Matti Johannes Koivu: Toisen maailman nimi

Matti Johannes Koivusta on kehkeytynyt viimeisen puolen vuosikymmenen aikana kuin varkain yksi kiinnostavimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Akustisen folkin juurakosta syntyneet Puuhastellen (2006) ja Kovat piipussa (2007) olivat ajattomuudessaan hienoja levytyksiä. Uutta Toisen maailman nimi -albumia (lue arvio) on työstetty hartaasti parin vuoden ajan ja lopputulos onkin poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Akustiset kitarat on nyt siirretty taustalle ja soitinkeskiöön on tuotu jazzmuusikko Iro Haarlan piano. Uudistuneen musiikillisen ilmeen luonut Haarla vastaa myös levyn runsaista puhallin- ja harppusovituksista, jotka vievät Koivun musiikkia kauaksi perinteisestä folk-ilmaisusta.

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Ehtymättömien selitysten Koraani

Spede-show’n sketsihahmoksi syntynyt Uuno Turhapuro oli alkujaan nimetön miestyyppi, joka nopeasti vakiintui tv-sarjan vakioviihdyttäjäksi. Hahmon nimi, ulkonäkö ja perusluonne löysivät äkkiä muotonsa, vaikkakin persoonallisuus ja puhetyyli olivat joustavaa laatua. Viihteen jättiläinen Spede Pasanen keksi siirtää hahmon nopeasti myös valkokankaalle ja tuloksena syntyi Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro (1973). Kun ensimmäinen Turhapuro-elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 1973, uskoi elokuvan tehnyt voimakolmikko (Pasanen, Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri) vakaasti hahmon tarinan päättyvän siihen. Kipinä jatko-osan tekoon syntyi kuitenkin osaltaan edellisenä vuonna valmistuneen Viu-hah-hah-taja (1974) -elokuvan yleisömenestyksestä. Näin ollen parin kesäisen viikon aikana kuvattiin helsinkiläismaisemissa ja Mainos-Television studiolla Professori Uuno D.G. Turhapuro, joka poikkesi edeltäjästään varsinkin ulkokuvien määrällä. Myös Loiri muokkasi päähahmoaan hieman, tarkentaen Uunon intonaatiota.

Elokuvan tarinassa Uuno ja hänen vaimonsa Elisabeth viettävät kesälomaa maaseutumökillään, kunnes Uuno saa kuulla, että appiukon 60-vuotispäivän kunniaksi miehen on hankittava itselleen työpaikka. Uuno järjestää näyttävän esityksen, jossa hän muka lähtee töihin eväät kainalossa, puku päällä. Asioiden todellinen laita selviää Elisabethille nopeasti ja hän heittää miehensä kadulle etsimään töitä. Eriskummallisten käänteiden kautta Uuno päätyy elokuvafirmaan hakemaan avustajan paikkaa ja päätyy elokuvanäyttelijäksi hyönteismyrkkymainokseen. Kuten olettaa saattaa, taustatarina ei ole kovinkaan olennainen, vaan hulvattomat sketsit syntyvät äkkiä ja yllättäen.

Professori Uuno D.G. Turhapuron ensimmäinen tunti onkin kiistatta selittämättömien vitsien, absurdien tilanteiden, Loirin verbaalinerouden ja ällistyttävän improvisaatiokyvyn juhlaa. Legendaarisia kohtauksia riittää oluenkuljetuksesta (”Selevästi vuoten seittenkaks ohrasatoa…”) nakkikioskin terveystarkastukseen (”Yks vielä...Erkille.”). Onkin harmi, että elokuvan viimeinen puolituntinen ei aivan kestä vertailua alkupuolen kanssa. Loppua kohden elokuvasta tulee hajanaisempi, kun mukaan ahdetaan Speden fiksaatioita: mäkihyppy-inventioita ja missejä. Ne tuovat toki elokuvaan lisäkepeyttä, mutta vievät suotta tilaa Loirin hyperaktiiviselta komiikalta.

Turhapuro-elokuvia on perinteisesti kritisoitu siitä, että ne muistuttavat enemmän sketsikokoelmaa kuin yhtenäistä tarinaa. Totta onkin, että niiden kerronnan rytmitys on ongelmallista monin paikoin, mutta komediaelokuvan merkittävin osa-alue, sketsien onnistuneisuus ja hauskuus, ovat Professori-Uunossa enemmän kuin paikallaan. Kiitos tästä kuuluu erityisesti virtuoosi-Loirille, jonka varassa elokuva täysin etenee. Anoppina ja appiukkonakin nähdään kertaluontoisena kaksikkona Anja Pohjola ja Pehr-Olof Sirén. He jäävät luonnollisesti täysin statisteiksi Loirin ja Marjatta Raidan rinnalla. Hullunkurista kyllä, elokuva tehtiin kokonaan ilman Speden vakiokasvoa, Simo Salmista.

