Humanismin käteis... kättä ja muita tarinoita

Olin viime viikonloppuna lyhyesti pyörähtämässä Viitasaaren elokuvaviikolla, joka järjestettiin tänä vuonna kunniakkaasti jo 37. kerran. Kyseessä on täten yksi Suomen pitkäaikaisimmista elokuvatapahtumista. Kotimaisiin uutuuselokuviin keskittynyt festivaali on seutukunnalla tunnettu ja odotettu tapahtuma, jonka suosituimmat elokuvat ovat lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä, kuten tänä vuonna Varasto (2011) ja Härmä (2012) -elokuvat.
Viitasaarella on jaettu myöskin jo vuodesta 1980 Humanismin käsi -elokuvapalkintoa, jonka valintatoimikuntaan minulle oli tänä vuonna kunnia kuulua. Kun lopulta tulin valituksi peräti toimikunnan puheenjohtajaksi oli matka Viitasaarelle selviö. Palkinnon sai tänä vuonna, kolmatta kertaa urallaan, Aki Kaurismäki elokuvastaan Le Havre (2011). Maakuntalehti Kaleva kirjoitti artikkelissaan seuraavasti:

"Elokuva-alan ammattilaisten palkintoraati kiittelee Kaurismäen kykyä yhdistää lämminhenkisesti yhteiskuntakritiikki pienen ihmisen arkikokemuksiin. Le Havre onnistuu olemaan paikallinen ja globaali yhtä aikaa.
–  Omaperäisellä lakonisella huumorillaan Kaurismäki onnistuu tekemään visuaalisesti esteettisen ja temaattisesti humaanin kokonaisuuden, joka tekee maailmasta ainakin hetkeksi hieman paremman ja kauniimman, raati summaa."

Erikoiskunniakirjan sai ansaitusti Joonas Saartamo roolityöstään Sakari Kirjavaisen elokuvassa Hiljaisuus.

Aiheesta kirjoittivat myös mm. Helsingin Sanomat ja MTV3. Aiemmin Kaurismäki on palkittu Humanismin kädellä elokuvista Rikos ja rangaistus (1983, palkinto vuonna 1984) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Tällä viikollahan Kaurismäki onkin sitten ollut otsikoissa valitettavasti vähemmän mairittelevissa tunnelmissa. Itse kyllä tulkitsen nuo ohjaaja-auteurin puheet syvänä hirtehishuumorina, tietynlaisena roolin vetämisenä.

Viitasaaren kulttuuritoimenjohtaja Jorma Rihto ja allekirjoittanut Humanismin käden äärellä. Palkintohan on saamassa pian Stanley Cupin kaltaiset mitat. Kiitokset kuvasta Suvi-Pilvi Inkeroiselle.

Kevät tuntuu olevan elokuvatapahtumien ja -festivaalien aikaa. Pelkästään Helsingin tarjontaa tarkasteltaessa keväälle mahtuvat niin genre-elokuvaan keskittynyt, jatkuvasti suosiotaan nostanut Night Visions (12.-15.4.), kokeellisemman audiovisuaalisen taiteen festivaali AAVE (12.-15.4) sekä Helsinki African Film Festival (2.-6.5.). Itse osallistuin jälkimmäisen festivaalityöryhmään tänä vuonna kirjoittamalla elokuvaesittelyn Teresa Pratan komeasta sotadraamasta Sleepwalking Land (2007).

Helsinki African Film Festival pyrkii tuomaan Suomeen ajatuksia herättävän ja viihdyttävän valikoiman afrikkalaisia nykyelokuvia. Festivaali edistää kulttuurien välistä kohtaamista ja haluaa monipuolistaa keskustelua Afrikkaan liittyvistä aiheista. Festivaalin järjestää HAFF-työryhmä yhdessä kehitysyhteistyöjärjestö Shalin Suomi ry:n kanssa.

Tähän loppuun vielä pieni mainospalanen. Joutsan paikallislehdessä, Joutsan Seudussa, oli tällä viikolla kirjoittamani artikkeli Joutsassa kuvatuista elokuvista otsikolla Kansallisen elokuvan Joutsa. Iloiseksi yllätyksekseni juttu oli saanut näyttävän aukeaman ja peräti lööppipaikan. Kyse on on samasta tutkimuksesta, jonka tein Joutsan Joutopäiviä varten kesällä 2008. Artikkeli on luettavissa myös blogistani.

Joutsan Seudun lööppi viikolta 14.

The Ting Tings: Sounds from Nowheresville

Brittiduo The Ting Tings toi itsensä räväkästi esille olympiadi sitten julkaistulla osuvalla We Started Nothing -albumilla (2008), josta irtosi indiediskojen iloksi useampikin hitti. Sen jälkeen manchesteriläiskaksikko on kärsinyt varsin vakavasta toisen albumin syndroomasta.

Katie White ja multi-instrumentalisti/tuottaja Jules De Martino viehättyvät yhä äkkivääristä riffeistä, bassovoittoisista konerumpujen ja bassokitaran yhteisosumista ja teatraalisesta laulusta. Parhaimmillaan Sounds from Nowheresvillestä (lue arvio) löytääkin vielä kiihkeää rytmiikkaa, mutta tietty väkinäisyys levystä kuitenkin huokuu.

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, viimeinen osa

1990-luvulla Paul Verhoeven jatkoi yhteistyötä paitsi maatovereidensa Jan de Bontin ja Jost Vacanon kanssa, myös Carolcon tehokaksikon Kassar-Vajna -parissa. Yhdeksi läheiseksi kollegaksi nousi myös 90-luvun alkupuolen kenties kiistellyin Hollywood-käsikirjoittaja, unkarilaissyntyinen Joe Eszterhas. Toimittajasta käsikirjoittajaksi loikannut Eszterhas oli 80-luvulla putsannut pöydän dollareista kirjoittamalla naiivin menestyselokuvan, romanttisen tanssidraaman Flashdance (1983). Läpimurron jälkeen mies kirjoitti vaatimattomiksi menestyksiksi jääneitä elokuvia, kunnes loi itsensä uudelleen eroottisten pulp-tarinoiden kynäilijänä, muistettavimpana läpilyöntinä käsikirjoitus Paul Verhoevenin uran eroottisimpaan elokuvaan Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct, 1992). 

Basic Instinct valmistui keskelle valtaisaa kohua.Verhoeven sai jälleen päälleen syytökset misogynismistä ja homovastaisuudesta. Yhdysvaltain seksuaalista tasa-arvoa kannattaneet yhdistykset tekivät protesteja elokuvan kuvauksiin ja ensi-iltakierroksen elokuvateattereihin, koska kokivat, että elokuva antaa vihamielisen kuvan biseksuaaleista murhanhimoisina sosiopaatteina. Verhoeven joutui myös jälleen MPAA:n (Motion Picture Association of America) tarkkailun kohteeksi, sillä Basic Instinct oli saamassa pelätyn NC-17 -ikärajasuosituksen. Tuotantoyhtiö TriStarin painostuksesta Verhoeven leikkautti Frank J. Uriostella elokuvan seksikohtauksia ja lopulta alempi ikäraja tuli kysymykseen.

Elokuvan saamasta ennakkokohusta oli hyötyä sen kaupalliselle menekille, sillä Cannesin elokuvajuhlien ensi-illan jälkeen Basic Instictistä tuli valtava maailmanlaajuinen menestys ja yksi 1990-luvun taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia. Elokuvan kriitikoilta saama vastaanotto oli ristiriitainen. Basic Instinctin puolustajat näkivät elokuvan Alfred Hitchcockin jännityselokuvien perillisenä ja Verhoevenin ohjausta kehuttiin aidosti eroottisuudessaan onnistuneeksi. Ymmärtävämmän vastaanoton elokuva sai Yhdysvaltojen ulkopuolella, jossa erityisesti Sharon Stonen roolisuoritus kirjailija Catherine Tramellina sai suitsutusta. Nykyarvion mukaan Basic Instinct oli edelläkävijä suurella Hollywood-rahalla tuotetun seksin ja väkivallan estottomassa sekoittamisessa. Verhoeven onnistui luomaan esteettisesti onnistuneen ja juonenkäänteiltään kiehtovan murhamysteerin, jonka globaali megamenestys toi tarjolle uuvuttavan määrän b-luokan pseudoeroottisia kopioita seuraavan vuosikymmenen ajan.

 Showgirls (1995), väärinymmärretty satiiri vai camp-huumorilla höystetty seksploitaatiodraama?

