Veturimiehet heiluttaa

Kasvukipuja Pohjantähden alla

Kun suomalaisen elokuvan lama-ajan teoksia aletaan jossain vaiheessa uudelleen arvioida, tulee etunenässä nostaa esiin Kari Paljakan pitkä debyyttielokuva Veturimiehet heiluttaa (1992), joka paikoin kaavamaisesta juonestaan huolimatta on suomalaisen nuorisoelokuvan merkkiteoksia. Paljakka, joka oli jo aiemmilla lyhytelokuvillaan Sadetanssi (1983), Enkelipeli (1986) ja Dildo (1989) kerännyt mainetta pätevänä tekijänä ohjasi esikoispitkänään elokuvan, joka pohjautui Juha Lehtovuoren palkittuun käsikirjoitukseen. Lehtovuori oli voittanut tekstillään Suomen elokuvasäätiön julistaman käsikirjoituskilpailun, 100 000 markan suuruisen ”käsikirjoitus-Finlandian”. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tarina kuvaa Hapan (Santeri Kinnunen) ja Vähyn (Samuli Edelmann) ystävyyttä ja kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. He jakavat yhteisen kaveripiirin ja viettävät nuoruutensa yhdessä, kunnes Hapa muuttaa Helsinkiin opintojen perässä ja Vähy jää duunariksi Poriin. Ajan kuluessa Hapan ikävä ystävänsä luo ei ota sammuakseen.

Aikalaisarvioissa Veturimiehet heiluttaa sai ristiriitaisen vastaanoton. Paljakan ohjausta kiiteltiin ammattitaitoiseksi ja tarinaa helposti samastuttavaksi, mutta samalla elokuva nähtiin persoonattomana kasvutarinoiden kliseekimppuna. Mikael Fränti (HS) aisti elokuvan ensi-illan aikoihin, että ”Veturimiehet heiluttaa liikuttaa, koskettaa, repäisee itkemään, jos katsoja pystyy kerrankin luopumaan kyynisestä ja vähättelevästä asenteestaan.” Peter von Bagh näki myös, että ”kiusallisista kohtauksista syntyy tarkka, murskaavakin kuva keskikaljan Suomesta: ystävyydet murtuvat, veriveljeksiä kalvaa epäily, mutta kalja säilyy. Se on ainoa varmuus, kaikki muu on ohimenevää.”

Elokuvakerronnan konventioilla Paljakka leikittelee elokuvan alkupuolella. 1940-luvun Hollywood-elokuvasta tutuin opein liikkeelle lähdetään takaumasta lapsuuteen. Näin ollen elokuva on perinnetietoinen, ajaton nuortenelokuva. Kuitenkin aikakauden ja ystävyyden kuvauksena Veturimiehet heiluttaa on parhaimmillaan. Nuorten elämän raadollisuus ja valintojen vaikutukset elämään näkyvät hienosti. Poikkeuksellista todellisuudentuntua elokuvaan tuovat aidot näyttelijäsuoritukset, sillä Edelmann ja Kinnunen ovat olleet henkilöhahmojensa lailla lapsuudenystäviä. Oikean kemian täydentämiseksi samasta kaveripiiristä tulivat myös sivuosien esittäjät Niko Saarela sekä Jussi ja Kalle Chydenius.

Elokuvan loppupuolen vaikuttavan vähäeleistä kohtausta, jossa ystävykset kohtaavat viimeisen kerran on Peter von Bagh kuvannut seuraavasti: ”Ystävyys on tuossa ohikiitävässä hetkessä ehdottomimmillaan, kontakti mahdottomimmillaan: vaihdetaan vain muutama repliikki, jokainen niistä odotettava, siksi viiltävä. Jakso on niin hyvä ja näyteltykin sillä tavoin, että oikeastaan vain kaksi tosielämän ystävää pystyy siihen.”

Veturimiesten jälkeen Kari Paljakka jatkoi ohjaajan uraansa noin tunnin mittaisella fiktiolla Äidin tyttö (1993), jonka jälkeen hän työskenteli AVEKin tuotantoneuvojana vuosina 1997-2000 ja toimi tuottajana jo klassikoksi muodostuneessa komediasarjassa Studio Julmahuvi (1998). Paluu ohjaajaksi tapahtui vaikuttavan Eläville ja kuolleille (2005) -elokuvan myötä.

- Otto Suuronen (14.5.2009)

Veturimiehet heiluttaa
Suomi 1992. Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy, Filmitakomo Oy. Tuottaja: Klaus Heydemann. Ohjaus: Kari Paljakka. Käsikirjoitus: Juha Lehtovuori. Kuvaus: Timo Heinänen. Lavastus: Risto Karhula. Puvut: Marja Uusitalo. Musiikki: Jay Havanna. Leikkaus: Alvaro Pardo. Pääosissa: Santeri Kinnunen (Harri ”Hapa” Lehtisalmi), Samuli Edelmann (Heikki Aulis ”Vähy” Virtanen), Liisa Mustonen (Sari), Joona Lindberg (Hapa, 14-vuotiaana), Toni Limnell (Vähy 14-vuotiaana), Mikko Huida (Hapa 7-vuotiaana), Jarno Rajala (Vähy 7-vuotiaana), Kalle Chydenius (Lundell Sr.), Jussi Chydenius (Lundell Jr.), Niko Saarela (Tiki), Esko Nikkari (Kauno Saario, veturinkuljettaja), Seppo Maaniittu (Hapan isä), Sirpa Lumikko (Hapan äiti), Miika Korkiakoski (Kapa, Vähyn veli), Anja Päivärinta (Hapan täti), Ahti Nissinen (konstaapeli Anttila); Juha Nuutinen (Simo Andersson, mielisairaalan potilas). Helsingin ensiesitys: 4.9.1992, Bio-Bio, Forum 3. Televisioesitykset: 3.10.1994 YLE TV1, 5.6.2000 YLE TV1, 28.3.2002 YLE TV1. K11. 86 min.

Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Elonet. http://www.elonet.fi/