Lapsuuden sankarille, osa 4 - Sylvester Stallone

Lapsuuteni elokuvakuvastossa oli kaksi miehekkään toimintaelokuvan sankaria ylitse muiden: 1980-luvun ehdat ikonit Arnold Schwarzenegger (s.1947) ja Sylvester Stallone (s. 1946). Ihan kuten Arnoldinkin tapauksessa, myös ensikosketus Stallonen elokuviin jätti vahvat muistijäljet. Oli uudenvuodenaatto 1992, samaisena yönä MTV sai oman televisiokanavansa savuaville Kolmoskanavan rauniolle, syntyi MTV3. Itse katselin tuona iltana siskoni kanssa kopioidulta VHS-nauhalta ensin Rocky IV:n (1985) ja siihen perään heti Rocky V:n (1990). En ollut nähnyt aikaisempia Rocky-elokuvia, mutta se ei haitannut sitä hikistä testosteronin vuolautta, joka televisioruudulta 8-vuotiaan pojan silmille tulvi. Urheilullisena lapsena vaikutuin välittömästi Rocky Balboan hahmon fyysisestä ylivoimasta. Lapsen arvostelukyvyllä en osannut kritisoida neljännen Rocky-elokuvan kieroa maailmankuvaa tai viidennen osan dramaturgista happamuutta. Ja miksi olisi pitänytkään? Olihan tärkeintä se, että olin nähnyt jotain joka yhä vahvemmin osoitti elokuvan ylivertaisuutta. Seuraavana keväänä MTV3 esitti John G. Avildsenin ohjaaman ensimmäisen Rockyn (1976) ikään kuin kiitoksena siitä, että olin seurannut uuden televisiokanavan syntyä puolta vuotta aikaisemmin. Viimeisen niitin Rocky-huumalleni toi se, että kesän -93 aikana televisiota nähtiin vielä Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) ja Rocky 3/Tiikerinsilmä – Rocky III (Rocky III, 1982).

Kun vuotta aikaisemmin kesäpaikkamme pihamaalla oli heiluttu Conan-miekat ilmassa ulvoen ja ajettu Helkama Kaunokilla kahta ensimmäistä Terminator-elokuvaa imitoiden, meni kesä -93 Rockysta inspiroituen. Muistan erittäin hyvin kuinka kesän uimareissuillakin laitoimme vanhemman serkkuni kanssa vesinyrkkeilyesityksen pystyyn. Vuorotellen olimme Ivan Drago, Clubber Lang, Apollo Creed ja tietysti eniten väännettiin kättä siitä, kumpi sai olla se suurin, Slyn esittämä karismaattinen Rocky Balboa. Tuolloin Rocky-elokuvien treenijaksot (training montage) olivat audiovisuaalisesti kiehtovinta mitä tiesin olevan. Nyrkkeilyelokuvien ihannoinnin jälkeen katsomisjonoon marssivat luonnollisesti Rambo, Cobra (1986) ja Tango & Cash (1989), mutta ne eivät vieneet minua niin mukanaan kuin nyrkkeilysankarin ryysyistä rikkauksiin tarina.

Rocky oli myös Stallonen suuri läpimurto koko maailman tietoisuuteen ja samalla elokuva, josta tuli koko miehen uraa määrittävä elokuva, niin hyvässä kuin pahassa. Toisin kuin ehkä nykyään ajatellaan, ensimmäinen Rocky oli valtaisa menestyselokuva niin taiteellisesti kuin kaupallisesti. Miljoonan dollarin budjetilla tehdystä pienimuotoisesta draamasta tuli ilmiö ja se voitti kolme merkittävää Oscar-palkintoa (paras elokuva, ohjaus ja leikkaus). Stallone itse sai ehdokkuuden sekä parhaasta miespääosasta että käsikirjoituksesta. Rockysta tuli pitkälti Stallonen muotokuva, jossa fakta ja fiktio sekoittuivat vahvasti erityisesti sarjan edetessä. Fiktiohahmo keräsi mainetta ja mammonaa samassa suhteessa kuin Stallone ja Rockyn hahmo muuttui vahvasti ensimmäisen elokuvan haaveilevasta laitakaupungin kulkijasta neljännen elokuvan kansallissankariin, jonka tehtäväksi tuli lopulta toimia maailmanpoliittisena propagandan lähettiläänä. Rocky IV valmistui kylmän sodan viimeisinä ratkaisevina vuosina ja nykypäivän perspektiivistä sen voi lukea pelottomana poliittisen valtapelin viestinviejänä. Elokuva näyttäytyykin katsojan näkökannasta riippuen joko puistattavana urheilupropagandana tai mennyttä maailmaa kuvaavana, viihdyttävänä kasarihöttönä. Aikojen muuttumisesta kertoo se, että vuonna 1985 Valtion elokuvatarkastamo napsi pari minuuttia pois elokuvan ulkopoliittisesti arvelluttavasta sisällöstä.

