Forest Fire: Staring at the X

New Yorkista ponnistava Forest Fire (lue arvio) on mielenkiintoinen tuttavuus. Kokeellista rockia vinoutuneen monikerroksisesti esittävä combo on laulaja/kitaristi Mark Thresherin musiikillinen leikkikenttä. Thresher itse on kuvaillut musiikkiaan kosmiseksi americanaksi, mutta mukana on myös runsaasti elektronisia vaikutteita chillwavesta dub-poljentoon. Genremääritelmiä pakoilevan ryhmän musiikillinen diversiteetti sopii tinkimättömän yhtyeen tyyliin, mutta tarttuvat iskusävelmät jäävät levyltä harmittavasti uupumaan.

Puolustuksen puheenvuoro: Risto-elokuva

Tänään on saanut ensi-iltansa jälleen yksi syksyn kotimainen elokuva, Tuomas Summasen ohjaama Risto. En vielä tiedä miten kaupallinen yleisö on ottanut elokuvan vastaan, mutta kriitikoilta saatu vastaanotto on ollut melkoisen hyytävä. Erityisen kielteisiksi ovat heittäytyneet esimerkiksi Demarin Rane Aurimo, Iltalehden Tuomas Riskala sekä Imageen aiheesta kolumnin kirjoittanut Kalle Kinnunen. Demarin Aurimo kuvaa Ristoa puskateatteriksi, jota katsoessa "toivoisi mieluummin istuvansa oikeassa pusikossa vaikka kaatosateessa." Hänestä elokuva on vähä-älyistä, totista ja aggressiivista roskaviihdettä. Kriitiikkiä saa myös elokuvan ajoitus ja rytmin olemattomuus. Tähän seikkaan on tarttunut myös Iltalehden Riskala, jolle Risto on "kökkokomedia ilman tolkkua ja tyyliä."

Pikaisen kritiikkikatsauksen perusteella myönteisimmin Riston on ottanut vastaan MeNaiset-lehden Martta Kaukonen ja MTV3:n verkkokriitikko Tuuve Aro, jonka mielestä "television vallalle ja käsistä ryöstäytyneelle julkkiskulttuurille irvaileva satiiri on epätasaisuudessaankin mainio paketti. Se ammentaa huumorinsa sekä tuttuudesta että varsin viistoista ja omintakeisista lähteistä."

Harvemmin olen ollut yhtä hämilläni elokuvan saamasta lyttäyksestä kuin Riston tapauksessa. Onhan näitä eriäviä mielipiteitä ajoittain toki: Jari Halosen mestarillinen Aleksis Kiven elämä (2001) ei varmasti ollut kaikkien (äidinkielen opettajien) makuun tai Mel Gibsonin huikaiseva The Passion of Christ (2004) lienee monien inhokki (osittain taatusti vain ohjaajansa takia). Kotimaisen elokuvan puolelta pidän Timo Koivusalon ensimmäistä Täällä Pohjantähden alla (2009) -filmatisointia (jota suurin osa kriitikoista ei osannut katsoa ennakkoluuloja unohtamatta) tärkeänä elokuvana. Luultavasti Heikki Kujanpään suurenmoinen Putoavia enkeleitä (2008) on myös mieleeni keskivertokatsojaa enemmän. Guilty pleasures -osastolta myönnettäköön, että Disneyn romantiikalla kuorrutettu fantasiamusikaali Lumottu (Enchanted, 2007) oli minulle erittäin nautinnollinen katsomiskokemus elokuvan ensi-iltakierroksella. Näistäkin seikoista huolimatta jaksan olla yllättynyt siitä miten maanrakoon Risto on kriitikeissä poljettu, vaikka tokihan suomalaiset elokuvakriitikot ovat irvineet kansallisia komedioita jo vuosisadan ajan.

Myönnetään, Risto edustaa hämmentävää tyylilajia, sillä se on samanaikaisesti kieroa mustaa komiikkaa viljelevä komedia, että loppupuoleltaan jopa melkoisia trillerin piirteitä omaava dramaattinen jännityselokuva. Se ei ole sellainen kuoliaaksi naurattava crazy-komedia kuin ehkä monet Putous-ohjelman tekijöiltä odottavat, eikä se niinkään perustu improvisaatioon, mutta monipuolisessa purevuudessa ovatkin Riston ansiot. Parhaimmillaan elokuva on herkullinen mediasatiiri, joka uppoaa maaliinsa hienosti. Rohkeiden lähtökohtiensa puolesta kyse on arvelluttavasta komediasta, mutta tapa, jolla Mikko Reitalan käsikirjoitus etenee epäilyttävästä draamakomediasta absurdiksi rikoskomediaksi on mieltäylentävää seurattavaa. Täytyy nostaa hattua myös elokuvan rahoittaneelle Yleisradiolle itseironian tajusta.

Risto on heittämällä purevampi ja osuvampi satiiri kuin Likainen pommi, ennalta-arvaamattomuudessaan oivaltavampi kuin vaikkapa Veljekset ja rohkenen sanoa, että jännittävämpi kuin Syvälle salattu (tai yksikään Vares-elokuva). Se on ehdottomasti loppusyksyn positiivisin kotimainen elokuvayllättäjä. Vinosti hymyilevä pieni komediahelmi, jonka irrotteleva raikkaus on tervetullutta suomalaiseen elokuvateatterikomiikkaan.

Paluu menneisyyteen eli tarvitaanko jatko-osia?

Tällä viikolla kantautui perin mielenkiintoinen elokuvajuoru, jonka mukaan saksalaista Werner Herzogia (s. 1942) olisi kosiskeltu ohjaamaan kolmas Bill & Ted -elokuva, jatkoksi parinkymmenen vuoden takaisille nuoriskomedioille. Herzogia, joka yhä tunnetaan parhaiten tinkimättömästä yhteistyöstään Klaus Kinskin kanssa (mm. elokuvat Nosferatu - yön valtias/Nosferatu: Phantom der Nacht, 1978 sekä Fitzcarraldo, 1982), ei ensimmäiseksi kuvittelisi ohjaamaan viihteellisen buddy-elokuvasarjan jatko-osaa. Nuoremmat elokuvanharrastajat tietysti jo kysyvät tässä vaiheessa, että mitkä Bill ja Ted? Vaan ei sillä niin väliä, ei Herzogkaan tunne Bill & Ted -elokuvia.

