Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä

Uusimmassa Suomen elokuvasäätiön tiedotuslehdessä, SESinfossa (3/2010, lue koko lehti) on toimittamani artikkeli suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisestä festivaalimenestyksestä. Ohessa artikkeli kokonaisuudessaan:

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä 

Nykyhetken lähtökohdat

Suomalainen lyhytelokuva menestyy pienistä resursseistaan huolimatta maailman festivaaliareenoilla hyvin. Elokuvasäätiön kulttuuriviennin piirissä olevat lyhytelokuvat ovat olleet näyttävästi esillä vuoden 2010 aikana monilla kansainvälisesti merkittävillä ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja muissa elokuvien esityssarjoissa. Verrattuna vuoden 2009 vuosipuolikkaaseen kasvua elokuvan kulttuuriviennin volyymissä on tapahtunut nimenomaan lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolella. AVEKin ja säätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa marginaaliin jäävälle elokuvalle. Ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla tavoitetut katsojamäärät ovat merkittävä lisä suomalaisen elokuvan vuosittaiseen katsojajoukkoon.

Tänä vuonna aktiivisimmin ulkomaisilla festivaaleilla esitettyjä elokuvia ovat olleet Iris Olssonin ansiokas lyhyt dokumenttielokuva Between Dreams, Hamy Ramezanin useaan otteeseen palkittu novellielokuva Viikko ennen vappua, Eija-Liisa Ahtilan kokeellinen fiktioelokuva Missä on missä?, Kaisa Penttilän vauhdikas lyhytanimaatio Munaralli sekä Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A. Menestysvuodesta on kertonut sekin, että maailman merkittävimmällä lyhytelokuvafestivaalilla, Clermont-Ferrandin kansainvälisellä lyhytelokuvafestivaalilla Ranskassa esitettiin alkuvuodesta ennätyksellisen monta suomalaista lyhytelokuvaa. Muista maailmanluokan festivaaleista erityisesti Sundance ja Berliini ovat viime vuosina esittäneet useita suomalaisia lyhytelokuvia ohjelmistonsa eri sarjoissa.

Muuttuvassa formaattiviidakossa 35-millinen filmikopio on pitänyt toistaiseksi pintansa korkean profiilin festivaalien ykköskopiona. Muista formaateista digibeta on yhä yleismaailmallisesti hallitsevimpia esitysformaatteja, toisin kuin Digital Cinema Print, joka on lyhytelokuvan markkinoilla ollut toistaiseksi lähes näkymättömissä. Digitaalikopiota suositummaksi esitysformaatiksi ovatkin nousseet helppokäyttöiset Blu-ray -levyt.

Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen: Hanasaari A (2009)

Tapaus Hanasaari A

Viimeisen puolentoista vuoden aikana näkyvin suomalainen lyhytelokuva maailmalla on ollut Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen ohjaama, Helsingin vanhan hiilivoimalan tuhosta ja kaupunkikuvan peruuttamattomasta muutoksesta kertova Hanasaari A (2009), joka sai tuoreeltaan Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa 2009. Jo Tampereen kansainväliseen kilpailuun pääsy oli nuorelle tekijäkaksikolle käänteentekevää, mutta 10 000 euron arvoisen palkinnon ansiosta he saivat monta kuukautta lisäaikaa kehitellä seuraavia tuotantoja.

Tampereen elokuvajuhlien menestyksestä huolimatta ei Hanasaari A:n kansainvälinen menestys tullut yhdessä yössä vaan ovet merkittäville elokuvafestivaaleille aukenivat hiljalleen kesän ja syksyn 2009 aikana. Viime syksyn kuluessa elokuva nähtiin mm. Draman lyhytelokuvafestivaalilla Kreikassa, Nordisk Panoramassa Reykjavikissa, Festival du Nouveau Cinema -festivaalilla Montrealissa, Lyypekin pohjoismaisen elokuvan festivaalilla sekä Lodzin Plus Camerimage -festivaalilla, joka painottaa valinnoissaan elokuvauksen taiteellisia ansioita.

