"Laula se suomeksi"

Suomalaisen musiikkielokuvan matka

Suomalaisen elokuvan historiassa musiikilla on ollut 1930-luvulta asti oma ainutlaatuinen paikkansa. Seuraava artikkeli käsittelee suomalaisen musiikkielokuvan kaarta ensimmäisestä äänielokuvasta viime vuosien hienoihin rock-dokumentteihin.

Suomalaisen musiikkielokuvan syntyhetkeksi voidaan merkata sama kellonlyömä, jolloin suomalainen äänielokuva sai alkunsa. Maaliskuussa 1931 Kino-palatsin kultaloisteessa ensi-iltansa saanut, Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) ohjaama Sano se suomeksi oli Sven Lundevallin ja Tapio Ilomäen musiikilla höystetty musiikkirevyy. Äänielokuvan alkuvuosina, 1930-luvun alussa Suomessa alettiin tehdä elokuvia, joissa laulu ja soitto olivat niin keskeisessä osassa, että voitiin puhua musiikkielokuvasta. Vaikka ontuva äänitystekniikka olikin vielä lapsenkengissä, syntyi vuosina 1933-35 elokuvat Meidän poikamme merellä, Voi meitä! Anoppi tulee sekä Syntipukki, joita voidaan pitää esikuvina myöhemmille suomalaisille musiikkielokuville. Vaikutteet näihin supisuomalaisiin teoksiin löydettiin saman aikakauden saksalaisista ja amerikkalaisista musiikkielokuvista, jotka olivat Suomessa erittäin suosittuja. Elokuvien juoniin oli sijoitettu enemmän tai vähemmän sopivia laulunumeroita, joiden esittäjä saattoi olla tunnettu laulaja, kuten iskelmäkuningas Georg Malmstén, tai sopiva laulutaitoinen näyttelijä. 1930-luvun suomalaisen elokuvan säveltäjien joukossa nähtiin aikansa nimekkäimpiä säveltaiteilijoita kuten Leevi Madetoja, Selim Palmgren, Uuno Klami ja Helvi Leiviskä. Heidän työsarkanaan oli kirjoittaa tai sovittaa sopivan dramaattista musiikkia vakaviin näytelmäelokuviin. Tosin kukaan suurista säveltäjistä ei viihtynyt pitkään elokuvasäveltämisen parissa. Malmsténin jalanjäljissä iskelmä- ja tanssimusiikin puolelta merkittäväksi elokuvasäveltäjäksi nousi samaisen vuosikymmenen lopulla pianisti-kapellimestari Harry Bergström, joka sävelsi tarttuvia iskelmiä moniin kepeisiin ilokuviin.


Laulunäytelmistä backstage-musikaaleihin

Kansan suosiosta huolimatta mitään varsinaista musiikkielokuvan koulukuntaa ei 1930-luvulla kuitenkaan syntynyt. Vaikka Valentin Vaalan ja Nyrki Tapiovaaran elegantit komediat sisälsivätkin muistettavia laulunumeroita, niin lähinnä laulut kuuluivat vain teatterista lainattujen laulunäytelmien filmatisoinneissa kuten Kalle Kaarnan Tukkijoella (1937) tai Paavo Kostiojan Laivan kannella (1938). Kaikissa äänielokuvissa toki käytettiin musiikkia, mutta ei keskeisessä tai erityisen esille nousevassa osassa.

Merkittävä muutos tapahtuikin vuonna 1940, kun George Malmstén palasi elokuvan pariin säveltämällä musiikin Yrjö Nortan elokuvaan SF-Paraati, joka lähimmillään edustaa suomalaista musikaalielokuvan lajia. Hienosta kaupunkikuvauksesta muistettavan elokuvan pääosissa loistivat ikonisina tähtinä Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Seuraavana vuonna valmistuivat George de Godzinskyn nyanssirikkaita sävellyksiä esitelleet elokuvat Kulkurin valssi, Poretta eli keisarin uudet pisteet sekä Onnellinen ministeri. Näistä kunnianhimoisimpana näyttäytyy Ilmari Unhon fantastisine lavastusratkaisuineen kiinnostava Poretta, joka on 1930-luvun Hollywood-musikaaleista vaikutteensa ottanut backstage-musikaali. Hennosti yhteiskuntakriittisen elokuvan muuhun kerrontaan uppoavat luontevasti musikaalinumerot, joista näyttävä balettijakso tapahtuu veden alla. Aikansa suurimmaksi menestyksesi nousi kuitenkin T.J. Särkän historiallinen musiikkielokuva Kulkurin valssi, Alfred J. Tannerin lauluun perustunut elokuvaballadi, jonka käsikirjoituksesta vastasi Mika Waltari ja ikimuistoisena tähtiparina nähtiin jälleen Tauno Palo ja Ansa Ikonen.