Kaikki sai alkunsa 1980-luvun lopulla, jolloin valmistui Stephen Herekin ohjaama nuorisokomedian ja kevytmielisen aikamatkailuelokuvan hybridi Bill & Ted - paluu menneisyyteen (Bill & Ted's Excellent Adventure, 1989). Nuorten Keanu Reevesin ja Alex Winterin roolittama slacker-komedia nousi suosioon ja oli omalta osaltaan näyttämässä suuntaa mm. MTV:n kulttianimaatiolle Beavis & Butt-Head (1993-97).  Billin ja Tedin slackerismi vaikutti varmasti myös elokuvaentusiastiin nimeltä Kevin Smith, joka tyylillisesti nosti kaksikolle hattua kulttimainetta nauttivilla, veijarimaisilla indie-komedioillaan Tiskirotat (Clerks, 1994) ja Häiriköt (Mallrats, 1995). Itse Bill ja Ted olivat taatusti ottaneet vaikutteita 80-luvun lopulla Saturday Night Live -sketsiohjelmassa esiintyneistä hahmoista Wayne ja Garth, jotka saivat muistettavasti oman elokuvansa vuonna 1992 (Wayne's World).

Ensimmäisen Bill ja Ted -elokuvan suosion pohjalle kehitettiin nopeasti jatkoa, Billin ja Tedin maailma (Bill & Ted's Bogus Journey, 1991) valmistui paria vuotta myöhemmin ja lisäksi kaksikolle puuhattiin 90-luvulla peräti parikin televisiosarjaa, Hanna-Barberan tuottama animaatio Bill & Ted's Excellent Adventure (1990) sekä täsmälleen samanniminen, lyhytikäiseksi jäänyt live-action tv-sarja, jota esitettiin vuonna 1992. Televisiovalloituksen jäätyä vaillinaiseksi menestyivät Bill & Ted -pelit sekä sarjakuvat paremmin.

Päivänselvä asia on se, että amerikkalaista valtavirtaelokuvaa pitää pystyssä tällä hetkellä nostalgia, jollaiseksi myös Billin ja Tedin mahdollisen paluun voi nähdä. Tällä hetkellä katsojat tuntuvat janoavan vanhojen sankareidensa paluuta valkokankaille luultavasti enemmän kuin koskaan, joten jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien tekeminen kannattaa taloudellisesti. Vilkaisu tuleviin ensi-iltoihin vahvistaa tätä käsitystä: Ridley Scott kuvaa parhaillaan Alienin tulevaa esiosaa Prometheus (ennakoitu ensi-ilta 2012), Batman-saaga saanee jatkoa ensi kesänä, Spider-Manin uusi tuleminen koittanee myös kesäkaudella, Peter Jackson työstää odotettuja Hobitti-elokuviaan, Avatarin jatko-osat puhuttavat jo nyt sosiaalisessa mediassa ja luvassa saattaa olla myös kolmas Ghostbusters-elokuva, mikäli Bill Murray suostuu heittäytymään Peter Venkmaniksi vuosien tauon jälkeen. Niin ja tietysti, George Lucas marssittaa ensi vuonna Star Wars -saagan 3D:nä valkokankaalla Suomessakin. Saa nähdä riittääkö ihmisten kiinnostus todistamaan kolmiulotteista Tähtien sotaa, kun ensimmäisenä uudelleenensi-iltansa saa koko saagan heikoin osa, Star Wars: Episodi 1 - Pimeä uhka (Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace, 1999). 

Jatko-osien historiassa ensimmäiseksi mainitaan usein D.W. Griffithin elokuva The Fall of a Nation (1916), joka oli jatkoa vuoden 1915 mykkäklassikolle Kansakunnan synty (The Birth of a Nation). 1930-luvulta alkaen jatko-osia tehtailtiin erityisesti kauhuelokuvan ikoneille, Universal studioiden lanseeraamille hahmoille kuten Frankenstein, Wolf Man ja Dracula. 1960-luvulla James Bond -sarjan ja Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther) -elokuvien menestyksen myötä jatko-osista tuli tyypillisempää liiketoimintaa suurille Hollywood-studioille. Tilannetta vapautti osaltaan myös vuosi 1974, jolloin Francis Ford Coppolan Kummisetä II (The Godfather, Part II) palkittiin ensimmäisenä jatko-osana parhaan elokuvan Oscarilla. 

Olen usein miettinyt, miksi niin harvoin elokuvien jatko-osa on edeltäjäänsä parempi? Ihmetystä aiheuttavat erityisesti elokuvat, joiden ensimmäinen osa on ollut jo niin yhdentekevä, että olisi luullut että siitä paremmaksi on helppo pistää. Totuus on kuitenkin fiktiota häijympää, ja näin ollen Hollywood onkin piiskannut katsojia kammottavilla jatko-osilla halki vuosikymmenten, ellei peräti kohta vuosisadan. Erityisesti 1980-luku, joka luonnollisesti on itselleni tutuin ajanjakso amerikkalaisessa elokuvassa, oli valtavirtaelokuvan kannalta jatko-osien liukuhihnakautta, mikä näkyi lopputuloksissa hilpeällä tavalla, mikäli omaa ymmärrystä camp-elokuvalle. Mikä sitten olisi kaikkien aikojen huonoin jatko-osa? Lista tuntuu loputtomalta... miksi Psykolle (Psycho, 1960) piti tehdä jatko-osia? Tai kuinka paljon vaivaantuneisuutta on havaittavissa katsottaessa esimerkiksi Sidney J. Furien onnetonta jatkoräpellystä Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace, 1987) tai Spielbergin Tappajahain surkuhupaisia jatko-osia Tappajahai 3 (Jaws 3, 1983) ja Tappajahain kosto (Jaws - The Revenge, 1987). Slasher-elokuvat olivat varsinainen jatko-osien aarreaitta, sen verran monta Freddy Kruegerin, Jasonin ja Michael Myersin veitsenheilutusta nähtiin 80-luvun edetessä 90-luvulle. Omalle huonoimpien jatko-osien listalle nousisivat helposti myös Paul Verhoevenin nerokkaan satiirisen Robocopin (1987) kammottava jatko-osa Robocop 2 (1990) sekä Tony Scottin ilottoman väkivaltainen Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop 2, 1987), josta oli kadonnut kaikki se viihdyttävä hilpeys, joka tekee Martin Brestin ohjaamasta ykkösosasta kasariklassikon. 90-luvulla jatko-osaturmion suohon vajosivat esimerkiksi Joel Schumacherin megalomaaninen pannukakku Batman & Robin (1997) ja tällä vuosituhannella luokattomia jatko-osia ovat olleet mm. uraauurtavan sleeper-kauhuelokuvahitin tympeä jatko Blair Witch 2 (Book of Shadows: Blair Witch 2, 2000), John Woon ohilyönti M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II, 2000) sekä Matrix-sarjan kammotus The Matrix Revolutions (2003), vain muutamia surkimuksia mainitakseni.