Vartiainen ja Veikkolainen ovat keränneet festivaalimatkoillaan paljon hyödyllisiä elokuva-alan kontakteja festivaalien avainhenkilöistä elokuvantekijöihin. Kaksikon mukaan on ollut palkitsevaa nähdä oma elokuva erilaisten yleisöjen kanssa. – On hieno juttu, että elokuvasäätiö ja AVEK tukevat festivaalimatkoja. Sen jälkeen on aika paljon tekijöistä itsestään kiinni miten mahdollisuudet hyödyntää. Itse olemme olleet iloisesti yllättyneitä siitä, että elokuvalle on löytynyt yleisöä ja kysyntää pitkin maailmaa. Emme uskaltaneet odottaa mitään etukäteen. Festivaalikierros on ollut sarja iloisia yllätyksiä reilun vuoden ajalta, summaavat Vartiainen ja Veikkolainen.

Clermont-Ferrandista Hong Kongiin

Kuluneen puolentoista vuoden aikana Hanasaari A on esitetty lähes 50 ulkomaisella elokuvafestivaalilla. Festivaalilevityksen kannalta elokuvan vahvuus onkin ollut siinä, että se on muotonsa puolesta tullut valituksi niin dokumentti- ja animaatioelokuvafestivaaleille kuin myös kokeellisen elokuvan festivaaleille. Vuoden 2010 aikana Hanasaari A:n merkittävimmät esitysfoorumit ovat olleet Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalit Ranskassa, Full Frame –dokumenttielokuvafestivaali Yhdysvalloissa sekä kansainvälisesti arvostettu Hong Kongin elokuvafestivaali, jossa elokuva voitti parhaan lyhytelokuvan Grand Prix –palkinnon. Kuluneen vuoden aikana kunniamainintoja on tullut myös Saksasta ja Espanjasta. Clermont-Ferrand jäi tekijöille mieleen yhtenä muistorikkaimmista festivaalimatkoista:
– Clermont-Ferrand on lyhytelokuvafestivaalina omaa luokkaansa. Ei varmaan ole toista festaria, joilla alkuiltapäivän kokeellisten elokuvien näytökset myyvät loppuun, kertovat Vartiainen ja Veikkolainen.

Hanasaari A:n ohjaajat ovat laajentaneet elokuvan tuntemustaan katselemalla avarakatseisesti paljon myös muiden tekijöiden uusia elokuvia. Festivaalien aikataulujen salliessa kaksikko on esitellyt oman elokuvansa ennen jokaista näytöstä: – On ollut hauskaa, kun ihmiset ovat tulleet juttusille näytösten jälkeen. Festivaaliklubit ja lentokentät ovat olleet paikkoja, joissa Hanasaari A:ta puolustaneet juryn jäsenet ovat kertoneet miksi pysti ei osunut kohdalle, tekijäduo naurahtaa.

 Vartiainen & Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho (2010)

Ohjaajakaksikon uutukainen lyhytelokuva, Erään hyönteisen tuho, sai maailmanensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa. Uuden elokuvan kysyntä ulkomaisille festivaaleille on alkanut vilkkaana jo varhain.
– Kiinnostusta on jo ollut. Se tosin päätettiin heti, että Hanasaaren kaltaista elokuvaa ei tehdä uudestaan vaan lähdetään muille urille.

Artikkeli julkaistu alun perin syyskuussa 2010 SESinfon numerossa 3/2010.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1980-89

Hector siirtyi uransa kolmannalle vuosikymmenelle Linnut, linnut -albumin myötä, joka heijasteli ideoiden ja luomisvoiman orastavaa laskusuhdannetta. Pitkäsoitto onkin kokonaisuutena harmillisen sekava kokoelma eritasoisia vakavia ja kepeähenkisen humoristisia lauluja. Levyn vaikuttavin kappale on nimikkokappale Linnut, linnut, mutta myös rock-vedolla Koko hela maailma on omat kannattajansa. Albumin useat kappaleet kertovat henkisestä romahduksesta ja loppuun palamisesta, mikä oli vähän päälle 30-vuotiaalle muusikolle todellisuutta 1970- ja 80-lukujen taitteessa.