Leipää ja kansanhuveja

1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa historiallisen musiikkielokuvan perinnettä jatkoivat Jack Witikan Mä oksalla ylimmällä (1954) sekä Hannu Lemisen ohjaamat Rosvo Roope (1949), Oskar Merikannon rakastetuilla sävellyksillä unohtumattomaksi melodraamaksi noussut Kesäillan valssi (1951) ja sen jatko-osa Onnelliset (1954). Toisaalla 1950-luvun alku toi mukanaan myös kepeän musiikkikomedian nousun, josta vastasi etunenässä Ville Salminen ohjaustöillään Orpopojan valssi (1950), Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950), Rion yö (1951) ja Säkkijärven polkka (1955) sekä rillumarei-elokuvien sarjaan kuuluvalla teoksella Lentävä kalakukko (1953). Vuonna 1951 karnevalistisesta Rovaniemen markkinoilla -farssista alkanut rillumarei-elokuvien sarja loi oman viihdekulttuurinsa, jossa elokuvien aihepiirit kumpusivat sotienjälkeisen viihteennälän synnyttämästä kuplettiperinteestä, jolla pyrittiin keventämään monestikin ankaraa ja vakavahenkistä arkea. Työn ja raskaiden sotavuosien näännyttämälle kansalle haluttiin jälleenrakennuksen lomassa tarjota hetkeksi iloa ja vaihtelua. Viihde-elokuvan kansan suosiosta osansa saivat 50-luvulla myös viimeistä nousukauttaan eläneet tukkilaiselokuvat, etunenässä Armand Lohikosken Me tulemme taas (1953), joihin laulut ja musiikkinumerot kuuluivat olennaisesti.


Iskelmäelokuvan kausi

Studiojärjestelmään perustunut laajamittainen suomalaisten elokuvien tuotanto kävi saman 1950-luvun lopulla mahdottomaksi katsojalukujen ja sitä myötä myös tuotantobudjettien kääntyessä laskuun. Vuosikymmenen loppuun tultaessa suomalainen elokuva alkoi saada vahvan kilpailijan myös television nousevasta ohjelmatarjonnasta. Vastavedoksi kehitettiin iskelmäelokuvien lajityyppi, joissa tarina punottiin suosittujen laulajien ja heidän esittämiensä musiikkinumeroiden lomaan. Iskelmäelokuvien lyhyen kauden aloitti Jack Witikan ohjaama ja Reino Helismaan käsikirjoittama Suuri sävelparaati (1959), jonka kehyskertomus sijoittuu kiireisiin studioharjoituksiin, joissa harjoituksiin kutsutut iskelmätähdet käyvät puolidokumentaarisesti kukin vuorollaan esittämässä numeronsa. Nopeasti ja halvalla tehty elokuva menestyi hyvin elokuvateattereissa ja antoi täten virikkeen seuraavien iskelmäelokuvien tekijöille.

Seuraajana nähtiin Hannes Häyrisen onnistuneesti ohjaama Iskelmäketju (1959), jonka juoni oli huomattavasti tyylillistä edeltäjäänsä huolitellumpi. Iskelmäketju on meta-elokuva, elokuva elokuvassa, jossa näyttäytyvät omina itsenään iskelmätähdet kuten Lasse Liemola ja Pirkko Mannola, mutta myös elokuvan tekemisessä mukana olleet kuvaaja Esko Töyri ja tuottaja Mauno Mäkelä. Vauhdikkaan Iskelmäketjun jälkeen seuraavina vuosina nähtiin iskelmäpitoiset, ihmissuhdekiemuroista enemmän tai vähemmän ammentaneet elokuvat Iskelmäkaruselli pyörii (1960), Tähtisumua (1961), Toivelauluja (1961) sekä Nuoruus vauhdissa (1961). Toisenlaista tyyliä iskelmäelokuvien sarjaan toi suomalaisen uuden aallon keskeisiin tekijöihin lukeutunut Maunu Kurkvaaran hehkuvalla värielokuvallaan Lauantaileikit (1963). Kesäisen Helsingin kaduilla, katoilla ja satamissa kuvattu elokuva on juoneltaan hentoinen, mutta visuaalisesti näyttävä, itsereflektiivinen aikalaiskuvaus. Iskelmäelokuvien kauden päätti lopullisesti Yrjö Tähtelän ohjaama Topralli (1966), jonka tähtikaartissa nähtiin nousevia, nuoria nimiä kuten Irwin Goodman, Katri-Helena, Carola sekä Eero ja Jussi. Nimekkäistä esiintyjistään huolimatta tappiolliseksi jäänyt, anarkistiseksi komediaksikin luonnehdittu sekamelska on niittänyt kyseenalaista mainetta myös kaikkien aikojen huonoimpana suomalaisena elokuvana.


