Chris Campion: Police

Rock-journalisti Chris Campionin The Police -kirjasta (lue arvio) jää harvinaisen hämmentynyt olo. Harvemmin nimittäin tulee luettua bändihistoriikkia, jossa kirjoittajan suhde kohteeseensa on näin kriittinen. Teos on käännös tänä vuonna Englannissa ilmestyneestä kirjasta Walking on the Moon: The Untold Story of the Police and the Rise of New Wave Rock. Kyse on siis jälleen yhdestä auktorisoimattomasta bändikirjasta, jossa lähteinä on käytetty aikalaislehtien haastatteluja sekä yhtyeen jäsenten omia muistelmateoksia. Campionin historiankirjoituksessa suuren roolin saa manageri Miles Copeland, joka nostetaan kirjan keskiöön useaan otteeseen, lopulta kyllästymiseen asti.

Lokaa ja kuita

Vierailin jokunen viikko sitten Norjan Bergenissä, jossa vietettiin pohjoismaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan keskeisintä tapahtumaa, Nordisk Panoramaa. Kolmatta kertaa kokemani festivaali osoittautui jälleen viehättäväksi tapahtumaksi, mutta tapahtuman helppouden kruunasi tällä kertaa lyhyet siirtymiset elokuvateatterista toiseen. Marginaalisempaa pohjoismaista elokuvaa esitellyt festivaali tarjoaa laajassa kirjossaan toki paljon epätasaista jälkeä, mutta onneksi tarjonnasta nousee esiin myös merkittäviä ja laadukkuudessaan vaikuttavia elokuvia. Bergenissä tuli todistettua usein aiemminkin havainnoimaani seikkaa, että mediataiteen puolelta tulevat kokeelliset elokuvat ovat yhä vahvemmin joko erinomaisia tai puistattavan mitättömiä. Keskitietä harvoin videotaiteen marginaalissa keikkuvilla elävillä kuvilla on.

Händelse vid bank / Incident by a Bank (2010)

Nordisk Panoraman lyhytelokuvan helmiksi valikoitui Paw Charlie Ravnin tanskalainen lyhytanimaatio To venner / Two Friends, ruotsalaisen Ruben Östlundin mestarillinen, Berliinissä ansaitusti parhaan lyhytelokuvan palkinnon saanut, fiktiivis-kokeellinen väkivallan ja elämän sattumien tulkinta Händelse vid bank / Incident by a Bank sekä kuriositeettina mainittakoon, Jonas Selberg Augustsénin ohjaama hirtehinen novellielokuva Höstmannen / Autumn Man, joka kuuluu harvalukuiseen ruotsalaisella rahalla tehtyjen suomeksi puhuttujen elokuvien joukkoon. Suomalaisten lyhytelokuvien puolelta Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen upea Erään Hyönteisen tuho on, jos mahdollista, vielä ohjaajakaksikon edellistäkin elokuvaa (Hanasaari A, 2009) parempi. Bergenissä tuli nähtyä uudelleen myös Juho Kuosmasen Cannes-palkittu Taulukauppiaat, joka sai norjalaisessa elokuvateatterissa koettuna uutta särmää ja vakuuttavuutta.

Festivaalin tarjonta ei Bergenissä minulle yksistään riittänyt vaan hain lisätarjonta paikallisen elokuvateatterin kaupallisesta tarjonnasta, jossa katsoin Lisa Cholodenkon viehättävän The Kids are All Right -elokuvan. Vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon lukeutuva draamakomedia on erinomainen esimerkki elokuvatyylistä, jossa Amerikan Yhdysvallat on elokuvamaana parhaimmillaan. Cholodenko rakentaa oivallisesti helposti lähestyttävän elokuvan, joka aidosti koskettaa ja naurattaa, mutta ei sorru vetistelyyn tai synkkyyteen.

Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta (2010)

Syksyn aikana nähdyistä elokuvista vuoden parhaimpien listalle kirivät myös Jaco van Dormaelin Mr. Nobody, Lee Unkrichin jo aiemmin ylistämäni Toy Story 3 sekä Joanna Sfarin huikean mielikuvituksekas ja persoonallinen elämäkertaelokuva Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta, jossa erityisesti näyttelijätyö etsii vertaistaan. Eric Elmosninon vahvasti tulkitseman nimihenkilön lisäksi Laetitia Castan Brigitte Bardot lienee yksi valkokankaan seksikkäimpiä ilmentymiä sitten Jessica Rabbitin.

Loppuun täytyy vielä kehaista kahta uutta uunituoretta kotimaista elokuvaa. Nimittäin Teemu Nikin vastavalmistunut lyhytdokumentti Play God on hieno ja itseironinen taustakartoitus splatter-elokuvan teosta Suomesta ja Dome Karukosken tänään ensi-iltansa saava Napapiirin sankarit osoittaa taas sen, ettei kyseinen ohjaaja ole pitkän elokuvan saralla vielä epäonnistunut kertaakaan. Napapiirin sankarit on viime vuosien hauskimpia kotimaisia elokuvia ja Lapin kuvauksessaan virkeä poikkeus Helsingissä kuvattujen elokuvien peruskaavaan.

Lucy Was Driving: Lucy Was Driving

Esikoislevynsä julkaissut helsinkiläinen Lucy Was Driving (lue arvio) on herättänyt viime aikoina huomiota MTV:llä ja kaupallisilla radiokanavilla energisellä ja äänekkäällä jenkkirockillaan, joka on kuin täsmäohjuksen tavoin suunnattu juuri murrosikäiselle tyttöyleisölle. Yhtyeen esittämä laskelmoitu melodinen rock kolahtaa varmasti samaan yleisöön, josta kriitikoiden syvästi inhoama Sunrise Avenue on fanijoukkonsa kalastanut. Yritteliäs bändi kärsii ennen kaikkea omaäänisyyden puutteesta.

Delay Trees: Delay Trees

Yhtye, joka kuvaa musiikkiaan erinomaisen onnistuneesti lauseella “tender pop songs that will melt your ears” lupaa jo mainoslauseellaan pelottavan paljon. Onneksi esikoispitkäsoittonsa julkaiseva Delay Trees (lue arvio) lunastaa odotukset ja vielä paljon enemmän. Bändin toiveikkaan haikeassa musiikissa surusilmäinen indie kohtaa kengänkärkiä tuijottelevan samettitakkipopin. Tiivistäen: Delay Trees on yksi parhaimmista esikoislevyistä vuosikymmeneen. Sen melodiseen kitarapoppiin nojautuen taittunee nurkan takana väijyvä talvikin uudesta keväästä haaveillen.