Elokuvaohjaaja Ere Olavi Kokkonen

Elokuvaneuvos komiikan armosta

Jos 1960-luvun jälkeisen kotimaisen elokuvan ohjaajakaartia tarkastellaan tuotannon laajuuden tai katsojalukujen kannalta, nousee eittämättä esiin Ere Kokkosen (s. 1938) jo vuonna 1966 alkanut elokuvaohjaajan ura. 1960-luvun alussa televisioviihteen parissa mainetta nopeatempoisena ja nokkelana tekijänä kerännyt Kokkonen tutustui samaisen vuosikymmenen kuluessa suomalaisen viihteen jättiläiseen Spede Pasaseen (1930-2001), jonka kannustamana syntyi ensimmäinen yhteistyöelokuva Millipilleri (1966) Speden ja moniosaaja Jukka Virtasen (s. 1933) kanssa. Kolmikon käsikirjoittama hupailu kertoo setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi. Aikalaiskriitikot valittelivat älyn väläysten epätasaisuutta ja kokoavan linjan puutetta, ehkä syystäkin. Silti todettiin, että Millipilleri toi esiin huipulle asti lahjakkaan elokuvanäyttelijän. Kysymys ei ole yksinomaan Spede Pasasen verrattomasta akrobaattisesta ja eleellisestä kyvystä, vaan ennen muuta kyvystä tehdä luovasti karaktääriä. Ylipitkästä kestosta kärsivä, mutta paikoin herkullisen koomisia jaksoja sisältävä elokuva muistetaan myös Speden ensimmäisistä valtion elokuvapoliitiikka koskevista kommenteistaan.

Seuraavana vuonna ilmestynyt elokuvantekemisen ympärillä pyörivä crazy-komedia Pähkähullu Suomi (1967) oli Jukka Virtasen ohjaustyö, mutta Kokkosen ansiokkaasti osin käsikirjoittama ja sivuosatähdittämä. Edelleenkin kestävä ja hervoton elokuva on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Aiheet ovat kaikki kotimaista yleisomaisuutta, suomalaisia assosiaatioita koskettavia. Vitsikokoelman siteeksi on kehitetty myös asiaankuuluva juoni: amerikkalainen miljonääri saapuu vierailulle Suomeen, esi-isiensä maahan, ja tämä “köyhä mutta karu” maa mobilisoi silmäätekevänsä pyytämään mieheltä lainaa valtion kassakriisin selvittämiseksi.

Tuotteliaan ja idearikkaan "Suomen 50-vuotisjuhlaelokuvan" jälkeen valmistui jälleen Virtasen ohjaamana Noin 7 veljestä (1968), joka oli historiallinen Robin Hood -parodia pastissinomaisin piirtein. Kokkosen tuottama ja yhdessä rautaisen kolmikon, Virtanen-Pasanen-Kokkonen, käsikirjoittama elokuva toi esiin ennen kaikkea nuoren Vesa-Matti Loirin (s. 1945) ja hänen nerokkaan huovin hahmonsa. Elokuvan tunnussäveleksi työstetty Seitsemän kertaa seitsemän nousi Dannyn esittämänä listahitiksi.

Tietyllä tavalla Kokkosen (ja Spedenkin) myöhemmän uran ratkaisevaksi ajankohdaksi nousi vuosi 1969, jolloin ilmestyivät peräkkäin Pohjan tähteet, Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut sekä Leikkikalugangsteri. Tuotteliaan vuoden kolme elokuvaa poikkesivat toisistaan, Pohjan tähteet ja Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut esittelivät uusia, pohdiskelevia sävyjä, joista Kokkosen yhdessä Speden ja Loirin kanssa käsikirjoittama Pohjan tähteet on kokeileva, raadollinenkin parodia elokuvan tekemisen vaikeudesta. Vakavan pohjavireen omaa myös Speden "koomikon kyyneleet", Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka on surumielinen komedia komiikan tekemisestä ja 15 minuutin tähteydestä. Edellämainittujen elokuvien menestyessä odotettua huonommin korjasi potin väljä lajityyppiparodia Leikkikalugangsteri, jonka muistettavimpiin jaksoihin kuuluu loppupuolen sketsi, jossa humalaisen silmin nähtynä siirrytään mustavalkokuvasta väriin.

