keskiviikko 26. tammikuuta 2011
U2: The Unforgettable Fire
tiistai 18. tammikuuta 2011
Kotimaisuus on in, pop ja cool!
Ajatuksia suomalaisen elokuvan menestyksestä
Kävin viime viikolla poikkeuksellisesti arki-iltapäivänä elokuvissa, Helsingin Tennispalatsissa, katsomassa Lauri Nurksen hurtilla huumorilla höystetyn draamakomedian Veijarit. Elokuva itsessään ei jättänyt kummempia muistijälkiä, sillä naiskuvaltaan kammottavan filmin ainut valopilkku oli parivaljakko Mikko Leppilampi-Antti Luusuaniemi -yhteiskemia ja naseva keskinäinen sanailu. Katsomiskokemus pimeän salin uumenissa jäi mieltäni kaihertamaan siksi, että katsoin elokuvan murrosikäisistä koostuvan yleisön kanssa. Ei, kyse ei ollut koululaisesityksestä, vaan yleisestä maksullisesta näytöksestä. Kokemus ei myöskään jäänyt mieliin siksi, että nuorista koostuva yleisö olisi käyttäytynyt epäsopivasti, päinvastoin.
Jäin päällimmäiseksi miettimään näiden 13-16-vuotiaiden ajatuksia kotimaisesta elokuvasta ylipäänsä. He ovat syntyneet vuosina 1995-98, joten heidän ensisijainen kokemusmaailmansa suomalaisesta elokuvasta kumpuaa 90-luvun lopulla ja 2000-luvulla ilmestyneistä elokuvista, eli heitä voi liioittelematta kutsua suomalaisen elokuvan kaupallisen kultakauden lapsiksi. Heille lienee itsestään selvyys se, että suomalainen elokuva menestyy valkokankailla kotimaassa (ja miksei ulkomaillakin, vrt. esim. Mies vailla menneisyyttä, 2002, Rare Exports, 2010 ja Niko -lentäjän poika, 2008) ja ennen kaikkea, että kotimainen elokuva voi viehättää myös visuaalisella ilmaisullaan.
Suuren yleisön silmissä suomalaista elokuvaa pitkälti 1980- ja 90-lukua hallinnut kurjuuden maksimointi ja arjen ankeus ovat ainakin viihteellisimmästä tuotannoista siirtyneet sivummalle. Tilalle on tullut tyylikkyyttä ja charmia, jonka mukana ne pahnanpohjimmaisetkin teokset ovat usein näyttäneet ulkoisesti kelvollisilta, audiovisuaaliselta silmäkarkilta. Nimenomaan visuaalisuuteen panostaminen on tuonut kotimaisen elokuvatarjonnan lähemmäksi nuoria, ja se jos mikä on hieno saavutus jo sinänsä.
Se, mitä suomalaiselle elokuvalle tapahtui vuosituhanteen vaihteessa katsojaluvuilla mitaten, on yhä suurenmoinen asia maamme omaa elokuvakulttuurillista kasvatusta ajatellen. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansa syöksyi katsomaan monipuolista kotimaista elokuvaa ja täkäläisten elokuvien katsomisesta tuli nuorillekin hyväksyttävämpää kuin aikoihin. Sillä niinhän se menee, että viihteellisemmän elokuvan parista ainakin osa siirtyy aina myös vaativampien elokuvien pariin ja osa löytää loputtoman tien elokuvan historian syövereistä. Näin kävi itsellenikin, 1990-luvulla.
