lauantai 12. marraskuuta 2011

Paluu menneisyyteen eli tarvitaanko jatko-osia?

Tällä viikolla kantautui perin mielenkiintoinen elokuvajuoru, jonka mukaan saksalaista Werner Herzogia (s. 1942) olisi kosiskeltu ohjaamaan kolmas Bill & Ted -elokuva, jatkoksi parinkymmenen vuoden takaisille nuoriskomedioille. Herzogia, joka yhä tunnetaan parhaiten tinkimättömästä yhteistyöstään Klaus Kinskin kanssa (mm. elokuvat Nosferatu - yön valtias/Nosferatu: Phantom der Nacht, 1978 sekä Fitzcarraldo, 1982), ei ensimmäiseksi kuvittelisi ohjaamaan viihteellisen buddy-elokuvasarjan jatko-osaa. Nuoremmat elokuvanharrastajat tietysti jo kysyvät tässä vaiheessa, että mitkä Bill ja Ted? Vaan ei sillä niin väliä, ei Herzogkaan tunne Bill & Ted -elokuvia.

Kaikki sai alkunsa 1980-luvun lopulla, jolloin valmistui Stephen Herekin ohjaama nuorisokomedian ja kevytmielisen aikamatkailuelokuvan hybridi Bill & Ted - paluu menneisyyteen (Bill & Ted's Excellent Adventure, 1989). Nuorten Keanu Reevesin ja Alex Winterin roolittama slacker-komedia nousi suosioon ja oli omalta osaltaan näyttämässä suuntaa mm. MTV:n kulttianimaatiolle Beavis & Butt-Head (1993-97).  Billin ja Tedin slackerismi vaikutti varmasti myös elokuvaentusiastiin nimeltä Kevin Smith, joka tyylillisesti nosti kaksikolle hattua kulttimainetta nauttivilla, veijarimaisilla indie-komedioillaan Tiskirotat (Clerks, 1994) ja Häiriköt (Mallrats, 1995). Itse Bill ja Ted olivat taatusti ottaneet vaikutteita 80-luvun lopulla Saturday Night Live -sketsiohjelmassa esiintyneistä hahmoista Wayne ja Garth, jotka saivat muistettavasti oman elokuvansa vuonna 1992 (Wayne's World).

Ensimmäisen Bill ja Ted -elokuvan suosion pohjalle kehitettiin nopeasti jatkoa, Billin ja Tedin maailma (Bill & Ted's Bogus Journey, 1991) valmistui paria vuotta myöhemmin ja lisäksi kaksikolle puuhattiin 90-luvulla peräti parikin televisiosarjaa, Hanna-Barberan tuottama animaatio Bill & Ted's Excellent Adventure (1990) sekä täsmälleen samanniminen, lyhytikäiseksi jäänyt live-action tv-sarja, jota esitettiin vuonna 1992. Televisiovalloituksen jäätyä vaillinaiseksi menestyivät Bill & Ted -pelit sekä sarjakuvat paremmin.

Päivänselvä asia on se, että amerikkalaista valtavirtaelokuvaa pitää pystyssä tällä hetkellä nostalgia, jollaiseksi myös Billin ja Tedin mahdollisen paluun voi nähdä. Tällä hetkellä katsojat tuntuvat janoavan vanhojen sankareidensa paluuta valkokankaille luultavasti enemmän kuin koskaan, joten jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien tekeminen kannattaa taloudellisesti. Vilkaisu tuleviin ensi-iltoihin vahvistaa tätä käsitystä: Ridley Scott kuvaa parhaillaan Alienin tulevaa esiosaa Prometheus (ennakoitu ensi-ilta 2012), Batman-saaga saanee jatkoa ensi kesänä, Spider-Manin uusi tuleminen koittanee myös kesäkaudella, Peter Jackson työstää odotettuja Hobitti-elokuviaan, Avatarin jatko-osat puhuttavat jo nyt sosiaalisessa mediassa ja luvassa saattaa olla myös kolmas Ghostbusters-elokuva, mikäli Bill Murray suostuu heittäytymään Peter Venkmaniksi vuosien tauon jälkeen. Niin ja tietysti, George Lucas marssittaa ensi vuonna Star Wars -saagan 3D:nä valkokankaalla Suomessakin. Saa nähdä riittääkö ihmisten kiinnostus todistamaan kolmiulotteista Tähtien sotaa, kun ensimmäisenä uudelleenensi-iltansa saa koko saagan heikoin osa, Star Wars: Episodi 1 - Pimeä uhka (Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace, 1999). 

Jatko-osien historiassa ensimmäiseksi mainitaan usein D.W. Griffithin elokuva The Fall of a Nation (1916), joka oli jatkoa vuoden 1915 mykkäklassikolle Kansakunnan synty (The Birth of a Nation). 1930-luvulta alkaen jatko-osia tehtailtiin erityisesti kauhuelokuvan ikoneille, Universal studioiden lanseeraamille hahmoille kuten Frankenstein, Wolf Man ja Dracula. 1960-luvulla James Bond -sarjan ja Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther) -elokuvien menestyksen myötä jatko-osista tuli tyypillisempää liiketoimintaa suurille Hollywood-studioille. Tilannetta vapautti osaltaan myös vuosi 1974, jolloin Francis Ford Coppolan Kummisetä II (The Godfather, Part II) palkittiin ensimmäisenä jatko-osana parhaan elokuvan Oscarilla. 