Suomalaisen elokuvan kentällä jatko-osat ovat olleet harvinaisia, varsinkin jos laskuista jätetään sarjaelokuviksi venyneet kansalliset komediat kuten Pekka ja Pätkä ja Uuno Turhapuro tai kirjoihin perustuvat jatko-osat, kuten Reijo Mäen Vares-kirjoihin pohjaavat rikoselokuvat tai Nopolan siskosten Risto Räppääjä -filmatisoinnit. Näistä lähtökohdista ajatellen kiinnostavimpia suomalaisia jatko-osia on esimerkiksi Olli Soinion reipasotteinen kauhufarssi Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991), jossa ei ole minkäänlaista kirjallista alkuperäisteosta riippakivenä. 

Onneksi elokuvan historia tuntee myös onnistuneita jatko-osia, joissa on edeltäjä on lyöty. Imperiumin vastaisku (The Empire Strikes Back/Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980) ja Kummisetä II lienevät ne klassisimmat esimerkit mestarillisista jatko-osista, mutta yhtä lailla onnistuneita ja innostavia ovat myös James Cameronin Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991), Tim Burtonin Batman - paluu (Batman Returns, 1992) tai vaikkapa Rennyn komein Hollywood-suoritus Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Omat puolustajansa on myös George Millerin Mad Max 2 - Asfalttisoturilla (Mad Max 2, 1981).

Jatko-osakaanonissa on myös veikeitä poikkeuksia, esimerkiksi Star Trek -tieteissaagassa sarjan ensimmäinen elokuva kuuluu harvinaisesti peräti sarjansa heikoimpiin, sillä Robert Wisen vanhoilla päivillä ohjaama, jähmeä Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture, 1979) on ylitetty useita kertoja. Sarjan jatkokertomuksista esimerkiksi Nicholas Meyerin ohjaamat Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan, 1982) ja Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991) ovat huomattavasti viihdyttävämpiä elokuvia kuin saagan vaatimaton esikoiselokuva.

Viimeisin elokuvatrilogia, jossa kaikki kolme osaa ovat loisteliaita elokuvia, mutta joissa ehkä trilogian päätososa on sarjan komein lienee Toy Story, jonka viimevuotinen Lee Unkrichin ohjaus Toy Story 3 (2010) on mestarillinen elokuva, millä mittarilla laskettuna hyvänsä. Ehkä jatko-osat ovat lopulta kuitenkin tervetulleita, ainakin hyvällä maulla varustetut. Jää nähtäväksi tarttuuko Herzog absurdiin jatko-osaideaan...

15 vuotta sitten - 01.11.1996

INDEPENDENCE DAY / INDEPENDENCE DAY - MAAILMOJEN SOTA (USA 1996)
Ohjaus: Roland Emmerich. Käsikirjoitus: Dean Devlin, Roland Emmerich. Tuotanto: Dean Devlin.
Pääosissa: Will Smith, Bill Pullman, Jeff Goldblum, Mary McDonnell, Judd Hirsch.
Suomen ensi-ilta: 4.10.1996

Silloin: * * * * * / Nyt: * *

Ilmestyessään Independence Day oli sen hetken megalomaanisin tieteisspektaakkeli, jonka paisuttelevat erikoistehosteet naulasivat 12-vuotiaan katsojan syvälle penkin uumeniin. Täydellistä! Erikoistehosteiden osalta ID4 onkin kestänyt aikaa sujuvasti, mutta muuten elokuvasta ei ole tullut sen enempää aikalaisklassikkoa kuin tieteiselokuvan nostalgiarainaakaan. Ohjaaja Emmerichin ura on jatkunut isottelevissa mittasuhteissa (Godzilla (1998), The Day After Tomorrow (2004)) Independence Dayn jälkeen. Rahaa on virrannut ikkunoista ja ovista, vaikka sisältö ei ole ollut keskivertopopcornia kummempaa.

Mark Blake: Is this the real life? Queen. Rockin kuninkaalliset

Queen on tänä syksynä ajankohtainen bändi monellakin tapaa. Yhtyeen perustamisesta on tullut kuluneeksi 40 vuotta, mitä juhlistaen kunnianhimoisen rock-yhtyeen koko tuotanto on paketoitu uudelleen korkeatasoisesti toimitetuiksi uudelleenjulkaisuiksi. Aihetta lisämuisteluun on myös siinä, että marraskuun 24. päivä tulee kuluneeksi 20 vuotta bändin karismaattisen keulahahmon Freddie Mercuryn kuolemasta. Mark Blaken kirjoittama ja Joel Kontron ansiokkaasti suomentama Is This the Real Life? Queen. Rockin kuninkaalliset (lue arvio) tuo tarpeellisen lisän Queenista kertovaan suomenkieliseen rock-kirjallisuuteen. Blaken teos tuskin antaa yhtyeen suurimmille faneille mitään uutta, mutta lähes 500-sivua sisältävä bändihistoriikki pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä.