Omat ensimuistoni kotimaisesta elokuvasta kumpuavat Spede-tuotantojen, Niskavuori-filmatisointien ja SF:n alkukasvillisuudesta. Erityisesti Uuno Turhapurot olivat lapsuuteni elokuvallinen lääke niin flunssaan kuin mielipahaan. Siksi niiden äärelle on kai edelleenkin turvallista ajoittain palata. Turhapuroista siirtyminen Kaurismäkien, Jarvan, Niskasen, Tulion ja monien marginaalin reunalle jääneiden kulttiteosten pariin ei ollut problemaattista, enemmänkin elokuvauteliaisuuteni luonnollista tyydyttämistä. Ollessani kuitenkin 10-vuotias kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli 4,1 % (vuonna 1994), eikä suurta yleisöä tavoitettu kuin televisioensi-illan kynnyksellä. Vertailun vuoksi kuluneena vuonna samainen katsojaosuus oli 27%, eli modernin katsojatilastoinnin aikakaudella (vuodesta 1969) ylittyi ensimmäistä kertaa 2 miljoonan katsojan raja. Kotimaisen elokuvan seuraamista voisi kai kutsua peräti muodikkaaksi tällä hetkellä. Matka Esasta ja Vesasta (Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat, 1994) Rare Exportsiin alkaa olla jo aika tuntuva.
Suomen Oscareiden, Jussi-ehdokkaiden listaa katsoessa monipuolisuus tulee selville, vaikka palkintogaalojen perimmäinen virhe toistuukin. Sillä jollain kummallisella tavalla palkintogaalojen ehdokasasetteluista vastaavat henkilöt tuntuvat unohtavan sen, että alkuvuodestakin on ollut elämää ja elokuvia. Tänä vuonna vääryyttä sai kokea erityisesti Aleksi Salmenperän viime vuoden tammikuussa ensi-iltansa saanut Paha perhe, joka kuitenkin allekirjoittaneen mielestä oli päättyneen vuoden vahvin suomalainen fiktioelokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen mestarilliselle tulevaisuuden klassikolle, Miesten vuorollekin olisi suonut nomineeraukset myös muissakin kategorioissa kuin dokumenttisarjassa. Onneksi kuitenkin iloitsemiseenkin on aihetta, sillä Juho Kuosmasen peräti viisi ehdokkuutta saanut Taulukauppiaat yllätti kaikki ja toisaalta on viehättävää nähdä, että onnistunut komediaelokuvakin voi saada kiitosta myös Jussi-raadilta, kuten Dome Karukosken hilpeän Napapiirin sankarit -elokuvan tapauksessa.
Suuren yleisön odotukset ja vaatimukset, katsomisen nälkä ja halu lisäävät toki myös elokuvantekijöiden vastuuta tehdä yhä moni-ilmeisempää elokuvaa. Jokaiselle jotakin periaatteella. Nähdäkseni viime vuosina tähän on ollut paremmat edellytykset kuin aikoihin.
Kävin viime viikolla poikkeuksellisesti arki-iltapäivänä elokuvissa, Helsingin Tennispalatsissa, katsomassa Lauri Nurksen hurtilla huumorilla höystetyn draamakomedian Veijarit. Elokuva itsessään ei jättänyt kummempia muistijälkiä, sillä naiskuvaltaan kammottavan filmin ainut valopilkku oli parivaljakko Mikko Leppilampi-Antti Luusuaniemi -yhteiskemia ja naseva keskinäinen sanailu. Katsomiskokemus pimeän salin uumenissa jäi mieltäni kaihertamaan siksi, että katsoin elokuvan murrosikäisistä koostuvan yleisön kanssa. Ei, kyse ei ollut koululaisesityksestä, vaan yleisestä maksullisesta näytöksestä. Kokemus ei myöskään jäänyt mieliin siksi, että nuorista koostuva yleisö olisi käyttäytynyt epäsopivasti, päinvastoin.