Professori Uuno D.G. Turhapuro sai elokuvateatterilevityksessä lähes puoli miljoonaa katsojaa. Parina ensimmäisenä televisioesityskertana (vuosina 1978 ja 1983) se keräsi vielä uskomattomat yli 3 miljoonaa katsojaa lisää, mikä tuntuu tämän päivän valossa täysin utopistiselta suomalaiselle elokuvalle. Aikalaiskriitikot suhtautuivat elokuvaan kuitenkin yhtä nihkeästi kuin muihinkin Spede-tuotantoihin tuossa vaiheessa. Erityisen irvailevat kritiikit kynäilivät Katson Markku Tuuli ja Kalevan Kari Karemo, joista ensin mainittu sanaili röyhkeyttä säästelemättä, että ”ensimmäistä kertaa elokuvaa katsoessa tulee toivoneeksi, että filmi katkeaisi ja tilalle tulisi vaikka alkupalana esitetty pankin mainosfilmi” ja jälkimmäinen arvosteli ”Pasasen tekevän halvalla halpaa viihdettä ja myyvänsä sitä kalliilla”. Paula Talaskivi (HS) totesi ”kerronnallisesti Kokkosen ohjauksen olevan joustavampaa, kuvaus ja musiikki pätevää työtä ja vitsejäkin on mukana. Sääli vain, että tässä tarjotaan taas rumaa hauskuutena”. Aamulehden Pentti Kirstilä myönsi myös, että ”elokuvassa on muutamia hyviä kaskuja ja visuaalisia temppuja, mutta rasitteena on koko ajan ennen nähdyn maku”. Televisioesityskertojen ja videojulkaisun myötä Professori-Uunon kulttimaine kaikkein anarkistisimpana Turhapuro-elokuvana alkoi kuitenkin nousta. Vuoden 1997 tv-esityksen aikoihin Jukka Väänänen (Katso) totesi elokuvan olevan ”ehta Uuno-klassikko”. Väänänen koki myös, että ”Vesa-Matti Loiri on ensi-Uunoissa elämänsä vedossa. Miehen draivi ja verbaaliakrobatia on vertaansa vailla. Nimenomaan Loirin briljantit suoritukset ovat tehneet Uunoista kansallisen kulttuurimme kulmakiviä”. Myöhemmin (Katso 2002) Väänänen kirjoitti vielä seuraavaa ”Professori Uuno D.G. Turhapuro on silkkaa läppäklassikkoa alusta loppuun sisältävä ehtymättömien selitysten Koraani. Onnistumisen pointti on selvä: Vesa-Matti Loiri saa olla esillä kiitettävän paljon ja ne nolot sivuosat jäävät vähemmälle”.

Spede Pasanen eli 1970-luvulla vahvaa luomiskautta ja Professori-Uunon kaupallinen menestys takasi elokuvasarjalle jatkuvuuden. Uunon maailma ja sen sivuhahmot alkoivat hahmottua lopullisesti seuraavissa elokuvissa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977), jotka kuulunevat kiistatta parhaimpien Turhapuro-elokuvien joukkoon. Mustavalkokaudella syntyneissä elokuvissa piilee roima annos absurdia komiikkaa ja tuoreutta, joissa kekseliäät metakerronnalliset keinotkaan (olivatpa ne sitten tahattomia tai tarkoituksellisia) eivät olleet poissuljettuja.

- Otto Suuronen (23.3.2011)

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Ere Kokkonen. Käsikirjoitus: Pertti Pasanen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Kristine Elo. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Risto Salo. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (Uuno Turhapuro, ”johtaja Edelström”), Marjatta Raita (Elisabeth Tuura), Pertti Pasanen (Härski-Hartikainen), Anja Pohjola (Elisabethin äiti), Pehr-Olof Sirén (Elisabethin isä), Vappu Jurkka (nakkikauppian Andersson), Ere Kokkonen (kuvaaja), Jyrki Kovaleff (olutkuski), Juhani Kumpulainen (yläkerran naapuri), Seppo Laine (elokuvafirman johtaja), Raimo Roiha (haitarinsoittaja), Anna-Liisa Ruotsi (huvilanaapuri), Eira Soriola (elokuvafirman johtajan sihteeri), Tarja Tallqvist (autokorjaamon johtajan vaimo). Helsingin ensiesitys: 29.8.1975, Boston, Rex. Televisioesitykset: 17.12.1978 MTV1, 16.6.1983 MTV2, 4.6.1994 MTV3, 30.12.1997 MTV3, 7.9.2002 MTV3. S. 82 min

Lähteet:

Aitio, Tommi: Spede - Pertti Pasasen elämä (2002). Tammi, Helsinki.