Lapsuuden sankarille, osa 4 - Sylvester Stallone

Lapsuuteni elokuvakuvastossa oli kaksi miehekkään toimintaelokuvan sankaria ylitse muiden: 1980-luvun ehdat ikonit Arnold Schwarzenegger (s.1947) ja Sylvester Stallone (s. 1946). Ihan kuten Arnoldinkin tapauksessa, myös ensikosketus Stallonen elokuviin jätti vahvat muistijäljet. Oli uudenvuodenaatto 1992, samaisena yönä MTV sai oman televisiokanavansa savuaville Kolmoskanavan rauniolle, syntyi MTV3. Itse katselin tuona iltana siskoni kanssa kopioidulta VHS-nauhalta ensin Rocky IV:n (1985) ja siihen perään heti Rocky V:n (1990). En ollut nähnyt aikaisempia Rocky-elokuvia, mutta se ei haitannut sitä hikistä testosteronin vuolautta, joka televisioruudulta 8-vuotiaan pojan silmille tulvi. Urheilullisena lapsena vaikutuin välittömästi Rocky Balboan hahmon fyysisestä ylivoimasta. Lapsen arvostelukyvyllä en osannut kritisoida neljännen Rocky-elokuvan kieroa maailmankuvaa tai viidennen osan dramaturgista happamuutta. Ja miksi olisi pitänytkään? Olihan tärkeintä se, että olin nähnyt jotain joka yhä vahvemmin osoitti elokuvan ylivertaisuutta. Seuraavana keväänä MTV3 esitti John G. Avildsenin ohjaaman ensimmäisen Rockyn (1976) ikään kuin kiitoksena siitä, että olin seurannut uuden televisiokanavan syntyä puolta vuotta aikaisemmin. Viimeisen niitin Rocky-huumalleni toi se, että kesän -93 aikana televisiota nähtiin vielä Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) ja Rocky 3/Tiikerinsilmä – Rocky III (Rocky III, 1982).

Kun vuotta aikaisemmin kesäpaikkamme pihamaalla oli heiluttu Conan-miekat ilmassa ulvoen ja ajettu Helkama Kaunokilla kahta ensimmäistä Terminator-elokuvaa imitoiden, meni kesä -93 Rockysta inspiroituen. Muistan erittäin hyvin kuinka kesän uimareissuillakin laitoimme vanhemman serkkuni kanssa vesinyrkkeilyesityksen pystyyn. Vuorotellen olimme Ivan Drago, Clubber Lang, Apollo Creed ja tietysti eniten väännettiin kättä siitä, kumpi sai olla se suurin, Slyn esittämä karismaattinen Rocky Balboa. Tuolloin Rocky-elokuvien treenijaksot (training montage) olivat audiovisuaalisesti kiehtovinta mitä tiesin olevan. Nyrkkeilyelokuvien ihannoinnin jälkeen katsomisjonoon marssivat luonnollisesti Rambo, Cobra (1986) ja Tango & Cash (1989), mutta ne eivät vieneet minua niin mukanaan kuin nyrkkeilysankarin ryysyistä rikkauksiin tarina.

Rocky oli myös Stallonen suuri läpimurto koko maailman tietoisuuteen ja samalla elokuva, josta tuli koko miehen uraa määrittävä elokuva, niin hyvässä kuin pahassa. Toisin kuin ehkä nykyään ajatellaan, ensimmäinen Rocky oli valtaisa menestyselokuva niin taiteellisesti kuin kaupallisesti. Miljoonan dollarin budjetilla tehdystä pienimuotoisesta draamasta tuli ilmiö ja se voitti kolme merkittävää Oscar-palkintoa (paras elokuva, ohjaus ja leikkaus). Stallone itse sai ehdokkuuden sekä parhaasta miespääosasta että käsikirjoituksesta. Rockysta tuli pitkälti Stallonen muotokuva, jossa fakta ja fiktio sekoittuivat vahvasti erityisesti sarjan edetessä. Fiktiohahmo keräsi mainetta ja mammonaa samassa suhteessa kuin Stallone ja Rockyn hahmo muuttui vahvasti ensimmäisen elokuvan haaveilevasta laitakaupungin kulkijasta neljännen elokuvan kansallissankariin, jonka tehtäväksi tuli lopulta toimia maailmanpoliittisena propagandan lähettiläänä. Rocky IV valmistui kylmän sodan viimeisinä ratkaisevina vuosina ja nykypäivän perspektiivistä sen voi lukea pelottomana poliittisen valtapelin viestinviejänä. Elokuva näyttäytyykin katsojan näkökannasta riippuen joko puistattavana urheilupropagandana tai mennyttä maailmaa kuvaavana, viihdyttävänä kasarihöttönä. Aikojen muuttumisesta kertoo se, että vuonna 1985 Valtion elokuvatarkastamo napsi pari minuuttia pois elokuvan ulkopoliittisesti arvelluttavasta sisällöstä.

Stallonen ura näyttelijänä alkoi amerikkalaisen pehmopornon parissa elokuvassa The Party at Kitty and Stud’s (1970), joka nimettiin Rockyn menestyksen jälkeen uudelleen nimellä Italian Stallion (Suomessa Italialainen ori). Ensimmäinen vakava päärooli oli vuorossa harvoin nähdyssä trillerissä Ilman pakopaikkaa/Kapina (No Place to Hide, 1970), jonka jälkeen Stallone näyttäytyi kreditoimattomissa cameo-rooleissa Woody Allenin vauhtikomediassa Bananas – minä ja vallankumous (Bananas, 1971) ja Alan J. Pakulan dekkarissa Klute – rikosetsivä (Klute, 1971). Huomattavampia roolisuorituksia olivat kuitenkin Machine Gun Joe Viterbon rooli Paul Bartelin kulttielokuvassa Kalmanralli 2000 (Death Race 2000, 1975) sekä Frank Nittin rooli Steve Carverin Al Caponessa (Capone, 1975). Rockyn jälkeen Stallone esiintyi maineikkaasti Norman Jewisonin yhteiskunnallisessa elokuvassa K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) sekä peräti John Hustonin toiseen maailmansotaan pohjautuvassa jalkapallodraamassa Pako voittoon (Victory, 1981). Kriitikot pitivät, mutta suuri yleisö jäi tavoittamatta. Rockyn jatko-osat ja kaksi ensimmäistä Rambo-elokuvaa, ikoninen seikkailuelokuva Taistelija (First Blood, 1982) ja järkkymättömän militaristinen Rambo – Taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) takasivat kuitenkin filmitähteyden Ronald Reaganin vaalikaudella. Suoraviivaisimmillaan Stallonen (ultra)väkivaltafantasiat menivät George Pan Cosmatosin ohjaamassa ja Stallonen itsensä käsikirjoittamassa rymistelyssä Cobra, josta tuli kaupallinen menestys, vaikka aikalaiskriitikot murskasivat sen täysin luokattomaksi. Cobran taloudellista menestystä ajatellen onkin suoranainen ihme, ettei Stallone tehtaillut elokuvalle jatko-osia.