Jäin päällimmäiseksi miettimään näiden 13-16-vuotiaiden ajatuksia kotimaisesta elokuvasta ylipäänsä. He ovat syntyneet vuosina 1995-98, joten heidän ensisijainen kokemusmaailmansa suomalaisesta elokuvasta kumpuaa 90-luvun lopulla ja 2000-luvulla ilmestyneistä elokuvista, eli heitä voi liioittelematta kutsua suomalaisen elokuvan kaupallisen kultakauden lapsiksi. Heille lienee itsestään selvyys se, että suomalainen elokuva menestyy valkokankailla kotimaassa (ja miksei ulkomaillakin, vrt. esim. Mies vailla menneisyyttä, 2002, Rare Exports, 2010 ja Niko -lentäjän poika, 2008) ja ennen kaikkea, että kotimainen elokuva voi viehättää myös visuaalisella ilmaisullaan.
Suuren yleisön silmissä suomalaista elokuvaa pitkälti 1980- ja 90-lukua hallinnut kurjuuden maksimointi ja arjen ankeus ovat ainakin viihteellisimmästä tuotannoista siirtyneet sivummalle. Tilalle on tullut tyylikkyyttä ja charmia, jonka mukana ne pahnanpohjimmaisetkin teokset ovat usein näyttäneet ulkoisesti kelvollisilta, audiovisuaaliselta silmäkarkilta. Nimenomaan visuaalisuuteen panostaminen on tuonut kotimaisen elokuvatarjonnan lähemmäksi nuoria, ja se jos mikä on hieno saavutus jo sinänsä.
Se, mitä suomalaiselle elokuvalle tapahtui vuosituhanteen vaihteessa katsojaluvuilla mitaten, on yhä suurenmoinen asia maamme omaa elokuvakulttuurillista kasvatusta ajatellen. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansa syöksyi katsomaan monipuolista kotimaista elokuvaa ja täkäläisten elokuvien katsomisesta tuli nuorillekin hyväksyttävämpää kuin aikoihin. Sillä niinhän se menee, että viihteellisemmän elokuvan parista ainakin osa siirtyy aina myös vaativampien elokuvien pariin ja osa löytää loputtoman tien elokuvan historian syövereistä. Näin kävi itsellenikin, 1990-luvulla.
Omat ensimuistoni kotimaisesta elokuvasta kumpuavat Spede-tuotantojen, Niskavuori-filmatisointien ja SF:n alkukasvillisuudesta. Erityisesti Uuno Turhapurot olivat lapsuuteni elokuvallinen lääke niin flunssaan kuin mielipahaan. Siksi niiden äärelle on kai edelleenkin turvallista ajoittain palata. Turhapuroista siirtyminen Kaurismäkien, Jarvan, Niskasen, Tulion ja monien marginaalin reunalle jääneiden kulttiteosten pariin ei ollut problemaattista, enemmänkin elokuvauteliaisuuteni luonnollista tyydyttämistä. Ollessani kuitenkin 10-vuotias kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli 4,1 % (vuonna 1994), eikä suurta yleisöä tavoitettu kuin televisioensi-illan kynnyksellä. Vertailun vuoksi kuluneena vuonna samainen katsojaosuus oli 27%, eli modernin katsojatilastoinnin aikakaudella (vuodesta 1969) ylittyi ensimmäistä kertaa 2 miljoonan katsojan raja. Kotimaisen elokuvan seuraamista voisi kai kutsua peräti muodikkaaksi tällä hetkellä. Matka Esasta ja Vesasta (Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat, 1994) Rare Exportsiin alkaa olla jo aika tuntuva.
Paha perhe (2010)
Suomen Oscareiden, Jussi-ehdokkaiden listaa katsoessa monipuolisuus tulee selville, vaikka palkintogaalojen perimmäinen virhe toistuukin. Sillä jollain kummallisella tavalla palkintogaalojen ehdokasasetteluista vastaavat henkilöt tuntuvat unohtavan sen, että alkuvuodestakin on ollut elämää ja elokuvia. Tänä vuonna vääryyttä sai kokea erityisesti Aleksi Salmenperän viime vuoden tammikuussa ensi-iltansa saanut Paha perhe, joka kuitenkin allekirjoittaneen mielestä oli päättyneen vuoden vahvin suomalainen fiktioelokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen mestarilliselle tulevaisuuden klassikolle, Miesten vuorollekin olisi suonut nomineeraukset myös muissakin kategorioissa kuin dokumenttisarjassa. Onneksi kuitenkin iloitsemiseenkin on aihetta, sillä Juho Kuosmasen peräti viisi ehdokkuutta saanut Taulukauppiaat yllätti kaikki ja toisaalta on viehättävää nähdä, että onnistunut komediaelokuvakin voi saada kiitosta myös Jussi-raadilta, kuten Dome Karukosken hilpeän Napapiirin sankarit -elokuvan tapauksessa.
