Viime viikonloppuna Joensuun ylpeys, 40-vuotisjuhlaa tulevana kesänä viettävä Ilosaarirock ilmoitti joukon kesän festivaaleille saapuvista artisteista ja yhtyeistä. Vaikka festivaalille ilmoitettiin Aphex Twinin ja Buzzcocksin kaltaisia enemmän tai vähemmän aktiivisia nimiä, vei huomion luonnollisesti paluuta tekevä Sielun veljet, jonka maine ei enää pitkään aikaan ole perustunut mihinkään pienen piirin kulttimuisteluun. Hiljaiselonsa aikana Siekkareista on tullut myyttinen rock-yhtye, jonka alkuvoimaista arvaamattomuutta ja suomalaiselle rockille perin vaarallista asennetta on pidetty ylivertaisena. Yhtyeen tuotantoa on nostettu esille viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän kuin koskaan, kruunun jalokivinä albumeista L’Amourha (1985) ja kappaleista mm. vuosi sitten Soundin toimittajaäänestyksessä kautta aikain parhaimmaksi suomalaiseksi rock-lauluksi valittu Rakkaudesta (1987). Rohkenen väittää, että viimeksi julkisesti vuonna 1991 esiintyneen ryhmän maine on viimeisen 20 vuoden aikana noussut niin jumalalliseen asemaan osittain jo puhtaasti siitä syystä, että paluuta ei ole ollut näkyvissä. Yhtye ei ole altistanut itseään arvostelulle. Pelkona onkin, että mikäli ensi heinäkuussa Laulurinteellä epäonnistutaan, saattaa legendaarinen maine olla uhattuna.
 |
| Sielun veljet vuosimallia 2011 |
Ei, en halua suhtautua suotta liian skeptisesti Sielun veljien comebackiin. Ajatus on mitä mainioin ja paikka parhain mahdollinen, mutta jokin haiskahtaa silti laskelmoidulta. Ehkä se, että comeback kuulostaa liiaksi Ilosaarirockia järjestävän Joensuun Popmuusikot ry masinoimalta vaikuttaa asiaan. Rehellisyyden nimissä on myös myönnettävä, että paluukappale Nukkuva hirviö ei ole liiemmin vakuuttava, omaperäinen tai… alkuvoimainen. Se ei kuulosta siltä miltä Sielun veljet 1980-luvulla tai vielä 90-luvun alussa kuulosti, vaan viisikymppisten ukkojen perusränttätäntältä, tavanomaiselta. Ja jälkimmäinen on termi, jota ei vuosikymmenten takaisesta yhtyeestä voinut suin surminkaan sanoa.
Vaan kukapa kieltää tuota alkuperäisnelikkoa nousemasta lavalle ja innostamasta uusia sukupolvia kuuntelemaan vuosikymmeniä sitten tehtyjä kappaleita ja levyjä. Toivonpa silti hartaasti ettei Sielun veljien paluusta muodostu yhdentekevää läiskimistä vailla päämäärää. Pahinta ei tokikaan tarvitse pelätä, sillä harvoinpa Ismo Alanko on täysin metsään eksynyt. Mies on pitänyt viime vuosina sielukkaasti hengissä monia alkuperäisyhtyeensä kappaleita kuten Elintaso ja On mulla unelma.
Heinäkuussahan se nähdään miltä Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Affe Forsmanin muodostama Sielun veljet vm. 2011 kuulostaa. Onnea ja menestystä!
PS: Sielukkuudesta puheen ollen, on ollut kulttuuriteko kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna, että Warner on julkaissut uudelleen Vesa-Matti Loirin esikoissoolon 4+20 (1971). Vaan siinäpä sitä onkin musiikkiteollisuudelle ollut ihmettelemistä, kun vain vinyylinä ja digitaalisena tallenteena julkaistu levy oli taannoin Suomen virallisen albumilistan sijalla 3. Vinyylistä on jo ensipainos myyty loppuun. Hienoa, että musiikki elää, vaikka fyysiset formaatit ovatkin katoamassa.
3 kommenttia:
Mie en oo vieläkään kuunnellu tuota uutta biisiä, mutta hieman samanlainen pelko kyllä vaivaa. En ymmärrä miksi sellaisenkin kulttimaineen omaava bändi kuin Sielun veljet haluaa edes esiintyä enää, koska joskus on vaan karu fakta, että muisto on parempi kuin paluu. (Ja tämä tulee kuitenkin todellisen Ismo-loverin suusta.)
Toivotaan, että vaikka kukkia ei tukkaan enää olekaan punottu, että tässä uudelleenyhdistymisessä löytyy jotain sellaista, joka aiheuttaa vain syvää lämmintä mieltä, eikä mitään ärsytystä. :)
Niin, toivotaan ettei sentään käy kuten YUP:n eräässä myöhemmän kauden biisissä laulettiin, että: "Se ei kai osaa kuolla kun vanhuuspäivillään, käy kaiken häpäisemään?"
Niin. Kuten kohteliaasti eräästä suomalaisesta rockyhtyeestä sanoin: yhtye on kuin hengityskoneessa makaava lähisukulainen, jonka piuhoja kukaan ei uskalla vetää irti, vaikka koomassa on oltu kohta 10 vuotta.
Lähetä kommentti