Nopea julkaisutahti jatkui kuitenkin jo seuraavana vuonna. Vuoden 1981 Eurooppa esittelikin kokonaisuudessaan sopivasti uudistuneen artistin. Elektronisilla instrumenteilla ja syntetisaattoripainotteisella äänimaailmalla on suurempi rooli musiikillisessa kokonaisuudessa kuin koskaan aiemmin. Eurooppa –levyllä Hector sivaltaa mielipiteensä silloisesta maailmanmenosta, tarkastellen monia asioita hyvin mediakriittisesti. Albumilla saavat pilkkakirveestä niin viihteellistynyt televisiotuotanto kuin miehelle tutumpi teema, armeija ja sodat. Silti kaiken kriittisyyden ja synkän pessimismin takana lauluissa on myös lämpöä ja aitoa välittämistä, kuten mestarillisessa Eurooppa –nimikkokappaleessa, joka kuuluu kiistatta Hectorin uran hienoimpiin hetkiin. Sekä kaupallisesti että taiteellisesti hyvin vastaanotettu albumi sisältää monia erinomaisia kappaleita, ja albumin jälkeistä kiertuetta pidetään yleisesti muusikon uran kenties parhaimpana.

Levy vuodessa tahti jatkui vielä vuoden 1982 Hyvää yötä Bambi –levyllä. Vaisusti myynyt ja ristiriitaisen vastaanoton saanut albumi on Hectorin uran oudoimpia kokonaisuuksia. Osin edeltäjänsä konemaisia äänimaailmoja tavoitteleva albumi käynnistyy tummasävyisen lupaavasti Mistä kymysys?! ja Atresia -kappaleilla, mutta menettää pian otteensa ja vajoaa keskinkertaisuuteen. Levyltä irtosi kuitenkin humoristinen hittikappale Piironkinjalka, jota mystikkoklovni on pitänyt keikkasettiensä kevennyksenä aina viime vuosiin saakka.

Bambi-levyn seuraajaa saatiin odottaa peräti kolme vuotta. Ilmeisesti vuosikymmenen alun nopea julkaisutahti oli tehnyt tehtävänsä luomiskyvylle, sillä vihdoin vuonna 1985 ilmestynyt Hectorock II oli tauon jälkeen pettymys. Onton ja harmaan aikuisrockin pariin vajonnut Hector on albumillaan vain varjo entisestään. Ainoat kappaleet, joissa on edes vähän vaikutusta ovat Poltettu maa ja Jäävalssin jälkeen, joista jälkimmäinen on onnistunut jatko-osa Hectorock I:ltä löytyneelle Jäävalssi -kappaleelle. Nimeään myöten kalpea, 80-luvun tunkkaisella äänimaailmalla kyllästetty levy on Hectorin uran huonoin. Se julkaistiin Love Recordsin raunioille perustetun Dove Recordsin kautta, eikä edes taiteilija itse muistele sitä lämmöllä.


Nukkuvasta idiootista varjoihin ja lakanoihin

Muutaman laimean vuoden jälkeen Hector teki kunniakkaan paluun Flamingo –levy-yhtiön suojissa Nuku idiootti -levyllä vuonna 1987. Pitkäsoitto oli paluuta juurille, sillä albumi sisältää muusikolle tuttuja teemoja solidaarisuudesta rakkauden tarkasteluun, yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta fantasia-aiheisiin. Erinomaisesti menestynyt albumi nosti Hectorin vuosien tauon jälkeen suureen suosioon, jota entisestään kohotti seuraavana vuonna ilmestynyt Varjot ja lakanat -albumi (1988), joka kuuluu miehen uran parhaimmistoon. Varjot ja lakanat -levyllä Hector esitteli pelkistetyn, akustisen äänimaiseman, jonka hallitsevana soittimena on akustinen kitara aivan kuin vuoden 1972 Nostalgialla. Maininnanarvoista albumin onnistuneelle kokonaisuudelle ovat erityisesti Peter Lerchen tunnelmalliset kitarasovitukset. Erilaisista aiheista kertovat laulut käsittelevät pääasiassa rakkautta, välittämistä ja kaipuuta. Taiteellisesti ja kaupallisesti onnistuneelta albumilta nousi hitiksi albumin kepein kappale, Mulla ei oo rahaa, mutta syvällisemmän tarkastelun kestävät paremmin mestarilliset Seinästä seinään, Olen nielaissut kuun sekä jälleen fantasiakuvastoa hyödyntänyt Allekirjoitus: Peter Pan. Merkillepantavaa on myös se, että ikääntymisestä kertovia aihealueita oli myös tullut entistä enemmän teksteihin (Uushiljaisuus, Timantti ja ruoste). Jos Hectorin keski-iän kriisi puhkesi väsyneenä esityksenä Hectorock II –levyllä, niin Varjot ja lakanat –levyllä ikääntyminen kuuluu tehokeinona ja luovuuden lähteenä.