Mikä traagista, Basic Instinctin menestys saattoi olla liikaa jo itselleen Verhoevenillekin, sillä hänen seuraavasta ohjaustyöstään, Showgirls (1995), tuli surullisen kuuluisa epäonnistuminen. Joe Ezsterhasin kahden miljoonan dollarin käsikirjoituksesta valmistui 45 miljoonan dollarin arvoinen (s)eksploitaatiodraama, jonka keskiössä on Elizabeth Berkleyn näyttelemä Nomi, joka saapuu Las Vegasin strippiklubille amerikkalainen unelma silmissään. Esillä on halpamainen pyrkyritarina limaiselta seksiklubilta kohti luksushotellin tanssitähteyttä.

Ilmestyessään totaalisesti teilattu sensaatioelokuva kolisee yhä tyhjyyttään, eikä tilannetta paranna edelleenkään se, että pöyristyttävän huonon näyttelemisen ohella tarjolla on oikeastaan vain pinnallinen saippuatason melodraama. 57-vuotiaan Verhoevenin ohjaus nähtiin vanhan irstailijan märkänä unena, sillä elokuvan spektaakkelimainen roskaestetiikka tulvii paljasta pintaa ja seksiä. Tarjolla on erityisesti tissejä. Ja paljon.

Verhoeven itse suhtautui elokuvan epäonnistumiseen näennäisellä huumorilla, hän oli mm. noutamassa ensimmäisenä ohjaajana vuoden huonoimmille elokuville jaettavia Golden Raspberry -palkintoja paikan päällä. Todellisuudessa elokuvan floppaaminen satutti. Paitsi että Verhoeven menetti luottamuksensa useisiin työtovereihinsa ja elokuvateollisuuteen yleensäkin, oli Showgirls lähellä tuhota miehen uran. Yhteistyö Ezsterhasin kanssa päättyi välittömästi elokuvan valmistuttua ja tuotantoyhtiö Carolcon tarina päättyi konkurssiin seuraavana vuonna Showgirlsin ja erityisesti Renny Harlinin epäonnisen Kurkunleikkaajien saaren (Cutthtroat Island, 1995) myötä. Paradoksaalista kyllä, teatterikierroksella katastrofina pidetty Showgirls tuotti lopulta videojulkaisuna kulunsa takaisin. Nykyään elokuva koetaan kulttikamana, jota esitetään aktiivisesti erilaisissa keskiyön elokuvaesityksissä.

Verhoeven siirtyi erotiikan maailmasta takaisin science fictionin pariin ottaen käsittelyyn Robert A. Heinleinin kohuromaanin Starship Troopers (1959). Kirjan propagandistisen sodanlietsonnan ohjaaja käänsi julmaksi yhteiskuntasatiiriksi verisellä totalitarismin allegoriallaan elokuvassa Starship Troopers - Universumin sotilaat (Starship Troopers, 1997). Tarina futuristisesta sotilasjoukosta, joka aloittaa tähtienvälisen sodan ”Bugs” -nimisen hyönteislajin kanssa kiehtoi Verhoevenia juuri osuvana väkivallan analyysinä. Elokuvan tuotantoryhmä koostui pitkälti jo Robocopin (1987) teossa olleista: Jon Davison palasi tuottajaksi, Edward Neumeier muokkasi käsikirjoituksen romaanin pohjalta, Phil Tippet ja Craig Hayes vastasivat erikoistehosteista ja Basil Poledouris kutsuttiin jälleen säveltäjäksi. Oman leimansa elokuvaan toivat sen nuoret ja seksikkäät näyttelijät Casper van Dien, Denise Richards ja Dina Meyer, jotka ovat sittemmin vajonneet kukin ö-luokan televisiosarjojen ”tähtikasvoiksi”.

Satiirinen räiskintäelokuva meni aikalaiskriitikoilta täysin ohi. Militarismin ihailusta syytetyn Verhoevenin näkemys ymmärrettiin väärin, eikä elokuva löytänyt taiteellista (tai liiemmin taloudellistakaan) vastakaikua Yhdysvalloista.  Tympeimmillään Starship Troopers ohitettiin nihilistisenä tusinatuotteena, vaikka se viljelee varsin nokkelasti viitteitä sotapropagandan historiaan. Toisen maailmansodan uutiskuvien lisäksi esimerkiksi Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935) näkyy elokuvan symboliikassa.

Verhoevenin uraa ajatellen on tavallaan sääli, että hän pyrki seuraavalla elokuvallaan turvaamaan asemansa Hollywoodissa. Tuloksena syntyi uran heikoin ja tylsin elokuva, intohimoton Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man, 2000). Hämmentävän pinnallinen tieteiselokuva ei sisällä tekijälleen tyypillistä sarkasmia tai poliittista satiiria vaan sen suoraviivainen tavanomaisuus suorastaan huokuu tyhjyyttä. Elokuva varioi kiinnostavasti H.G. Wellsin kirjaa Näkymätön mies (The Invisible Man, 1897), mutta käyttää vanhaa tarina-aihiota lopulta vain lähtöideana.

Elokuvan teilanneissa ensi-ilta-arvioissa takerruttiin Kevin Baconin esittämään päähenkilöön metaforana koko elokuvasta: "kaikki se, mikä muka merkitsee jotakin, on pinta ja ehdottomasti sen syvyydettömyys". Hollow Man onnistui kuitenkin siinä missä Starship Troopers ja Showgirls olivat epäonnistuneet, elokuvasta tuli kaupallinen menestys ja se tuotti maailmanlaajuisesti lähes 100 miljoonaa dollaria voittoa. Persoonattoman elokuvan tunnistaa auteur-ohjaajansa teokseksi vain seksillä ja väkivallan marinoidusta tyylittelystä.

2000-luvun alkuvuosina Verhoevenille tarjottiin Hollywoodin suurilta studioilta useita liukuhihnajatko-osia ohjattavaksi. Hän kuitenkin viisasti torjui rahakkaat tarjoukset ja päätti vetäytyä hetkeksi sivuun elokuvateollisuudesta. Hiljaisina vuosina hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa kirjoittamalla omaleimaisen kirjan Jeesuksen elämästä.

Hollow Mania tehdessä Verhoeven oli menettänyt ohjaajan valtansa lopullisesti Hollywoodin studiojätille, joten saadakseen näkemyksellisyytensä takaisin hän näki Eurooppaan paluun mahdollisena. Onneksi omilla ehdoilla toteutettavaan elokuvahankkeeseen löytyi ymmärtäjiä ohjaajaan synnyinmaassa, jossa Verhoevenin arvostus oli muuttunut ristiriitaisesta ylistävään. Vuosituhannen vaihteessa hänet oli jo palkittu vuosisadan merkittävimpänä hollantilaisena elokuvaohjaajana.

Mestarillinen kotiinpaluu - Black Book (2006)

Toisen maailmansodan tositapahtumiin pohjautuva Black Book (Zwartboek, 2006) merkitsi ohjaajan komeata kotiinpaluuta 20 vuoden tauon jälkeen. Elokuvan tarina oli syntynyt Verhoevenin päässä jo 30 vuotta aikaisemmin, jolloin hän teki käsikirjoittaja Gerald Soetemanin kanssa taustatutkimusta elokuvaan Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Black Book kertoo Hollannin ristiriitaisesta asemasta 1940-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Verhoeven kuvaa miehityshallinnon ja vastarintaliikkeen toimintaa sekä naisten asemaa näiden välissä. Kun natsien valta miehitetyillä alueilla päättyi, lukuisia naisia ajeltiin kaljuksi tai  ammuttiin tylysti vihollisen kanssa veljeilystä syytettyinä. Verhoevenin tapa kertoa tarina on ajoittain shokeerava, mutta myös pelkäämättömän rehellinen. Elokuvan loppupuolella hän ei epäröi esittää maanmiehiään sadisteina.

Black Bookilla Verhoeven palautti uskon kykyihinsä klassisena tarinankertojana. Mestarillinen elokuva on samanaikaisesti kaunis ja järkyttävä teos ihmisen sietokyvystä, toivosta ja selittämättömästä pahuudesta toisen maailmansodan synkkinä loppuhetkinä. Verhoevenin uran kirkkaimpiin saavutuksiin kuuluvan elokuvan pääosassa nähdään upea Carice van Houten, jonka antaumuksellinen roolisuoritus tekee elokuvan päähenkilöstä moniulotteisuudessaan vahvan selviytyjän. Muissa rooleissa Waldemar Kobus piirtää hyytävän natsihirviön muotokuvan. Verhoevenille tyypillisesti elokuvassa on paljon alastomuutta, mutta runsas paljastelu ei tällä kertaa ole itsetarkoituksellista tai sensaatiohakuista, vaan se palvelee olennaisesti Soetemanin yhdessä Verhoevenin kanssa kirjoittamaa tarinaa.