Kohti dokumentaarisuutta

1970-luvulla musiikkielokuvan suunta alkoi kehittyä kohti dokumentaarista kerrontaa. Vuosikymmenen alun kiinnostavana musiikkielokuvana voisi nostaa esiin Tapio Suomisen harvinaisen Narrien illat (1970), joka on kaunistelematon ja rujo, ”kotimainen värielokuva pop-musiikin alta ja päältä”. Kari Kuuvan sanoittamasta ja säveltämästä laulusta nimensä saanut, kulutusyhteiskunnan kriittiseksi kommentiksikin tulkittava elokuva on pääasiassa Finlandia-yhtyeen dokumentaarinen keikkailukuvaus.

Rock-elokuva, joka 1960-luvulta lähtien vähitellen valtasi klassisen musikaalin paikan ja kiteytyi omaksi lajikseen, sai vastineensa myös Suomessa. Jussi Itkosen Hot Wheels – kuumat kundit (1976) olikin lajin ensimmäinen kotimainen edustaja, joka lähes olemattoman juonenlangan kannattelemana taltioi Hurriganes-yhtyeen musiikkinumeroita ja keikkareissujen edesottamuksia.

1980-luvun alkuvuosina ilmestyivät Aki ja Mika Kaurismäen kulttielokuva Saimaa-ilmiö (1981) sekä Jouko Lehmuskallion harvinainen Rokki Diggari (1981). Suomalaisen kiertue-elämän ja konserttikuvauksen klassikko, Saimaa-ilmiö, dokumentoi Kaurismäen veljesten johdolla Juice Leskinen Slamin, Eppu Normaalin ja Hassisen Koneen yhteisellä Tuuliajolla-kiertueella ja loi näin ollen kiinnostavan katsauksen 80-luvun alun suomirockiin. Lähes samaan aikaan ensi-iltansa saanut Rokki diggari käytti fiktiivistä juonirunkoa sitoakseen yhteen niin Hurriganes, Mistakesin, Piirpauken kuin Sleepy Sleepersin kuvattuja esityksiä. Kuriositeetiksi jäänyt elokuva tarjoaa edustavan kavalkadin aikansa rock-suuntauksista.

Rock-dokumenttityylilajin, rokumentin, yksi merkkiteoksista on Marjaana Mykkäsen kansainvälisestikin huomiota saanut, neuvostorockia kuvannut Sirppi ja kitara (1988), jossa vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista elokuvan tekijät pääsivät ensimmäisenä ja ainoana länsimaisena kuvausryhmänä kuvaamaan viikon mittaisen Rockpanoraman konsertit ja tapahtumat. Oman osansa suomalaisen musiikkielokuvan maisemaan ovat tuoneet myös Aki Kaurismäen ohjaamat ”maailman huonoimman bändin”, Leningrad Cowboysin fiktiivistä taivalta kuvanneet elokuvat Leningrad Cowboys Go America (1989) sekä sen epätasainen jatko-osa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994). Leningrad Cowboys -idean hahmotus sai alkunsa musiikkivideomaisissa lyhytelokuvissa Rocky VI (1986), Thru the Wire (1987) sekä L.A. Woman (1987) ja sai mahtipontisen ääripisteensä Senaatintorilla tallennetussa konserttielokuvassa Total Balalaika Show (1993).


Nostalgiasta uudempaan aaltoon

1990-luvun alussa lajityyppien noustessa jälleen esiin Juha Tapaninen yritti elvyttää henkiin 1950- ja 60-lukujen iskelmäelokuvien perinnettä Iskelmäprinssillä (1991), jonka naivistisessa tarinassa tulevaisuudenuskoiset 60-luvun nuoret haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta kaupungissa. Iskelmäelokuvien ja musiikkivideon sekoitusta muistuttavaan, mainosmaiseen kerrontaan yhdistellään myös mustavalkoista dokumenttimateriaalia 1960-luvun Suomesta ja maassamme vierailleista iskelmätähdistä. Nostalgiasta ammensi myös Claes Olssonin ohjaama pienimuotoinen elämäkertaelokuva Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot (1999), joka koostuu taiteilijan ystävien, sukulaisten ja muusikkotovereiden haastatteluista, vanhojen dokumenttielokuvien katkelmista sekä näytellyistä jaksoista. Vuosituhannen vaihteessa hyväntuulisella nostalgialla muisteltiin jo 1980-luvun suomirockin nousuakin, kuten Perttu Lepän suorapuheisessa kasvukomediassa Pitkä kuuma kesä (1999).