Kaksiulotteista leluelämää

Kävin eilisiltana katsomassa vuosikymmenen verran tekeillä olleen, Lee Unkrichin ohjaaman Toy Story 3:n, joka jatkaa briljanttien edeltäjiensä (Toy Story / Toy Story - leluelämää, 1995 ja Toy Story 2, 1999) viitoittamalla tiellä poikkeuksellisen laadukkaana animaatioelokuvana. Erityisen ilahduttavaksi sarjan kolmannen elokuvan tekee se, että harvoin, jos koskaan, animaatioelokuvan jatko-osa on ollut niin herkkä ja syvällinen, mutta samalla viihdyttävä ja jännittävä. Animaatioguru John Lasseterin yhdessä Andrew Stantonin, Lee Unkrichin ja Michael Arndin käsikirjoittama elokuva on mielikuvituksekkaissa juonikäänteissään kerrassaan oivaltava.

Suomessa elokuva on näyttänyt saaneen melko hyvän vastaanoton, niin HS:n Nyt-liitteen kriitikko Leena Virtanen kuin esimerkiksi Episodin Päivi Laajalahti ovat antaneet elokuvalle kiittävät, jopa ylistävät arviot. Virtanen toteaa arvostelussaan, että elokuva on "parasta mitä tietokoneanimaatiot voivat lapsille tarjota". Itse lisäisin vielä, että elokuva on parasta mitä nykyanimaatioelokuva voi tarjota minkä ikäiselle yleisölle hyvänsä.

Myös kaupallinen yleisö on löytynyt,  mikä ei tokikaan ole ollut ihme, sillä jo pelkästään Yhdysvaltain markkinaosuuksilla mitattuna elokuva on kaikkien aikojen menestynein animaatio. Se on ilahduttava uutinen, sillä Toy Story 3:n on erinomainen elokuva, jolle menestyksen todella suo. Elokuvan viimeistellyssä lopputuloksesta näkee, että tekijät ovat tehneet teoksen inspiroituneessa ilmapiirissä, ilman tarkoituksellista rahastusta ja ennen kaikkea, unohtamatta edellisten elokuvien huumoria ja itseironian pilkettä. Tästäkin huolimatta se syvyys, joka elokuvan loppupuolelle rakentuu, on taidokkaasti rakennettu ja yllättävä.

Olen nähnyt parin viime vuoden aikana runsaan joukon erilaisia 3D-elokuvia, joista yhdellekään kolmiulotteisuus ei ole ollut kuvakerronnalle, tarinankerronnasta puhumattakaan, olennaista. Edes James Cameronin Avatarin (2009) ansiot eivät ole olleet ensisijaisesti 3D-tekniikan hyödyntämisessä, koska syvyysvaikutelman ja tekniikan mielikuvituksekkaan hyödyntämisen kannalta paljon paremmin kolmiulotteisena toimi Henry Selickin viehättävä Coraline / Coraline ja toinen todellisuus (2009). Avatarin ansiot, joita toki on runsain mitoin, ovat muualla kuin kolmiulotteisuudessa. Yhtä lailla Pete Docterin ja Bob Petersonin Up / Up - kohti korkeuksia (2009), joka oli yksi viime vuoden parhaimpia elokuvia, olisi oletettavasti yhtä erinomainen myös kaksiulotteisena, sillä edelleenkään kolmiulotteisuus ei ole onnistunut säväyttämään tarinankerronnan kohentajana.