Vuoteen 1970 mennessä tietynlainen tuotantotapa oli lopullisesti löytynyt ja ideadynamo Virtasen tilalle siirtynyt uusia komediahahmoja liukuhihnalta kehittelevä Vesa-Matti Loiri. Samana vuonna ilmestynyt Speedy Gonzales – noin seitsemän veljeksen poika vei tekijätiimin westernparodian pariin. Samalla elokuvasta tuli myös suvereenia pääosaa näytelleen Spede Pasasen viimeinen sankarirooli. Ainekset ja henkilöt poimittiin pidäkkeettömästi kaikista mahdollisista televisio- ja elokuvawesterneistä (Bonanza, High Chaparral, Bat Masterson, Yksinäinen ratsastaja ja Tonto) ja vähän muualtakin (Bonnie ja Clyde).

Kokkosen ja Loiriin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi (1970) oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan, mutta ennen kaikkea sen kaupallinen epäonnistuminen mursi luovuutta myöhemmältä uralta.

Paluu Spede-tuotantojen ohjaajaksi tapahtui suurimmalla kaupallisella menestyksellä, Uuno Turhapuro -elokuvasarjalla, jonka ensimmäinen teos valmistui kengännauhabudjetilla, modernia tv-tekniikkaa käyttäen. Anarkistinen hahmo oli saanut alkunsa Vesa-Matti Loirin ja Marjatta Raidan televisiosketsistä, jossa aviopari kiisteli kuvitteellisen lottovoittorahojen käyttämisestä. Loirin ja Speden yhteisestä lapsesta ja Pasasen käsikirjoituksen pohjalta Kokkonen ohjasi elokuvan Uuno Turhapuro (1973), jonka näki elokuvateattereissa yli 600 000 katsojaa. Ja kuten olettaa saattoi, niin vaikka yleisö tykkäsi, kriitikot irvistelivät groteskille Turhapurolle heti alusta asti.

Seuraava ohjaustyö Viu-hah hah-taja (1974) pyrki nimessään irvailemaan hetkelliselle viuhahdusbuumille, mutta kokonaisuudessaan kyse oli naiivin hölmöstä tieteiskomediasta, jonka ammottavia juoniaukkoja pyrittiin korjaamaan muutamilla mainioilla sivuosahahmoilla (ennen kaikkea huikea Leo Jokela, viimeisessä elokuvaroolissaan). Kokkonen-Pasanen -kaksikon kynäilemä holtiton välityö oli siihenastisen uran taiteellinen pohjanoteeraus.

Speden käsikirjoittama ja Kokkosen ohjaama Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) palautti katsojat Turhapuron maailmaan kaikista onnistuneimmalla Uuno-elokuvalla. Vaikka pääosakaksikon Loiri-Raita appivanhempina ei vielä nähtykään myöhemmin paikkansa vakiinnuttaneita Tapio Hämäläistä ja Marita Nordbergiä, alkoi Turhapuron ominaispiirteet puhetapoineen olla Vesa-Matti Loirin suvereenissa hallinnassa. Kiistatta Loirin varassa etenevä ja äärimmäisen hulppealla improvisaatiolla maustettu kulttielokuva sisältää lukuisan joukon klassisia Turhapuro-hetkiä. Katsojamäärät eivät yltäneet ensimmäisen Turhapuron tasolle, mutta lähes puoli miljoonaa katsojaa ratkaisi sen, että elokuvasarja sai pian jatkoa…

Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976), Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) ja Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) kiteyttävät edelleen vahvimmin 1970-luvun mustavalko-Turhapuron viehätyksen, onnistuneen absurdin huumorin ja anarkistisen rosoisuuden, jonka käänteissä tarinan epäolennaisuudet unohtuvat. Lottovoittaja UKK Turhapuron myötä mukaan tulivat vihdoin Hämäläinen-Nordberg appivanhemmiksi, joista tulikin sarjan edetessä olennainen osa Uunon maailmaa. Aikalaisarviot teilasivat katkeran vihamielisesti elokuvakolmikon ja Kokkonen nähtiin pahimmillaan vain Speden hoviohjaajana, vailla omaa ajattelukykyä. Etäältä tarkasteltuna Kokkoseen ja Spedeen keskittyneessä kritiikissä oli syynsäkin, sillä siinä missä 1960-70-lukujen taitteen elokuvat sisälsivät jatkuvasti uusia aihevalloituksia, parodian kohteita ja kokeilun rohkeutta, oli Turhapuro-elokuvien myötä vajottu monotoniseen yksilinjaisuuteen. Vuosikymmentä myöhemmin Spede siirsi Turhapuro-elokuvien tehtailun astetta vieläkin liukuhihnamaiseen tuotantotapaan, jolloin Turhapuro-elokuvat hylännyttä Kokkosta ei nähty enää ohjaajana.