Stallonen ura näyttelijänä alkoi amerikkalaisen pehmopornon parissa elokuvassa The Party at Kitty and Stud’s (1970), joka nimettiin Rockyn menestyksen jälkeen uudelleen nimellä Italian Stallion (Suomessa Italialainen ori). Ensimmäinen vakava päärooli oli vuorossa harvoin nähdyssä trillerissä Ilman pakopaikkaa/Kapina (No Place to Hide, 1970), jonka jälkeen Stallone näyttäytyi kreditoimattomissa cameo-rooleissa Woody Allenin vauhtikomediassa Bananas – minä ja vallankumous (Bananas, 1971) ja Alan J. Pakulan dekkarissa Klute – rikosetsivä (Klute, 1971). Huomattavampia roolisuorituksia olivat kuitenkin Machine Gun Joe Viterbon rooli Paul Bartelin kulttielokuvassa Kalmanralli 2000 (Death Race 2000, 1975) sekä Frank Nittin rooli Steve Carverin Al Caponessa (Capone, 1975). Rockyn jälkeen Stallone esiintyi maineikkaasti Norman Jewisonin yhteiskunnallisessa elokuvassa K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) sekä peräti John Hustonin toiseen maailmansotaan pohjautuvassa jalkapallodraamassa Pako voittoon (Victory, 1981). Kriitikot pitivät, mutta suuri yleisö jäi tavoittamatta. Rockyn jatko-osat ja kaksi ensimmäistä Rambo-elokuvaa, ikoninen seikkailuelokuva Taistelija (First Blood, 1982) ja järkkymättömän militaristinen Rambo – Taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) takasivat kuitenkin filmitähteyden Ronald Reaganin vaalikaudella. Suoraviivaisimmillaan Stallonen (ultra)väkivaltafantasiat menivät George Pan Cosmatosin ohjaamassa ja Stallonen itsensä käsikirjoittamassa rymistelyssä Cobra, josta tuli kaupallinen menestys, vaikka aikalaiskriitikot murskasivat sen täysin luokattomaksi. Cobran taloudellista menestystä ajatellen onkin suoranainen ihme, ettei Stallone tehtaillut elokuvalle jatko-osia.

1980-luvun lopulle tultaessa Stallonen roolivalinnat eivät enää tuottaneet yhtä hedelmällisiä lopputuloksia kuin aikaisemmin, olipa kyse sitten kaupallisesta tai taiteellisesta onnistumisesta. Menahem Golanin kädenvääntömachoilu Over the Top – terästäkin kovempi (Over the Top, 1987) on yhä lähes katsomiskelvoton elokuva, johon Stallone, yhtenä elokuvan käsikirjoittajana, upotti perheen merkitystä korostavia tunnepaisutuksia kaiken rekkamieshikoilun keskelle. Yhtä lailla epäonnisia olivat myös tuotannollisesti hankala kolmas Rambo-filmatisointi (Rambo III, 1988) sekä katsojat karkottanut synkeä vankilaelokuva Kahleissa (Lock Up, 1989). Vuosikymmenen taitteeseen tultaessa Stallone alkoikin tiedostetusti keventää elokuviensa tunnelmaa ja ryhtyi Hollywoodin taistelutoverinsa Schwarzeneggerin tavoin esiintymään komediallisissa elokuvissa. Hurttia huumoria ja kovia otteita yhdistellyt buddy-elokuva Tango & Cash (kreditoituna ohjaajanaan muuten venäläinen Andrei Konchalovsky, vaikka tarinan mukaan ohjat otti lopulta Albert Magnoli) onnistui vielä viehättämään viihdyttävänä kasariactionina, mutta sen jälkeen ilmestynyt John Landisin Oscar (1991) ei kerännyt katsoajia, vaikka on sinällään oivallinen screwball-komedia. Lopulta Seis! Tai mamma ampuu (Stop! Or My Mom Will Shoot, 1992) toi mukanaan vain myötähäpeän tunteita. Varsinkin kun vielä samoihin aikoihin ilmestynyt viides Rocky-elokuva tuotti pettymyksen, oli ura melko jyrkässä laskusuhdanteessa.