Toy Story 3:n katsoin osin sattuman oikusta, osin periaatteesta, perinteisessä kaksiulotteisessa muodossa ja vieläpä filmikopiona. En usko, että elokuvan merkittävyys kärsi tästä lainkaan, ehkäpä päinvastoin, sillä se lämpö ja herkkyys, joka mestarillisesta animaatioelokuvasta loisti elokuvasalin pimeydessä olisi oletettavasti kärsinyt 3D-lasien epäkäytännöllisyydestä ja attraktion paikoin läpitunkevasta keinotekoisuudesta. Tai sitten kyse on vain nostalgiasta ja siitä, että olemme tottuneet katsomaan Woodya, Buzz Lightyearia, Mr. Potato Headia ja kumppaneita kaksiulotteisen rakastettavina hahmoina.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1965-79

Suomalaisen rockin mystikkoklovnin, kiistattoman legendan, Hectorin ura on jatkunut yli 40 vuotta. Joulukuussa 1965 julkaistu sodanvastainen käännöslaulu Palkkasoturi aloitti uran, joka hakee suomalaisessa populaarimusiikissa vertaistaan. 18-vuotiaan Heikki Harman kääntämästä The Universal Soldierista tuli ensilyonneistä alkaen hittisävelmä ja ikivihreä, vaikka miehen silloinen levy-yhtiö yrittikin epätoivoisesti tehdä nuoresta lupauksesta country-tähteä.

Kärkevän yhteiskuntakriitikon sooloura käynnistyi toden teolla 1970-luvun alun vuosina. Folk-yhtye Cumuluksessa lauluntekijän taitojaan kehittänyt Hector julkaisi vuonna 1972 ensimmäisen pitkäsoittonsa, Nostalgian. Voimakkaasti folk-henkiseen laulaja/lauluntekijä -perinteeseen nojaava albumi otti vaikutteita esimerkiksi sellaisilta artisteilta kuin Cat Stevens ja Leonard Cohen, mutta toisaalta laulujen aiheet käsittelevät monenkirjavia aiheita.  Lapsuuden kesät, yhteiskunnan kriittinen tarkkailu, solidaarisuus ja kirjallisuus ovat Hectorin ensilevyn kantavia teemoja. Nostalgialta nousi monia rakastettuja lauluja, joista useimmin muistetaan edelleen Yksinäinen tinasotamies, Nostalgia (osat 1 ja 2) ja Mandoliinimies, mutta yhtä lailla kestäviä kappaleita ovat myös synkkä ja voimakkaan kantaa ottava Karnevaalit sekä Cohenille omistettu Neitoperho.

Vuotta myöhemmin puhalsivat jo osin uudet tuulet, David Bowie ja glamrock vaikuttivat Hectorin urakehitykseen rajusti. Vuoden 1973 klassikolla Herra Mirandos mystiset, fantasia- ja tieteiskirjallisuuteen sekä antiikin mytologioihin nojaavat tekstit nousivat keskiöön. Ironista onkin, että albumin lähestulkoon ainoasta arkitodellisuudesta kertovasta laulusta, Lumi teki enkelin eteiseen –kappaleesta tuli Hectorin  koko myöhemmän uran muistettavin kappale. Ehkä jopa sen varjoon jäivät albumin todelliset aarteet ja helmet, Olet lehdetön puu, Herra Mirandos, Takaisin Narniaan ja Atlantis. Merkillisen omituisella ja pelottavan viettelevällä Ekhnaton rakastui Aurinkoon –prologilla alkava levy on usein valittu yhdeksi maamme merkittävimpiin kuuluvista pitkäsoitoista.

