Suomalaisen lyhytelokuvan historia - lyhyesti

Kotimaisen lyhytelokuvatuotannon syntyhetkeksi voidaan lukea vuosi 1904, jolloin Helsingin Siltasaaren sirkusmaneesissa nähtiin ensimmäiset Suomessa filmatut elokuvakatkelmat. Paikalliskuvien arkiset aiheet löytyivät koululaisten välituntiaskareista ja pääkaupungin katuelämästä. Säännöllinen lyhytelokuvien valmistaminen alkoi paria vuotta myöhemmin K.E. Ståhlbergin yhtiö Atelier Apollon toimesta, jonka tuotannossa valmistui vuosina 1906-1912 runsaat sata lyhytelokuvaa, joukossa mm. Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat (1907, ohjaajina Louis Sparre ja Teuvo Puro).

1900-luvun alkupuolella suomalainen elokuvatuotanto keskittyi pitkälti lyhyisiin dokumenttielokuviin. Suomen autonomian vuosina 1904-1917 valmistui parikymmentä suomalaista näytelmäelokuvaa ja useampi sata lyhyttä dokumentaaria. Lyhytelokuvista parisenkymmentä on säilynyt osittain tai kokonaan. Varhaisista elokuvatuotannoista yksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista on Atelier Apollon vuosina 1910-11 valmistama 20-minuuttinen matkailuelokuva Finlandia,  joka tehtiin Berliinin matkailumessuille keväällä 1911. Ennen ensimmäistä maailmansotaa suomalainen elokuvatuotanto kattoi paitsi lukuisia näytelmäelokuvia ja lyhytdokumentteja myös mainoselokuvia sekä ensimmäiset suomalaiset piirroselokuvat, jotka toimivat välikuvina elokuvaesitysten väleissä.

Suomen itsenäistymisen jälkeisellä ajanjaksolla lyhytelokuvalla oli tärkeä merkitys tuotantoyhtiöille, sillä pitkiä näytelmäelokuvia tehtiin harvakseltaan. Suomi-Filmin perustaminen (1919 nimellä Suomen Filmikuvaamo) merkitsi uuden jakson alkamista kotimaisen lyhytelokuvan vaiheissa. 1920-luvulla Suomi-Filmi Oy kehittyi maamme johtavaksi ja suurimmaksi lyhytelokuvavalmistajaksi. Yhtiön tuotantoon kuuluivat keskeisesti ajankohtaisuutta ja dokumenttiarvoa tavoittelevat lyhytelokuvat. Toinen merkittävä yhtiö oli 1920-luvun puolivälissä perustettu Aho & Soldan. Dokumentaaristen lyhytfilmien rinnalla nähtiin kuriositeetteina muutamia fiktiivisiä lyhytelokuvia.

1930-luvulla tultaessa sekä lyhytelokuvien määrä että laatu olivat laskemassa. Mielenkiinto oli siirtynyt pitkien elokuvien tuotantoon ja kiinnostus lyhytelokuvia kohtaan oli hiipunut. Vuonna 1933 säädettiinkin suomalaisen lyhytelokuvan elvyttämiseksi veronhuojennuslaki, jonka seurauksena lyhytelokuvien kysyntä lisääntyi. Lailla tarkoitettiin käytännössä sitä, että pääsylipputuotosta suoritettava vero aleni viisi prosenttia jos kokoillanelokuvan yhteydessä esitettiin tietyt vaatimukset täyttävä suomalainen lyhytelokuva (elokuvan tuli olla Suomessa valmistettu tiede-, opetus- tai taidefilmi tai kuvata maan talouselämää). Järjestelmän turvin kotimainen lyhytelokuva elpyi taloudellisen lamakauden ja äänielokuvan tulon matalasuhdanteesta. Veronalennusjärjestelmä jatkui pääpiirteissään samanlaisena aina 1960-luvun alkuvuosille saakka.

1930-luvun merkittävimmäksi lyhytelokuvayhtiöksi kohosi Aho & Soldan, jonka tuotantotallissa tehtiin peräti 300 lyhytelokuvaa vuosikymmenen aikana. Vuonna 1936 perustetun Kansatieteellinen Filmi Oy:n määrällisesti suppea, mutta historiallisesti ylittämättömän tuotanto keskittyi taltioimaan katoamassa olevaa kansanperinnettä pioneeritekijöinä Eino Mäkinen ja Sakari Pälsi. Samoihin aikoihin alkoi Suomessa myös amatöörimäinen kuvaus nousta pinnalle 16 mm kaitafilmin ja uusien kevyiden laitteiden ansiosta. Sotavuosien kurimuksessa suomalainen lyhytelokuvatuotanto keskittyi uutiskatsaustyyppiseen raportointiin taistelurintamilta ja kotirintaman arjesta.