1980-luvun lopulle tultaessa Stallonen roolivalinnat eivät enää tuottaneet yhtä hedelmällisiä lopputuloksia kuin aikaisemmin, olipa kyse sitten kaupallisesta tai taiteellisesta onnistumisesta. Menahem Golanin kädenvääntömachoilu Over the Top – terästäkin kovempi (Over the Top, 1987) on yhä lähes katsomiskelvoton elokuva, johon Stallone, yhtenä elokuvan käsikirjoittajana, upotti perheen merkitystä korostavia tunnepaisutuksia kaiken rekkamieshikoilun keskelle. Yhtä lailla epäonnisia olivat myös tuotannollisesti hankala kolmas Rambo-filmatisointi (Rambo III, 1988) sekä katsojat karkottanut synkeä vankilaelokuva Kahleissa (Lock Up, 1989). Vuosikymmenen taitteeseen tultaessa Stallone alkoikin tiedostetusti keventää elokuviensa tunnelmaa ja ryhtyi Hollywoodin taistelutoverinsa Schwarzeneggerin tavoin esiintymään komediallisissa elokuvissa. Hurttia huumoria ja kovia otteita yhdistellyt buddy-elokuva Tango & Cash (kreditoituna ohjaajanaan muuten venäläinen Andrei Konchalovsky, vaikka tarinan mukaan ohjat otti lopulta Albert Magnoli) onnistui vielä viehättämään viihdyttävänä kasariactionina, mutta sen jälkeen ilmestynyt John Landisin Oscar (1991) ei kerännyt katsoajia, vaikka on sinällään oivallinen screwball-komedia. Lopulta Seis! Tai mamma ampuu (Stop! Or My Mom Will Shoot, 1992) toi mukanaan vain myötähäpeän tunteita. Varsinkin kun vielä samoihin aikoihin ilmestynyt viides Rocky-elokuva tuotti pettymyksen, oli ura melko jyrkässä laskusuhdanteessa.

Mainettaan parempi Renny Harlinin Cliffhanger – kuilun partaalla (Cliffhanger, 1993) ja mitä viihdyttävin tieteisseikkailu Demolition Man (1993) palauttivat uskon (ja katu-uskottavuuden) Stallonen Hollywood-auran ympärille. Ikävä kyllä koko 1990-luvun loppu meni kuitenkin vähemmälle huomiolle jääneissä kelvollisissa (Daylight - paniikki tunnelissa/Daylight, 1996) tai täysin epäonnistuneissa (Judge Dredd – tuomari/Judge Dredd, 1995) elokuvissa. Onnellisena poikkeuksena näyttäytyi kuitenkin James Mangoldin ohjaama draama Cop Land (1997), joka oli Stallonen koskettavin ja vakuuttavin roolisuoritus vuosikymmeniin. Valitettavasti Cop Land ei kuitenkaan tuonut tullessaan useampia draamarooleja.

80-luvun suurimpien toimintaikoneita, Schwarzeneggeria ja Stallonea vertaillessa, Sly pesee Itävallan tammen ainakin siinä suhteessa, että hän on osallistunut elokuviensa tuotantoihin paljon kokonaisvaltaisemmin kuin useat aikalaiskollegansa. Jo 1970-luvulta lähtien Stallone on nähty näyttelijäntöiden lisäksi myös käsikirjoittajana ja ohjaajana. Elokuvien kirjoitusprosesseihin Stallone on osallistunut aktiivisesti koko uransa ajan, lopputuloksina niin täysosumia (Rocky) kuin Rhinestonen (Rhinestone - tuhannen taalan kapakka, 1984) ja Drivenin (2001) kaltaisia huteja. Ohjaajan istuimella Stallonea on nähty vaihtelevalla menestyksellä, kuinkas muutenkaan. Esikoisohjauksen Paradise Alley - helvetin kapakka (Paradise Alley, 1978) jälkeen mies erikoistui omaelämäkerrallisen Rocky-sarjan jatkokehittelyyn myös ohjaajana. Nyrkkeilydraamojen tehtailun katkaisi ainoastaan Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (Saturday Night Fever, 1977) -aikalaisklassikon jatko-osa Staying Alive (1983), joka sai lohduttoman tyrmäävän vastaanoton kriitikoilta.

Oma kiinnostukseni Stallonen uusiin elokuviin lopahti 90-luvun lopulla vähälle huomiolle jääneiden keskinkertaisten elokuvien vuoksi ja toisaalta toki siksi, että elokuvakiinnostukseni oli siirtynyt aivan toisaalle. Samoihin aikoihin oli kuitenkin ilo huomata Stallonen kyky itseironiaan Dreamworksin nokkelan Antz – Muurahaizet (Antz, 1998) -animaation myötä. Vuosikymmenten tauon jälkeen Stallone aktivoi myös ohjaajauransa uudelleenlämmitellyillä Rocky Balboalla (2006), joka hämmästyttävästi pystyi palauttamaan alkuperäisen Rocky-elokuvan minimalismin, ja väkevän suoraviivaisella Rambolla (2008). Vanhan koulukunnan rymistelevää toimintaviihdettä tarjosi myös mukavasti menestynyt The Expendables (2010), jonka tiimoilta kuvataidetta harrastavan 65-vuotiaan näyttelijäikonin ura näyttää elpyneen vuosituhannen vaihteen pohjamudista.

Tänä päivänä, mikäli janoan nähdä annoksen nostalgista elokuvaviihdettä, palaan uudelleen ja uudelleen mm. Rocky-elokuvien ja Tango & Cashin pariin. Niiden äärelle palaaminen tuntuu, niin pateettista kuin se saattaa ollakin, kotiinpaluulta.

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy
Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg

The Spyro: Spare Parts for Perfect People

Kolmisen vuotta sitten perustettu helsinkiläinen The Spyro on muutaman pienjulkaisun jälkeen kasvanut pitkäsoittoyhtyeen mittoihin. Nopeatempoista, paikoin hyvinkin rouheaksi äityvää rockia esittävä ryhmä on keikkaillut paljon viime aikoina ja se on kuultavissa. Soitto on tiukkaa alkumetreiltä lähtien ja valittu linja pitää halki levyn. Valitettavasti taiturimainen soitintenhallinta ei ole kuitenkaan täyttänyt Spare Parts for Perfect People -albumin (lue arvio) sisällöllistä tyhjyyttä.