Olen usein miettinyt, miksi niin harvoin elokuvien jatko-osa on edeltäjäänsä parempi? Ihmetystä aiheuttavat erityisesti elokuvat, joiden ensimmäinen osa on ollut jo niin yhdentekevä, että olisi luullut että siitä paremmaksi on helppo pistää. Totuus on kuitenkin fiktiota häijympää, ja näin ollen Hollywood onkin piiskannut katsojia kammottavilla jatko-osilla halki vuosikymmenten, ellei peräti kohta vuosisadan. Erityisesti 1980-luku, joka luonnollisesti on itselleni tutuin ajanjakso amerikkalaisessa elokuvassa, oli valtavirtaelokuvan kannalta jatko-osien liukuhihnakautta, mikä näkyi lopputuloksissa hilpeällä tavalla, mikäli omaa ymmärrystä camp-elokuvalle. Mikä sitten olisi kaikkien aikojen huonoin jatko-osa? Lista tuntuu loputtomalta... miksi Psykolle (Psycho, 1960) piti tehdä jatko-osia? Tai kuinka paljon vaivaantuneisuutta on havaittavissa katsottaessa esimerkiksi Sidney J. Furien onnetonta jatkoräpellystä Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace, 1987) tai Spielbergin Tappajahain surkuhupaisia jatko-osia Tappajahai 3 (Jaws 3, 1983) ja Tappajahain kosto (Jaws - The Revenge, 1987). Slasher-elokuvat olivat varsinainen jatko-osien aarreaitta, sen verran monta Freddy Kruegerin, Jasonin ja Michael Myersin veitsenheilutusta nähtiin 80-luvun edetessä 90-luvulle. Omalle huonoimpien jatko-osien listalle nousisivat helposti myös Paul Verhoevenin nerokkaan satiirisen Robocopin (1987) kammottava jatko-osa Robocop 2 (1990) sekä Tony Scottin ilottoman väkivaltainen Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop 2, 1987), josta oli kadonnut kaikki se viihdyttävä hilpeys, joka tekee Martin Brestin ohjaamasta ykkösosasta kasariklassikon. 90-luvulla jatko-osaturmion suohon vajosivat esimerkiksi Joel Schumacherin megalomaaninen pannukakku Batman & Robin (1997) ja tällä vuosituhannella luokattomia jatko-osia ovat olleet mm. uraauurtavan sleeper-kauhuelokuvahitin tympeä jatko Blair Witch 2 (Book of Shadows: Blair Witch 2, 2000), John Woon ohilyönti M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II, 2000) sekä Matrix-sarjan kammotus The Matrix Revolutions (2003), vain muutamia surkimuksia mainitakseni.

Suomalaisen elokuvan kentällä jatko-osat ovat olleet harvinaisia, varsinkin jos laskuista jätetään sarjaelokuviksi venyneet kansalliset komediat kuten Pekka ja Pätkä ja Uuno Turhapuro tai kirjoihin perustuvat jatko-osat, kuten Reijo Mäen Vares-kirjoihin pohjaavat rikoselokuvat tai Nopolan siskosten Risto Räppääjä -filmatisoinnit. Näistä lähtökohdista ajatellen kiinnostavimpia suomalaisia jatko-osia on esimerkiksi Olli Soinion reipasotteinen kauhufarssi Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991), jossa ei ole minkäänlaista kirjallista alkuperäisteosta riippakivenä. 

Onneksi elokuvan historia tuntee myös onnistuneita jatko-osia, joissa on edeltäjä on lyöty. Imperiumin vastaisku (The Empire Strikes Back/Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980) ja Kummisetä II lienevät ne klassisimmat esimerkit mestarillisista jatko-osista, mutta yhtä lailla onnistuneita ja innostavia ovat myös James Cameronin Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991), Tim Burtonin Batman - paluu (Batman Returns, 1992) tai vaikkapa Rennyn komein Hollywood-suoritus Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Omat puolustajansa on myös George Millerin Mad Max 2 - Asfalttisoturilla (Mad Max 2, 1981).

Jatko-osakaanonissa on myös veikeitä poikkeuksia, esimerkiksi Star Trek -tieteissaagassa sarjan ensimmäinen elokuva kuuluu harvinaisesti peräti sarjansa heikoimpiin, sillä Robert Wisen vanhoilla päivillä ohjaama, jähmeä Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture, 1979) on ylitetty useita kertoja. Sarjan jatkokertomuksista esimerkiksi Nicholas Meyerin ohjaamat Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan, 1982) ja Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991) ovat huomattavasti viihdyttävämpiä elokuvia kuin saagan vaatimaton esikoiselokuva.

Viimeisin elokuvatrilogia, jossa kaikki kolme osaa ovat loisteliaita elokuvia, mutta joissa ehkä trilogian päätososa on sarjan komein lienee Toy Story, jonka viimevuotinen Lee Unkrichin ohjaus Toy Story 3 (2010) on mestarillinen elokuva, millä mittarilla laskettuna hyvänsä. Ehkä jatko-osat ovat lopulta kuitenkin tervetulleita, ainakin hyvällä maulla varustetut. Jää nähtäväksi tarttuuko Herzog absurdiin jatko-osaideaan...

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Eläköön jatko-osat!!!

Nunnu kirjoitti...

Jafarin paluu, pysyn kannassani. Kammottava jatko-osa ja huonoa dubbausta, ku Henkikään ei ollu Loiri. :)