Haagissa autenttisilla kuvauspaikoilla tehty elokuva kärsi koko tuotannon ajan budjettiongelmista, mutta valmistuttuaan siitä tuli juhlittu festivaalihitti ja ansaitusti näkyvin kansainvälinen hollantilaiselokuva vuosiin. Kiistanalainen ohjaaja oli saanut karkoitettua epäonnistumisen viitan harteiltaan.

2010-luvulla Verhoeven on ollut erityisen kiinnostunut uusista elokuvan kerrontakeinoista ja cross-media -innovaatioista. Miehen lyhyt kokeellinen videoprojekti The Entertainment Experience (2011) saattoi olla tekijälleen tärkeä välietappi, mutta jäi elokuvapiireissä lähes huomiotta.

74-vuotiaana Verhoeven on yhä aktiivinen ja uusista tuulista kiinnostunut elokuvantekijä, vaikkakin tuotantotahti on ymmärrettävästi hiipunut. Tällä hetkellä esituotannossa on historiallinen draamaelokuva De stille Kracht, joka toivottavasti valmistuu vielä jonain päivänä.

"It's still difficult if you are an European director and your first language is not English to be exactly aware what the nuances of the American language are. Even after fifty, sixty years you are basically kind of a little bit retarded there." - Paul Verhoeven

Lopunajan kuvia ja uuden aallon pärskeitä

Terveiset Tampereelta! Pohjoismaiden vanhimman lyhytelokuvafestivaalin keskiössä olivat tänä vuonna mm. oman retrospektiivinsä ansainneet lyhytelokuvan puolestapuhujat, itävaltalainen dokumenttirunoilija Michael Clawogger ja vastikään lyhytelokuvasta väitöskirjan julkaissut elokuvaohjaaja Saara Cantell Vähemmän tunnetuista elokuvamaista kuten Virosta, Portugalista ja Nepalista oli nähtävillä otos maiden lyhytelokuvan parhaimmistoa. Perinteisesti kotimaiseen ja kansainväliseen kilpailuun jaettu festivaali tarjosi viiden päivän ajan paitsi uutta ja innostavaa elokuvataidetta maailman eri kolkista, myös arkiston hartaasti varjeltuja aarteita. Queerscenes -ohjelmisto valaisi homo- ja lesboelokuvan nykytilaa ja End of Days -sarja avasi näkökulman maailmanlopun tunnelmiin.

Oma festivaalini kulki pitkälti kotimaista kilpaa seuraamalla, mutta onnistuin näkemään myös Saara Cantellin retrospektiivin sekä ohjaajan Carte Blanchen, joka harmikseni oli koottu hitusen liikaa samantyyppisistä komedia-aineksista. Lisäksi filkkareilla oli mahdollista kokea harvinainen, varhaisen tanskalaisen elokuvan mykkäklassikko, Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918).

Kilpasarjojen taso tuntui puhututtavan elokuvaväkeä, mutta tänä vuonna onneksi enemmän kiitettävässä sävyssä kuin aiempina vuosina. Omalle kohdalleni kotimainen kilpasarja esitteli paljon jo aiemmin nähtyä, mutta myös joitakin uusia tuttavuuksia, valioteoksina Veli Granön runollinen lyhytdokumentti Profeetta (2011) sekä Antti Heikki Pesosen Risto Jarva -palkinnon ansaitusti pokannut lyhytfiktio Korsoteoria (2012). Jo aiemmin näkemistäni kotimaisista lyhyt- ja dokumenttielokuvista erityishuomion ansaitsevat huhtikuun lopulla elokuvateatteriensi-iltansa saava rokumentti Kovasikajuttu (2012), Paula Korvan sympaattinen kyläkauppadokkari Hypermarket Nation (2011) sekä Ville Suhosen hyytävä vankileiridokumentti Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011).

 Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012) kruunattiin Tampereen elokuvajuhlien Risto Jarva -palkinnolla, kotimaisen kilpailun erikoispalkinnolla sekä nuorisotuomariston kunniamaininnalla.

Sysimustalla huumorilla ryyditetty Korsoteoria, jonka dialogi on todellinen onelinereiden runsaudensarvi, oli kuitenkin festivaalin ykköselokuva. Lyhärin rujon rakastettavan maailman tunnusti myös Risto Jarva -palkinnon tuomaristo, joka tiivisti näkemänsä tyhjentävästi: "Käsikirjoittaja ja ohjaaja kertoo tarinan sieltä missä rikkaus ei ole rahaa, mutta taloudellinen ahdinko on jatkuvasti läsnä. Tämä elokuva naurattaa ja sattuu. Niin kuin vanha sanonta kuuluu: ”Pitää jaksaa nauraa vaikka sydän märkänis”. Tai elokuvaa vapaasti lainataksemme: Palkittava elokuva iskee kuin K-juna raiteella seisovaan lehmään." Kaikki kotimaisen kulttielokuvan ainekset on siis kasassa!

Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918)

Avaruuslaivan (Himmelskibet) näkeminen Pink Floyd -tribuuttiyhtye PULSEn säestämänä oli myös jotakin mitä ei ehkä hetkeen tule kokemaan.Himmelskibetin pasifistinen tieteistarina sai yhtyeen käsittelyssä astetta melankolisemman ja hetkittäin psykedeelisemmän ilmeen, eikä ihme, sillä elokuvan ääniraidalle viljeltiin suoria viitteitä progressiivisen rockin ikivihreistä Shine on You Crazy Diamondista ja Echoesista. Elokuva itsessään on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Hämmentävän modernilla ajatusmaailmalla ladatun science fiction -eepoksen voi kiistatta lukea mykkäelokuvan klassikoksi.

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 2

Paul Verhoevenin ensiaskeleet Yhdysvalloissa olivat hapuilevat. Yhdessä pitkäaikaisen työtoverin Gerald Soetemanin kanssa käsikirjoitetusta Lihaa ja verta -elokuvasta (esitetty Suomessa myös nimellä Tuliset miekat) (Flesh+Blood, 1985) tuli miehen ensimmäinen englanninkielinen ohjaustyö. Kokonaan Verhoeven ei vielä Eurooppaa hylännyt, sillä elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan Espanjassa ja tuotannollista apua tuli paitsi Yhdysvalloista, myös yllättäen Hollannista. Yhdysvaltalais-espanjalais-hollantilaisena yhteistuotantona syntyneen elokuvan tuottajaksi valikoitui Spettersissä (1980) tuotantopäällikkönä toiminut Gijs Versluysin, jonka kanssa Verhoeven otti yhteen aktiivisesti koko elokuvanteon ajan. Versluys koitti säästellä budjettiratkaisuissa, jotka eivät miellyttäneet ohjaajaa.

Tyylillisesti Verhoeven teki paluun Floris-tv-sarjan maisemiin, mutta maustoi poikamaista seikkailuaan annoksella väkivaltaa ja brutaaleja veritekoja. Keskiajan ja renenssanssin murroskautta armottomasti kuvaavasta taistelutarinasta tuli rosoisen mahtipontinen elokuva, jonka keskeinen inspiraation lähde oli Sam Peckinpahin western Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969). Tuotannollisesti Lihaa ja verta oli alusta alkaen kompleksinen. Ongelmia esiintyi niin Verhoevenin yhä enemmän improvisaatioon pohjautuvasta ohjauksesta, rahasta kuin casting-prosessista. Elokuvan pääosaa esittäneestä Rutger Hauerista oli tullut 1980-luvun alussa Hollywoodissa nouseva tähti Blade Runnerin (1982) myötä, joten hän oli ammentanut unelmakaupungista diivan elkeitä. Aiemmin erittäin läheiset Verhoeven ja Hauer ajautuivat elokuvaa tehdessä ilmiriitaan, jonka jälkeen he eivät ole enää tehneet töitä yhdessä. Kokemattoman tuottajan päänvaivaksi nousi myös kokonaisbudjetti, joka lopulta paukkui peräti 6,5 miljoonaan dollariin. Uutiset lippuluukulta tyrmäsivät: Verhoevenin ensimmäisestä amerikkalaisesta elokuvasta tuli floppi.

Turvatakseen toimeentulon Hollywoodissa Verhoeven ohjasi jakson Last Scene (1986) televisiosarjaan Liftari (The Hitchhiker, 1983-87, 1989-91). Televisiolle tehty ohjaustyö sai poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä ja positiivinen vastaanotto edesauttoi ratkaisevasti ohjaajan etenemistä kohti suuren budjetin valtavirtaelokuvia. Lopullinen läpimurto elokuvia seuraavan maailman tietoisuuteen olikin ultraväkivaltaisen tieteistoimintaelokuvan ja mustaa huumoria pulppuavan yhteiskuntasatiirin pelottomasti yhdistänyt Robocop (1987). Edward Neumeierin ja Michael Minerin käsikirjoitus oli kiertänyt Hollywoodissa ohjaajalta toiselle, niin David Cronenberg kuin Alex Cox olivat hylänneet sen. Verhoevenkaan ei aluksi löytänyt tarinasta mitään poikkeuksellista, kunnes Neumeier ja Miner kuvailivat elokuvaa kromilla ja verellä päällystetyksi Frankenstein-variaatioksi. Verhoeven innostui elokuvan liberaalista komiikasta ja tulkitse itse tarinaa vertauskuvalliseksi, kierolla huumorilla höystetyksi Jeesus-kuvaelmaksi.

Lopulta 13 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti massiiviset 53 miljoonaa dollaria tuottaja Jon Davisonin ja Verhoevenin riemuksi. Elokuvan realistinen väkivaltakuvaus ei tosin nostattanut ilonkiljahduksia sensuuriviranomaisissa sen enempää Yhdysvalloissa kuin Euroopassakaan. Motion Picture Association of American (MPAA) ikärajaseulan Robocop läpäisi vasta kymmenien leikkausversioiden jälkeen. Vielä ikävemmin elokuvalle kävi Suomessa, sillä poikkeuksellisen ankaran videolain vallitessa elokuvaa pidettiin nuorisoa turmelevan raaistavana ja sitä leikattiin peräti noin kymmenen minuuttia videojulkaisua varten 1980-luvun lopulla. Paradoksaalista tilanteessa oli se, että vain muutamaa vuotta myöhemmin elokuva oli luvallista esittää lähes leikkaamattomana televiossa (10.11.1992, Kolmoskanava).

Robocop on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Pari tarpeetonta jatko-osaa ja televisiosarjoja poikinut elokuva oli hollantilaissyntyisen ohjaajan todellinen käyntikortti Hollywoodin seurapiireihin. Yhdysvaltoihin parempien elokuvantekomahdollisuuksien perässä muuttaneesta Verhoevenista tuli Robocopin myötä mainstream-ohjaaja, mutta mikä olennaista, hän ei antanut yhteiskuntakritiikin unohtua.

Oli selvää, että Robocopin menestyksen jälkeen Verhoeven oli kysytty mies Hollywoodissa. Tuottajat lähestyivät häntä innokkaasti mitä eri tasoisimmilla käsikirjoituksilla. Yksi lähestyjistä sattui olemaan myös 1980-luvun ehkä kuuluisin elokuvatähti Arnold Schwarzenegger, joka omisti filmausoikeudet Ronald Shusettin ja Dan O'Bannonin poikkeukselliseen tieteiselokuvakäsikirjoitukseen. Tarinan olivat muokanneet Shusett ja O'Bannon yhdessä Jon Povillin kanssa, mutta teksti pohjautui Philip K. Dickin science fiction -novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966). Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Verhoeven innostui Schwarzeneggerin ehdotuksesta ja miehet alkoivat puuhata massiivista Total Recall - Unohda tai kuole (Total Recall, 1990) -elokuvaa Carolcon Mario Kassarin ja Andrew G. Vajnan toimiessa tuottajina. Käyttöön saatiin silloin megalomaaniset 65 miljoonaa dollaria. Marsiin pitkälti sijoittuvan elokuvan kuvaukset hoidettiin lähes kokonaan Meksikossa, jossa kuvausolosuhteet kävivät ajoittain täysin mahdottomiksi. Schwarzeneggeria lukuun ottamatta koko tuotantoryhmä sairastui mm. ruokamyrkytykseen, mikä johtui kuvauspaikkojen ruoansäilytysfasiliteettien puutteellisuudesta. Total Recall valmistui blockbuster-ajatuksen turvin kesäksi 1990, ja sen valtavasta promootiosta piti huolen päätähti Schwarzenegger. Markkinointi kannatti, sillä elokuva tuotti reippaasti yli 260 000 000 dollaria ja sen ylenpalttinen taloudellinen menestys teki sen tekijöistä miljonääriä.

Ilmestyessään Total Recall - unohda tai kuole otettiin vastaan ristiriitaisesti. Osa kriitikoista koki ettei elokuvan mässäilevä väkivalta ja obskyyri huumori olleet tasapainossa. Verhoevenia nälvittiin väkivallan glorifioinnista ja moni koki, että taitava ohjaaja oli jäänyt Schwarzeneggerin kaltaisen megatähden varjoon luovissa ratkaisuissa. Totta onkin, että Verhoevenille ominainen yhteiskuntasatiiri on Total Recallissa hillitympää ja huomaamattomampaa.

Elokuvan puolustajat vertasivat Total Recallia modernin tieteiselokuvan klassikkoon, Blade Runneriin, joka Verhoevenin elokuvan tavoin pohjautui Philip K. Dickin alkuperäisteokseen. Elokuvissa onkin kieltämättä yhtenäistä esimerkiksi ihmisen minuutta käsittelevä tematiikka, mutta siinä missä Blade Runner on tyylikäs tieteisdekkari, on Total Recall kovaksikeitetty, lopulta väsyttävänkin suoraviivainen toimintarymistely. Elokuvan ylitseampuva väkivaltaisuus oli kaupallista menestystä ajatellen onnistunut markkinointikikka, mutta ensimmäistä kertaa urallaan Verhoeven syyllistyi ruumiilla mässäilyyn ilman vahvaa taiteellista perustelua.

Robocopin ja Total Recallin menestyksen turvin Verhoeven oli 1990-luvun alkuun tullessa noussut Hollannista Hollywoodin menestyneimpien ohjaajien joukkoon. Kaupallisen menestyksen kruunaama kuherruskuukausi  jatkui vielä yhden elokuvan verran, joka valmistui sensaatiomaisen kohun saattelemana (Basic Instinct - vaiston varassa/Basic Instinct, 1992).

Jatkoa seuraa...

The Secret of NIMH - animaation taikaa

1980-luvulle tultaessa amerikkalainen animaatioelokuva oli melkoisessa murroksessa. Disneyn tuotantotahti oli pitkän animaatioelokuvan saralla hiljentynyt merkittävästi Walt Disneyn (1901-66) kuoleman jälkeen ja legendaarisen tuotantoyhtiön panos pitkän animaatioelokuvan saralla nojasi vahvasti Topin ja Tessun (The Fox and the Hound, 1981) varaan. Sattumalta juuri tuotannollisesti riitaisan Topin ja Tessun ollessa tekeillä Disneyn palveluksesta oli eronnut runsaslukuinen joukko ansioituneita animaattoreita. Disneyltä lähteneiden porukassa olivat mm. lahjakkaat Don Bluth (s.1937-), Gary Goldman (s. 1944) ja John Pomeroy (s. 1951-), jotka kokivat arvostuksen puutetta suuren tuotantoyhtiön leivissä. Bluth koki myös, että Disneyn piirroselokuvien laatu oli 1970-luvun aikana laskenut. Ystäväkolmikko perusti oman animaatiostudionsa Don Bluth Productionsin, jonka oli määrä syventää perinteisen piirrosanimaation ilmaisua.

Don Bluthin pitkän elokuvan esikoisohjauksena syntyi teos nimeltä NIMH - Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH, 1982), joka perustuu Robert C. O’Brienin kirjaan Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat (Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, 1971 – suomennos 1977). Bluth oli tutustunut alkuperäisteokseen jo työskennellessään Disneyllä ja tarjottuaan tuloksetta sitä animaatiojätille, hän hankki kirjan filmatisointioikeudet itselleen. Kirjan adaptaatio elokuvaksi syntyi animaattori-käsikirjoittajien yhteisvoimin. Ohjaaja Bluth, tuottajat Goldman ja Pomeroy sekä animaattori Will Finn keskittyivät elokuvassa hiirirouvan tarinaan ja jättivät kirjassa vahvemmin esillä olevat rotat taustalle. Elokuvaan tuotiin myös vahvasti mystiikkaa ja fantasiaa, jotka kuvitettiin taidokkaasti moniulotteisella tekniikalla. Valojen ja varjojen, ilon ja epätoivon vuoropuhelu toimiikin animaatiossa mestarillisesti. Saavuttaakseen tavoitellun animaatiosyvyyden piirrostekniikassa käytettiin työläitä metodeja.

Kesken tuotannon Frisbee-heittokiekkoja valmistava yritys otti yhteyttä Don Bluth Productionsiin ja vaati oikeustoimien uhalla kirjan päähenkilön nimen vaihtamista.  Alun perin elokuvan nimeksi oli tulossa Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, mutta nimenvaihdoksessa Frisby vaihdettiin onnistuneesti Brisbyksi. Uuvuttavan uusintanauhoitusten sarjan ja tekniikaltaan raskaan äänileikkauksen jälkeen elokuva valmistui nipin napin vaaditussa aikataulussa.

Dramaattinen tarina kertoo leskeksi jääneestä peltohiiriäidistä, Brisbystä, jonka täytyy kerätä rohkeutensa ja uhmata sekä ihmisiä, eläimiä ja luontoa pelastaakseen perhettään uhkaavan vaaran. Vaarat vaanivat maalaisidyllissä, josta tarina lähtee liikkeelle.

Yhdysvalloissa The Secret of NIMH tuotiin elokuvateattereihin kesällä 1982, mikä koitui sen taloudellista menestystä ajatellen kohtalokkaaksi. Samana kesänä ensi-iltaan rynnisti Steven Spielbergin koko perheen tieteisfantasia E.T. – The Extra-Terrestrial, joka jätti muut elokuvat totaalisesti varjoonsa. Aikalaisarvioissa Rouva Brisby sai kuitenkin kiittävän vastaanoton. Elokuva sai kehuja kauniista animaatiosta, vauhdikkaasta tarinasta sekä erityisesti siitä, että se oli aidosti kiinnostava myös aikuiskatsojista. Visuaalisesti upean elokuvan täydentää hyvä casting. Ääninäyttelijöinä kuullaan mm. Brisbynä uskottava Elizabeth Hartman, Nicodemuksena vahva Derek Jacob sekä koominen Dom DeLuise.

Suomen elokuvateattereihin NIMH - Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa saatiin joulupäiväksi 1982. Valtion elokuvatarkastamo langetti sille ikärajan K10, mikä aikuiskatsojien onneksi suojasi sen vaivaannuttavalta dubbaamiselta.

Don Bluthin ura jatkui lupaavissa merkeissä Rouva Brisbyn jälkeen. Vuonna 1985 hän perusti Sullivan Bluth Studiosin ja solmi hedelmällisen yhteistyön Steven Spielbergin kanssa. Bluthin seuraavat ohjaustyöt, rakastettu Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986) ja esihistoriallinen seikkailu Maa aikojen alussa (The Land Before Time, 1988) nousivat valtavaan suosioon ja poikivat lukuisia jatko-osia. Spielbergin tuottamien menestysanimaatioiden seurauksena Bluthin tuotantoyhtiöstä kasvoi alansa suurin animaatiostudio.

Aiemmasta menestyksestä huolimatta 1990-luku ei ollut kuitenkaan Bluthin vuosikymmen. Sen koommin Rokkikukko (Rock-A-Doodle, 1992) kuin Peukalo-Liisakaan (Thumbelina, 1994) eivät vakuuttaneet katsojia tai kriitikoita. Oscar-ehdokkuuksille päässyt Anastasia (1997) oli taiteellisesti kunnianhimoinen projekti, jonka onnistumisen turvin Bluth pääsi toteuttamaan pitkään kaavailemaansa post-apokalyptistä tieteisanimaatiota Titan A.E. (2000) Foxin animaatiostudiolle. Perinteisen piirrosanimaation ja digitaalisen tietokoneanimaation uusia uria luoneesta tieteisseikkailusta tuli kohtalaisen hyvästä kriittisestä vastaanotosta huolimatta floppi lippuluukulla. Huonon markkinointistrategian seurauksena katsojat eivät tienneet onko elokuva suunnattu aikuisille vai lapsille, ja lopputulos oli katastrofaalinen tuotantoyhtiölle.

Rouva Brisbyn ja Fievelin taiteellisen onnistumisen johdosta Don Bluthista tuli kuitenkin amerikkalaisen animaatioelokuvan pieni suuri mies. 1980-luvulla hän nousi varteenotettavaksi haastajaksi jopa Disneyn animaatioimperiumille. Ehkä kilpailuasetelman seurauksena Disneyn leirissä herättiin tilanteeseen ja Pienen merenneidon (The Little Mermaid, 1989) myötä alkoikin suuryhtiön renessanssi laatuanimaation tekijänä.

On sääli, että Bluthin parasta elokuvaa ei ole Suomessa nähty vuosikymmeniin, ei sen koommin televisiossa kuin DVD:nä. Ehkä tästä johtuen The Secret of NIMH tuntuu tänä päivänä kadonneelta animaatioaarteelta, josta puhuvat lähinnä elokuvan aikanaan videolta tai televisiosta nähneet. Ajaton taideteos on nimittäin vuosikymmenensä paras amerikkalainen animaatio.

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 1

Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki ovat olleet kiistanalaisia, jopa paheksuttuja tekijöitä, joiden taiteesta on kuitenkin tullut ikuista. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.

Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven syntyi Amsterdamissa opettajaisän ja hatuntekijääidin perheeseen vuonna 1938. Toisen maailmansodan puhjettua perhe muutti Haagiin, keskelle natsi-Saksan sotakoneistoa. Arkipäivän näkymään kuului natsien hirmutekojen raadollisuus. Väkivaltaiset näyt kuolleista ruumiista ja palavista taloista juurtuivat nuoren pojan muistiin. Jatkuva vaarantuntu ja pelko väistyivät vasta maailmansodan päätyttyä.

1950-luvulla Verhoeven kiinnostui amerikkalaisista elokuvista ja sarjakuvista. Ei aikaakaan, kun hän tuotti jo omia tarinoita ja piirroksia. Vuosikymmenen lopulla Verhoeven lähti Leidenin yliopistoon opiskelemaan, pääaineinaan matematiikka ja fysiikka, mutta suurimmaksi kiinnostuksenkohteeksi nousi elokuvien tekeminen. Onneksi liberaalit opiskelijapiirit mahdollistivat elokuvailmaisuun keskittymisen opintojen ohessa. Vuosien 1960-65 aikana Verhoeven valmisti lyhyt- ja dokumenttielokuvia paitsi Leidenin yliopiston elokuvakerhossa, mutta myös suorittaessaan asepalvelusta. Armeijan jälkeen Verhoeven hylkäsi matemaattisen uransa, tohtorintutkinnosta huolimatta, keskittyen kokopäiväisesti audiovisuaaliseen alaan.

Menestystä seurasi nopeasti, sillä Hollannin televisiolle tehty dokumentti Portret van Anton Andriaan Mussert (1968) oli taiteellinen menestys ja sitä seuranneesta 12-osaisesta historiallisesta seikkailusarjasta Floris (1969) tuli suuri kaupallinen onnistuminen. Televisiosarjan kautta Verhoevenin vakionäyttelijäksi nousi nuori ja lupaava Rutger Hauer, joka myöhemmin nousi Hollywoodissa maailmanmaineeseen Verhoevenin tavoin. Floriksen kautta Verhoeven ystävystyi myös käsikirjoittaja Gerard Soetemanin kanssa ja miehistä tuli olennainen työkaksikko seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Pitkän fiktioelokuvan pariin Verhoeven sukelsi railakkaalla seksikomedialla Mitä näenkään?! Mitä näenkään?! (Wat zien in, 1971), joka kertoo tarinan kahden prostituoidun elämästä 70-luvun alun syntisessä Amsterdamissa. Kaupungin ydinkeskustassa ja punaisten lyhtyjen alueella kuvattu elokuva ei saanut kriitikoita puolelleen, eikä lopputulos tyydyttänyt ohjaajaa, mutta elokuva keräsi teatterilevityksessä reippaasti yli 2 miljoonaa katsojaa. 1970-luvun alussa Verhoeven ja elokuvaaja Jan de Bontin aloittivat pitkän ja hedelmällisen yhteistyön.

 Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973)

Tekijäjoukon kansainvälinen läpimurto tuli seuraavan elokuvan, Jan Wolkersin romaaniin pohjautuvan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973) myötä. Mestarillisesta elokuvasta tuli ilmiö Hollannissa, jossa se keräsi kaikkien aikojen katsojaluvut (3,3 miljoonaa katsojaa!). Tyylillisesti ranskalaisen uuden aallon elokuvat mieleentuova Turkkilaisia makeisia on kertomus Olga Stapelsin (Monique van de Ven) ja Eric Vonkin (huikean intensiivinen Rutger Hauer) emotionaalisesti tuhoavasta rakkaustarinasta. Se on samalla myös valaiseva ajankuva 1970-luvun Hollannista ja näkemyksellinen tulkinta hippiaikakauden vapaan seksin jälkeisestä tragediasta. Dokumentaarista elokuvakerrontaa hyödyntävä teos muutti 1970-luvulla koko maailman käsityksen hollantilaisesta elokuvasta. Verhoevenin maineikas elokuva nousi yllättäen brutaaleista kohtauksista ja alastomuudesta huolimatta jopa Oscar-ehdokkaaksi, tavoitellessaan parhaan ulkomaisen elokuvan palkintoa vuonna 1974. Vuosituhannen vaihteessa se valittiin 1900-luvun parhaimmaksi hollantilaiseksi elokuvaksi. Omapäinen teos on edelleen hurjaa katsottavaa, jopa aikoinaan kohutut seksikohtaukset ravistelevat yhä realistisessa paljastavuudessaan. Elokuvan ahdistava ilmapiiri on persoonallisuudessaan mieleenpainuva.

