Suomi 100- ja AVEK 30 -juhlavuodesta on kuin varkain tullut myös suomalaisen lyhytelokuvan menestysvuosi. Kuluvana vuonna suomalaiset elokuvantekijät ovat raivanneet tiensä niin Sundancen, Berliinin kuin Cannesinkin ohjelmistoon. Teemu Niukkasen ohjaama musta komedia Saatanan kanit (2017) läpäisi Sundancen tiukan seulan, taiteen akateemikko Eija-Liisa Ahtila jatkoi kansainvälistä menestystään Berliinissä elokuvallaan Tutkimuksia draaman ekologiasta (2017) ja Teppo Airaksisen draamakomedia Katto (2017) katkaisi 16 vuoden odotuksen Cannesin pääkilpasarjassa lyhytelokuvien saralla pokaten vielä tuomariston kunniamaininnan festivaalin päätteeksi.
Teppo Airaksisen Cannesissa menestynyt Katto (2017)
Lyhytelokuvan kulttuuriviennissä on tapahtunut huomattavia muutoksia viimeisen vuosikymmenen aikana. Hieman kärjistettynä lähtötilanne viime vuosikymmenellä oli, että tuottaja toi kasan DVD-levyjä ja digibeta-nauhoja Suomen elokuvasäätiöön viimeisen tukierän piiskaamana. Saatekirjeessä toivottiin elokuvalle kansainvälistä menestystä maailman elokuvafestivaaleilla ilman tavoitteellista levityssuunnitelmaa tai festivaalistrategiaa. Toista on nykyään, sillä uuden tekijäsukupolven myötä lyhytelokuvankin kentälle on astunut määrätietoinen ja usein jopa kansainvälistä levitystä jo ennalta tunteva joukko. Heille on päivänselvää, että elokuvaa yritetään kansainvälisesti kirkkaimpien elokuvafestivaalien ohjelmistoon. Oma-aloitteisuudesta ja itseohjautuvuudesta on tullut ilahduttavia perusominaisuuksia nuoremman tekijäpolven joukossa. Tästä hyvänä käytännön esimerkkinä se, että enenevissä määrin suomalaisilla lyhytelokuvilla on nykyään myös kansainvälinen myyntiyhtiö levityksen tukena.
Esitysformaattien evoluutiotaistelussa aika on ajanut niin nauha- ja levyformaattien kuin 35-millimetrin filmin ohi. 2010-luvun alkaessa messiaanisen esiintulonsa tehnyt DCP:kin (Digital Cinema Package) elää murrosvaihetta, ainakin jakelumielessä. Lyhytelokuvia esittävät festivaalit ovat viime vuosina siirtyneet enemmistön voimalla definitiivisesti digitaaliseen esittämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvinkin erilaatuiset esitystiedostot vaihtavat omistajaa erilaisten servereiden tai pilvipalveluiden välityksellä. Fyysisten elokuvakopioiden lähettäminen kuriiripalveluiden välityksellä jäänee pian lopullisesti menneeseen.
35 mm -filmiesityksistä on tullut lyhytelokuvan saralla museaalisia aikamatkoja menneeseen. Harvalla elokuvafestivaalilla on enää edes filmiprojektoreita, saati niiden käytön osaavaa henkilökuntaa. Vaaran merkkejä onkin ilmassa siitä, että osa suomalaisen lyhytelokuvan kulttuuriperinnöstä on pian elokuvateatteriesitysten ulkopuolella, digitoinnin keskittyessä pitkään näytelmäelokuvaan.
Selma Vilhusen lyhytelokuvan-Oscar-ehdokkaana historiaa tehnyt Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2011)
Suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälinen menestys on historiallisesti katsottuna nojannut suomalaisen kokeellisen elokuvan ja animaation laajaan tunnettavuuteen. 2010-luvulla myös lyhyt fiktioelokuva on saanut poikkeuksellista kansainvälistä nostetta. Uuden nousuvaiheen käännekohdaksi voidaan tarkentaa Selma Vilhusen komedia Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2011), joka ylsi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana Yhdysvaltain elokuva-akatemian Oscar-ehdokkaaksi talvella 2014. Uuden tekijäpolven esiinmarssista saatiin toki esimakua jo Juho Kuosmasen kansainvälisesti menestyksekkäällä novellielokuvalla Kaupunkilaisia (2008) sekä Cannesin Cinefondation-opiskelijasarjan voittaneella tuntisella Taulukauppiailla (2010). Heidän rinnalleen uuteen, kansainvälisesti menestyksekkääseen tekijäaaltoon voidaan lukea myös Treffit-lyhytelokuvalla (2012) Sundancessa palkittu Jenni Toivoniemi, Hiljainen viikko -elokuvalla (2011) Berliinissä menestynyt Jussi Hiltunen sekä Hamy Ramezan (Viikko ennen vappua (2009), Paratiisin avaimet (2014)), jonka yhdessä Rungano Nyonin ohjaama suomalais-tanskalainen Listen (Kuuntele, 2014) lienee laajimmin levinnyt suomalaisrahotteinen lyhytelokuva koskaan. Syksyyn 2017 mennessä elokuva on nähty lähes 300 kansainvälisellä elokuvafestivaalilla ja maailmanlaajuiset televisioesitykset siihen vielä päälle.