Suuren yleisön odotukset ja vaatimukset, katsomisen nälkä ja halu lisäävät toki myös elokuvantekijöiden vastuuta tehdä yhä moni-ilmeisempää elokuvaa. Jokaiselle jotakin periaatteella. Nähdäkseni viime vuosina tähän on ollut paremmat edellytykset kuin aikoihin.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Katsauksia musiikkivuoteen 2010
Vuodenvaihde on aina kuluneen vuoden kokoamisen aikaa ja tarkastelua. Lukuisat palkintogaalat ja lehtien "vuoden paras" -pollit vyöryvät kuluttajan tajuntaan pysäyttämättä. Muiden itseään kunnioittavien musiikkimedioiden tavoin myös Desibeli.net käänsi katseensa hiljattain päättyneeseen musiikkivuoteen. Tänä vuonna perinteisten listauksien sijasta toimituskaartin aktiivisimmat kirjoittivat yksittäiset artikkelit vuoden parhaista asioista/yhtyeistä/keikoista yms. Lopputulos Katsauksia musiikkivuoteen 2010 (lue artikkeli) sisältää huomiota niin Arcade Firen Suomen keikasta, Jenni Vartiaisesta, suomalaisen marginaalimusiikin tilasta, The Fallista kuin lehden toimittamisestakin.
Suosittelen koko artikkelin lukemista, mutta lyhytjännitteisille tässä oma poimintani:
Parasta vuodessa 2010: Rock-Suomi
Yksi vuoden 2010 kulttuuriteoista oli YLE Teemalla nähty kymmenosainen dokumenttisarja Rock-Suomi. Antti Leinon ohjaama ja Harri Hakasen sekä Pekka Laineen käsikirjoittama sarja viehätti katsojia kiireettömällä ja asiaan syvästi paneutuneella otteella kaikkien kymmenen jakson ajan. Peruskronologisen kerronnan sijaan Rock-Suomen viehätys pohjautui eri teemoja käsitteleviin kokonaisuuksiin, joissa myös kotimaisen rockin visuaalinen olemus esitettiin tuoreella tavalla. Laajan haastattelu- ja arkistokuvaston kautta Rock-Suomi tutki suomalaisen rockin alkukasvillisuutta kuin nykypäivän idoleitakin ja etsiytyi niin suomalaisen heavyn kuin hiphopinkin juurille.
Sarjan komeimmat jaksot, sopivasti itsenäisyyspäivän iltana nähty Sanojen takana ja suomalaista progen suuntaviivoja esimerkillisesti esitellyt Edistykselliset voisi liittää pakolliseksi oppimääräksi peruskoulun äidinkielen ja musiikinopetusta. Samaan aikaan, kun koko media-alan tulevaisuusnäkymät näyttävät synkeiltä Yleisradion epäselvän tilanteen takia, kykenee laatukriteerein mitattuna maamme ylivoimaisin televisiokanava tuottamaan suomalaisen populaarimusiikin historiaa kartoittavan sarjan, joka etsii vertaistaan. Toivoa sopii, että Rock-Suomi ei jää Teeman viimeiseksi voimanponnistukseksi.