Verhoevenin seuraavaan ohjaustyön, Keetje Tippel (1975), myötä selvisi lopullisesti tekijänsä halu tehdä provokatiivisia elokuvia. Taiteellisten ja taloudellisten paineiden kärjistyessä ohjaajan elokuvailmaisu meni yhä vahvemmin äärisuuntaan historiallisessa draamassa, jossa nuori Keetje (jälleen Monica van de Ven) ajautuu 1800-luvun köyhälistön edustajana prostituoiduksi. Keetjen tie vie lopulta ryysyistä rikkauksiin ja hän muuttuu itsekeskeiseksi yläluokan rouvaksi. Hollannin historian läpivalaisuna Keetje Tippel herätti laajalti närkästystä ja raju seksuaalisuuden käsittely aiheutti paheksuntaa jopa vapaamieliseksi koetussa maassa. Kaikkien aikojen kalleimpana hollantilaiselokuvana toteutettu tuotanto keräsi lähes 2 miljoonaa katsojaa, mutta ohjaaja Verhoevenin ja tuottaja Rob Houwerin yhteistyö alkoi saada antagonistisia piirteitä menestyksestä huolimatta.

Rutger Hauer elokuvassa Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977)

Keetje Tippelin jälkeen Verhoeven jatkoi historiallisen aiheen parissa eeppisellä sotaelokuvalla Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Erik Hazelhoff Roelfzemanin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva kertoo väkevän tarinan nuorten hollantilaisten vastarinnasta natsimiehityksen vuosina. Teoksen autenttisuus tulee vahvasti esiin siitä, että elokuvan kuvaukset suoritettiin kokonaisuudessaan oikeilla historiallisilla paikoilla. Sodan runtelemassa maassa eläneenä Verhoeven osallistui myös ensi kertaa elokuviensa käsikirjoitusprosessiin, tuottaja Hoewerin satsatessa siihen Hollannin elokuvahistorian suurimman budjetin. Verhoevenin ohjaus on raskaasta aiheesta huolimatta seikkailullisen kepeätä ja suoraviivaisen tehokasta, mikä tekee elokuvasta toiminnallisen viihdyttävän. Odotukset nousivat korkealle paitsi alkuteoksen, myös maan historian takia. Vahinko vain, että kansalliset kriitikot odottivat yhä hollantilaiselta elokuvalta pienimuotoisuutta ja vaatimatonta tyyliä, jollaista Verhoevenin sotaeepos ei edustanut. Teatterilevitykseen elokuva saapuikin kiistanalaisen murskakritiikin saattelemana. Kansainvälisesti Gestapon vihollinen numero 1 otettiin erinomaisesti vastaan ja erityisesti Yhdysvalloista se löysi ymmärtäjänsä, elokuva palkittiin mm. vuoden parhaana ulkomaisena elokuvana Golden Globe -palkinnolla. Hollywood-legendan mukaan erityisesti Steven Spielberg oli vaikuttunut Verhoevenin kompromissittomasta elokuvailmaisusta.

 Pahamaineinen Spetters (1980)

Hollywoodin kutsuvista yhteydenotoista huolimatta Verhoeven jatkoi työskentelyä kotimaassaan, jossa hän rahoitusongelmista johtuen palasi televisioon tekemään tuntisen tv-elokuvan Voorbij, Voorbij (1979), joka oli tyylillisesti jatkoa Gestapon vihollisen sotakuvastolle. Verhoevenin ja tuottaja Houwerin kipeän välirikon takia seuraavan elokuvan tuottajaksi nousi aiemmin vain television puolella työskennellyt Joop van der Ende, joka pyrki parhaansa mukaan takaamaan taloudellisen tuen kiistanalaiselle tekijälle. Eksploitatiivisen väkivaltainen, mustalla huumorilla kuorrutettu nuorisodraama Spetters (1980) aiheutti Verhoevenin tähänastisen uran suurimman yhteiskunnallisen metakan. Jo aiemmin kotimaassaan vastenmieliseksi koettua elokuvaohjaajaa syytettiin homovastaiseksi misogynistiksi sekä seksistiseksi masokistiksi. Julkinen teloitus jatkui lukuisilla Verhoevenin vastaisilla mielenosoituksilla, joita järjestäneet tahot langettivat ohjaajan harteille fasistin ja irstailijan viitan. Spettersin saama mediahuomio hyödytti tosin sen kaupallista menestystä, sillä provokaatiosta kiinnostuneita katsojia löytyi yli miljoona. Ohjaaja itse loukkaantui syvästi kotimaassaan saamastaan kohtelusta ja päätti arvostuksen puutteesta johtuen lopettaa elokuvien tekemisen Hollannissa. Tilannetta tuskin paransi se, että Verhoeven oli Spettersiä tehdessään ajautunut ilmiriitaan myös Hollannin elokuvainstituutin (The Netherlands Film Fund) kanssa, joka käytännössä teki mahdolliseksi elokuvan tekemisen ohjaajan synnyinmaassa.

Vanhan taistelutoverin, Rob Houwerin palauttua tuottajaksi Verhoeven päätti ohjata vielä yhden elokuvan synnyinmaassaan. Tunnetun hollantilaiskirjailija, Gerard Reven romaaniin pohjautunut De vierde man (1983) oli hyppäys jännityselokuvan pariin. Tarina kertoo kylmäverisestä naisesta, joka on oletettavasti tappanut rakastajansa. Verhoevenin moderni film noir on ladattu täyteen vainoharhoja, mystisiä visioita ja oudoilta vaikuttavia tapahtumia, jotka nivoutuvat maagisesti yhteen. Seksuaalinen kuvasto, tunne-elämyksien ristiriitaisuudet ja umpikieroutuneet pakkomielteet kumpuavat pitkälti Verhoevenin käsityksestä katolisesta uskosta.

Eroottisesti latautunut tyylikäs trilleri menestyi kohtalaisesti Hollannissa, mutta paremman vastaanoton se sai Yhdysvalloissa, jossa siitä tuli kulttiklassikko. Myöhemmin Verhoeven palasi samaan eroottisen trillerin tyylilajiin menestyselokuvallaan Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct, 1992). 1980-luvun puolivälin lähestyessä ohjaaja teki odotetun päätöksen ja jätti synnyinmaansa. Verhoevenin ohella Hollywoodiin matkasivat myös miehen vakiokuvaaja Jan de Bont, De vierde manissa (sekä Gestapon vihollinen numero 1 ja Spetters -elokuvissa) pääosaa näytellyt Jeroen Krabbé sekä jo aiemmin Hollannin taakseen jättänyt Rutger Hauer.

Jatkoa seuraa...

Kuinka monta on vielä jäljellä?

Finnkinon elokuvateatterit vuodelta 1997.

Jumping the Musical Shark eli onko Yes Please! -levystä muuhunkin kuin tuopinaluseksi?

Missä vaiheessa yhtyeistä ja artisteista tulee itsensä irvikuvia? Milloin he putoavat kuolemattomien rock-ikonien valtaistuimelta tavallisten kuolevaisten joukkoon?

David Bowie oli 1970-luvun pop-renessanssin kuningas, joka loihti hallitsemansa vuosikymmenen aikana mestariteoksia paitsi teatraalisen glamrockin, kokeellisen avantgarde(popi)n, krautrockin, folkin kuin peräti sinisilmäsoulinkin saralla. 1980-luvulla Bowien voittokulku alkoi valitettavasti hyytyä kaupallisen miellyttävyyden noustua luovuuden edelle vuosikymmenen puoliväliin tultaessa. Pöyhkeydessään tyhjäpäinen Tonight (1984) ja vuotta myöhemmin seurannut karmaiseva Mick Jagger -duetto Dancing in the Streets (1985) ovat oivallisia esimerkkejä taiteellisesta itsemurhasta. 1990-luvun puolivälissä tatuointeihin ja lävistyksiin ihastunut Bowie joutuikin tekemään hartiavoimin töitä, jotta sai manattua 80-luvun korporaatiopoppari-imagonsa manan majoille. Konseptilevy Outside (1995) ja drum'n'bass -vaikutteinen Earthling (1997) olivat komean vieraantuneita levytyksiä, joiden olisi lopulta suonut saaneen enemmän kunniaa. Ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se Let's Dancen (1983) vaaniva peroksiidiblondihaamu, joka ei halunnut ymmärtää Bowien ja Nine Inch Nailsin yhteiskiertuetta, vaan olisi mieluummin kuunnellut suuren yleisön miellyttämiseen tukehtuvaa Modern Lovea kaksi kertaa liian suureen pukuun verhoutuneena.