Mainettaan parempi Renny Harlinin Cliffhanger – kuilun partaalla (Cliffhanger, 1993) ja mitä viihdyttävin tieteisseikkailu Demolition Man (1993) palauttivat uskon (ja katu-uskottavuuden) Stallonen Hollywood-auran ympärille. Ikävä kyllä koko 1990-luvun loppu meni kuitenkin vähemmälle huomiolle jääneissä kelvollisissa (Daylight - paniikki tunnelissa/Daylight, 1996) tai täysin epäonnistuneissa (Judge Dredd – tuomari/Judge Dredd, 1995) elokuvissa. Onnellisena poikkeuksena näyttäytyi kuitenkin James Mangoldin ohjaama draama Cop Land (1997), joka oli Stallonen koskettavin ja vakuuttavin roolisuoritus vuosikymmeniin. Valitettavasti Cop Land ei kuitenkaan tuonut tullessaan useampia draamarooleja.

80-luvun suurimpien toimintaikoneita, Schwarzeneggeria ja Stallonea vertaillessa, Sly pesee Itävallan tammen ainakin siinä suhteessa, että hän on osallistunut elokuviensa tuotantoihin paljon kokonaisvaltaisemmin kuin useat aikalaiskollegansa. Jo 1970-luvulta lähtien Stallone on nähty näyttelijäntöiden lisäksi myös käsikirjoittajana ja ohjaajana. Elokuvien kirjoitusprosesseihin Stallone on osallistunut aktiivisesti koko uransa ajan, lopputuloksina niin täysosumia (Rocky) kuin Rhinestonen (Rhinestone - tuhannen taalan kapakka, 1984) ja Drivenin (2001) kaltaisia huteja. Ohjaajan istuimella Stallonea on nähty vaihtelevalla menestyksellä, kuinkas muutenkaan. Esikoisohjauksen Paradise Alley - helvetin kapakka (Paradise Alley, 1978) jälkeen mies erikoistui omaelämäkerrallisen Rocky-sarjan jatkokehittelyyn myös ohjaajana. Nyrkkeilydraamojen tehtailun katkaisi ainoastaan Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (Saturday Night Fever, 1977) -aikalaisklassikon jatko-osa Staying Alive (1983), joka sai lohduttoman tyrmäävän vastaanoton kriitikoilta.

Oma kiinnostukseni Stallonen uusiin elokuviin lopahti 90-luvun lopulla vähälle huomiolle jääneiden keskinkertaisten elokuvien vuoksi ja toisaalta toki siksi, että elokuvakiinnostukseni oli siirtynyt aivan toisaalle. Samoihin aikoihin oli kuitenkin ilo huomata Stallonen kyky itseironiaan Dreamworksin nokkelan Antz – Muurahaizet (Antz, 1998) -animaation myötä. Vuosikymmenten tauon jälkeen Stallone aktivoi myös ohjaajauransa uudelleenlämmitellyillä Rocky Balboalla (2006), joka hämmästyttävästi pystyi palauttamaan alkuperäisen Rocky-elokuvan minimalismin, ja väkevän suoraviivaisella Rambolla (2008). Vanhan koulukunnan rymistelevää toimintaviihdettä tarjosi myös mukavasti menestynyt The Expendables (2010), jonka tiimoilta kuvataidetta harrastavan 65-vuotiaan näyttelijäikonin ura näyttää elpyneen vuosituhannen vaihteen pohjamudista.

Tänä päivänä, mikäli janoan nähdä annoksen nostalgista elokuvaviihdettä, palaan uudelleen ja uudelleen mm. Rocky-elokuvien ja Tango & Cashin pariin. Niiden äärelle palaaminen tuntuu, niin pateettista kuin se saattaa ollakin, kotiinpaluulta.

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy
Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg