiä äänikudelmia.

Technique -albumia työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen ainakin jatkuvan juhlinnan muodossa, muotihuume ekstaasin toimiessa luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasi yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.

Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter “Hooky” Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä kuin aina ennenkin.

Kappaleista sähköiset Fine Time ja Round and Round ovat puhdasta Madchesterin juhlaa, briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco esittelee New Orderin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkkyydessään yksi kauneimmista pop-lauluista, joita on koskaan tehty.

Techniquen jälkeen New Order suuntasi rockimpaan ilmaisuun, katkeranmakuisella Republic (1993) -levytyksellä, kunnes vetäytyi pitkälle tauolle. Paluu levyttäväksi yhtyeeksi tapahtui laadukkaalla Get Ready (2001) -albumilla ja jatkui epätasaisella Waiting for the Siren´s Callilla (2005).Minulle New Order merkitsee ikimuistoista pop-yhtyettä, joka yhdisti nerokkaimmin syntetisoidun konesoundin ja sähkökitarat, Technique taas toimi musiikillisena opasteenani murrosiän kipeiden aikojen halki, vierellään The Curen Disintegration ja Depeche Moden Violator.

Otto Suuronen (julkaistu Desibeli.net -verkkolehden klassikkoartikkelina)

Hector: Eurooppa

Uusia tekstejä odotellessa täytyy julkaista uusintana jo julkaistuja verkkoartikkeleita. Ohessa Desibeli.net -verkkolehteen kirjoittamani musiikkiartikkeli henkilökohtaisesta klassikkoalbumista, Hectorin vuoden 1981 merkkiteoksesta Eurooppa, joka tuntuu tällä hetkellä olevan yhteiskuntakriittisellä sisällöltään ajankohtaisempi kuin kenties koskaan...

Hector: Eurooppa, 1981

Hector on ollut aina ja ikuisesti, tai siltä ainakin helposti tuntuu, sillä tuon suomenkielisen rockin kivijalan ura alkoi jo vuonna 1965 sodanvastaisella The Universal Soldier -käännöksellä Palkkasoturi. Itsellenikin Hectorin olemassaolo oli selvää jo alle kouluikäisenä, mutta miehen todellinen merkitys alkoi valjeta toden teolla vasta lukioikäisenä, kun lähinnä mustahuuliromanttista poppia kuuntelevan nuorukaisen mieleen lipuivat herkkää mystiikkaa, rakkautta tai kivuliasta maailman tuskaa tulvineet kappaleet kuten Olet lehdetön puu, Woyzeck, Tuulisina öinä sekä Olen nielaissut kuun. Oman yhteiskunnallisen ajattelun herättyä ja aseistakieltäytymisilmoituksen tehtyäni nousivat Hectorin albumit ja kappaleet aivan uudelle tasolle.

Yksi tällaisista voimakkaan yhteiskuntakriittisistä ja keskustelua herättäneistä albumeista on vuonna 1981 ilmestynyt Eurooppa. Hectorin levytysuralla Eurooppa asettuu vedenjakajalle, sitä edeltävä Linnut, linnut (1980) on epätasainen, harmillisen päämäärätön albumi, kun taas Euroopan jälkeen ilmestyneellä Hyvää yötä, Bambilla (1982) rock-muusikkomme sukelsi absurdin surrealistiseen suuntaan kokeilevalla albumilla, jota voi pitää välityönä ennen 1980-luvun lopun uutta nostetta.

Eurooppa -levyllä Hector nosti uutuuttaan huokuvat syntetisaattorisoundit keskeiselle sijalle sointimaailman muokkaamisessa. Jo varhaisella 1970-luvulla analogisyntetisaattorit olivat surisseet erityisesti Herra Mirandos ja Hectorock 1 -albumeilla, mutta Euroopalla harppaus kohti teknologista äänimaailmaa oli silti suuri. Kitarasyntetisoijaksi tuli T.T. Oksala, rumpusyntetisoijaksi Wando Suvanto ja muutoin enemmän tai vähemmän koskettimien parissa työskentelivät Jukka Hakoköngäs sekä todellinen pioneeri, Esa Kotilainen. Mieleenpainuvat kitarakuviot levylle taiteili jo Liisa Pien-levyltä muistettava Nono Söderberg. Äänimaailmaltaan kitararockin ja kasarisyntetisaattorien rohkea äpärälapsi voi kuulostaa nykypäivänä monien korvaan yllätyksellisen kolkolta.

Nimensä albumi sai ensimmäisenä syntyneen, kuusiminuuttisen nimikkobiisin mukaan, josta tuli nopeasti yksi Hectorin uran merkittävimpiä kappaleita. Ankarana ajan kuvana syntynyt mestariteos on pysynyt tärkeänä osana keikkasettiä aina viimeisimpiin kiertueisiin asti. Omaa ajatusmaailmaani järisyttäneellä tekstillä varustettu kappale on herkän humanistin hätähuuto, julistava katsahdus maailmantilaan. ”Ja uusi kevät / on yhä talvempi kevät! / Ja joka ikinen sydän / on yhä tyhjempi sydän / Ja joka ikinen käsi / yhä kovempi käsi”.

Edellisillä albumeilla paikoin hyvinkin henkilökohtaisilta vaikuttaneet sävyt ovat saaneet väistyä yhteisöllisten teemojen tieltä. Videorodeo peilaa oman aikansa mediatodellisuutta, uutisten ja joukkoviestinten säälimättömyyttä voimakkain George Orwell -vaikuttein. Vieraantunut tutkii ihmisen ja koneen suhdetta sekasortoisen paradoksaalisessa maailmassa. Omassa kotona ottaa satiirin kautta kantaa kylmän sodan tuntemuksiin ja saksalaisen Georg Buchnerin tekstistä syntynyt Woyzeck, puolalaisen sotilaan tarina, on ainutlaatuinen kappale Hectorin tuotannossa ollessaan näytelmän pohjalta kirjoitettu. Albumin päättää selvästi John Lennon-tyylisesti tulkittu, kaunis ja herkkä Uni 8?.

Eurooppa ei ole Hectorin uran hienoin levytys, sitä mandaattia pitäkööt itsellään Herra Mirandos (1973) sekä akustisesti ajattomana soiva Varjot ja lakanat (1988), mutta tinkimättömyydessään Eurooppa on varmastikin miehen uran yhtenäisin albumi ja sen voimakkaat sanoitukset tänä päivänä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Otto Suuronen

Käsky

Aku Louhimiehen uusin elokuva Käsky (lue arvio) käsittelee kansalaissotaa tervetulleesta näkökulmasta. Ajoittaisista tyylirikoista huolimatta elokuva on vaikuttava kertomus rakkauden kaipuusta ja mieleen jäävä tutkimusmatka ihmismielen tummiin kerrostumiin.

Tim Burtonia elokuva-arkiston syksyssä

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) syksyn elokuvasarjojen joukossa on suunnittelemani Tim Burton -retrospektiivi miehen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Ohessa arkiston ohjelmavihkoon toimittamani artikkeli:

Tim Burton 50 vuotta

Kalifornian Burbankissa kauhuelokuvien ja omien piirrostensa äärellä varttunut Tim Burton (s. 1958) on kiistatta yksi viime vuosikymmenien tunnistettavimpia elokuvantekijöitä. Psykologisella vireellä ladattujen elokuvien päähenkilöt ovat usein erilaisuudessaan yksinäisiä, yhteisön oudoksumia kummajaisia. Uransa alusta alkaen Burton on osannut taidokkaasti käyttää modernia teknologiaa oman unenomaisen maailmansa luomiseen ja hedelmällinen yhteistyö Johnny Deppin ja säveltäjä Danny Elfmanin kanssa on tuottanut monia visuaalisesti häkellyttäviä taidonnäytteitä.

Vuonna 1976 Walt Disneyn perustamaan California Institute of the Artsiin animaatiopiirtämistä opiskelemaan lähtenyt Burton palkattiin Topin ja Tessun (1979) apulaisanimaattoriksi. Disneyn leivissä Burton ohjasi lastenkirjaksi kirjoittamastaan tarinasta stop motion -animaation Vincent (1982). Se kertoo 7-vuotiaasta, mielikuvitusrikkaasta lapsesta, joka eläytyy Vincent Pricen Edgar Allan Poe - elokuvien innoittamiin tilanteisiin. Omaperäinen Frankenweenie (1984) jatkoi samalla linjalla ja toi Mary Shelleyn klassisen Frankenstein-tarinan nykyajan kaupunkimiljööseen.

Hyvänmielen elokuva Pee Ween suuri seikkailu (1985) kertoo koomikko Paul Reubensin luomasta miehestä, joka elää lapsihahmon ruumiissa. Merkillinen kommellusten kirjo saa alkunsa, kun Pee Ween punainen polkupyörä varastetaan kauppareissun päätteeksi, ja hän aloittaa surrealistiseksi yltyvän suuretsinnän.

Karnevalistinen Beetlejuice (1988) on synkkä ja irvokas tilannekomedia kuolemasta. Onnellinen uusenglantilainen pariskunta kuolee auton syöksyttyä jokeen ja he päätyvät kummmittelemaan entiseen kotiinsa. Kaksikon omalaatuinen kummittelutekniikka osoittautuu kuitenkin tehottomaksi, ja on aika pestata biomanaaja Betelgeuse apuun.

Goottilaisen poptaiteen merkkiteos Batman (1989) on täyteläisillä sävelvyörytyksillä taustoitettu sarjakuvafilmatisointi ja lavastaja Anton Furstin mahtipontinen työnäyte. Jack Nicholsonin show Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.

Satiiri ja sentimentaalisuus yhdistyvät maagisesti Saksikäsi Edwardissa (1990), jossa surullisen hahmon ritariksi nousee pitkälti mimiikan keinoin näytellyn pääosasuorituksensa kautta Johnny Depp. Modernissa faabelissa tasapäisyyttä palvova arkitodellisuus ja herkkä lahjakkuus törmäävät kohtalokkaasti. Myötätuntoinen mestariteos ei silti julista sanomaansa, vaan kietoo näkemyksensä arastelevien otosten haikeuteen.

Todellisuus ja fantasiatasot kulkevat limittäin niin henkilöiden kuin maisemien suhteen sadunomaista synkkyyttä huokuvassa, loisteliaassa jatko-osassa Batman - paluu (1992), jossa Danny DeVito tuo mustaa huumoria groteskiin Pingviinin rooliinsa ja Michelle Pfeiffer sekoittaa päät salaperäisen seksikkäänä Kissanaisena.

Henry Selickin ja Burtonin yhteistyö Painajainen ennen joulua (1993) on nukkeanimaatioiden moderni klassikko, jossa yhdistetään makaabereja kauhuaineksia perinteiseen joulutunnelmaan. Danny Elfman tarjoaa sävellyksillään ja lauluäänellään kuolleiden valtakunnan asukeille lumoavat sielut ja sykkivät sydämet.

Lämminhenkinen Ed Wood (1994) toimii Burtonin tyylitajun ja elokuvan hulvattoman ihmisgallerian varassa. Kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorista kertova elokuva on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Stefan Czapskyn paljastava kuvaus vangitsee Los Angelesin luurankomaisuuden, lavastusta muistuttavan väliaikaisuuden.

1960-luvulla ilmestyneistä keräilykuvista alkunsa saanut Mars hyökkää! (1996) on anakronistinen megabudjetin b-elokuva. Tyylilajikirjo ulottuu 1950-lukulaisesta scifistä makaaberin huumorin kautta aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä.

Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Englantilaisen Hammer-elokuvayhtiön tuotannolle syvään kumartava teos toimii myös kiinnostavana allegoriana lapsuuden pelkoihin ja ahdistuksiin.

Kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista on Apinoiden planeetta (2001), joka Burtonin käsittelyssä sai astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta.

Humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Daniel Wallacen romaaniin perustuvassa satudraamassa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.

Näyttävä Jali ja suklaatehdas (2005) tarjoaa magiaa ja nyrjähtäneitä juonenkäänteitä Roald Dahlin tutussa tarinassa, jossa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua. Voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen.

Ilahduttava paluu stop motion -animaation pariin tapahtui hirtehishumoristisella elokuvalla Corpse Bride (2005), jossa ujot nuoret Victor van Dort ja Victoria Everglot ovat joutumassa vanhempiensa järjestämään pakkoavioliittoon eivätkä ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Lopputulos on karrikoitujen ihmishahmojen ja pienoismallien juhlaa.

Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (2007) perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen musikaaliin, jonka uskotaan perustuvan todellisiin hahmoihin ja tapahtumiin 1800-luvun Englannissa. Kauhuromantiikka on avainsana, sillä tarinassa vain puhtaat ja viattomat jäävät henkiin - muut jäävät mustien sielujensa vangeiksi. Burtonin tapa tehdä runollisen maalauksellisia, voimakkaan omaäänisiä kertomuksia ei ole keski-iän kurimuksessa muuttunut mihinkään.

Otto Suuronen

Myrsky

Syksyn koittaessa kotimainen elokuva herää jälleen kesätauolta ja luvassa on liuta ensi-iltoja. Kaisa Rastimon uutukainen, Myrsky (lue arvio), avaa syksyn kelvollisella koko perheen elokuvalla.

The Man Who Wasn't There

...ja 13.8./15.8. nähtävillä Orionissa:

The Man Who Wasn't There
Mies joka ei ollut siellä / The Man Who Wasn't There

Yhdysvallat/Iso-Britannia 2001. Tuotantoyhtiö: Good Machine, Gramercy Pictures, Mike Zoss Productions, The KL Line, Working Title Films. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Chris Gorak (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs (visual effects), Peter Chesney. Erikoistehosteteknikot: Barry Beaulac, Tom Chesney, Vaughn M. Williams. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Joani Yarburgh (hiukset), Amy Schmiederer, Lynne Eagan ja Jean Black (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: Ludwig van Beethoven säv. "Piano Sonata No. 8 in C Minor, Op. 13 (Pathetique)" (1799), "Piano Sonata No. 14 in C sharp minor, Op. 27 No. 2 (Moonlight)" (1801), "Piano Sonata No. 15 in D major, Op. 28 (Pastoral)" (1801), "Piano Sonata No. 23 in F minor, Op. 57 (Appassionata)" (1805), "Piano Sonata No. 25 in G major, Op. 79" (1809), "Piano Sonata No. 30 in E major, Op. 109" (1820). HUGO WINTERHALTER AND HIS ORCHESTRA: "Moonlight in Vermont", säv. Karl Suessdorf ja san. Johnny Blackburn. DEUTSCHE OPERA BERLIN: "Figaron häät", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. "Some Enchanted Evening", säv. Richard Rodgers & Oscar Hammerstein II. HUGO PERETTI & LUIGI CREATORE: "Three O'Clock in the Morning", säv. Julian Robkedo ja san. Theodora Morse. Koreografia: Jacqui & Bill Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: Billy Bob Thornton (Ed Crane), Frances McDormand (Doris Crane), Michael Badalucco (Frank), James Gandolfini (Big Dave Brewster), Katherine Borowitz (Ann Nirdlinger Brewster), Jon Polito (Creighton Tolliver), Scarlett Johansson (Birdy Abundas), Richard Jenkins (Walter Abundas), Tony Shalhoub (Freddy Riedenschneider), Christopher Kriesa (Persky), Brian Haley (Krebs), Jack McGee (Burns), Alan Fudge (Diedrickson), Adam Alexi-Malle (Jacques Carganogues), Gregg Binkley. Helsingin ensiesitys: 19.4.2002, Bio Bristol – maahantuoja: Finnkino Oy – DVD- ja videolevitys: Scanbox Entertainment Finland Oy – televisioesityksiä: 1.1.2005 YLE TV2, 18.8.2006 YLE TV2 – VET 104001 – K11 – 3190 m / 117 min

Elokuvan dvd- ja videojulkaisu sisältävät sekä mustavalkoisen että värillisen version.

Rikollisuus aihealueena on aina ollut Coen-veljesten tuotannon keskeisiä teemoja. Niin Miller's Crossing - vaarallista peliä (1990), Fargo (1996) kuin Voi veljet, missä lienet? (2000) ovat tarjoilleet erilaiset, mustanpuhuvat näkemykset rikoselokuvan genreen. Ei liene siis yllätys, että vuoteen 1949 sijoittuva ja James Cainin dekkareista inspiraationsa saanut mustavalkoinen Mies joka ei ollut siellä (2001) pureutuu aivan erityisesti klassiseen film noiriin mielikuvituksellisen tarinansa kautta. Kiinnostusta lisäävät loisteliaat henkilöhahmot, joista jokainen on vähäisintä sivuhenkilöä myöten elävä, uskottava ihminen. Hienoon näyttelijätyöhön nojaudutaan jälleen poikkeuksetta.

Film noirin perinteitä surureunainen elokuva kunnioittaa niin sisältönsä kuin Coenin hovikuvaaja Roger Deakinsin taidokkaan ulkoasunkin puolesta. Elokuva on kuvattu ensin värifilmille, mistä se on käännetty mustavalkoiseksi. Sävyt ovat terävämpiä, valkoinen on valkoisempaa ja hohtavampaa, musta vielä astetta mustempaa. Kuvauksellisissa sävyissä on tunnelmallista voimaa.

Syvältä kouraiseva Mies joka ei ollut siellä on pohjimmiltaan eksistentialistisesti värittynyt kertomus hukatuista mahdollisuuksista, piittaamattomuudesta ja pienen ihmisen perusonnettomuudesta. Elokuvan pääosassa on parturina työskentelevä lakoninen, viileä Ed Crane (vahva kivikasvo Billy Bob Thornton), jonka pyrkimys rimpuilla pois tavanomaisuuden unholasta kompastuu välinpitämättömyyteen, ja vavisuttaa lopulta hiljalleen koko pienen yhteisön perustuksia. Coenit ovat jälleen perinteitä ymmärtäen luoneet konventioilla pelaavan tyylisovituksensa, joka selkeästi seisoo omilla ansioillaan ja oivalluksillaan.

– Otto Suuronen eri aikalaisarvioiden pohjalta

The Ladykillers

Viimeisiä Coen-veljesten retrospektiivin elokuvia viedään. Orionissa nähtävillä 8.8. seuraavaa:

The Ladykillers
Ladykillers / Ladykillers

Yhdysvallat 2004. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Mike Zoss Productions. Tuottajat: Ethan Coen, Joel Coen, Tom Jacobson, Barry Josephson, Barry Sonnenfeld. Apulaistuottaja: John Cameron. Ohjaus: Ethan & Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, pohjautuen William Rosen elokuvakäsikirjoitukseen "The Ladykillers". Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Nancy Haigh. Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Erikoistehosteteknikot: Peter Chesney Jr., Tom Chesney, Joe Heffernan, Emmet Kane. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Linda Villalobos (hiukset), Amy Schmiederer ja Daniel Striepeke (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: THE SOUL STIRRERS: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. ROSE STONE, THE VENICE FOUR AND THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Trouble of This World", säv. trad. NAPPY ROOTS: "Trouble In, Trouble Out", säv. William Hughes, Brian Scott, Melvin Adams, Roland Wilson. THE SOUL STIRRERS: "Jesus I'll Never Forget", säv. Roy Grain. BILL LANDFORD & THE LANDFORDAIRES: "Troubled, Lord I'm Troubled", trad. NAPPY ROOTS: "Trouble of This World (Coming Home", säv. William Hughes, Melvin Adams, Kenneth Anthony, Brian Scott, sisältäen samplen "Trouble of This World", trad. LITTLE BROTHER: "Sinners", säv. P. Coleman, T. Jones, P. Douthit, T-Bone Burnett, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. NAPPY ROOTS: "Another Day, Another Dollar", säv. Brian Scott, Vito Tisdale, William Hughes, Taylor Massey, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. THE VENICE FOUR, ROSE STONE & THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Let the Light from the Lighthouse Shine On Me", trad. THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Yes", trad. THE SOUL STIRRERS: "Any Day Now", säv. Faidest Wagoner & Jean Butler. ROSEWELL SACRED HARP QUARTET: "Weeping Mary", trad. DONNIE MCCLURKIN: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. CAPELLA ISTROPOLITANA: "Concerto Grosso In D Major, Op. 6, No. 4", säv. Arcangelo Corelli. ORCHESTRA DI CAMERA DI ROMA: "Minuet", säv. Luigi Boccherini. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty. Pääosissa: Tom Hanks (professori G.H. Dorr), Irma P. Hall (Marva Munson), Marlon Wayans (Gawain MacSam), J.K. Simmons (Garth Pancake), Tzi Ma (Kenraali), Ryan Hurst (Lump Hudson), Diane Delano ("Mountain Girl"), George Wallace (sheriffi Wyner), John McConell (apulaissheriffi), Jason Weaver (Weemack Funthes), Stephen Root (Fernand Gudge), Baadja-Lyne Odums (Rosalie Funthes), Walter K. Jordan (Elron), George Anthony Bell (saarnaaja), Greg Grunberg (televisiomainosten ohjaaja), Blake Clark (jalkapallovalmentaja). Helsingin ensiesitys: 2.7.2004, Tennispalatsi 3, Maxim 1 – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2004 – DVD-levitys: Buena Vista Home Entertainment – televisioesityksiä: 22.2.2008 Nelonen – VET 109879 – K11 – 2895 m / 106 min

The Ladykillers on Coenin veljesten uudelleenfilmatisointi maineikkaan Ealing-studion klassisesta hirtehiskomediasta Naisentappajat (Ladykillers) vuodelta 1955, jossa Alec Guinness, Cecil Parker, Herbert Lom, Peter Sellers ja Danny Green esittivät muusikoiksi tekeytyvää ja isoa keikkaa suunnittelevaa konnajoukkoa, joka muuttaa alivuokralaisiksi herttaisen vanhanrouvan taloon. Coenit tekivät William Rosen alkuperäistekstin pohjalta uuden käsikirjoituksen ja vaihtoivat miljööksi Yhdysvaltojen syvän etelän. Ympäristön vaihduttua teetä nautiskelevan brittirouvan paikalle veljekset kirjoittivat leskeksi jääneen baptisti-mamman, Marva Munsonin (Irma P. Hall) mainion roolihahmon.

Rikoskomediana mainio ja pikkunokkela Ladykillers sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, ja monet pitävät sitä yhä veljesten välityönä. Kehuja elokuva sai kuitenkin Tom Hanksin pääosasuorituksesta ja merkillisestä henkilögalleriastaan. "Henkilöt ovat irvokkaita karikatyyreja, melkeinpä animaatiohahmoja. Coenit korostavat heidän jokaista piirrettään niin voimakkaasti, että he tuntuvat tulevan melkein iholle. Silmät mollottavat hullun kiiltoa, kuten tavallista." kirjoitti Mikko-Pekka Heikkinen (HS / Nyt, 25.6.2004).

Vaikka elokuva sijoittuukin selvästi nykyaikaan, elokuvan verkkainen tahti, uneliaat maisemat ja lavastus ovat kuin suoraan 1950-luvulta. Tarinan siirto Englannista uneliaaseen mississippiläiseen pikkukaupunkiin on onnistunut hyvin. Uskonnollisesta hurmoksesta elävä yhteisö tarjoaa mehukkaan lähtökohdan ihmisluonnon ihmeellisyyksien ja mädännäisyyksien tarkasteluun.

Ladykillers oli ensimmäinen Coen-elokuva, johon molemmat veljekset merkittiin ohjaajaksi. Aiemmin Joel kreditoitiin aina ohjaajaksi ja Ethan tuottajaksi, vaikka käytännön tasolla he tekivät yhdessä jokaisen elokuvansa. Kuvauksesta vastaa jälleen tekijäkaksikon hovikuvaaja Roger Deakins, joka on parhaimmillaan teoksen yökuvissa. Niissä hän pääsee antaumuksellisesti herkuttelemaan sumulla, varjoilla ja katuvaloilla.

– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta

Intolerable Cruelty

Coen-veljesten retrospektiivin viihteellisintä antia tarjolla Orionissa 5.8.

Intolerable Cruelty
Sietämätöntä julmuutta / Intolerable Cruelty

Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures, Imagine Entertainment Productions, Alphaville Films, KL Line Productions. Tuotannonjohto: Sean Daniel, James Jacks. Tuottajat: Ethan Coen, Brian Grazer. Apulaistuottajat: John Cameron, Grant Heslow, James Whitaker. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen, Robert Ramsey, Matthew Stone. Alkuperäistarina: Robert Ramsey, Matthew Stone, John Romano. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Leslie McDonald. Lavastus: Tony Fanning (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Betsy Patterson (supervisor), Rhythm & Hues Studios. Erikoistehosteteknikot: John Chaldu, Joe Heffernan, Lee Alan McConnell. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Trish Almeida ja Kelvin Trahan (hiukset), Jean Black ja Amy Schmiederer (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: SIMON & GARFUNKEL: "The Boxer", "The Bridge Over Troubler Water", säv. Paul Simon. COLIN LINDEN: "April Come She Will", "Punky's Dilemme", säv. Paul Simon. ELVIS PRESLEY: "Suspicious Minds", säv. Mark James. MELISSA MANCHESTER: "Don't Cry Out Loud", säv. Peter Allen, Carole Bayer Sager. DANIEL MAY: "After Hours", säv. Daniel May. CHUCK MANGIONE: "Feels So Good", säv. Chuck Mangione. EDITH PIAF: "Non, Je Ne Regrette Rien", säv. Charles Dumont, Michel Vaucaire. TOM JONES: "If I Only Knew", säv. Joseph Mendelson, Benjamin Nitze. BIG BILL BROONZY: "The Glory of Love", säv. Billy Hill. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Ääni: Skip Lievsay, Sean Garnhart. Pääosissa: George Clooney (Miles Massey), Catherine Zeta-Jones (Marylin Rexroth), Geoffrey Rush (Donovan Donnelly), Cedric the Entertainer (Gus Petch), Edward Herrman (Rex Rexroth), Richard Jenkins (Freddy Bender), Billy Bob Thornton (Howard Doyle), Paul Adelstein (Wrigley), Julia Duffy (Sara Sorkin), Stacey Travis (Bonnie Donovan), Jackson Kyle (Ollie Olerud), Jonathan Hadary (Heinz), Irwin Keyes (Vinkuva Joe), Tom Aldredge (Herb Myerson), Royce D. Applegate (herra Gutman), John Bliss (herra MacKinnon). Helsingin ensiesitys: 24.10.2003, Tennispalatsi 2, Kinopalatsi 6, Maxim 1, Bristol – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2003 – Dvd-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107318 – K7 – 2775 m / 102 min

Sietämätöntä julmuutta on toimiva avioerokomedia ja satiiri naiiveista rakkauskäsityksistä. George Clooneyn karismaattisen velmusti esittämä Miles Massey on huippuluokan avioerojursti, joka eräänä päivänä törmää kauniiseen Marylin Rexrothiin (Catherine Zeta-Jones). Tämän julman kaunottaren tärkeimpiin askareisiin kuuluu hänen sukunimensä kasvattaminen loputtomien avioliittojen kautta. Samalla Marylin tulee kuin vahingossa käärineeksi sievoiset avioerorahat ylellisen elämänsä ylläpitoon. Pian nämä kaksi avioeroilla elantonsa ansaitsevaa kieroilijaa löytävät itsensä eri puolilta neuvottelupöytää ja kipinöitä alkaa sinkoilla.
Rikkaalla dialogilla varustettu Sietämätöntä julmuutta tavoittelee 1930- ja 40-lukujen screwball-komedian henkeä ja samalla se viiltää ironisen kuvan asiakkaitaan riistävistä avioerojuristeista, joille "rakkaus on kauppatavaraa". Naispääosassa nähtävä Catherina Zeta-Jones on asiaankuuluvasti tyylikkään etäinen ja eleetön.
Coenin veljesten tuotannossa Sietämätöntä julmuutta on kieltämättä kevyt, lähes marenkimainen, mutta itseironian taju ja tilannekomiikka ovat tallella. Veljeskaksikon tyylille uskollisesti mukana on myös arkilogiikan ylitse ampuvia jaksoja. Ökyrikkaiden omaisuusriitojen satiirisoinnin ohella Coenit osaavat maustaa tarinansa herkullisilla yksittäisillä ideoilla, tilanteilla ja absurdeilla henkilöhahmoilla, joista kannattaa mainita Cedric the Entertainerin mainio, arkaluonteisten tilanteiden videolle kuvaamiseen erikoistunut Gus Petch sekä Irwin Keyesin Vinkuva Joe, jonka suoritus elokuvan loppupuolella on todellinen mustan komedian äärimmäinen huippu. Elokuva todistaa tyylitietoisesti, että Hollywoodin ytimessäkin Coenin veljekset löytävät oman jäljittelemättömän näkemyksensä.

– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta

Goottilaisen elokuvan kultakausi - seksin ja kuoleman symbioosi vuosina 1914-56

Goottilaisen elokuvan syntynä voidaan pitää 1900-luvun alkuvuosia, jolloin elokuvayhtiöt kiinnostuivat edellisen vuosisadan kauhuromanttisista kirjallisuuden klassikoista. Erityisesti Yhdysvalloissa alettiin etsiä jo heti vuosisadan alusta ideoita kauhuelokuviin goottilaisesta kaunokirjallisuudesta. Ensimmäisenä goottikauhuelokuva viritelmänä valmistui Yhdysvalloissa Kansakunnan synty –elokuvalla elokuvanhistoriaan nimensä ikuistanut D.W. Griffithin The Avenging Conscience (1914), joka pohjautui maailmankuullun Edgar Allan Poen novelliin Kielivä sydän. Griffithin elokuvan saamasta huomiosta huolimatta varhaisen goottilaiselokuvan juuret ovat kuitenkin Saksassa, joka ensimmäisen maailmansodan ja toisen maailmansodan välillä tuli laajalti tunnetuksi ekspressiivisten kauhuteosten kotimaana.
Saksalainen kauhuelokuva otti tyyliinsä vaikutteita kuvataiteista, teatterista ja kirjallisuudesta, ja monet tuon ajan elokuvista nähdäänkin ekspressionistisen suunnan edustajina. Psykologinen ilmapiiri ja tiivis tunnelma nousivat realismia tärkeämmiksi osasiksi uutta saksalaista elokuvaa. Erityisen tärkeäksi varhaiseksi goottilaiselokuvaksi kehkeytyi Der Golem (1914), jonka vanhaan juutalaislegendaan pohjautuvassa tarinassa rabbi rakentaa muinaisen salatieteen avulla savesta ihmisolennon juutalaisyhteisön suojelijaksi.

Ekspressionistisen kauhuelokuvasuuntauksen merkittävin teos on kiistatta Robert Wienen vuonna 1919 ohjaama Tohtori Caligarin kabinetti (Das Kabinett des doktor Caligari). Unenomaisen elokuvan tarina saa alkunsa Caligari-nimisestä hypnotisoijasta, joka esittelee markkinoilla Cesarea, jonka hän väittää näkevän tulevaisuuteen. Cesare ennustaa asiakkaan kuoleman, jonka jälkeen Caligari toteuttaa ennustuksen lähettämälle unissakävelijä Cesaren murhaamaan uhrin pimeän tultua.

Vuonna 1922 valmistunut Nosferatu oli ensimmäinen suuren tuotannon vampyyrielokuva. Kauhukirjailija Ramsey Campbell pitääkin sitä ensimmäisenä elokuvana, jonka tarkoitus oli järkyttää ihmisiä. Ohjaaja F.W. Murnau halusi filmata Bram Stokerin Draculan, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut Murnauta, joka oli jo aiemmin tehnyt elokuvan Robert Louis Stevensonin kirjasta Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde nimellä Der Januskopf. Hän teki Stokerin tarinaan vain muutamia muutoksia ja lopputulos muistuttaa suuresti alkuperäistarinaa. Vampyyri Draculasta tuli Nosferatu ja Kreivi Draculasta Kreivi Orlock. Pääosassa vampyyrin roolin tulkitsi Max Schreck.

Nosferatu oli Prana-Film GmbH -tuotantoyhtiön ensimmäinen ja viimeinen elokuva. Yhtiö ajautui vararikkoon, kun Bram Stokerin leski Florence Stoker haastoi Pranan oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta. Stoker voitti oikeudenkäynnin ja tuomioistuin määräsi Nosferatun kopiot tuhottavaksi. Lukuisia kopioita oli jo ehditty levittää maailmalle. Kokonaista kopiota alkuperäisestä elokuvasta ei kuitenkaan löydetty ennen kuin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lopulta Nosferatusta on muodostunut yksi kauhuelokuvan suurimmista klassikoista.

Ekspressionistinen elokuva ajautui kuitenkin vaikeuksiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Monet lahjakkaimmista tekijöistä muuttivat Yhdysvaltoihin, missä yleisö arvosti realismia enemmän kuin tunnelmaa. Saksalaisen mykkäkauhun merkitys myöhemmälle elokuvalle, erityisesti kauhuelokuvalle, on kuitenkin ollut äärimmäinen. Samalla elokuvien henki elää yhä voimakkaana alakulttuureissa. Elokuvien heijastamisesta esimerkiksi goottiklubien ja –keikkojen taustalle on tullut suosittua.

Mykkäelokuvan ajan Hollywood ei löytänyt Kalifornian auringon alla yhtä varjoisia kuvia mitä saksalaiset, mutta näyttelijättäristä legendaarisena pidetään Theda Baraa, joka näytteli kaunista ja armotonta syöjätärtä elokuvissa Salome (1917) ja Cleopatra (1918). Bara käytti siviilissäkin purppuraista meikkiä korostaakseen kasvojensa kalpeutta ja vastaanotti kammiossaan vieraita suitsukkeensavussa käärmeitään silitellen. Muutamaa vuotta myöhemmin tuhatkasvoisena miehenä kuuluisuudesta nautti Lon Chaney, joka esiintyi onnistuneesti Notre Damen kellonsoittajan vuoden 1923 versiossa. Chaneyn ylistetyimpänä suorituksena pidetään kuitenkin vuonna 1925 valmistunutta Oopperan kummitusta. Roolia varten Chaney oli kehittänyt entistäkin tuskallisemman maskin. Mulkosilmät kemikaaleilla turvotettuina, lankojen avulla venytetyt sieraimet pullistuneina luurankomaiseen virneeseen Chaney muuttui Erikiksi, muotopuoleksi säveltäjäksi, joka vannoi kostoa maailmalle. Vaikka Chaneyn roolihahmot olivat hirviömäisen epämuodostuneita tai groteskeja, ne olivat silti pohjimmiltaan inhimillisiä. Chaney ei koskaan näytellyt yliluonnollisia hahmoja, ja hänen suosituimmat elokuvansa olivat pikemminkin melodraamoja, joissa oli mukana goottilaisia sävyjä.

Universal Pictures osti oikeudet Bram Stokerin Draculan suosittuun teatteriversioon jo vuonna 1927. Teatteriesityksen pääosassa esiintyi unkarilainen siirtolainen nimeltään Bela Lugosi, joka vihreässä meikissään ja oopperaviitassaan oli tehnyt vaikutuksen teatteriyleisöön. Universal –tuotantoyhtiön pomot suhtautuivat kuitenkin kielteisesti Lugosin näyttelijäntaitoihin ja erityisesti hänen erikoislaatuiseen aksenttiinsa. Vuonna 1931 valmistunut Dracula –filmatisointi osoitti tuotantoyhtiön epäilykset vääräksi, sillä nimenomaan Lugosin persoonallinen ja mystinen karisma nosti elokuvasta maailmanlaajuisen menestyksen ja teki nimiosanäyttelijästään tähden. Lugosin puhetyyli osoittautui erityisen onnistuneeksi ja unkarilaisesta korostuksesta tulikin kliseeksi kasvanut virallinen vampyyrinmurre. Kreivi Draculan herättämät pelonväristykset olivat sen verran yksiselitteisiä, että Universal tajusi luoneensa täysin uudenlaisen elokuvatyypin. Goottilainen elokuva oli saapunut Yhdysvaltoihin ja Draculan vanavedessä syntyneitä elokuvia alettiin kutsua uudella nimellä, horror movie, oli syntynyt.

Universal päätti nopeasti filmata myös Mary Shelleyn goottilaisromaanin Frankenstein, jonka pääosaan rekrytoitiin englantilaisemigrantti Boris Karloff ja ohjaajaksi James Whale. Klassikko oli luotu ja Universalilla oli jo toinen menestyshahmo tallissaan. Lugosin ja Karloffin nimet kirjoitettiin ensin yhtä isolla, mutta helpomman luonteensa ansiosta Karloff jätti pian kilpailijan varjoonsa ja Lugosin alamäki alkoi. Ohjaaja Whale pyydettiin goottilaiselle mestariteokselle jatko-osa, ja näin ollen syntyi Frankensteinin morsian (The Bride of Frankenstein, 1935). Sitä pidetään avoimesti edeltäjäänsä parempana sekä taiteellisesti että kaupallisesti.

Draculan ohjannut Tod Browning jatkoi uraansa Freaks –elokuvalla, josta tuli oman aikansa sensuurinkynsiin joutunut teos. Kolmekymmentä vuotta pannassa pidettyä elokuvaa pidetään nykyään yleisesti mestariteoksena. Draculan ja Nosferatun kuvannut Karl Freund hyppäsi ohjaajaksi jylhän goottilaiseen kauhuelokuvaan Muumio (The Mummy, 1932), joka on saanut myöhemmin lukuisia uusintafilmatisointeja ja aihevariaatioita. Karloff esittää elokuvassa muinaista egyptiläistä, jonka rakkaus saa palaamaan haudan takaa. 1930-luvun alussa syntyi myös lukuisia Poe-filmatisointeja kuten Bela Lugosin tähdittämä Morgue-kadun murhat (Murders in the Rue Morgue, 1932) sekä saksalaisen Edgar G. Ulmerin ohjaama kulttiklassikko Musta kissa (The Black Cat, 1934).

Vuonna 1941 Universal toi elokuvateattereihin Wolf Manin, josta tuli suurmenestys. Lon Chaney Juniorin tähdittämänä elokuva esitteli yhtiön klassisen hirviökatraan viimeisen jäsenen, ja samalla se toimi loppusoittona goottilaiselokuvan kulta-ajalle.

Yhdysvaltalainen kauhuelokuvatuotanto hiipui 1940-luvun aikana sekä taiteellisesti että kaupallisesti, ja tulokseksi syntyi vain liuta elokuvien jatko-osia, joissa seuraaja osoittautui lähes poikkeuksetta edeltäjäänsä mielikuvituksettomammaksi ja heikommaksi teokseksi. Muutamia tunnelmallisia kulttielokuvia 40-luvullakin kuitenkin tehtiin kuten Val Lewtonin Kissaihmiset (The Cat People, 1942), jossa tyttö uskoo keskiaikaisen sukukirouksen takia muuttuvansa isoksi kissaksi kiihottuessaan seksuaalisesti sekä saman ohjaajan I Walked with A Zombie (1943).

Kun 1950-luvulla elokuvahirviöt alkoivat väistyä science fiction –henkisten olioiden ja mutaatioiden tieltä, pyrki Universal vielä kolkuttelemaan goottilaista miljöötä kolmiulotteisena kuvatulla elokuvalla Mustan laguunin hirviö (The Creature from the Black Lagoon, 1954). Kolmiulotteisuutta hyödynnettiin myös André de Tothin Vahakabinetissa (House of Wax, 1953).

1950-luvun loppuun tultaessa valtaosa Universalin alkuperäisistä hirviöistä oli häpäisty drive in –teattereita varten tuotetuissa teinipelotteluissa ja television läpimurto oli muuttanut elokuvateollisuuden rakenteita pysyvästi. Goottilaisen elokuvan kulta-ajan voidaan lopullisesti päättyneen romanialaisvampyyri Bela Lugosin kuolemaan vuonna 1956. Kauhuelokuvan ensimmäinen suuri tähti laskettiin viimeiselle matkalle Draculan asussa, ja vaikutti selvältä, että koko lajityyppi teki hänelle pian seuraa.


Mm. seuraavien lähteiden pohjalta:
Baddeley, G. 2006. Goth Chic – johdatus pimeän puolen estetiikkaan. Helsinki: Like.
Hänninen, H. & Latvanen, M. 1996. Verikekkerit – kauhun käsikirja. Helsinki: Otava.

Russ Meyer - meijerimaijeri

Yhdysvaltalainen Russ Meyer on seksploitaatioelokuvien ohjaajista kiistatta tunnetuin kulttinimi kaikkialla maailmassa. Miehen ohjaajanura alkoi toisen maailmansodan aikana, jolloin Meyer työsti uutis- ja dokumenttilyhytelokuvia televisioyhtiöille. Ennen sota-aikaa hän oli oppinut kiihkeän leikkausrytmin ja valloittavan energisen kamerankäytön useissa tekemissään amatöörilyhytelokuvissa. Sodan jälkeen Meyer siirtyi Playboy-lehden palvelukseen valokuvaajaksi ja toimi elokuva-alan tuotannoissa apumiehenä. 1950-luvun lopulla ideoitu, totaalisesti markan budjetilla syntynyt seksihupailu The Immoral Mr. Teas (1959) oli debyyttiohjaus, jonka tuotannosta hän sai sen verran rahaa, että pystyi jatkamaan uraansa. Debyyttielokuva esitteli jo Meyerin tyypillisen tarinakaaren, isorintaiset naiset ja osin rivo ja hurtti huumori loivat seksploitaatioelokuvalle tyypilliset lähtökohdat. Elokuvan juonessa herra Teas käy psykiatrin puheilla ja alkaa tämän jälkeen näkemään kaikki naispuoliset henkilöt Eevan asusteessa. Tyypillistä on tietysti se, että herra Teasin matkalle ei satu rumia tai alle D-kuppikoon omaavia naisia.

Meyer teki lähes kaikki elokuvansa itsenäisesti, toimien elokuviensa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana, kuvaajana sekä leikkaajana. Useista b-elokuvan tekijöistä Meyer loisti teknisellä osaamisellaan, erityisesti miehen osaavaa leikkausta on kehuttu sellaisissakin piireissä, joissa muutoin Meyerin kädenjälki saa vain närkästyneen olankohautuksen.

Meyerin tuottaessa elokuvat syntyivät erittäin minimalistisella budjetilla, vaikka ne parhaimmillaan tuottivat miljoonia dollareita. Erityiseksi suurmenestykseksi osoittautui vuoden 1970 Nukkelaakson amatsonit (Beoynd the Valley of the Dolls). Ohjaajan filmografian tunnetuimpana kulttiteoksena pidetään kuitenkin vuoden 1966 mustavalkoteosta Faster Pussycat, Kill! Kill!, joka ei ilmestyessään kerännyt kovinkaan mittavaa suosiota tai mainetta. Vuosien vieriessä kulttimaine kuitenkin kasvoi ja Meyerin elokuvien lisääntyvät camp-arvot nostivat varhaistuotannon merkkiteoksia paremmin esiin. Sovinismista syytetyn Meyerin tunnetuin teos on ennemmin feministinen, naisenergiaa pursuava kunnianosoitus villeille ja uhkeille naisille, jotka potkivat munille miehiä sen minkä ehtivät.

Elokuviensa kautta Meyerillä oli silmää löytää alan lahjakkuuksia, joista tunnetuimpia ovat Kitten Natividad ja Uschi Digard. Uransa myöhemmissä vaiheissa ohjaaja keskittyi yhä enemmän päättömän ekspressiiviseen kameratyöskentelyyn ja humoristiseen leikkaustyyliin.
Uran viimeisinä vuosina Meyerin elokuvat alkoivat jäädä vakavan ja graafisemman pornon jalkoihin ja mies vetäytyikin elokuvien ohjaamisesta vauhdikkaan, ellei peräti kyltymättömän ”breastploitationin” Beneath the Valley of the Ultra-Vixens (1979) jälkeen. Ikääntynyt ja väsynyt Meyer palasi vielä kertaalleen elokuvien pariin vuonna 2001, jolloin valmistui vanhoihin arkistomateriaaleihin pitkälti pohjannut, olemattomalle huomiolle jäänyt Pandora Peaks.

Seksploitatioelokuvan kummisetä ja b-elokuvan mestari Russ Meyer poistui keskuudestamme vuonna 2004, mutta hänen majesteetillisen uhkea perintönsä elää!

Seksploitaatioelokuvan pyörteissä eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan rintoja

1960-luku oli seksuaalisen vapautumisen, vapaan rakkauden ja e-pillerin aikakautta, mutta hyvin vähän tuosta kaiken sallivasta kiihkosta pääsi Yhdysvalloissa valkokankaille asti. Sensuuri hylki seksiä vielä vuosikymmenen lopullakin, jolloin ikärajaluokitukset otettiin käyttöön.

Samaisen vuosikymmen aikana tiettyjä elokuvia alettiin kutsua eksploitaatiotyylin edustajiksi. Eksploitaatiolla tarkoitetaan elokuvan lajityyppiä, jossa yritetään saada katsojia shokkiarvoihin vetoamalla. Käytännössä se tarkoittaa seksin, väkivallan, kauhun, alastomuuden ja muun sensaatiohakuisen aihepiirin korostamista sisällössä ja markkinoinnissa. Seksploitaatio (myös sexploitaatio) onkin eksploitaatioelokuvan tyylilaji, jossa itsetarkoituksellinen seksin ja alastomuuden hyödyntäminen korostuu. Kategoriaan lasketaan usein pehmoporno, hauskat eroottispitoiset, tuhmat komediat sekä nudismia käsittelevät elokuvat, mutta kova porno lasketaan jo erilliseksi lajityypikseen. Tyypillistä seksploitaatioelokuvalle joko seksin ja väkivallan tai seksin ja komiikan kombinaatio, josta ensin mainittua edustaa puhtaimmillaan esimerkiksi Russ Meyerin Up! (1976) ja jälkimmäistä samaisen ohjaajan debytointi The Immoral Mr. Teas (1959).

Seksploitaation kultakaudella 1960-ja 70-luvuilla suosittuja aiheita olivat tapahtumien sijoittaminen nunnaluostariin tai naisvankilaan, joka usein nähdään peräti omana lajityyppinään. Seksploitaatioelokuvia tehtiin kengännauhabudjetilla, indie-tuotantoina.

Todellisuudessa sexploitaatio-elokuvat olivat vallanneet pikkuteattereita jo 1960-luvun alusta saakka: Russ Meyerin tissifilmit ja Doris Wishmanin tuottama Nude on the Moon (1960) lennätti astronautteja kuuhun, jossa asusti sievän amatsonikuningattaren johtama nudistileiri. Russ Meyer teki pikkutuhmia elokuvia jo 1950-luvulla, mutta sai kuolemattoman meijeriherran maineen elokuvilla Lorna (1964), Faster Pussycat, Kill! Kill! (1966) ja Vixen (1968). Kaikkia näitä hallitsivat jättirintaiset naaraat, joiden vaatetus ratkeilee elokuvan edetessä.

Leppoisasti lentopalloa pelaavat nudistit ja kaula-aukosta miltei pulpahtavat maitorauhaset eivät kauaa jaksaneet pitää yleisön mielenkiintoa vireillä, vaan teattereihin alkoi tulla soft core –pornoa, jossa näytettiin selkeitä sukupuolisen kanssakäymisen tilanteita, mutta ei itse aktia tai edes häpykarvoitusta.

On laskeskeltu, että vuonna 1969 Yhdysvalloissa ainakin 25 teatterissa pyöritettiin tuolloin vielä kiellettyjä hard core –pornoelokuvia. Yksi hard coren edelläkävijöistä on ruotsalaiselokuva Olen utelias – keltainen (Jag är nyfiken – gul, 1967), joka sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuonna 1969. Sosiaalipoliittinen ja kantaaottava elokuva nousi amerikkalaisyleisön keskuudessa huikeaan suosioon ja yleisen keskustelun kohteeksi. Markkinamiehet huomasivat, että myös naiset kiinnostuivat ruotsalaiselokuvan tarjoamasta seksuaalipoliittisesta sanomasta.

Vuonna 1972 valmistunut Gerard Damianon Syvä kurkku (Deep Throat) oli kovan pornon läpimurtoteos, jonka jälkeen hc-luokan pornoteollisuus löysi markkinaraon elokuvateollisuudesta, ja seksploitaatio termin alkuperäisessä merkityksessä koki laskusuhdanteen.

David Bowie - kameleontin glam-vaiheet

On hyvin kliseistä kutsua David Bowieta populaarikulttuurin kameleontiksi, mutta kenellekään toiselle ei oikein moista mandaattiakaan soisi. Bowie on vuosikymmenten saatossa toiminut ensisijaisesti muusikkona, laulajana ja lauluntekijä sekä tuottajana 1960-luvulta saakka, mutta sen lisäksi hän on toiminut ansiokkaasti niin näyttelijänä, kuvataiteilijana, miimikkona kuin visuaalisena suunnittelijana.

Bowie syntyi David Jones –nimisenä Englannissa vuonna 1947 työväenluokkaiseen perheeseen. Yhdeksän vuotta vanhempi Terry–veli tutustutti nuoren Davidin musiikin pariin, ja kouluikäisenä hän opetteli soittamaan saksofonia. 1960-luvulla Bowie soitti kymmenissä projektiluonteisissa yhtyeissä, jotka olivat voimakkaasti The Beatles-vaikutteisia soundiltaan. Bowie sai yhtyeistä runsaasti soittokokemusta, mutta mainittavaa menestystä kokeiluluontoisen bändien parissa ei saavutettu. 60-luvun loppupuolella hän kiinnostuikin pantomiimista, ja liittyi osaksi kuuluisan Lindsay Kempin miimikkoryhmää. Lyhytaikaisiksi jääneiden yhtyekokemusten jälkeen Bowie alkoi luoda soolouraa, ja ensimmäinen albumi ilmestyi jo vuonna 1967. Vaisusti käynnistynyt sooloura sai kaivattua nostetta, kun vuonna 1969 ilmestyi läpimurtosingle Space Oddity.

Vuonna 1970 ilmestynyt The Man Who Sold the World –levy siirsi Bowien folk-vaikutteisen popin parista kohti blues-vaikutteista tummaa rockia. Albumin kannessa pitkät kiharat hiukset omaava Bowie makaa sohvalla kukallinen mekko yllään, mikä herätti ihmisten kummastuksen ja epäilyt bi-seksuaalisuudesta. Seuraavana vuonna ilmestynyt Hunky Dory oli jälleen askel eri suuntaan, akustisia laulaja/lauluntekijä–tyyppisiä kappaleita ja kimallerockiin kallellaan olevaa materiaalia yhdistellyttä levytystä pidetään kiistattomana rockin klassikkona.

Vuosi 1972 oli kuitenkin Bowien maailmanlaajuinen läpimurtovuosi ja sivupersoona Ziggy Stardustin esiinmarssin aika. Albumi The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli Britanniassa valtaisa menestys ja muutti merkittävästi pop-musiikin suuntaa. Keikoilla alkoi ilmetä Bowie-hysteriaa. Albumi ja lavashow rakentuivat täydellisesti Bowien alter egon, Ziggy Stardustin, ympärille. Ziggy Stardust oli kuvitteellinen avaruudesta tullut rocktähti, jonka imagoon kuuluivat vahva meikki, punaiseksi värjätty piikkitukka ja kimaltavat, glam asusteet. Sivuhahmon syntyyn vaikuttivat suurelta osin Vince Taylor, 1960-luvun rockabilly-artisti sekä Stanley Kubrickin kulttielokuva Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange). Tärkeä vaikute tuli myös japanilaisesta kulttuurista ja erityisesti japanilaisesta Kabuki-teatterin räikeästä tyylistä.

Hunky Doryyn verrattuna Ziggy Stardust -albumi on vähemmän runollinen ja enemmän kovaääninen ja rock. Levyn aloittaa Five Years, synkkä profetia maan ja ihmiskunnan jäljellä olevasta elinajasta ennen tuhoisaa katastrofia. Albumin ja Bowien uran parhaita lauluja on myös Moonage Daydream, joka esittelee kuulijalle keskushenkilö Ziggyn. "I'm an alligator/I'm a mama-papa comin' for you/I'm the space invader/I'll be a rock 'n' rollin' bitch for you". Samana vuonna Bowie kirjoitti kappaleen All The Young Dudes ja antoi sen yhtyeen Mott The Hoople levytettäväksi. Pian kappaleen julkaisun jälkeen siitä syntyi klassikko ja glam-nuorison vastine hippikauden All You Need Is Love -kappaleelle.

Seuraavana vuonna Bowie jatkoi Ziggy-kulttia albumilla Aladdin Sane (1973), jonka nimihahmosta tuli Ziggyn Amerikan vastine. Aladdin Sanen lyriikat kuvaavat todellisuuden kovaa puolta, rappioitunutta elämää, huumeita, väkivaltaa ja kuolemaa. Bowie tiesi mistä kirjoitti, sillä tässä vaiheessa huumeet olivat astuneet todenteolla kuvaan.

Kiertueen venyessä Bowien oma mielenterveys heittelehti ja kiertueet vaativat siitä veronsa. Toukokuussa -73 alkaa Ziggy Stardustin jäähyväiskiertue Englannissa. 3. heinäkuuta 1973 pidetyssä viimeisessä Ziggy-konsertissa Bowie lavasti hahmonsa kuoleman, viimeisenä kuultavan kappaleen Rock 'n Roll Suicide jälkeen Ziggy Stardust And The Spiders From Marsin tarina on ohi. Konsertin jälkeen skitsofrenian partaalla oleva Bowie pakenee kirkuvaa, hysteeristä fanijoukkoa Englannin halki Ranskaan, Pariisiin, johon hän asettuu hetkeksi. Pariisissa Bowie äänittää nopeasti cover-albumin Pin Ups, jolla hän esittää monia 1960-luvun suosikkilaulujaan. Albumin julkaisun jälkeen päättyy muusikon varsinainen glam rock –kausi.

David Bowien taiteellinen perintö on sivistänyt ihmisiä enemmän kuin hän voi kuvitellakaan. Täydellisestä popista, androgyynistä glam-rockista, coolista amerikkalaisuudesta (Young Americans, 1975) ja huikeasta elektronimusiikista (Low-albumi, 1977) tanssilattian taikaan, katkeran suloiseen ironiaan ja sykkivään lohduttomuuteen (Outside-albumi, 1995). Hänen vaikutuksensa populaarikulttuuriin on ainutlaatuinen - hän on muuttanut useampia elämiä kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.


Lähteet:
Buckley, D. 2002. David Bowie. Helsinki: Like.
Immonen, T. 2005. David Bowie: Rockin kameleontti. Tampere: Pop-lehti.
Nyman, J. 1997. Aution saaren levyt. Helsinki: Tammi.

Glamrockin nousu ja tuho eli kun androgyynit nousivat valtaan

Teatraalisen rockin läpimurtona voidaan kiistatta pitää 1970-lukua, jolloin julkaistiin mm. The Who –yhtyeen populaarikulttuuria uudelleen muokannut rock-ooppera Tommy. Vuosikymmenen merkittävin teatraalisen ilmaisun muoto ilmeni kuitenkin glamrockista, jonka tyypillisiksi piirteiksi vakiintuivat huomiota herättävä, androgyynipukeutuminen, melodramaattisuus sekä identiteettikäsitteillä leikittely. Glamrock otti laajasti vaikutteita erityisesti Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin psykedeliasta, 60-luvun englantilaisesta pop-yhtye The Kinksistä sekä folk-musiikista. Monet glamrockin merkittävimmistä tekijöistä kuten David Bowie ja Marc Bolan aloittivat muusikon uransa nimenomaan folkin parista. Jossain määrin varhaisessa glamrockissa voidaan kuullakin artistien folk-perintö, johon on yhdistetty sähköiset instrumentit.

Määrätietoinen, ulkoisella olemuksella koreillut glam-liike kehittyi 1970-luvun alun Englannissa. Glamour sanasta jalostettu glam-käsite viittasi rockmusiikin loistokkuuden, eleganssin ja estetiikan korostamista. Glamrockissa ja elämäntavassa yhdistyivät yhtä lailla makaaberidekadenttius kuin elämänmyönteisyys. Glam–yhtyeiden tekstit käsittelivät usein villiä elämää, seksiä ja päihteitä, mutta albumit saattoivat myös olla konseptilevyjä, kuten David Bowien klassikkoalbumi The Rise And Fall of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars (1972). Myöhemmin glamrockiin tuli mukaan voimakkaasti camp-elkeitä.

Glamin kehittäjäksi mainitaan usein englantilainen Marc Bolan, joka yhdessä T.Rex –yhtyeensä kanssa loi joukon merkittävän briljantteja rock-lauluja. Bolan perusti yhtyeensä jo 1967 nimellä Tyrannosaurus Rex, ja tuolloin yhtyeen musiikki oli selvästi hippivaikutteista folkia. Nimenlyhennyksen myötä yhtyeen musiikki muuttui sähköisempään suuntaan ja Bolan alkoi tietoisesti meikata näyttävästi ja pukeutua mekkoihin. Vuonna 1977 Bolanin äkilliseen kuolemaan hajonneen bändin perinnöksi jäivät glam-kauden viralliset tunnuslaulut kuten Children of the Revolution, 20th Century Boy sekä Get It On.

Muita ajan arvostettuja esiintyjiä olivat Bowien lisäksi Lou Reed ja yhtyeet kuten Mott the Hoople, Slade sekä Roxy Music. Yhdysvalloissa tyylilajia parodioi New York Dolls, joka vei omalta osaltaan glam-ilmaisua kohti punkrockia. Varsinaisista hardrock –yhtyeistä glam-vaikutteita omivat Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen Alice Cooper.

1970-luvun glamrock –liike vaikutti myös elokuvaan, esimerkiksi tunnettu kulttiteos The Rocky Horror Picture Show (1975) on pitkälti science fiction –henkinen glam–musikaali. Vuotta aiemmin Brian De Palma ohjasi Oopperan kummitus –klassikosta oman versionsa nimellä Phantom of the Paradise (1974), jonka kimallerokkaava soundtrack on puhdasta glamia. 1990-luvun lopussa Todd Haynes käsitteli glam–ilmiötä ristiriitaisen kiehtovassa elokuvassaan Velvet Goldmine (1998).

Glamrockin kultakauden jälkeen perintö jäi elämään monin tavoin erityisesti brittiläiseen pop-musiikkiin, josta selvimmin esimerkiksi 1980-luvun alun uusromanttinen liike otti vaikutteita glam-tyylistä. Punkrock ja myöhemmin postpunkista kehittynyt goottirock sai vaikutteita glamrockista. 1980-luvulla glamrock tuli uudestaan muotiin nk. tukkahevibändien ansiosta. 80-luvun lopun Guns N’ Roses –johtoista glam-tyyliä onkin kutsuttu sleaze-tyyliksi.

1990-luvulla brittiläisen glamrockin vaikutus kuului monien erilaisista lähtökohdista nousseiden pop-yhtyeiden musiikissa, mm. Placebo ja Suede olivat Bowiensa kuunnelleet tarkasti.

O Brother, Where Art Thou?

Coen-veljesten retrospektiivi jatkuu Orionissa 18.6./22.6. vuonna 2000 valmistuneella elokuvalla:

O Brother, Where Art Thou?
Voi veljet, missä lienet? / O Brother, Where Art Thou?

Iso-Britannia/Yhdysvallat/Ranska, 2000. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Universal Pictures, Working Title Films, Mike Zoss Productions, yhteistyössä Studio Canal. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, Homeroksen Odysseian pohjalta. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Animaatio: Gray Miller. Lavastus: Richard L. Johnson (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Peter Chesney, Kyle Collinsworth, E. Blaine Converse, Robert Olmstead, Gintar Repecka. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Jean Black ja Amy Schmiederer (meikit), Waldo Sanchez, Roy Bryson, Karyn Huston ja Barbara Sanders (hiukset). Musiikki: T Bone Burnett. Laulut: JAMES CARTER & THE PRISONERS: "Po Lazarus", sov. Alan Lomax. ALAN O'BRYANT: "You Are My Sunshine", 1940, säv. Jimmie Davis & Charles Mitchell. ALISON KRAUSS: "Down to the River to Pray", trad. DAN TYMINSKI (soolot: John Hartford & Norman Blake): "I Am a Man of Constant Sorrow", trad. CHRIS THOMAS KING: "Hard Time Killing Floor Blues", 1931, säv. Skip James. COLIN LINDEN: "Hard Time Killing Floor Blues (instrumental)", säv. Skip James. THE KOSSOY SISTERS & ERIK DARLING: "I'll Fly Away", 1929, säv. Albert E. Brumley. THE WHITES: "Keep on the Sunny Side", 1930, säv. A.P. Carter. THE COX FAMILY: "Keep on the Sunny Side, lopputekstiversio", säv. A.P. Carter. PAT REBILLO: "Admiration", 1915, säv. William Tyers. EMMYLOU HARRIS, ALISON KRAUSS & GILLIAN WELCH: "Didn't Leave Nobody But the Baby", sov. Alan Lomax, rouva Sidney Carter, Gillian Welch & T Bone Burnett. ED LEWIS & THE PRISONERS: "Tom Devil", sov. Alan Lomax. SARAH, HANNAH & LEAH PEASALL: "In the Highways", säv. Maybelle Carter. RALPH STANLEY: "O Death", trad. "What Is Sweeter", säv. M.K. Jerome. TIM BLAKE NELSON & PAT ENRIGHT: "In the Jailhouse Now", 1928, säv. Jimmie Rodgers. THE COX FAMILY: "I Am Weary (Let Me Rest)", säv. Pete Roberts. SARAH, HANNAH & LEAH PEASALL / ROBERT HAMLETT: "Angel Band", sov. Ralph Stanley. THE STANLEY BROTHERS: "Angel Band, lopputekstiversio", sov. Ralph Stanley. JOHN HARTFORD: "Indian War Whoop", säv. Hoyt Ming. THE FAIRFIELD FOUR: "Lonesome Valley", trad. Koreografia: Bill & Jacqui Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: George Clooney (Everett Ulysses McGill), John Turturro (Pete), Tim Blake Nelson (Delmar), John Goodman (Big Dan Teague), Holly Hunter (Penny), Chris Thomas King (Tommy Johnson), Charles Durning (Pappy O'Daniel), Del Pentecost (Junior O'Daniel), Michael Badalucco (George Nelson), J.R. Horne (Pappyn henkilökuntaa), Brian Reddy (Pappyn henkilökuntaa), Wayne Duvall (Homer Stokes), Ray McKinnon (Vernon T. Waldrip), Daniel von Bargen (sheriffi Cooley), Frank Collison (Wash Hogwallop), Quinn Gasaway (Boy Hogwallop), Lee Waver (sokea näkijä), Millford Fortenberry (Pomade Vendor), Stephen Root (radioasemamanageri), A. Ratty Ratliff (henkilö levykaupassa). Helsingin ensiesitys: 6.10.2000 Bristol, Maxim 2 – maahantuoja: Columbia TriStar Egmont Film Distributors Oy – videolevitys: Egmont Entertainment Oy – televisioesityksiä: 19.1.2004 MTV3, 26.8.2005 MTV3 – VET 101864 – K15 – 2950 m / 108 min

Elokuva ensiesitettiin Suomessa Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla Helsingissä 24. syyskuuta 2000.

Coenin veljesten aurinkoisin elokuva Voi veljet, missä lienet? on letkeästi soljuva, populaarikulttuurista komiikkansa ammentava sitaattivyöry, jonka perusteemana on miesten erilaisten unelmien ja todellisuudeksi kutsutun kierosilmäisten karavaanin välinen kilpailu. Tarina perustuu väljästi Homeroksen Odysseia -eepokseen, jonka tapahtumat on siirretty 1930-luvun Mississippiin. Terävän satiirinsa kohteeksi Coenit asettavat tällä kertaa yhdysvaltalaisen yhteiskunnan poliittisen pelin ja salaseura Ku Klux Klanin. Elokuvan esikuvana on selvästi ollut ohjaaja Preston Sturges ja hänen hullun surumielinen komediansa Nauru kahleitten takana (Sullivan's Travels, 1941). Siinä viihteen tekemiseen kyllästynyt ohjaaja laittautuu kansan pariin vain lantti taskussaan ja joutuu oitis työleirille.

1930-luvun ajankuva on visuaalisesti täydellisen uskottavasti toteutettu. Elokuvan värisävyt on digitaalisesti jälkikäsitelty seepianväreihin ja kuvia on myös tahallaan poltettu puhki. Kaunis värimaailma tukee loistavasti teoksen lämmintä tunnelmaa ja leppoista ajankuvaa. T-Bone Burnettin kokoama soundtrack yhdistää taidokkaasti amerikkalaista kansanmusiikkia, erityisesti bluegrassiä ja negrospirituaaleja, luoden elokuvaan lisää tyyliä, hupaisuutta sekä hienoa ajankuvaa. Soundtrack palkittiin ansaitusti Grammy-palkinnolla vuonna 2002.

Monet Coenien aiemmista elokuvista tutut vakiokasvot, kuten John Goodman kyklooppimaisena kauppamiehenä ja John Turturro äksyilevänä Petenä, antavat rooleissaan herkullisen esityksen. Mainio on myös uskollista, kosijoiden kiusaamaa Penelopea tulkitseva Holly Hunter. Sliipatun teatraalisessa pääroolissa nähtävän George Clooneyn näyttelijäsuoritus nosti miehen arvostusta merkittävästi.

Voi veljet, missä lienet? -elokuvan kiistattomia avainjaksoja ovat koomisen ja vakavan, naurun ja kuoleman leikkauspisteet. Jari Rantala tiivisti arviossaan elokuvan herättämiä tuntoja seuraavasti: "Vanhan Hollywoodin perinne hengittää hallitussa kerronnassa, joka pelaa täydellisesti tarinan ja henkilöhahmojen ehdoilla. Visuaalinen rikkaus, upeat oivallukset sekä vankkumaton komiikan taju siivittävät elokuvan täydellisyyttä hipovaan katselukokemukseen."

– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta

Sex and the City - sinkkuelämää

Oletettavasti yksi kesän suurimmista blockbustereista vierii huomenna ensi-iltaan, kun paljon puhuttu Sex and the City (lue arvio) saa ensiesityksensä Suomessa. HBO:n tv-sarjan jatkoksi tehty elokuva on kevyttä ja nautinnollista viihdettä.

The Cure - eksentrisen popin ikonit

"I must fight this sickness, find a cure"

Mustahuuliromanttisen popin iki-ikonin, Robert Smithin, johtama The Cure on jo todellinen konkariyhtye. Jo vuonna 1976 Crawleyssä, Englannissa, perustettu yhtye on käynyt läpi lukuisia kokoonpanovaihdoksia vuosikymmenten aikana. Vastoinkäymisistä huolimatta kulttimainetta niittävä vaihtoehtoisen rockin pioneeriyhtye on julkaisemassa tulevana syksynä 13. pitkäsoittonsa. Tulevaa albumia edeltää neljä singleä, joista toukokuun puolivälissä ilmestyi jo The Only One -niminen julkaisu, joka on yhtyeen singleille tyypillisesti kevyt kitarapop-laulu ja tuo vahvasti mieleen vuoden 1992 Wish-albumin High-kappaleen. Onkin ilmeistä, että kitaran varteen palannut Porl Thompson on muuttanut jälleen yhtyeen kitarasoundin astetta psykedeelisempään ja helmeilevämpään suuntaan. Kimalteinen psykedelia kuuluu erityisesti singlen b-puolella kappaleessa NY Trip.


"Sophisticated smile, you seduce in such fine style"

Kesällä 1979 ilmestynyt Three Imaginary Boys oli ajalleen melko tyypillinen pelinavaus, jossa yhdistyi The Beatlesin briljantti pop ja The Sex Pistolsin punk-henkisyys. Lopputulosta, joka poikkeaa varsin radikaalisti muista pitkäsoitoista, on usein verrattu aikalaisista Buzzcocksin tuotantoon. Kehnoilla soundeilla varustettu debyytti on kuitenkin monille tärkeä osa punkin jälkeistä brittiläisen populaarimusiikin käännettä, jossa aggressiiviset punk-viiltelyt kääntyivät hiljalleen sisäänpäinkääntyneeksi melankoliaksi ja arvoitukselliseksi uusromantiikaksi. Albumin sekalaisesta materiaalista esiin nousevat keikkaklassikoksi muodostunut 10.15 Saturday Night, punkin askelein vyöryvä Object sekä tulevaa musiikillista kehittymistä ennakoiva nimikkobiisi, Three Imaginary Boys. Loppuvuodesta 1979 alkuperäisjäsen, basisti Michael Dempsey jätti yhtyeen. Yhdysvalloissa Three Imaginary Boys julkaistiin myöhemmin uudistettuna, singlehöystettynä versiona nimellä Boys Don't Cry.


"Waiting for the death blow"

Seventeen Seconds (1980) esitteli lyhyessä ajassa rivinsä uudistaneen ryhmän, tunnelmallisen syntetisoidun ja minimalistisin keinoin syvennetyn, synkemmän äänimaailman. Basson varteen vaihtunut Simon Gallup muutti olennaisesti The Curen soundin ja kosketinsoittajaksi yhtyeeseen liittynyt Matthieu Hartley toi uudistuneeseen yhtyeeseen eteerisyyttä. Albumi äänitettiin poikkeuksellisen nopeasti Michael Hedgesin ja Robert Smithin toimiessa tuottajina. Levyn ilmestyttyä yhtye lähti kiertueelle, jonka jälkeen Hartley erosi yhtyeestä musiikillisten erimielisyyksien johdosta.

Jälleen triona Smith-Gallup-Laurence Tolhurst julkaistu Faith (1981) otti merkittävän askeleen kohti lohduttomuutta ja epätoivoa, mutta samalla sen synkässä tunnelmallisuudessa oli (ja on yhä) arvoituksellista kauneutta. Pitkäsoiton sumuista Bolton Abbeytä kuvaava kansi on jo itsessään paljon puhuva. Goottilaisen tummanpuhuvan albumin runolliset lyriikat kertovat uskon puutteesta, ahdistuksesta ja läheisen kuoleman kohtaamisesta. Vahvasti tunnelmallisen albumin atmosfääriä sekoittavat sopivissa määrin raivokas Doubt ja singlejulkaisu Primary, jotka samalla muistuttavat yhtyeen punk-juurista. Mervyn Peaken romaniin pohjautuva The Drowning Man ja timanttinen All Cats Are Grey nousevat kappaleiden parhaimmistoon. Myöhemmin yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kuusikielisen basson käyttö vakiintui Faithin myötä.

Henkisesti uuvuttavan Faith-kiertueen päätyttyä yhtye siirtyi suoraan studioon tekemään neljättä pitkäsoittoaan Pornography, joka päihteiden ja ristiriitojen kärjistämien levytysvaiheiden jälkeen ilmestyi 1. toukokuuta 1982. Seventeen Secondsilta alkanut matka pimeyden ytimeen päätyy ääripisteeseensä Pornographyllä, joka on tunnelmaltaan raskas ja julma, sanoituksiltaan aggressiivinen ja masentuneisuudessaan jo psykoottinen albumi. Tunnetulla "It doesn't matter if we all die" –tekstikohdalla alkavasta levytyksestä tuli ajan myötä monien fanien suosikkialbumi, ja vaikka ilmestyesssään Pornography ei saanut poikkeuksellisen myönteistä vastaanottoa, pidetään pitkäsoittoa nykyään kiistattomana genreklassikkona. Kolkon viehättävän rumpusoundin kruunaama sysimusta levy oli viimeinen kokoonpanolla Smith-Tolhurst-Gallup. Albumin ilmestymisen jälkeen trio suuntasi kuluttavalle kiertueelle, jonka loppumainingeissa The Cure lakkasi hetkellisesti olemasta.


"The after-taste of anger in the back of my mouth"

Simon Gallupin lähdettyä Robert Smith päätti jatkaa musiikin tekoa The Cure nimen alla ja julkaisi kosketinsoittajaksi siirtyneen Lol Tolhurstin kanssa leikittelevän singlen Let's Go to Bed, jota seurasi puolen vuoden päästä syntikkavetoinen The Walk. Singlet menestyivät hyvin ja ne esittelivät täysin uuden puolen synkän maineen saaneesta yhtyeestä. Hiljalleen Pornographyn tuottajana toiminut, basisti Phil Thornalley ja rumpali Andy Anderson liittyivät yhtyeeseen ja tuloksena syntyi jazzin elkein kulkeva singlehitti The Lovecats. Marraskuussa 1983 vuoden sisällä julkaistut singlet ja niiden b-puolet purkitettiin nopeasti tekaistulle kokoelmalevylle Japanese Whispers, jonka vahvinta antia on unenomainen Lament. Samaisena vuonna Robert Smith liittyi Siouxsie & The Bansheesin kitaristiksi ja levytti yhtyeen basistin, Steven Severinin kanssa kokeellista psykedeliapoppia The Glove nimellä Blue Sunshine -albumin verran.

Banshees ja The Glove kiireidensä keskellä Smith kirjoitti kokonaan yksin sekä sävelet että sanat albumille, josta tuli The Curen viides pitkäsoitto, yhä psykedeelisempi The Top (1984). Smithin sooloalbumiksi usein tituleerattu albumi otettiin kaupallisesti hyvin vastaan, mutta sen kirjavan poukkoileva materiaali ei kerännyt kannustavia lauseita kriitikoilta. Albumin tekovaiheessa alkuperäisessä Easy Cure –kokoonpanossa vuosina 1976-78 soittanut Porl Thompson liittyi yhtyeeseen takaisin, ensin saksofonistiksi ja tulevalla The Top-kiertueella hän otti aseman The Curen pääkitaristina ja kosketinsoittajana. Ristiriitaisen, mutta aliarvostettujakin kappaleita kuten Bird Mad Girl sekä The Top sisältäneen albumin ilmestymisen jälkeen yhtye lähti jälleen maailmankiertueelle, jolla äänitettiin ensimmäinen livelevy, vähälle huomiolle jäänyt Concert – The Cure Live (1984). Kiertueen päättyessä rumpali Andy Anderson sai lähteä hallitsemattomiin karanneen alkoholin käytön takia, jonka tilalle tuli Thompson Twins-yhtyeessä rumpalina toiminut Boris Williams. Myös basisti Phil Thornalley vaihtoi maisemaa tuotannollisten kiireidensä takia ja basson varteen palasi odotetusti Simon Gallup.


"If only I was sure, that my head on the door was a dream"

Jälleen uudistuneella kokoonpanolla (Smith-Tolhurst-Gallup-Thompson-Williams) The Cure levytti kevään 1985 aikana albumin The Head on the Door, joka onnistui briljantisti yhdistämään edellisellä albumilla pinnalle nousseen melodisen kitarapopin ja haikean melankolisen pessimismin. Inbetween Days ja Close to Me-singlehittien vauhdittamana The Head on the Doorista tuli menestysalbumi erityisesti Euroopassa ja Australiassa sekä orastava läpimurto Yhdysvalloissa. Siinä missä yhtye oli jälleen parhaimmillaan eeppisessä synkistelyssä (Sinking) avattiin uuden levyn myötä entistä enemmän tietä myös elektronisesti räiskyvälle, paikoin jopa leikkisälle popille (The Baby Screams, Screw, Six Different Ways). The Head on the Door onkin yhä yksi The Curen monipuolisimpia levyjä, ja erinomainen tutustumismatka ensikertalaiselle yhtyeen musiikkiin.

Menestyksekkään maailmankiertueen jälkeen levy-yhtiö Fictionin toimesta ilmestyi ensimmäinen, singlepainotteinen kokoelma-albumi Staring at the Sea / Standing on a Beach (1986), jota markkinoitiin jälleen uudella kiertueella. Vuosien 1985-86 pitkät kiertueet johtivat siihen, että yhtyeen suosio Euroopassa ja erityisesti Ranskassa ja Saksassa oli noussut jo huippulukemiin.

Syksyllä 1986 yhtye alkoi valmistella uutta pitkäsoittoa, joka lopulta ilmestyi pitkällisen hionnan seurauksena tuplavinyylin muodossa keväällä 1987. Albumia edeltänyt single Why Can't I Be You? oli enteillyt vauhdikasta pop-sikermää ja singlejä lopulta julkaistiinkin peräti neljä kappaletta. Kiss Me Kiss Me Kiss Me on jylhä, mutta valloittava kokoelma eksentrisiä pop-lauluja (Catch, Hot Hot Hot!!!), angstia (The Kiss, Shiver And Shake), romanttista kaihoa (One More Time, A Thousand Hours), aurinkoista kepeyttä (The Perfect Girl) ja psykedeelisiä sävyjä omaavia tunnelmapaloja (The Snakepit, If Only Tonight We Could Sleep). Voidaankin nähdä, että Kiss Me Kiss Me Kiss Men kautta The Head on the Doorin aikana omaksuttu resepti tehdä lauluja vietiin huippuunsa, jolloin tuloksena syntyi ehkä hitusen liian pitkä, mutta merkittävä ja tärkeä osa 1980-luvun populaarimusiikkia ja The Cure -kaanonia. Kolmantena singlenä levyltä irrotettu ajaton mestariteos Just Like Heaven on edelleen paras kitarapop-laulu, jonka Robert Smith on saanut aikaiseksi. Suosio nousi albumin myötä yhä edelleen, ja tällä kertaa pitkäsoitto myi jo Yhdysvalloissakin platinaa. The Kissing Tour oli taiteellinen ja kaupallinen menestys alusta loppuun, vaikkakin yhtyeen riveissä alkoi tulla välirikko alkuperäisjäsen Lol Tolhurstin ja muun bändin välille. Tolhurstin ongelmallisen päihteiden käytön ja rajallisen soittotaidon takia Psychedelic Furs –yhtyeessä kosketinsoittajana toiminut Roger O'Donnell rekrytoitiin The Curen kuudenneksi jäseneksi. Tolhurst jatkoi yhä yhtyeen kokoonpanossa, mutta hänen panoksensa sekä levytystilanteissa että lavalla alkoi olla jo lähes olematon.


"So it's all come back round to breaking apart again"

Loppuvuodesta 1988 The Cure siirtyi studion uumeniin valmistelemaan albumia, josta tuli yhtyeen todellinen magnum opus. Ikäkriisiä poteneen Smithin tekstit olivat muuttuneet edeltäjistään roimasti epätoivoisemmiksi ja pessimistisemmiksi, ja samaan aikaan yhtyeen sävellyksiin oli tullut 1980-luvun alun albumeista muistuttavia, mustahuuliromanttisen synkkiä piirteitä. Pitkäsoiton mestarillisen melankoliseen tunnelmaan vaikutti osaltaan myös yhtyeen sisäinen kriisi kosketinsoittaja Tolhurstin kanssa, joka levytyssessioiden aikana kärjistyi äärimmilleen. Muu yhtye teki Smithille selväksi, että hänen tuli valita alkuperäisrumpalina aloittaneen Tolhurstin ja muun kokoonpanon väliltä. Lopputulos tarkoitti sitä, että helmikuussa 1989 kosketinsoittaja Laurence "Lol" Tolhurst erotettiin yhtyeestä päihdeongelmiensa johdosta. Jo aiemmalla kiertueella Tolhurstin kosketinosuuksia paikkaamaan tullut Roger O'Donnell vakiinnutti paikkansa yhtyeen kosketinvelhona. Toukokuussa 1989 julkaistu Disintegration nousi synkästä tunnelmastaan huolimatta listojen kärkeen kaikkialla maailmassa ja siltä lohkaistiin neljä singleä (Lullaby, Lovesong, Pictures of You, Fascination St.), joista erityisesti Lovesong nousi singlelistojen suosikiksi Yhdysvalloissa.

Disintegration on The Cure-albumeista kaikista viimeistellyin, jonka äänimaailmaa hallinnoi vahvasti O'Donnellin tunnelmalliset synavallit ja Smithin ja Thompsonin harkittu kitarointi. Faithin ja Pornographyn jalanjäljissä liikkuvan albumin julkaisun jälkeen yhtye lähti Prayer Tour -nimeä kantaneelle maailmankiertueelle, jolla bändi nähtiin Yhdysvalloissa jo stadionluokan aktina. Samaan aikaan, kun yhtyeen musiikki oli mennyt askeleen kohti pimeyttä, sen suosio oli suurempi koskaan. Kiertueen lähestyessä loppuaan Robert Smith enteili kokoonpanon ainoana alkuperäisjäsenenä ja kiistattomana keulahahmona yhtyeensä hajottamista…

Alkuvuodesta 1990 kosketinsoittajan paikka vaihtui jälkeen, kun Roger O'Donnell siirtyi sisäisten ristiriitojen takia yhtyeestä sivuun ja bändin pitkäaikainen kitarateknikko Perry Bamonte liittyi viralliseksi jäseneksi yhtyeeseen kesän -90 festivaalikeikkoja varten. Saman vuoden syksyllä ilmestyi villisti rockaava Never Enough -single, joka ennakoi kuriositeettina pidettävää Mixed Up –remixkokoelmaa (1990). Kriitikoilta heikon vastaanoton saanut levy ei laskenut kuitenkaan yhtyeen kaupallista suosiota, sillä alkuvuodesta 1991 The Cure palkittiin vuoden parhaana brittiläisenä bändinä BRIT Awards -gaalassa. Saman vuoden kuluessa yhtye esiintyi vielä ikimuistettavasti MTV Unplugged -ohjelmasarjassa ja julkaisi vielä rajoitetun painoksen live-albumista Entreat (1991), joka oli äänitetty vuoden 1989 Disintegration-kiertueella.

"And so we watch the sun come up from the edge of the deep green sea"

Vuosien 1991-92 aikana The Cure levytti Wish -albumin (1992), josta tuli tunnelmallisesti sisäänpäinkääntyneen Disintegration jälkeen poikkeuksellisen (sähkö)kitaravetoinen rock-albumi. Hyvän, joskin ristiriitaisen vastaanoton saaneesta albumista tuli maailmanlaajuisesti yhtyeen myydyin albumi, pitkälti kevyesti pop-henkisten hittiensä, High ja Friday I'm In Love (1992) ansiosta. Brittien albumilistan kärkeen ilmestyessään noussut monipuolinen Wish on ennen kaikkea kitaristi Porl Thompsonin taidonnäyte ja tulvillaan säkenöiviä ja kimalteisia kitarakuvioita. Rock-henkinen albumi jakautuu selkeisiin pop-lauluihin (High, Doing the Unstuck, Friday I'm In Love, A Letter to Elise), sydäntäsärkeviin tunnelmapaloihin (Apart, To Wish Impossible Things) sekä aggressiivisiin, pituudeltaan massiivisiin viiltelyihin (From the Edge of the Deep Green Sea, Cut). Pitkäsoiton ilmestymisen aikaisissa haastatteluissa Robert Smith viittasi jälleen yhtyeen hajoavan maailmankiertueen jälkeen, jota painottaakseen albumi päättyykin kappaleeseen End, jossa Smith laulaa enteellisesti "I think I've reached that point, where giving up and going on, are both the same dead end to me, are both the same old song".

Pitkä maailmankiertue Wish Tour osoittautui laajalti loppuunmyydyksi ilmiöksi ja sen tiimoilta ilmestyikin peräti kaksi livelevyä, Wish-materiaaliin keskittynyt Show (1993) ja harvinaisempia kappaleita tarjoillut Paris (1993). Välittömästi maailmankiertueen päätyttyä vuonna 1993 pitkäaikainen kitaristi/kosketinsoittaja Porl Thompson jätti yhtyeen liittyäkseen vielä samana vuonna Robert Plantin ja Jimmy Pagen yhtyeeseen. Thompsonin jättämä aukko ratkaistiin siten, että aiemmin pääasiassa kosketinsoittaja toiminut kitarateknikko Perry Bamonte otti paikan ykköskitaristina. Vuoteen 1994 mennessä The Cure levytti vielä nelikkona (Smith-Gallup-Bamonte-Williams) Jimi Hendrix-coverin Purple Haze kokoelmalevylle Stone Free sekä uuden, goottihenkisen Burn-kappaleen kulttielokuvaan The Crow (1994). Vielä saman vuoden aikana basisti Simon Gallup siirtyi hetkeksi sivuun yhtyeestä ja rumpali Boris Williams jätti The Curen lopullisesti. Alkuperäisjäsen Tolhurstin haastaman, kivuliaan oikeustaistelun The Cure -nimen oikeuksista alkaessa yhtyeeseen kuuluivat hetkellisesti vain Robert Smith ja Perry Bamonte.


"I'm always wanting more, anything I haven't got, everything I want it all, I just can't stop"

Oikeuskiistan päätyttyä pääsi yhtye vihdoin aloittamaan uuden albumin työstämisen vuonna 1995. Totaalisesti uudistuneessa kokoonpanossa paluun rivistöön teki kosketinsoittaja Roger O'Donnell ja uudeksi rumpaliksi tuli vasta 28-vuotias Jason Cooper. Myös basisti Gallup palasi lyhyeksi jääneeltä "lomalta".

Kritisoitu Wild Mood Swings ilmestyi vihdoin keväällä 1996 ja edeltäjiinsä verraten albumi otettiin huonosti vastaan sekä kaupallisesti että taiteellisesti. Kokeileva ensisingle The 13th ei kerännyt mainittavaa huomiota flamencomaisena pop-kuriositeettina ja vaikka Mint Car oli erittäin lupaava, kesäinen pop-helmi, ei sekään noussut merkittäväksi hitiksi. Poikkeuksellisen Wild Mood Swingsistä tekee runsas ulkopuolisten muusikoiden joukko, joka kuuluu erityisesti lukuisissa jousisovituksissa. Tyylirikkoisen albumin myyntiluvut jäivät alhaisiksi ja se näkyi myös tulevan Swing Tour -maailmankiertueen lipputuloissa. Varsinkin Yhdysvalloissa The Curen kaupallinen suosio oli laskenut huomattavasti.

Alun perin kokonaan akustiseksi tarkoitettu Wild Mood Swings saattaa olla yhtyeensä hajanaisin ja sekalaisin kokoelma yritteliäitä lauluja, mutta samalla ylipitkään lopputulokseen mahtuu myös joukko upeita, syyttä suotta vähälle huomiolle jääneitä kappaleita. Aggressiivinen avauskappale Want, sykähdyttävä Jupiter Crash, krapulanmakuisesti rockaava Trap tai etenkin viimeisenä kuultava, Bare, joka lienee yhtyeen aliarvostetuin yksittäinen kappale, kertovat omaa kieltään siitä, että tunnelmaltaan kepeällä pitkäsoitollakin on arvokkaat hetkensä. 1980-luvun lopun luovasta huippukaudesta ollaan kaukana, mutta toivoa ei oltu menetetty.

Vuonna 1997 yhtye esiintyi lukuisilla festivaaleilla ja lopulta julkaisi levy-yhtiönsä painostuksesta toisen singlekokoelmansa Galore, joka oli suora jatko vuoden 1986 Standing on A Beach / Staring At The Sea -kokoelmalle. Elektronisen kokeilevasti rockaavan uuden biisin, Wrong Number, turvin The Cure lähti myös singlekiertueelle, jolla heidän vierailijakitaristinaan kuultiin David Bowien 1. Outside ja Earthling -levyjen musiikillinen johtaja Reeves Gabrels. Heikosti markkinoitu kokoelmalevy ei kuitenkaan osoittautunut toivotuksi menestykseksi.


"Never fade, never die"

1990-luvun lähestyessä loppuaan oli The Cure viimeistellyt syksyn 1999 aikana pitkäsoittoa, joka julkaistiin 14.2.2000 nimellä Bloodflowers. Joutsenlauluksi, viimeisiksi hyvästeiksi tarkoitettu albumi oli surusilmäisen äänimaailmansa puolesta paluuta Disintegrationin (1989) synkkiin tunnelmiin ja poissa olikin Wild Mood Swingsin (1996) väkinäinen tyylilajivaihtelu. Yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi kaavailtu, Grammy-ehdokkaanakin ollut albumi myi kelvollisesti, mutta ennen kaikkea se oli taiteellisesti onnistunut paluu juurille. Akustisesta herkistelystä (There Is No If, The Last Day of Summer) synkän aggressiiviseen paahtoon (Watching Me Fall, 39) ulottuva albumi on ehkä koko The Curen uran yhtenäisin pitkäsoitto. Upealla Out of This Worldilla alkava ja elegiseen Bloodflowersiin päättyvää levyä juhlistettiin yhtyeen synkkään tuotantoon keskittyvällä, tinkimättömällä The Dream Tour -kiertueella pitkin vuotta 2000.

Keikkailu jatkui myös vuonna 2001, jolloin loppuvuodesta ilmestyi koko uran kattava, singlekokoelma Greatest Hits, jolle yhtye oli työstänyt kaksi uutta kappaletta, surumielisen haikean pop-laulun Cut Here ja leikkisän hömelön Just Say Yes -kappaleen, joka ei kevyen tunnelmansa puolesta ollut sopinut edelliselle pitkäsoitolle. Kesällä 2002 The Cure nähtiin Euroopan rock-festivaalien pääesiintyjänä ja arvokkaana merkkipaaluna yhtye esitti myöhemmin saman vuoden syksyllä Pornography, Disintegration ja Bloodflowers -albumit kolmena iltana peräkkäin. Mestarillisen Berliinin konsertin sisältävä Trilogy -dvd ilmestyi keväällä 2003, jonka jälkeen yhtye siirtyi jatkamaan uuden albumin työstämistä.


"Tomorrow I can start again, With back to earth and carry on"

Kesän kynnyksellä 2003 The Cure solmi uuden levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa, jonka suojissa yhtye valmisteli tulevaa pitkäsoittoa vierailevana tuottajana Kornin ja Limp Bizkitin parissa työskennellyt Russ Robinson. Edellisen levytyssopimuksen raunioilta julkaistiin talvella 2004 vihdoinkin yhtyeen b-puolet ja harvinaisuudet koonnut Join the Dots: B-Sides And Rarities, 1978-2001 (Fiction Years) -kokoelmaboksi, jonka tärkeimpään antiin kuuluu ennen kaikkea Wish-levyn (1992) tiimoilta julkaistut singlejen kääntöpuolet (This Twilight Garden, Play). Samassa yhteydessä Robert Smith käynnisti koko uran kattavan uudelleenjulkaisuohjelman, jonka satona Three Imaginary Boys (1979) ilmestyi restauroituna loppuvuodesta 2004.

Kesäkuussa 2004 ilmestyi yhtyeen 12. pitkäsoitto, yksinkertaisesti The Cure nimellä siunattu albumi, joka esitteli heavytuottajansa Robinsonin johdolla raskaamman ja raaemman yhtyeen. Studiossa livenä äänitetty albumi otti etäisyyttä Bloodflowersin herkkyyteen ja tunnelmallisuuteen, mutta toisaalta se palautti kuitenkin rehellisillä pop-lauluillaan yhtyettä jopa Kiss Me Kiss Me Kiss Men (1987) aikakauteen. Varovaisen myönteisesti vastaanotetun albumin tarkoituksena oli esitellä The Curen eri puolet romanttisesta popista synkkään pessimismiin ja siinä levy onnistuukin hyvin, vaikka sen tuotannollinen jälki karkoittikin ymmärrettävästi monia. Kesän ja syksyn 2004 yhtye promotoi ilmestynyttä albumia Euroopan ja Yhdysvaltojen kiertueilla.

Keväällä 2005 kymmenen vuotta vaihtumattomana pysynyt kokoonpano koki muutoksia, kun Robert Smith päätti jatkaa yhtyeensä kanssa kitaravetoisena triona. Kosketinsoittaja Roger O'Donnell ja kitaristi Perry Bamonte jättivät bändin, mutta kolmikkona yhtye esiintyi vain muutamaan otteeseen, kunnes vuosina 1984-93 yhtyeessä soittanut kitaristi/multi-instrumentalisti Porl Thompson palasi kokoonpanon jäseneksi. Vuosien 2005-2006 aikana uudelleenjulkaistiin Seventeen Seconds (1980), Faith (1981), Pornography (1982), The Top (1984), The Head on the Door (1985) sekä Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987). Vuodenvaihteessa 2005 ilmestyi myös edellisen kesän festivaalikeikoista koottu live-dvd The Cure: Festival 2005.

Vuodesta 2006 alkaen The Cure on valmistellut albumia, joka julkaistaan kirjavien vaiheiden jälkeen syyskuun 13. päivä. Tällä hetkellä yhtye on Yhdysvaltain kiertueella, joka päättyy kesäkuun lopussa.