Loikkaus värielokuvaan Ere Kokkosen elokuvantekijän uralla tapahtui lopullisesti Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) -elokuvalla, joka oli hulvattoman mustavalkokauden jälkeen askel kohti taantumusta. Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) ja Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) esitettiin ikään kuin nimensä mukaisina jatkokertomuksina ja niiden komiikassa oli paluuta absurdimpaan ilmaisuun, mutta kokonaisuuksina elokuvat kantavat vain hetkittäin. Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuva esitteli kuitenkin kotimaisen elokuvan kiistatta hauskimpiin kohtauksiin lukeutuvan mestarillisen jakson, jossa pullollisen viinaa nauttiva kahvilan myyjä (Heikki Kinnunen) näyttelee selvää. "Mitäs minä sanoin, vettähän se vain oli."

Speden ja Kokkosen uran suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi nousi kuitenkin elokuva Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984), jonka huikean katsojamäärän ansiosta Uuno Turhapurosta tuli viimeistään koko kansan omaisuutta. Tuotanto- ja krediittiteknistä kiistaa Speden kanssa käynyt Kokkonen sai viimein mahdollisuuden käsikirjoittaa itsenäisesti ensimmäisen Turhapuronsa ja viimeistellä sen suunnitelmallisesti yhdessä Loirin, Speden ja Simo Salmisen kanssa. Lopulta Spede venyi vielä sen verran, että Kokkonen nousi elokuvansa tuotantopäälliköksi asti. Nykyisellä mittapuulla lähes mahdottomat 800 000 katsojaa kerännyt elokuva puhalsi väsähtäneeseen elokuvasarjaan kaivattua uutta tuulta, mutta samalla Kokkonen alkoi hioa Uuno Turhapuron räjähtäneestä persoonasta särmikkyyttä.

Ehtymättömältä tuntunut yhteistyö Speden kanssa jatkui kaupallisempana kuin koskaan elokuvissa Uuno Epsanjassa (1985) ja Hei kliffaa hei (1985), joista jälkimmäinen b-tuotanto perustui Spede Shown Auvo ja Kultsi -hahmoihin. Siinä missä Hei kliffaa hei onkin lähes katsomiskelvoton videohupailu, onnistui Uuno Epsanjassa siirtämään supisuomalaisen hahmon hauskasti myös Etelä-Euroopan maaperälle. Kulttuurin muutoksesta ja kielimuurista saadaan irti ilahduttavaa viihdettä ja ajatonta komiikkaa.

Vuoden 1986 aikana elokuvateattereihin ilmestyi peräti kolme Ere Kokkosen ohjaamaa elokuvaa: maalaiskomiikkaa ja Uunon sukutarinaa tuttuihin, entistä keskiverron konservatiivisiin aineksiin sekoittanut Uuno Turhapuro muuttaa maalle, jälleen Spede Showsta alkunsa saanut kesämökkihupailu Pikkupojat sekä poliisiparodia Liian iso keikka, jolla Kokkonen yritti päästä eroon Speden käskyvallan ja varjon alta. Liian iso keikka onkin kokonaisuudeltaan taiteellisesti yllättävän ilahduttava rikoskomedia, mutta yleisöä se ei löytänyt, minkä seurauksena Kokkosen ja Speden jo ennaltaan kiristyneet välit tulehtuivat. Kaksikon yhteistyölle ja Kokkosen 20 vuotta tauotta jatkuneelle elokuvaohjaajan uralle loppuvuoden 1986 riita merkitsi vuosia kestänyttä taukoa...