Musiikkielokuvan perinne on näkynyt tällä vuosikymmenellä monitahoisena. Toisaalla on nähty musiikkipitoisia fiktioelokuvia kuten 1950-luvun lopun svengaavaan Kotkaan sijoittuva Pekka Mandartin ohjaama Keisarikunta (2004) tai Mari Rantasilan hauskoilla visuaalisilla vitseillä ryyditetty Risto Räppääjä (2008). Rohkeimmillaan suurisuuntaisen musiikkielokuvan pariin on syöksynyt Timo Koivusalo, joka valitsi melodramaattisen elokuvansa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) tyylilajiksi puhtaasti musikaalin. Elokuvan musiikista ohjauksen, käsikirjoituksen ja leikkauksen lomassa vastannut Koivusalo viljelee kansallisromanttisia melodioita, jotka luovat tunnelman ja tunteen harmillisen ristiriitaiseen elokuvaan.

Fiktioelokuvan vastapainoksi 2000-luvun suomalainen musiikkielokuva on näyttäytynyt ennen kaikkea dokumenttielokuvan puolella. Pekka Lehdon kiehtovan fiktiivis-dokumentaarisesta The Real McCoysta (1999) vauhtiin päässeen musiikkidokumentaarin parissa on viihtynyt erityisesti Mika Kaurismäki, jonka kansainvälisesti hyvin huomioidut Sound of Brazil (2002), Brasileirinho (2005) ja Sonic Mirror (2007) ovat olleet rytmikkään värikkäitä tutkimusmatkoja maailmanmusiikkiin ja musiikin ja viestinnän väliseen yhteyteen. Jouko Aaltosen 1970-luvun poliittista laululiikettä käsittelevä Kenen joukoissa seisot (2006) sekä punkin ideologiaa penkova Punk – tauti joka ei tapa (2008) ovat tärkeitä aikalaiskuvauksia. Oma alkuvoimaisuutensa on löydettävissä myös Rostislav Aallon eksentristä Cleaning Women -yhtyettä kuvaavasta, rosoisesta Cleaning Up! (2001) -dokumentista kuin Mika Ronkaisen Huutajista (2003), joka on yksi kaikkien aikojen laajimmin levinneistä suomalaisdokumenteista koskaan.

Suomalainen musiikkielokuva, niin horjuva lajityyppikäsite kuin se onkin, on kulkenut vuosikymmenten saatossa kiehtovan matkan ensimmäisistä äänielokuvista viime vuosien runsaaseen musiikkidokumenttien tarjontaan. Ja matka jatkuu, sillä näillä näkymin ensi tammikuussa ensi-iltansa saa Neil Hardwickin ohjaama ja Katja Kallion käsikirjoittama nuorisomusikaali Jos rakastat.


Otto Suuronen
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin assistentti sekä elokuvaan ja populaarimusiikkiin erikoistunut vapaa kirjoittaja.


Lähteet:
Bagh, Peter von 1992: ”Rillumarei-elokuvat” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 4: 1948-52, s. 397-401. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Gronow, Pekka 1995: ”Musiikkielokuvat ja elokuvamusiikki” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 2: 1936-1941, s. 503-507. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Gronow, Pekka 1991: ”Iskelmäelokuvien aika” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 6: 1957-61, s. 282-287. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Kärjä, Antti-Ville: ”Suomalaiset iskelmäelokuvat – supisuomalaista ja ylikansallista henkisen laman huipulla” -artikkeli lehtijulkaisussa Lähikuva 3/2000, s. 20-33.

Nummi, Rami: ”Suomalaisia musiikkielokuvia 1930-luvulta tähän päivään” -artikkeli lehtijulkaisussa Filmihullu 6/2005, s. 43-45.

Suomalaisen elokuvan festivaali 2009 -katalogi, s. 21. Toim. Tommi Römpötti.

Toiviainen, Sakari 2002: Levottomat sukupolvet – uusin suomalainen elokuva, s. 155, 246-247. Suomalaisen kirjallisuuden seura / Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Elonet –tietokanta. http://www.elonet.fi/


Artikkeli on julkaistu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen Synkooppi-lehden (Op. 95 / 2/2009) artikkelina kesäkuussa 2009.