Yllämainitut elokuva- ja tekijäesimerkit ovat lisänneet tekijöiden kansainvälistä näkemyksellisyyttä ja tavoitteellisuutta. On noussut lujatahtoinen ymmärrys siitä, että lyhytelokuvallakin on mahdollista saavuttaa laajaa kansainvälistä huomiota. Suurin osa mainituista tekijöistä on sittemmin näyttänyt kyntensä myös pitkän fiktion taitajina. AVEKin ja Suomen elokuvasäätiön menestyksekäs, miltei 20-vuotinen yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on pysynyt suomalaisten tekijöiden kansainvälistymisen kivijalkana ja taannut laajan kansainvälisen näkyvyyden Suomessa marginaaliin jääville elokuvalle.
Kokeellisen elokuvan ja mediataiteen suurin ilonaihe viime vuosilta on ollut AV-arkin profiilin nousu. Jo vuodesta 1989 toimineen mediataiteen levityskeskuksen runsaat, monipuoliset ja ennen kaikkea taidolla kuratoidut näytössarjat ovat oiva lisä mm. satavuotisjuhlavuoden lukuisissa Suomi-fokuksissa. Kokeellisesti virittäytyneeltä tekijäpuolelta Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen ovat olleet kuluneen vuosikymmenen näkyvimpiä ja menestyksekkäimpiä tekijöitä. Heidän elokuvansa, kuten Erään hyönteisen tuho (2010) ja Hätäkutsu (2013), ovat kiertäneet maailmaa laajalti. Samalla tekijäkaksikko on kehittänyt visionäärisesti uusia audiovisuaalisia kerrontatapoja.
Jos lyhytfiktio on noussut, kokeellinen elokuva ja animaatio pitänyt pintansa, on ammattimainen lyhyt dokumentaari ongelmissa. Ammattimaisia tekijöitä on viime vuosina ollut harvassa ja hyvistä hankkeista on suoranaista pulaa. Lapsenkengissä vielä oleva kerrontamuoto VR (Virtual Reality, virtuaalitodellisuus) saattaa lyödä läpi myös lyhytelokuvan saralla.
Suomalaisen elokuvan viennissä voidaan tulla täällä kotimaassa alttiiksi tilanteelle, jossa ei erota metsää puilta. Tällaisia tilanteita usein ratkovat keskustelut kansainvälisten elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelijoiden kanssa. Tampereen elokuvajuhlilla vieraillut Palm Springsin ja Seattlen elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelija ja -konsultti Hebe Tabachnik koki, että modernit suomalaiset lyhyt- ja dokumenttielokuvat eivät yritä olla erityisemmin ’suomalaisia’ ja että juuri se on niiden kansainvälisen menestyksen valtti. Tabachnik istui Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun tuomaristossa ja ilahtui siitä, ettei viikon festivaalin aikana erottanut mitään erityistä suomalaisia elokuvia yhdistänyttä teemaa, genreä tai näkökulmaa. Hän totesi tyhjentävästi, että ”suomalaista elokuvaa ei vaivaa mitkään kahleet, jotka pitäisi rikkoa.”
Mielestäni suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälistä menestystä himmentää ainoastaan se, että kotimaan näkyvyys ja arvostus on jäänyt puolinaiseksi. Välillä mietityttää se, että kuinka monta festivaaliläpimurtoa vaaditaan, jotta edes alan huomio saadaan kiinnitettyä lyhytelokuvaan. Kymmenisen vuotta sitten kaavailtiin digitaalisesta levityksestä tai verkkolevityksestä pelastajaa suomalaisen lyhytelokuvan kotimaan levitykselle, mutta toiveista huolimatta näistä ei pelastajaksi ole ollut. Lyhyt- ja dokumenttielokuvien levittäjänä toimineen Suomen elokuvakontaktin konkurssin myötä kotimaan levitys on käymistilassa, jossa uusille levitysinnovaatioille olisi tilausta. Ala on jumissa tilanteessa, jossa elokuvafestivaalien ja mahdollisen televisioesityksen jälkeen lyhytelokuvalla ei juuri muuta elämää ole. Tuottajien kannalta tilanne onkin harmillinen, sillä vaikka lyhytelokuvat tarjoaisivat sisällöllisesti oivallisen tilaisuuden luoda kontakteja uusiin tekijöihin ja koeponnistaa tuoreita aiheita, voi olla, ettei lyhytelokuvien tuottaminen kiinnosta taloudellis-levityksellisistä syistä. Henkilökohtaisesti pidän koko alan tappiona sitä, ettei lyhytelokuvien kotimaiselle levittämiselle yksittäisille kuluttajille, olipa foorumina elokuvateatteri tai vastikkeelliset suoratoistopalvelut, ole löydetty toimivia ratkaisuja. Alkukuvien alisteisuudesta pitkälle elokuvalle on puhuttu, mutta niidenkin vakituisempi esittäminen toisi sentään lyhytelokuvia lähemmäksi perusyleisöä. On myös sääli, että Jussi-palkintoa* ei edelleenkään jaeta lyhytelokuville.
Loppuun kuitenkin myönteisiä sanoja Katto-elokuvan ohjanneelta Teppo Airaksiselta, joka tiivisti kevään Cannes-huumassa lyhytelokuvan tekemisen motiiviaan seuraavasti:
”Pitkiin elokuviin verrattuna lyhytelokuvissa voi olla paljon rohkeampi, eikä tarvitse miettiä mahdollisia katsojia tai tuottoja. Siinä on kahleista vapaa.”
Otto Suuronen
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija.
*Jussi-palkinto suomalaisille lyhytelokuville palautettiin keväällä 2018. Kiitos Filmiaura!