Tapahtuipa kerran Tanskanmaalla

Parisen viikkoa sitten tuli tehtyä jo neljännen kerran peräkkäin festivaalimatka pohjoismaista lyhyt- ja dokumenttielokuvaa esittelevään Nordisk Panoramaan. Tänä vuonna festivaali järjestettiin Tanskas Århusissa, joka tarjosikin monipuoliset puitteet hyvin organisoiduille elokuvajuhlille. Århusissa (tai Aarhusissa) suosi paitsi sää, myös elokuvateatterikompleksi Bio City, josta ei oikeastaan tarvinnut poistua lainkaan mikäli mieli katsoa kaikki kilpasarjaan hyväksytyt lyhytelokuvat ja dokumentaarit. Itse keskityin työtapaamisten ohessa erityisesti lyhytelokuvasarjan seulomiseen ja monta sarjaa tulikin nähtyä kokonaisuudessaan. Aikaisempiin Nordisk Panorama -kokemuksiin verraten voin sanoa, että tämän vuoden taso lyhytelokuvien puolella oli ilahduttavasti vahvempi kuin aiemmin. Valintaraati oli selvästikin jättänyt mediataiteen ja elokuvan rajalla liikkuvaa kokeellisuutta vähemmistöön ja painopistettä oli siirretty animaatioelokuvan sekä kautta linjan melko laadukkaana näyttäytyneen lyhyen fiktion puoleen.

Festivaalin kärkielokuvaksi omalta kohdaltani nousi tanskalaisen Behrouz Bigdelin väkevä puolituntinen fiktio Til alle mine venner (To All My Friends, 2010), joka on huikaisevalla intensiteetillä näytelty vakuuttava nuorisoelokuva. Bigdelille, jos kenelle, voi jo ensimmäisten elokuvatöiden perusteella povata lupaavaa uraa pitkän fiktion taiturina. Animaation puolelta vahvat muistijäljet jättivät Pjotr Sapeginin kekseliäs festarihitti Det sister norske trollet (The Last Norwegian Troll, 2010), Tor Fruergaardin genrerajat ylittävä seksuaalitutkielma Venus (2010) sekä tietysti fiktiota, kokeellista ilmaisua ja animaatiota yhdistelevä, valtaisaksi YouTube-ilmiöksi keväällä noussut Johannes Nyholmin Las Palmas (2011), jonka nerokas perusidea kestää 12 minuutin vaativan keston erinomaisesti. Suomalaisista lyhyt- ja dokumenttielokuvista kiitettävimmin huomiota sai Elina Talvensaaren paljon maailmalla festivaaleja kolunnut lyhytdokumentti Miten marjoja poimitaan (2010), joka palkittiin ansaitusti kriitikoiden kunniamaininnalla. Maininnoista puheen ollen, perehtymisen arvoinen lyhytelokuva on myös Vebjørn Guttormsgaard Møllbergin Anti-Reproductive Mating Ritual (2010), joka lienee yksi hämmentävimmistä ja mieleenpainuvimmista elokuvakokemuksista hetkeen. Katsokaa hyvät ihmiset, jos jostain käsiinne saatte! Tosin perussuomalaiset älkööt vaivautuko.

Kun kerta Århusin saakka oli päästy, halusin käydä katsastamassa myös kaupallista elokuvatarjontaa. Valinta osui Nicolas Windin Refnin Cannesissa palkitun Driven (2011) kohdalle, joka olikin hyvä katsastaa Tanskassa ennen varsinaista Suomen levitystä (ensi-ilta 7.10.). Lopputulos on yksi syksyn elokuvatapauksista, komeasti ohjattu, erinomaisella tunnelmalla (ja sopivilla musiikkivalinnoilla) kuorrutettu kovaotteinen film noir. Eksistentialisessa tuskassaan Drive muistuttaa Martin Scorsesen mestarillista Taksikuskia (Taxi Driver, 1976), mutta yhtä lailla öisten katujen ja tunteettoman väkivallan kuvauksesta tulee mieleen monikin 1970-luvun amerikkalainen rikoselokuva kuten Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973) tai jopa Don Siegelin Likainen Harry (Dirty Harry, 1971). Unohtakaa siis se Hollywood-vetoinen traileri, josta saisi sellaisen kuvan, että Drive on vain Hurjapäät (The Fast and the Furious, 2001) älyköille, sillä kyse on erinomaisesta elokuvasta, joka vie mukanaan alkuteksteistä lähtien.

Aleksis Kiven elämä

Avantgardistisen elämäkertaelokuvan äärellä

Olisiko Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2001) minun aution saaren elokuvani? Näin olen useimmiten ajatellut, kun joku on moisen visaisen kysymyksen esittänyt. Ainakin Halosen elokuva olisi nappivalinta, mikäli määritteenä käytetään yksittäisten katsomiskertojen määrää tai ensikatselun vaikuttavuutta. Näin elokuvan ensi-iltakierroksella peräti kahdesti, peräkkäisinä päivinä, eikä järisyttävän vaikutuksen tehnyt elokuva ole päästänyt otteestaan. Jari Haloselle Aleksis Kiven elämäkertaelokuvasta tuli lähes pakkomielle, jota hän valmisteli lopulta seitsemän vuotta. Tinkimätön tekijä ei antanut periksi, vaikka käsikirjoittajatoveritkin vaihtuivat viereltä. Halonen teki rutkasti taustatöitä perehtymällä Kiven kirjalliseen tuotantoon, päiväkirjamerkintöihin ja tutkimuskirjallisuuteen. Lopulta elokuvan kirjallisena päälähteenä toimi Veijo Meren kirjoittama, ilmestyessään kohua herättänyt Aleksis Stenvallin elämä (1973).

Aleksis Kiven elämä valmistui Jari Halosen (1962-) neljäntenä kokoillan elokuvana. Edellisissä ohjaustöissään hän oli kokeillut absurdia puskafarssia (Back to the USSR – Takaisin Ryssiin, 1992), suomalaisittain lähes uniikkia science-fiction -elokuvaa (Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma, 1995) sekä koomista vuodenaikasekoilua (Joulubileet, 1996). Halosen äärimmäisen omaleimaisista elokuvista on jokaisesta tullut pienen porukan kulttisuosikkeja.

Aleksis Kiven elämä on nuoren neron kehityskertomus, jonka kolme näytöstä kuvaavat köyhän räätälin pojan kasvun suomalaisen kirjallisuuden puolestapuhujaksi ja sankariksi. Elokuva kattaa vuodet 1857-72, eli tarina keskittyy Kiven opiskeluvuosiin, taiteilijapersoonan kehitykseen sekä ennen kaikkea Seitsemän veljestä -romaanin (1870) luomisprosessin kuvaukseen. Pelkästä henkilökuvasta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Halonen ottaa väkevään käsittelyynsä myös 1800-luvun kielitaistelun, autonomian ajan politiikan, nälkävuodet ja suomalaisen teatterin synnyn.