 Eino Mäkinen

Sotien jälkeen suomalainen elokuvakulttuuri alkoi elää kukoistuskautta. Määrällinen tuotantohuippu koettiin 1950-luvulla, jolloin kokoillan elokuvien tuotanto oli Suomen väkilukuun suhteutettuna tiettävästi maailman suurinta. Taloudellisesta kasvusta osansa saivat myös lyhytelokuvat, joiden teosta vastasi erityisesti Suomi-Filmi, tyylilajeina dokumentaarit ja uutiskatsaukset. Monet elokuvavalmistamot työstivät myös mainoselokuvia kiihtyvässä määrin.

1960-luvun alkuvuodet ryöpyttivät elokuva-alaa uusiin haasteisiin.  Vuonna 1961 Suomessa jaettiin ensimmäistä kertaa valtion elokuvapalkintoja, joissa muistettiin palkinnoin kahta lyhytelokuvaa (Risto Jarvan Työtä Ylioppilasteatterissa ja Maunu Kurkvaaran Pikkuinen…).  Elokuva-alan koulutuksen aloittaminen Helsingissä, Suomen taideteollisen oppilaitoksen kameratieteen laitoksella, herätti suomalaisen animaation henkiin. Seuraavalla vuosikymmenellä jälki näkyi laadussa ja määrässä, kun kotimainen lastenanimaatio alkoi kukoistaa uusien tekijöiden myötä. 60-luvun vallankumouksellisina alkuvuosina syntyi myös suomalaisen kokeellisen elokuvan (kärkiteoksina Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) kapina tavanomaista kokoillan näytelmäelokuvaa kohtaan. Modernisteja ei kuitenkaan katsottu hyvällä elokuvatarkastamon veronalennuslautakunnassa, jonka toiminta lakkautettiin kesällä 1964, kun veronalennusjärjestelmä päättyi. Vaikka järjestelmä oli luonut vankan perustan lyhytelokuvatuotannon olemassaololle säännösten väljyys ja tulkinnanvaraisuus alkoivat loppuvaiheissa aiheuttaa alalle ongelmia. Veronalennusjärjestelmän lakkauttaminen tarkoitti kuitenkin myös sitä, että pitkien elokuvien alkukuvina esitettyjen lyhytelokuvien aikakausi tuli päätökseensä. Myös tilauslyhytelokuvien valmistaminen supistui vauhdilla, koska esityspaikkoja ei enää ollut.

Vuosien 1966-70 välillä suomalaista lyhytelokuvaa tehtiin harvakseltaan apurahojen turvin. Viiden vuoden aikavälillä syntyi parisenkymmentä lyhytelokuvaa, tekijöinä mm. Lasse Naukkarinen, Heikki Partanen ja Anssi Mänttäri. Tuolloin kehittyi sekä yhteiskunnallisesti kantaaottavaa että kokeellista osaamista esitellyttä lyhytelokuvaa. Vuonna 1969 järjestettiin Tampereen lyhytelokuvapäivät, joista seuraavana vuonna muodostuivat Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat opetusministeriön, vastaperustetun Suomen elokuvasäätiön ja Tampereen kaupungin tuella. Tampereen elokuvajuhlista tuli välittömästi keskeisin suomalaisen lyhytelokuvan esitysfoorumi. Helmikuussa -70 ensimmäisillä kansainvälisillä lyhytelokuvajuhlilla palkittiin kansainvälisen kilpailun erikoispalkinnolla Eila Kaarresalon Ampumarata (1969).

1970-luku oli suomalaisen lyhytelokuvan kannalta vahvaa dokumenttielokuvan nousua, kärkitekijöinä Lasse Naukkarinen, Antti Peippo sekä Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi myös fiktiivisen lyhytelokuvan tyylilaji kehittyä, mikä oli ollut 1960-luvun loppuun saakka tiukasti marginaalissa.  Varsinainen lyhytfiktion läpimurto tapahtui Mika Kaurismäen Valehtelijalla (1981), joka palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla arvostetulla Risto Jarva -palkinnolla ilmestymisvuonaan. 80-luvun edetessä vahvoja näyttöjä olivat myös Marja Pensalan palkittu Elsa (1982) ja Kaisa Rastimon vuosikymmenen tiennäyttäjä Lauran huone (1988). 1980-luvun alussa Suomen elokuvakontakti alkoi järjestää vuosittaista lyhytelokuvatapahtumaa, joka vuonna 1984 vakiintui Kettupäivät -nimiseksi ja on jatkunut näihin päiviin saakka.