Elonet. http://www.elonet.fi

Suomen kansallisfilmografia 8: vuosien 1971-1980 suomalaiset kokoillan elokuvat (1999). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Bob Geldof: How to Compose Popular Songs that Will Sell

Tänä vuonna 60-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Bob Geldof on aktivoitunut levyttävänä artistina vuosikymmenen tauon jälkeen. Ironisen nokkelasti nimetyllä How to Compose Popular Songs that Will Sell (lue arvio) -levyllä edetään varttuneeseen makuun tehdyn poprockin parissa, joskin mausteita tarjoillaan niin maanläheisen folkin kuin countrynkin puolelta. Geldofin vanhan bändikaveri Pete Briquetten tuottaman levyn yleissävy on murheellinen, muttei masentava. Veteraanit ovat onnistuneet loihtimaan albumin sävellyksistä monipolvisia ja värikkäitä kokonaisuuksia, jotka vieläpä soivat komeasti ja puhtaasti. Kuulijalle välittyvä tunnelma on alakuloisuudesta huolimatta lämmin.

Boheemeja punahilkkoja

Viime viikolla olin Tampereen elokuvajuhlilla, jotka järjestettiin jo kunnioitettavan 41. kerran. Tuttuun tyyliin festivaali tarjosi määrällisesti laajan kattauksen kansainvälistä ja kotimaista lyhytelokuvaa kilpasarjoissa sekä lukuisia yksittäisiä sarjoja. Tänä vuonna keskiössä olivat nykyanimaation ammattilaiset (Jonas Odell, Paul Bush ja Tatu Pohjavirta) sekä iranilainen ja romanialainen lyhytelokuva. Alkuperäinen tarkoitukseni oli keskittyä kotimaisen kilpasarjan seuraamiseen, mutta liput menivätkin niin hyvin kaupaksi sekä varsinaisista myyntipisteistä että guest-tiskiltä, että oli tehtävä varasuunnitelma. Onneksi kuitenkin ennätin nähdä kaksi vakuuttavaa dokumenttia, Iiris Härmän yhdeksäsluokkalaisten viimeistä peruskouluvuotta kuvaavan Omaa luokkaansa (2010) (joka ilokseni voitti yli 30-minuuttisen elokuvien sarjassa kunniamaininnan) sekä Janne Kuusen kiehtovan monipuolisen Matti Pellonpää -henkilökuvan Boheemi elää (2011).

Kotimaisuutta oli toki ohimennen tarjolla myös Cine Morte -sarjassa, jossa tarjolla oli rautaisannos hyytäviä (tai vähemmän kylmääviä) kauhulyhäreitä maailman eri kolkista. Suomalaista väriä joukossa edusti Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu näppärästi osaksi suomalaisen kauhukomedian pienenpientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä sinne Olli Soinion Kuutamosonaatin (1988) ja Tranvestijan tarinoiden (1975) joukkoon. Jukka Rasilan tähdittämässä lyhärissä kulkukauppias törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Punahilkat -sarja nivoi yhteen Grimmin veljesten klassikkosatuun pohjaavia lyhytelokuvia. Kiinnostavan, mutta paikoin lannistavan epätasaisen sarjan parhaimpia osia olivat Joern Utkilenin modernilla tavalla röyhkeä Little Red Hoodie (2008) sekä Jan Kounenin loistelias fantasiamusikaali Le Dernier Chaperon Rouge (1996), pääosassa aina yhtä lumoava Emmanuelle Béart.

Jan Kounen: Le Dernier Chaperon Rouge (1996)

Tampereen tämänvuotisen annin ehkä kiinnostavimmaksi ohjelmanumeroksi nousi kuitenkin Raimo Siliuksen yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa kokoama Arkiston aarteet 2: 100 vuotta suomalaista elokuvasensuuria. 1930- ja 40-lukujen poliittisesti epäilyttävien aikalaisdokumentaarien ja vaalifilmien oheen oli nimittäin liitetty muutama täky suomalaisen uuden aallon elokuvasta. Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969) täytti ainakin kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökännyt pieni suuri elokuva joutui arvatenkin ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvien tapojen vastaisena. Seuraavaksi nähty Erkki Seiron Halleluja (1970) pisti vielä kerronnallisesti paremmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Ehkä Suomen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui kuitenkin elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

 Erkki Seiro: Halleluja (1970)

Sensuurisarjassa nähtiin myös Veikko Itkosen Filmi filmistä (1949), joka oli myös perin kiinnostava seurantadokumentti ja muistutti paljastavuudessaan siitä, kuinka vähän elokuvateatterityöläisen arki onkaan lopulta muuttunut lähes 60 vuoden aikana. Sillä vasta viime vuosina 35 mm -filmi on kohdannut voittajansa digitaalisten esityskopioiden myötä. Ja voittajalla tässä yhdessä tarkoitetaan vain taloutta ja tekniikkaa, sillä laadullisestihan hyväkuntoinen filmikopioesitys on edelleen ylittämättömin katselukokemus luonnollisen eloisuutensa tähden. Siitä muistutti myös Tampereen elokuvajuhlat, joissa esitysformaattiviidakko ulottui filmistä videoon (Digibeta, HD) ja täysin digitaalisista esityskopioista aina nukkavieruun DVD-laatuun saakka.