U2 oli parhaimmillaan tinkimättömällä Warilla (1983) ja kauniin maalailevalla The Unforgettable Firellä (1984), mutta onnistui vastoinkäymisten jälkeen kokoamaan rivinsä ja ennen kaikkea luomaan nahkansa komeasti uudelleen 90-luvulle tultaessa (Achtung Baby, 1991). Sen jälkeen onkin suunta ollut pelkkää alamäkeä, lukuisista yksittäisistä huippubiiseistä (Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me, Beautiful Day, Magnificent) huolimatta. Onneksi sentään megalomaaniset konserttikiertueet ovat olleet audiovisuaalista silmä- ja kuulokarkkia. 

Depeche Mode sai niin traagisia kolhuja Songs of Faith and Devotionin (1993) mielipuolisen vaativan maailmankiertueen jälkeen, ettei yhtye koskaan toipunut aivan ennalleen. Alan Wilderin eron jälkeinen Ultra (1997) on juuri niin hyvä levy kuin Dave Gahanin huumehelvetistä traumatisoituneen trion oli mahdollista saada aikaan.

Progressiivisen rockin puolella "Jump the Shark" -hetkiä ovat olleet ainakin Genesiksen muuntautuminen uraauurtavasta taiderockista Phil Collinsin liidaamaksi juppipopiksi. Raskaan rockin puolella tuskin tarvitsee paljon arvottaa Guns N' Rosesin romahduspistettä... vai pitäisikö sanoa romahduspisteitä? Niin niin, ja mitä ikinä tapahtuikaan Fleetwood Macille? Tai The Clashille Cut the Crapillä (1985)? Kuinka monen mielestä Hot Space (1982) on Queenin kunniallisin hetki? Miksi Hectorin piti levyttää Hectorock 2 (1985) ja heittäytyä lopulta Mestariksi? Eikö CMX lopettanutkaan keikkailua 1999? Onko Happy Mondaysin Yes Please! -levystä (1992) muuhunkin kuin tuopinaluseksi? Ja OK OK, myönnetään New Orderin vielä-kerran-pojat -paluu ilman Hookya tuntuu lopulta aika häijyltä.

Joitakin pop-yhtyeitä sitten taas säälii siksi, että he uransa tärkeimmällä kohdalla pitävät liian pitkän levytystauon joko siksi, että yhtyeen sisäisiin henkilökemioihin on tullut halkeamia menestyksen noustua nuppiin tai sitten yksinkertaisesti siitä syystä, että edeltävä menestyslevy on tyhjentänyt luovuuden pajatson tyhjiin. Esimerkiksi The Human League ei toipunut Daren (1981) menestyskrapulasta kovinkaan kunniakkaasti. Mauttoman kasarikitaroinnin pilaama Hysteria (1984) on vain välähdyksenomaisesti siedettävä levy. Samaan liialliseen kitaroiden painotukseen kaatuu myös sheffieldiläistovereiden ABC:n koko ura täydellisen The Lexicon of Loven (1982) jälkeen.

Mieleen tulee myös Liverpoolin Another Fab Four eli Echo & The Bunnymen, joka tuntui hukanneen paitsi mahdollisuutensa stadionluokan menestykseen, myös luovuutensa mestarillisen Ocean Rainin (1984) jälkeen. Useaan otteeseen studion ovia paukutellut yhtye sai lopulta paineiden ahdistamana viimeisteltyä tylsästi nimetyn Echo & the Bunnymenin (1987), jonka jälkeen bändin ensimmäinen aikakausi päättyikin jo seuraavana vuonna hajoamiseen. Surullisen kuuluisaa, ilman Ian McCullouchia tehtyä Reverberationia (1990) ei kannata tässä yhteydessä edes mainita.

Tämä pitkä introduktio yrittää johdatella myöntämään että jopa minulle henkilökohtaisesti tärkeimmällä ja pitkäaikaisimmalla suosikkiyhtyeelläni, The Curella, on kiistatta ollut oma "Jumping the Musical Shark" -hetkensä.

The Curen tapauksessa koko 1980-luku oli yhtä nousukiitoa, myös kaupallisesti. Jokainen levy myi edeltäjäänsä paremmin ja keräsi toinen toistaan hienommat kritiikit rock-lehdistöltä (ehkä psykedeelistä The Topia lukuun ottamatta). Vuosien 1980-89 aikana yhtye julkaisi kestävimmät albuminsa, joista kuninkaallisin on vuoden 1989 magnus opus Disintegration. Väistämätön tapahtumaketju alkoi kuitenkin hahmottua jo Prayers Tourin (1989) jälkimainingeissa, kun yhtyeen kiistattomaksi keulahahmoksi noussut Robert Smith ei hajottanutkaan yhtyettään, kuten oli alun perin rock-lehdistölle turhankin ahkerasti mainostanut. Glastonburyn festivaalikeikan jälkeen uudistunut kokoonpano julkaisi ensin remix-levyn Mixed Up (1990) ja sen jälkeen vaihtoehtorock-vaikutteisen Wishin (1992), joka nosti yhtyeen kaupallisen aseman huippuunsa. Erityisesti Friday I'm In Love -hitistä tuli uuden teiniyleisön suosikki. Onneksi kuitenkin Wish-albumin singlejulkaisujen kääntöpuolet olivat toinen toistaan timanttisempia kappaleita (A Foolish Arrangement, The Big Hand, This Twilight Garden, Play).

Yhtye menetti kuitenkin luovimman kautensa Wishin suursuosion jälkeisinä vuosina. Bändin rivit rakoilivat (jälleen kerran) ja ex-jäsenen, Lol Tolhurstin masinoimassa oikeudenkäyntiprosessissa ja sen jälkimainingeissa hukattiin lopulta vuosia. Keväällä 1996 ilmestynyt Wild Mood Swings ei miellyttänyt bändin faneja, eikä löytänyt ostavaa yleisöä, sillä se jäi totaalisesti vuosikymmenen puolivälin tienoilla roihahtaneen britpop-huuman jalkoihin. Curesta oli muutaman näennäisen sapattivuoden aikana tullut edellisen vuosikymmenen mustahuuliraato.

Wild Mood Swings on kuitenkin mainettaan parempi levy, sen suurin ongelma on kuitenkin liiallisessa kestossa ja vaikutteiden ylipursuavassa kirjavuudessa (tarjolla niin flamencoa kuin kevyen jazzahtavaa poppia). Round and Round and Roundin ja Returnin kaltaiset väkinäiset pop-ilottelut eivät myöskään istu samaan kokonaisuuteen Wantin, Jupiter Crashin ja Baren majesteetillisuuden kanssa. Haikea Strange Attraction ja riemastuttava Mint Car onnistuvat paljon paremmin väläyttämään Robert Smithin briljanttia pop-taikuutta kuin latteat hittijäljitelmät.

Wild Mood Swingsin pettymyksen nieltyään Smith palasi joukkoineen lähes psykoottisen Pornographyn (1982) ja eeppisellä melankolialla hurmanneen Disintegrationiin synkkyyteen. Lopputuloksena ilmestynyt Bloodflowers (2000) oli ilmestyessään minulle niin odotettu levy, että en vieläkään osaa suhtautua siihen kovin objektiivisesti. Parhaimmillaan Bloodflowers tuntuu yhtyeen kaikkein harkituimmalta ja kypsimmältä levytykseltä, ilman väkinäisiä täyteraitoja. Esimerkiksi uneliaan Out of this Worldin kaltainen kappale kuuluu kiistatta Curen sävellyksellisesti komeimpaan kaartiin. Jäähyväishenkisen levyn olisi jopa jossain määrin suonut jääneen The Curen viimeiseksi levyksi, sillä rehellisesti sanottuna en usko, että Ross Robinsonin pilaama eponyymilevy (2004) ja ailahtelevuudessaan rasittava 4:13 Dream (2008) ovat juurikaan tuoneet yhtyeelle uusia ihailijoita. Eiköhän jokainen nuoremman polven takkutukka ole ennemmin hankkinut Disintegrationin, The Head on the Doorin (1985) tai sitten viettelevät Staring at the Sea (1986) ja Galore (1997) -singlekokoelmat. Niistä löytyy kuitenkin maailmanloppuun saakka enemmän tarttumapintaa kuin The Curen viimeisen vuosikymmenen levytyksellisistä harharetkistä yhteensä. Yhtyeen live-esiintymiset ovat kuitenkin olleet viimevuosina ehkä kehutumpia kuin koskaan. Ennalta-arvaamattomat käänteet (kuten viimekeväinen Reflections-konserttisarja) ovat tehneet melankoliapoppareiden liikkeiden seuraamisesta yhä kiinnostavaa.