Näyttelijäkaartin muodostaminen meinasi esituotantovaiheessa olla haasteellista. Nimipääosan esittäjä vaihtui pariinkin otteeseen, kunnes rooliin tuli teatterikorkeakoulussa opiskellut Marko Tiusanen, jonka raju heittäytyminen sai Haloselta varauksettoman tunnustuksen. Elokuvaa harjoiteltiin fyysisesti kahdeksan kuukautta ennen kuvausten aloittamista. Tiusasen suvereenin, joskin mielipiteitä jakaneen, pääosaroolin lisäksi pienet sivuroolit on miehitetty upeasti: Paavo Liski pyörähtää hahmonsa upeasti sisäistäneenä kauppiaana ja Veikko Sinisalo loistaa viimeisessä roolissaan Aleksiksen vähäeleisenä isänä, Eerikkinä. Ohjaaja itse repäisee viehättävän yliampuvalla roolillaan August Ahlqvistina. Elokuvan suuruutta tukee Tuomas Kantelisen romanttinen musiikki.

Aleksis Kiven elämän vaiheita oli aikaisemmin filmatisoitu Suomi-Filmin toimesta Minä elän -elokuvassa vuonna 1946 ohjaajana Ilmari Unho. Siinä missä ansiokas ”Minä elän” esitti ahdistuneen depressiivisen kirjailijan, on Halosen Kivi ennemminkin maaninen, jota korostaa näyttelijä Marko Tiusasen hyvin fyysinen ilmaisutekniikka. Niin Unhon kuin Halosenkin Kivi-elokuvissa on yksinäisen taistelijan teema vahvasti esillä. Kirjailijan toveripiiri tuntuu koostuvan vain Emil Nervanderista, josta on tehty koominen sivuhahmo, ”perässähiihtäjä”. Koomisuutta korostaa entisestään Jari Salmen omituinen Pulkkis-maneereita muistuttava roolisuoritus.

Karnevalistisia piirteitä elokuvaan tulee erityisesti nuoren Aleksis Stenvallin ja Nervanderin yrityksistä kiivetä ruotsinkielisen eliitin joukkoon. Yläluokka ei kuitenkaan ymmärrä suomea puhuvaa Stenvallia, eikä tämä yläluokan teennäistä ”kansan” ihailua. Näiden kohtausten kautta elokuva alkaa painottaa luokkaristiriitaa. Stenvall muuttuu herrojen mielistelijästä herroista piittaamattomaksi kansan puolestapuhujaksi ja suomen kielen asianajajaksi. Elokuvan esittämän kuvan mukaan Stenvallilla ei ole mitään yhteistä teennäisen ja naurettavan ruotsalaisen sivistyneistön kanssa. Suomenmielinen ruotsinkielinen eliitti pitää dementoinutta J.L. Runebergiä keulakuvanaan, eikä se edes osaa puolustamansa kansan kieltä suomea, saati että uskoisi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksiin. Yliopistolla kiivailevat svekomaanit taas pitävät suomenkielisiä uhkana Suomen kulttuurille ja eurooppalaiselle asemalle. Halonen tekeekin äärimmäisen rohkean vertailun 1800-luvun Suomen ja rotusorron ajan Etelä-Afrikan välille. Suomenkielistä kansaa kohdeltiin hänen mukaansa kuin eteläafrikkalaisia mustia.

Elokuvan kerronta huipentuu kuvaukseen Seitsemän veljeksen syntyprosessista. Vimmainen luomisprosessi yksinäisessä metsämökissä tallentuu Olli Varjan kuvauksen kautta upeasti. Lähes transsissa Stenvall puurtaa yötä päivää viinan ja oluen voimalla työn valmiiksi ja lopulta vaipuu tajuttomuuteen. Kristus-hahmo teema huipentuu lopussa, kun Nervander ja Kiven veli tyttärineen tulevat hakemaan häntä Lapinlahden mielisairaalasta. Suuressa pimeässä tilassa krusifiksi ja Kivi loistavat valaistuneena. Kristus-tulkintaa painotti elokuvan ennakkojulkisuudessa myös ohjaaja itse: ”Viime kädessä Kivi uhrasi oman elämänsä Suomen kansan puolesta” – J.Halonen.

Loppua kohden kehityskaari täydellistyy. Katsoja tapaa seestyneen Aleksis Kiven, joka on jättänyt taakseen kielitaistelut, Ahlqvistin arvostelut ja sivistyneistön juonittelut. Kivi on palannut takaisin maalle, luonnon keskelle. Loppukohtauksessa Kivi on kuin henkistynyt osaksi myyttistä Suomi-maisemaa. Tehtävä on täytetty, Seitsemän veljestä on valmis.