Vuoden 1974 Hectorock I –albumin jälkeen Hectorin ura oli kaupallisessa kärkikohdassaan. Edeltäjiään rockimpi albumi on kumarrus 60-luvun iskevälle rock n’ rollille. Kahteen hyvin erilaiseen kokonaisuuteen jaettu albumi esittelee a-puolellaan maailmanmenoa tutkiskelevan, kriittisen lauluntekijän kappaleilla kuten Elämä filtterin läpi ja Jäävalssi. A-puolen helmiin kuuluu myös Bowie-käännös Sudenkorento, jonka Bowie itse oli esittänyt kolme vuotta aikaisemmin nimellä Life on Mars?. B-puolella Hector esittelee kepeätä rock-puoltaan käännöskappaleilla kuten Takataan roos (Yakety yak), Laura (sua kauheesti kaipaan) (Tell Laura I Love Her) sekä omilla, nostalgisia tunnelmia levittävillä lauluilla Sarjakuva-rock ja Ake, Make, Pera ja mä. Hectorin kolmen ensimmäisen soololevyn sovitukselliset ansiot menevät pariskunnalle Matti ja Pirjo Bergström. Heidän sovituksissaan sävellykset ja sanoitukset nousevat lopullisesti siivilleen.


Pienestä Liisasta Ruusuportille

Vuosien 1973-74 hurjan suosion siivittämänä Hector päätti vaihtaa levy-yhtiötä PSO:sta muodikkaaseen Love Recordsiin. Ensimmäinen Lovelle tehty sooloalbumi on kenties muusikon yhteiskunnallisesti ruoskivin ja ankarin, vasemmistolaishenkinen Liisa Pien. Musiikillisesti vuonna 1975 valmistunut albumi on King Crimson –hengessä tehdyn progressiivinen. Selviä kotimaisen progressiivisen rockin merkkiteoksia ovat esimerkiksi albumin nimikkokappale sekä King Crimson –laina Epitaph. Taiteellisesti ylistetty albumi ei kuitenkaan mennyt edeltäjiensä tavoin kaupaksi ja kenties siitä johtuen Hector päätti heittää seuraavalla teoksellaan niin sanotusti vapaalle ja viihdevaihteen päälle.

Vuonna 1976 ilmestynyt Hotelli Hannikainen on toisten kovasti ylistämä, toisten haukkuma väliteos, jolla Hector esittää kepeän humoristisia välipaloja ja rokkirepäisyjä. Levyn muistettavimpia kappaleita ovat Hannikaisen baari ja Kaipaava haavanlehtinen. Kaupallisesti menestyneen levyn tiimoilta Hector oli perustamassa yhtyettä, joka otti nimekseen kolmekirjaimisen yhdistelmän H.E.C.. Yhteisen keikkailun pohjalta perustettu yhtye julkaisi yhden samannimisen pitkäsoiton, jonka jälkeen bänditoiminta laitettiin nopeasti hyllylle. Vaisun vastaanoton saaneen levyn jälkeen Hector palasi yhteiskunnallisten aiheiden pariin ankaran voimallisella, ajanhenkeä kritisoineella ja tutkiskelevalla albumilla Kadonneet lapset (1978), jolla käännöskappaleiden ja omien tekstien yhdistelmä toimii erinomaisesti. Helppo tai kepeä kuuntelukokemus ei Kadonneet lapset kuitenkaan ole. Työttömyydestä, ihmisten vastakkainasettelusta, henkisestä kivusta ja arjenrealismista voimansa repivän albumin tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat mm. Tuulisina öinä, Ei mittään (Työttömän arkiviisu), Kadonneet lapset sekä Kissojen yö ja Neil Young –laina Kerro vaan!. 1970-luvun lopun lama-Suomea tutkiskelleen levyn jälkeen välityönä ilmestyi ruotsalaisen runoilija Dan Anderssonin teksteihin pohjaava Ruusuportti (1979), jonka Hector työsti yhteistyössä runoilija/kirjailija Tommy Tabermannin kanssa.