Kaikesta tästä narinasta huolimatta olen ikionnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus nähdä Robert Smith, ikityylikäs Simon Gallup, Jason Cooper ja Roger O'Donnell ainakin vielä kerran elävänä. Yhtye, joka on kuitenkin kirjaimellisesti tuonut lohtua ja toivoa kaikkein masentavimpina hetkinä ja osoittanut herkälle nuorelle miehelle, ettei tunteiden osoittaminen ole väärin. Saavathan pojatkin lopulta itkeä, vai mitä Robert?

Kotimaan katsaus

Kiitos kysymästä, vuosi on alkanut suomalaisen elokuvan puolesta varsin mukavissa merkeissä. Yleisö on löytänyt Taru Mäkelän mainion Varasto-komedian (2011), josta palkinnoksi elokuva pokkasi myös Yleisö-Jussin viime sunnuntain Jussi-juhlissa. Alkuvuoden ensi-illoissa on riittänyt (ja riittää) jokaiselle jotakin: esimerkiksi Mika Koskisen dokumenttielokuva Punaisen metsän hotelli (2011) käsittelee metsäteollisuuden häikäilevyyttä valaisevasti ja Petri Kotwican nuorisolle suunnattu Rat King (2012) onnistuu parhaimmillaan olemaan tiheätunnelmainen trilleri. Yllättävin ilahduttaja omalle kohdalleni oli Samuli Valkaman ihastuttava Hulluna Saraan (2012), joka onnistui olemaan romanttisen komedian ongelmallisessa tyylilajissa absurdilla huumorilla kuorrutettu ja visuaalisilla vitseillään palkitseva piristysruiske talven keskelle.

Aku Louhimiehen ennakkoon hyvinkin ristiriitaisia kommentteja kerännyt Vuosaari (2012) saa ensi-iltansa tällä viikolla. Elokuva on tyylillisesti selkeä sisarteos Louhimiehen päätyölle, Paha maa -elokuvalle (2005). Toinen toistaan kiinnostavampia henkilötarinoita niputtava teos ei päästä katsojaa totisesti helpolla, mutta se on aikalaiskuvauksena huikean vaikuttava ja järkyttävän todellinen.

Alkukevään ensi-illoista syvällisen kiinnostuksenkohteita ovat myös Arto Halosen suomalaisen hiihtourheilun likaiseen taustapeliin sukeltava dokumentti Sinivalkoinen valhe (päivitys 20.2.: ensi-iltana siirtynytkin syksylle) sekä Claes Olssonin kansallissotadraama Taistelu Näsilinnasta (ensi-ilta 23.3.). Pirkanmaalta kantautuneiden tietojen mukaan Jukka Kärkkäisen ja JP Passin odotettu punk-dokumentti Kovasikajuttu (2012) saa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa. Toivon mukaan hieno elokuva päätyy kesään mennessä myös elokuvateatterilevitykseen, sillä kyse on inhimillisyydessään riemastuttavasta dokkarista, joka kykenee hämmästyttävän luonnollisella tavalla olemaan tärkeä puheenvuoro suvaitsevaisuuden puolesta.

Viime viikonlopun Jussi-gaala meni joidenkin mielestä liialliseksi politikoinniksi. Itse olen vahvasti eri mieltä, sillä minusta on olennaista, että luovan työntekijät, taiteilijat ja kulttuurin puolestapuhujat ottavat kantaa ajankohtaisiin asioihin. Joonas Saartamon pitkä kiitospuhe oli malliesimerkki esiintymisestä, jossa oikealla tavalla kohtaavat katu-uskottava itsevarmuus, maanläheisyys ja humanismin puolesta kantaaottava sanomallisuus. Olisiko niin, että politikointi närästi vain Niinistön kannattajia, jotka taisivat olla aika paitsiossa Kaapelitehtaalla tuona iltana?

DocPoint jäi tänä vuonna kohdaltani harmillisen vähälle työ- ja hiihtokiireiden (kyllä, Talissa on hyvä hiihtää!) takia, mutta näkemäni elokuvat olivat kyllä sitäkin loisteliaimpia genrejensä valioteoksia. Davis Guggenheimin ohjaama U2-muotokuva From the Sky Down (2011) osoittautui täydelliseksi rokumentiksi Achtung Baby -levyn (1991) merkityksestä U2:n lähimenneisyydelle. Megalomaanisen jenkkipöhön vaivaama yhtye käänsi suuntansa 90-luvun taitteessa kohti muuttuvaa Eurooppaa ja tuloksena oli käänteentekevä pop-klassikko. Guggenheimin tarkka ja visuaalisesti kekseliäs dokumentti kertoi ensisijaisesti Achtung Babyn teosta, mutta se oli samalla myös hieno bändihistoriikki U2:n matkasta kohti uutta nousua. Viimevuotiseen Glastonburyn festivaalikeikkaan hengästyttävästi päättyvä dokkari keräsi harmillisen vähän yleisöä Bio Rexin suureen elokuvateatteriin. Liekö ongelma oli sitten siinä, että elokuva oli julkaistu Suomessa jo jouluna DVD:nä?

Toinen DocPointin ehdoton valioteos oli Kiti Luostarisen kaunis kyläsinfonia Kotona kylässä (2012), joka on runollinen oodi Keski-Suomessa sijaitsevalle Luhangan kunnalle. Kantasuomalaisessa rehellisyydessään puhutteleva dokumentti loi elokuvateatteri Maximiin intensiivisen tunnelman.

Lisäksi:
Rotterdamin elokuvajuhlilla tehtiin viime viikolla suomalaista kulttuurihistoriaa. Festivaalilla esitettiin nimittäin Mikko Niskasen ajaton mestariteos Kahdeksan surmanluotia (1972) alkuperäisessä yli viisituntisessa kestossaan. Kyse oli historiallisesti merkittävästä tapauksesta siksi, että koskaan aiemmin ei ole tuota pitkää televisioversiota esitetty maamme rajojen ulkopuolella. Jörn Donnerin leikkaamaa elokuvateatteriversiota on kyllä esitetty ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja kulttuuritapahtumissa vuosikymmeniä, mutta alkuperäisen version käännöstoimiin ja esityskopion työstämiseen ei ole aiemmin löytynyt yhtä paljon aktiivisuutta kuin nyt. Surmanluotien lisäksi Rotterdamissa nähtiin myös lukuisia Peter von Baghin dokumentteja englanninkielisinä kopioina (mm. Helsinki ikuisesti, Lastuja, Ohjaaja matkalla ihmiseksi: Mikko Niskasen tarina) sekä kotimaisen elokuvahistoriamme viehättäviä ajankuvia kuten Yrjö Nortan musiikkielokuva SF-Paraati (1940) ja Risto Jarvan tulevaisuustutkielma Ruusujen aika (1968). Mikko Niskanen tulee olemaan ajankohtainen myös Suomen televisiossa tänä keväänä, sillä YLE Teema esittää kevään kuluessa merkittävän ohjaajan koko filmografian. Vihdoinkin tulen näkemään Pulakapina (1977) ja Mona ja palavan rakkauden aika (1983) -elokuvat. Sarjan aloittavan Pojat-elokuvan (1962) valmistumisesta tulee muuten kuluneeksi tänä vuonna komeat 60 vuotta!

Lopuksi:
Suomalainen elokuva on näyttävästi esillä myös ensi viikolla alkavilla Berliinin elokuvajuhlilla, jonne tulivat valituksi Timo Vuorensolan Iisakin kirkon lailla valmisteltu, mustalla komiikalla ryyditetty tieteiselokuva Iron Sky (2012, Suomen ensi-ilta 4.4.), Katja Gauriloffin hienon vastaanoton kotimaan kriitikoilta saanut Säilöttyjä unelmia (2012) sekä Jussi Hiltusen pysäyttävä, tositarinapohjainen lyhytdraama Hiljainen viikko (2011).  Päähuomio menee kuitenkin taatusti maailmanensi-illassa näyttäytyville kuunatseille, sillä elokuvan esitysoikeudet on jo ennakkoon myyty peräti 30 maahan.