Vuoden 2002 ensi-illan aikoihin Aleksis Kiven elämä sai kriitikoilta ristiriitaisen ja varauksellisen vastaanoton. Kriitikot tarttuivat erityisesti elokuvan ilmaisutyyliin, juonen farssimaisuuteen, lavastuksen epärealistisuuteen ja liioitteluun sekä näyttelijöiden fyysiseen, ”turkkamaiseen” ilmaisuun. Osa kriitikoista oli sitä mieltä, että burleskin farssin seasta tiivistyy esiin jotakin aitoa, Aleksis Kiven henki. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat Nyt-liite 3/2002) piti elokuvaa läpikotaisin poliittisena ja lopputulosta metsäsuomalaisuuden suurena ylistyksenä. Yläsen mielestä elokuva oli ”aitoa Halosta hyvässä ja pahassa”. ”Halonen myös taitaa punnertajien teatterin, jossa krääsän, rään ja rähjäämisen keskeltä lopulta nousee jotain puhdasta. Tällä kertaa se on Aleksis Kiven henki. Kuvallisen ilmaisun se saa auringon kultaamana Karjalan mäntynä.”, hän jatkoi. Aamulehden Markus Määttänen piti elokuvan persoonallisesta elämäkertaotteesta: ”Halosen hahmot ovat groteskeja mutta ne toimivat sata kertaa tehokkaammin kuin kuvitellut sliipatut näköispatsaat.” Soraääniä jakoi Iltalehden Olli Kangassalo, jolle erityisesti elokuvan epätasainen näyttelijäkaarti oli liikaa: ”näyttelijät tekevät mulkoilullaan jutusta möllifarssia. Vaikutelma on hyvin ristiriitainen, sekoitus kirkasotsaista juhlallista paatosta ja farssia, siis tyylejä, jotka kaikkein huonoimmin sopivat yhteen.” MTV3:n verkkosivujen elokuvakriitikko Tuuve Aro ruoti elokuvaa erityisesti pääosassa esiintyneen Marko Tiusasen roolisuorituksen kautta: ”Varsin hämmentäviä tuntemuksia hän herättää mukeltaessaan repliikkejään kuola suupielestä roiskuen, kädet ilmassa viuhtoen. Mutta kun Tiusanen sitten lopulta vaikenee, hänen kasvonilmeidensä rikkaus on elähdyttävää katsottavaa. Sama pätee oikeastaan koko elokuvaan; kun epäluontevat puheosuudet taukoavat, rikas kuvallinen kerronta pääsee oikeuksiinsa. Suomen luonto ja historialliset miljööt heräävät kauniisti eloon, 1800-luvun Helsinki näyttäytyy koko komeudessaan.” Suuren yleisön suosio jäi elokuvateatterikierroksella saamatta, sillä katsojaluvut jäivät alle 50 000 katsojan. Tähän varmasti vaikutti ennen kaikkea Halosen ristiriitainen maine taiteentekijänä. Elokuvan värikkäiden tekovaiheiden äärelle pääsee Jan Ijäksen kiintoisan lyhytdokumentin Kuvauspäiväkirja Aleksis Kiven elämä (2002) kautta, joka esitettiin tuoreeltaan Espoo Ciné -elokuvafestivaaleilla.

Avantgardistiseksi rillumareiksi kuvailtu Aleksis Kiven elämä on monitulkintainen taiteilijakuvaus, jonka äärelle tuntuu hyvältä palata yhä uudelleen ja uudelleen. Halosen elokuva on mestarillinen näyte elokuvan voimasta nostattaa suomalaisuuden suurin sankari sille paikalle, jolle hän kuuluu.

”Elokuva osuu taktisesti oikeaan aikaan. Kivi sopii tukalaan tilanteeseen, jossa katoaa olennaisia asioita, suomalaisuus, niin kuin nyt” -Veijo Meri

Aleksis Kiven elämä
Suomi 2001. Tuotantoyhtiö: Seppä Callahanin Filmimaailma Oy. Tuottaja, käsikirjoitus & ohjaus: Jari Halonen. Kuvaus: Olli Varja. Lavastus: Jyrki Huttunen. Puvut: Pia Viljanen, Herttariikka Röpetti. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Leikkaus: Akke Eklund. Pääosissa: Marko Tiusanen (Aleksis Kivi), Jari Salmi (Emil Nervander), Karoliina Kudjoi (Albina Palmqvist), Margit Lindeman (Amalia Rosencrantz),  Gustav Wiklund (J.V. Snellman), Esko Hukkanen (J.L. Runeberg), Inga-Liisa Laukka (Fredrika Runeberg), Veikko Sinisalo (Eerikki Stenvall), Juha Turkka (Juhani Stenvall), Janne Kinnunen (Albert Stenvall), Ari Vakkilainen (Emanuel Stenvall), Arja Pessa (Annastina Stenvall), Elli Halonen (Agnes Stenvall), Sue Lemström (Charlotta Lönnqvist), Veera Marila (Amanda), Hannu Huuska (Fredrik Cygnaeus), Dick Idman (Henrik Lax), Antti Reini (Kaarlo Bergbom), Sami Nieminen (Antti Törneroos), Jari Halonen (August Ahlqvist), Abdeslam Chellaf (Skog), Svante Korkiakoski (laamanni), Paavo Liski (tupakkakauppias Vasenius), Jouko Turkka (lääkäri), Sinikka Usvamaa (Charlotta Raa), Nina Wiklund (Charlotta Raan ääni), Esa Valkiala (Berndt Ahnger), Tanjalotta Räikkä (seuraneiti). Ensi-ilta:  18.1.2002 Helsinki (Bristol, Maxim), Joensuu (Aallotar), Jyväskylä (Fantasia), Kuopio (Maxim),  Lahti (Ilves), Oulu (Formia), Pori (Promenadi), Tampere (Plevna), Turku (Julia, Kinopalatsi). Televisioesitykset: 13.10.2003 YLE TV1 (Kotikatsomo), 10.10.2005 YLE TV1 (Kotikatsomo). K3 (Sallittu kaikille). 100 min.

Lähteet:

Elonet / Aleksis Kiven elämä. http://www.elonet.fi/title/ekm8kl/ (20.9.2011)

Film-o-holic / Jari Halonen ja Aleksis Kiven elämä: Aleksis Kivi ja poliittisen elokuvan ihanne. Haastattelijana Kimmo Ahonen. http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jari-halonen-aleksis-kiven-elama/

Lehtisalo, Anneli: "Kansallisen monumentin paluu? Aleksis Kivi suomalaisuuden lunastajana elokuvissa "Minä elän" (1946) ja Aleksis Kiven elämä (2001)" teoksessa Suomalaisuus valkokankaalla: kotimainen elokuva toisin katsoen (2007). Like, Helsinki.

MTV3.fi / Viihde: Aleksis Kiven elämä -elokuvan arvio / Tuuve Aro. http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/97168/aleksis-kiven-elama (15.5.2002)

Keba: Koko ajan go-go

1980-luvulla vaikuttanut helsinkiläisyhtye Keba yhdisteli selväpiirteisessä rockissaan pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä. Möyrivillä kitara- ja bassokuvioilla sekä napakalla rumputyöskentelyllä muodostui alkuvoimaisen kiihkeä soundi, jota tuon ajan suomirockissa ei ollut liiaksi asti. Yhtye palaa elävien kirjoihin, ainakin hetkeksi, kun he esiintyvät tulevana perjantaina Tavastialla ja myöhemmin Tampereen YO-talolla (17.9.) osana suomalaisen rockin Albumiklassikot-sarjaa. Kirjoitin ajankohtaisesta Koko ajan go-go -levystä artikkelin (lue artikkeli) Desibelin klassikot sarjaan.