1980- ja 90-lukujen taite nosti esiin uutta luovuutta esitteleviä lyhytelokuvan muotoja. Lyhytdokumentti, mediataiteen ja elokuvan rajoja rikkova kokeellisuus ja animaatioelokuvan nousu ajoittuvat kaikki lyhyelle aikavälille. 90-luvun alussa perustettiin Turun Taideakatemiaan ammattimaisen animaatioelokuvan koulutusohjelma, jonka kautta alalle alkoi nousta nuoria animaation osaajia. Samaan aikaan teki Katariina Lillqvist suomalaista animaatio-osaamista kansainvälisesti tunnetuksi. Animaation nostetta lisäsi myös Suomen elokuvasäätiön rahoittama animaatioprojekti, jonka tulokset osoittivat Suomesta löytyvän sekä ammattitaitoa että luovaa näkemystä myös animaation alalla. Oman varjonsa lyhytelokuvatuotannolle aiheutti kuitenkin suomalaista yhteiskuntaa ravistellut lama, jolloin elokuvataiteelle kohdistettu tuotantotuki laski jyrkästi. 90-luvun loppuun ja vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa suomalaisen lyhyen fiktioelokuvan kärki oli kaventunut muutamiin huipputeoksiin. Vahvimmin menestyivät mediataiteen ja kokeellisen elokuvan kentällä operoivat tekijät (Mika Taanila, Eija-Liisa Ahtila, Ilppo Pohjola) ja toisaalta musiikkivideot (vahvana tekijänä mm. Miikka Lommi), joilla oli paremmat esityskanavat kuin koskaan aikaisemmin.

2000-luvulla suomalaisen lyhytelokuvan näkyvyys on pohjautunut käytännössä Tampereen elokuvajuhlien, Kettupäivien sekä Yleisradion ansiokkaisiin esityssarjoihin. Muutamia muitakin lyhytelokuvia esittäviä festivaaleja ja tapahtumia on noussut esiin, mutta suuren yleisön silmissä lyhytelokuva on pysynyt yhä tiukasti marginaalissa ja käytännössä pitkälti kaupunkikeskusten etuoikeutena. Vähäisestä kansallisesta näkyvyydestä huolimatta lyhytelokuvan parista on noustu viimeisen vuosikymmenen aikana kansainväliseen menestykseen. PV Lehtisen mestarillinen Hyppääjä (2000), Kari Juusosen historiallisesti Cannesissa hurmannut animaatio Pizza Passionata (2001) sekä Juho Kuosmasen fiktioelokuvat Kaupunkilaisia (2008) ja Taulukauppiaat (2010) ovat olleet suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisesti palkittuja vientivaltteja viimeisen vuosikymmenen aikana. AVEKin ja elokuvasäätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa lähes unohduksiin jääville elokuville.

Lopuksi
Suomalaista lyhytelokuvaa on käsitelty kotimaisessa elokuvatutkimuksessa ja -kirjallisuudessa harmillisen vähän. Erityisesti modernimman lyhytelokuvan (1970-) historiikki on käytännössä edelleen kirjoittamatta. Ansiokkaasti kotimaisen lyhytelokuvan historiasta ovat kirjoittaneet elokuvaneuvos Kari Uusitalo, Tampereen elokuvajuhlien voimahahmo Raimo Silius sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston väsymättömät tutkijat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Jälkimmäisten uutteran työn tuloksena saatiin vuonna 2009 ilmestynyt kirjahistoriikki Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44. Toivottavasti sen seuraavat osat kattavat historiankirjoituksen jatkon aina uudelle vuosituhannelle saakka.

Lähdekirjallisuutta:
Kippola, Ilkka; Sedergren, Jari: Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44 (2009). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Silius, Raimo: 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa. AVEK-lehti 2/2004. Lehtiartikkeli.
Silius, Raimo: Alussa oli lyhytelokuva… Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat 1970-2010 (2011). Tampereen elokuvajuhlat ry, Tampere.
Uusitalo, Kari: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet – johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896-1963 (1965). Otava, Helsinki.

Artikkeli on kirjoitettu osana suomalaisen lyhytelokuvan strategiaselvitystä kevään 2011 aikana.