Puolustuksen puheenvuoro: Risto-elokuva

Tänään on saanut ensi-iltansa jälleen yksi syksyn kotimainen elokuva, Tuomas Summasen ohjaama Risto. En vielä tiedä miten kaupallinen yleisö on ottanut elokuvan vastaan, mutta kriitikoilta saatu vastaanotto on ollut melkoisen hyytävä. Erityisen kielteisiksi ovat heittäytyneet esimerkiksi Demarin Rane Aurimo, Iltalehden Tuomas Riskala sekä Imageen aiheesta kolumnin kirjoittanut Kalle Kinnunen. Demarin Aurimo kuvaa Ristoa puskateatteriksi, jota katsoessa "toivoisi mieluummin istuvansa oikeassa pusikossa vaikka kaatosateessa." Hänestä elokuva on vähä-älyistä, totista ja aggressiivista roskaviihdettä. Kriitiikkiä saa myös elokuvan ajoitus ja rytmin olemattomuus. Tähän seikkaan on tarttunut myös Iltalehden Riskala, jolle Risto on "kökkokomedia ilman tolkkua ja tyyliä."

Pikaisen kritiikkikatsauksen perusteella myönteisimmin Riston on ottanut vastaan MeNaiset-lehden Martta Kaukonen ja MTV3:n verkkokriitikko Tuuve Aro, jonka mielestä "television vallalle ja käsistä ryöstäytyneelle julkkiskulttuurille irvaileva satiiri on epätasaisuudessaankin mainio paketti. Se ammentaa huumorinsa sekä tuttuudesta että varsin viistoista ja omintakeisista lähteistä."

Harvemmin olen ollut yhtä hämilläni elokuvan saamasta lyttäyksestä kuin Riston tapauksessa. Onhan näitä eriäviä mielipiteitä ajoittain toki: Jari Halosen mestarillinen Aleksis Kiven elämä (2001) ei varmasti ollut kaikkien (äidinkielen opettajien) makuun tai Mel Gibsonin huikaiseva The Passion of Christ (2004) lienee monien inhokki (osittain taatusti vain ohjaajansa takia). Kotimaisen elokuvan puolelta pidän Timo Koivusalon ensimmäistä Täällä Pohjantähden alla (2009) -filmatisointia (jota suurin osa kriitikoista ei osannut katsoa ennakkoluuloja unohtamatta) tärkeänä elokuvana. Luultavasti Heikki Kujanpään suurenmoinen Putoavia enkeleitä (2008) on myös mieleeni keskivertokatsojaa enemmän. Guilty pleasures -osastolta myönnettäköön, että Disneyn romantiikalla kuorrutettu fantasiamusikaali Lumottu (Enchanted, 2007) oli minulle erittäin nautinnollinen katsomiskokemus elokuvan ensi-iltakierroksella. Näistäkin seikoista huolimatta jaksan olla yllättynyt siitä miten maanrakoon Risto on kriitikeissä poljettu, vaikka tokihan suomalaiset elokuvakriitikot ovat irvineet kansallisia komedioita jo vuosisadan ajan.

Myönnetään, Risto edustaa hämmentävää tyylilajia, sillä se on samanaikaisesti kieroa mustaa komiikkaa viljelevä komedia, että loppupuoleltaan jopa melkoisia trillerin piirteitä omaava dramaattinen jännityselokuva. Se ei ole sellainen kuoliaaksi naurattava crazy-komedia kuin ehkä monet Putous-ohjelman tekijöiltä odottavat, eikä se niinkään perustu improvisaatioon, mutta monipuolisessa purevuudessa ovatkin Riston ansiot. Parhaimmillaan elokuva on herkullinen mediasatiiri, joka uppoaa maaliinsa hienosti. Rohkeiden lähtökohtiensa puolesta kyse on arvelluttavasta komediasta, mutta tapa, jolla Mikko Reitalan käsikirjoitus etenee epäilyttävästä draamakomediasta absurdiksi rikoskomediaksi on mieltäylentävää seurattavaa. Täytyy nostaa hattua myös elokuvan rahoittaneelle Yleisradiolle itseironian tajusta.

Risto on heittämällä purevampi ja osuvampi satiiri kuin Likainen pommi, ennalta-arvaamattomuudessaan oivaltavampi kuin vaikkapa Veljekset ja rohkenen sanoa, että jännittävämpi kuin Syvälle salattu (tai yksikään Vares-elokuva). Se on ehdottomasti loppusyksyn positiivisin kotimainen elokuvayllättäjä. Vinosti hymyilevä pieni komediahelmi, jonka irrotteleva raikkaus on tervetullutta suomalaiseen elokuvateatterikomiikkaan.