Kadonneet lapset (1978)

Morcheeba: Blood Like Lemonade

1990-luvun puolivälissä triphop-tyylin aallonharjalla perustettu Morcheeba onnistuu tekemään komean paluun alkuperäisvokalisti Skye Edwardsin tukemana uutukaisella albumillaan. Blood Like Lemonade (lue arvio) nojaa yhtyeelle tyypilliseen downtempo-poljentoon, jossa viettelevillä soul-elementeillä maustettu tunnelmallinen triphop ei soi pelkästään sähköisesti vaan esillä ovat vahvasti myös erilaiset kieli- ja harppusoittimet, jotka syventävät komealta kuulostavan pitkäsoiton äänimaailmaa entisestään.

Crash Test Dummies: Oooh La-La!

Kanadalainen Crash Test Dummies teki tuhojaan albumilistoilla 16 vuotta sitten, kun ympäri maailmaa hyräiltiin Mmm mmm mmm mmm  ja Afternoons Coffee Spoons -hittejä. Suomessakin hetkellinen megasuosio näkyi, sillä God Shuffled His Feet (1993) viipyi listan kärkinimenä koko kesän ja syksyn 1994.

Yhtyeen uudella levyllä Oooh La-La! (lue arvio) kesäiset sävyt vaihtelevat hilpeästä salonkipsykedeliasta keskitien poprockiin countrya unohtamatta. Komeimmillaan levy avautuu ajattomien pop-laulujen äärellä, joissa on parhaimmillaan samanaikaisesti hilpeyttä ja haikeutta, kulmikasta huumoria unohtamatta.

Andy Bell: Non-Stop

Erasure-yhtyeen vokalisti Andy Bell ikääntyy siinä missä muutkin 1980-lukulaisen syntikkapopin ikonit. Tyrmäävällä konepopilla varustettu uutukainen, Non-Stop (lue arvio), muistuttaa monin paikoin miehen menneisyydestä, mutta katse vuosien taakse ei ole degeneroituneen keski-ikäisen nostalgikon vaan vietteleviin klubisoundeihin pirteästi viehtyneen synapopparin.

Terveiset Sodankylästä

Allekirjoittanut ja elokuvahistorioitsija David Robinson. 
Kuva: Annina Mannila.

Vierailin neljättä kertaa keskiyön auringon alla, Sodankylän elokuvajuhlilla. Keskiviikosta lauantaihin kestänyt festivaalimatka sisälsi seitsemisen elokuvakokemusta (joukossa mm. Todd Solondzin uutukainen Life During Wartime sekä riemastuttavan kunnioittava filmikopioesitys Uuno Epsanjassa -elokuvasta), Peter von Baghin vetämiä aamukeskusteluja, runsaan joukon hyviä keskusteluja ja tapaamisia mukavien uusien ihmisten ja vanhojen ystävien kanssa, loisteliaan Ismo Alanko Teholla -keikan festivaaliklubilla sekä pitkiä valoisia öitä sääskien syöttinä.

Nazca: Out

Jo vuonna 1997 perustettu suomalais-norjalainen Nazca jatkaa tummasävyisen vaihtoehtorockin vyöryttämistä uutukaisella albumillaan Out (lue arvio), joka katkaisee peräti seitsemän vuoden pituisen levytystauon. Yhtyeen musiikki perustuu yhä akustisten ja sähköisten tunnelmien vaihteluihin, jossa on mausteita postpunkin kalmankalpealta laidalta. Varjoisilta kujilta kantautuu tällä kertaa myös astetta enemmän Ennio Morriconeen viittaavia western-henkisiä kaikuja. Vaativa albumi ei päästä kuulijaa helpolla, eikä monotonisuudeltakaan vältytä.

Marc Spitz: David Bowie

Musiikkitoimittaja ja rock-kirjailija Marc Spitz on kirjoittanut elämäkertateoksen rockin kameleontista David Bowiesta. Suurelta osalta Bowien lähipiirin haastatteluihin ja aikalaislehdistön kirjoituksiin pohjautuva kirja on kerronnaltaan hallittu ja helppolukuinen, mutta mielikuvitukseton. Kirjoitin aiheesta artikkelin (lue arvio) Desibeliin.