Teksti: Otto Suuronen, kuva: YLE
Suosittelen koko artikkelin lukemista, mutta lyhytjännitteisille tässä oma poimintani:
Parasta vuodessa 2010: Rock-Suomi
Yksi vuoden 2010 kulttuuriteoista oli YLE Teemalla nähty kymmenosainen dokumenttisarja Rock-Suomi. Antti Leinon ohjaama ja Harri Hakasen sekä Pekka Laineen käsikirjoittama sarja viehätti katsojia kiireettömällä ja asiaan syvästi paneutuneella otteella kaikkien kymmenen jakson ajan. Peruskronologisen kerronnan sijaan Rock-Suomen viehätys pohjautui eri teemoja käsitteleviin kokonaisuuksiin, joissa myös kotimaisen rockin visuaalinen olemus esitettiin tuoreella tavalla. Laajan haastattelu- ja arkistokuvaston kautta Rock-Suomi tutki suomalaisen rockin alkukasvillisuutta kuin nykypäivän idoleitakin ja etsiytyi niin suomalaisen heavyn kuin hiphopinkin juurille.
Sarjan komeimmat jaksot, sopivasti itsenäisyyspäivän iltana nähty Sanojen takana ja suomalaista progen suuntaviivoja esimerkillisesti esitellyt Edistykselliset voisi liittää pakolliseksi oppimääräksi peruskoulun äidinkielen ja musiikinopetusta. Samaan aikaan, kun koko media-alan tulevaisuusnäkymät näyttävät synkeiltä Yleisradion epäselvän tilanteen takia, kykenee laatukriteerein mitattuna maamme ylivoimaisin televisiokanava tuottamaan suomalaisen populaarimusiikin historiaa kartoittavan sarjan, joka etsii vertaistaan. Toivoa sopii, että Rock-Suomi ei jää Teeman viimeiseksi voimanponnistukseksi.
Teksti: Otto Suuronen, kuva: YLE
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Vuoden parhaat levyt 2010
Vuoden kotimainen levy:
1. Delay Trees: Delay Trees
2. Magenta Skycode: Relief
3. Ultramariini: Ydin
+ älkäämme unohtako myöskään näitä: Husky Rescue: Ship of Light ja Villa Nah: Origin.
Vuoden kotimainen löytö:
Shine 2009
Vuoden ulkomainen levy:
1. Wild Nothing: Gemini
2. The Radio Dept.: Clinging to a Scheme
3. The National: High Violet
Vuoden ulkomainen löytö:
1. Wild Nothing
1. Delay Trees: Delay Trees
2. Magenta Skycode: Relief
3. Ultramariini: Ydin
+ älkäämme unohtako myöskään näitä: Husky Rescue: Ship of Light ja Villa Nah: Origin.
Vuoden kotimainen löytö:
Shine 2009
 |
| Delay Trees |
Vuoden ulkomainen levy:
1. Wild Nothing: Gemini
2. The Radio Dept.: Clinging to a Scheme
3. The National: High Violet
 |
| Wild Nothing: Gemini |
1. Wild Nothing
lauantai 1. tammikuuta 2011
Vuoden 2010 parhaat elokuvat
Vuonna 2010 ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:
Lisa Cholodenko: The Kids Are All Right
Lee Unkrich: Toy Story 3
Joonas Berghäll, Mika Hotakainen: Miesten vuoro
Matthew Vaughn: Kick-Ass
Joanna Sfar: Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta
+ Bubblin' Under - loisteliaat lyhytelokuvat:
Hannes Vartiainen, Pekka Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho
Ruben Östlund: Händelse vid bank / Incident by a Bank
Lisa Cholodenko: The Kids Are All Right
Lee Unkrich: Toy Story 3
Joonas Berghäll, Mika Hotakainen: Miesten vuoro
Matthew Vaughn: Kick-Ass
Joanna Sfar: Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta
+ Bubblin' Under - loisteliaat lyhytelokuvat:
Hannes Vartiainen, Pekka Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho
Ruben Östlund: Händelse vid bank / Incident by a Bank
Vuoden 2010 paras ensi-iltaelokuva - The Kids Are All Right
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)