Paluu elokuvantekijäksi tapahtui yllättävän käänteen kautta. Talvisota -spektaakkelillaan (1989) taloudellisiin ongelmiin ajautunut National-Filmi Oy:n nuoren polven elokuvatuottaja Marko Röhr otti yhteyttä Kokkoseen ja miesten yhteistyöstä syntyi Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama sotilasfarssi Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva (1990). Yleisöä viehättäneen komedian optimistinen yleisömenestys kantoi hedelmää vielä jatkoelokuvissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991), Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät (1992) sekä Vääpeli Körmy – taisteluni (1994), kunnes huumori tyrehtyi lopullisesti elokuvaan Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava (1997).

Ensimmäisen Körmyn valoisissa tunnelmissa keväällä 1991 Kokkonen palasi Speden tuotantotiimiin viiden vuoden tauon jälkeen ohjaamaan yhteiskunnallisia sävyjä omaavan, sarjassaan jo 15. Turhapuro-komedian Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991), joka kaikkien yllätykseksi nosti Turhapuro-elokuvasarjan laadukkaasti henkiin. Lopulta vaihtoehdoksi tuli vain nostaa Uuno Turhapuro kansakunnan huipulle ja syntyi elokuva Uuno Turhapuro, Suomen Tasavallan Herra Presidentti (1992), jonka huumorissa oli jo väljähtyneen ikääntymisen merkkejä.

Vaikka Spede jatkoikin epäonnistuneesti Turhapuron tarinaa Jukka Puotilan imitaation turvin (Uuno Turhapuron poika, 1993) ja lopulta katastrofaalisesti ilman Loiria (Uuno Turhapuron veli, 1994), ymmärsi Kokkonen väistyä ja siirtyi ohjaajan urallaan täysin uuteen vaiheeseen. Arto Paasilinnan kirjojen pohjalta tehdyt filmatisoinnit Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996), Hurmaava joukkoitsemurha (2000) ja Kymmenen riivinrautaa (2002) tarjosivat tekijälleen mahdollisuuden tulkita vanhenemisen ja synkkämietteisen komiikan piirteitä. Parhaiten näistä onnistuikin Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, joka otettiin vastaan myös kriitikoiden taholta varauksellisen myönteisesti. Sen sijaan ongelmallinen Kymmenen riivinrautaa osoittautui pettymykseksi jääden totaalisesti uuden kotimaisen elokuvantekijäsukupolven varjoon.

Jo kertaalleen unholaan julistettuun Uuno Turhapuron tarinaan kirjoitettiin vielä kahden elokuvan verran jatkoa . 25-vuotisjuhlaelokuvaksi tituleerattu Johtaja Uuno Turhapuro, pisnismies (1998) otettiin kohtalaisesti vastaan, vaikka se sisälsi lopulta hyvin vähän mitään muisteltavan arvoista. Sen sijaan Spede Pasasen muistolle omistettu Uuno Turhapuro – This is My Life (2004) toi arvokkaan ja kepeän haikean päätöksen monen viihteentekijän elokuvauralle, ja ennen kaikkea Uuno Turhapurolle. Ensimmäistä kertaa katsojat lähtivät Turhapuro-elokuvasta liikutuksen kyyneltä pidätellen pois.

"Uuno Turhapuro – This Is My Life lienee tehty, jotta ympyrä voi sulkeutua ja Uunoja tehneet voivat jättää jäähyväisensä Spede Pasaselle ja tietylle jaksolle elämässään.
Mutta jotain muutakin tiistai-iltana tapahtui. Loirin karisma ja taidot – sydän ja virtuoosisuus – ovat sellaiset, että kotiin kävellessäni mietin Uunoa kuin oikeata ihmistä."
- Helena Ylänen / HS Nyt, 10.9.2004

Kaikkiaan 33 elokuvaa vuosina 1966-2004 ohjanneen Ere Kokkosen elämä tuli päätökseen 16. lokakuuta 2008. Vaikean sairauden nujertaman Kokkosen viimeksi työksi jäi teatterikäsikirjoitus Spede ja kumppanit - Mies, joka tunsi Uuno Turhapuron, joka sai lopulta ansaitun ensi-iltansa alkuvuodesta 2009.

– Otto Suuronen 8.4.2008 (muokattu versio 7.4.2009)

Lähteinä:
Suomen kansallisfilmografia osat 7-12 (1962-2000)
SEA: Esitykset – Spede Pasanen
http://www.sea.fi/esitykset/kevat2002/spede.html)
Elonet (www.elonet.fi)