Esikoisohjausten vuosi

Vuosi 2012 on ollut suomalaisessa elokuvassa debyyttiohjaajien aikaa. Vuoden loppuun mennessä valkokangaslevityksen on saanut kaikkiaan parinkymmenen ohjaajan esikoispitkät (60 min.+) elokuvat (dokumentit luonnollisesti mukaan lukien). Pitkän fiktioelokuvan puolella ensikertalaisia ovat olleet mm. nykynuorison kasvukivuilla debytoinut Maarit Lalli (Kohta 18), komediallisella science fictionillä maailman valloittanut Timo Vuorensola (Iron Sky) sekä pohjoisen punk-nostalgiaa muistellut Matti Kinnunen (Miss Farkku-Suomi).

Viihteellisimmästä (muttei väheksyttävimmästä) päästä ovat olleet Teppo Airaksisen hurtilla huumorilla ladattu futiskomedia Kulman pojat sekä amerikkalaista indie-komediaa osuvasti jäljitellyt, suotta vähälle huomiolle jäänyt Samuli Valkaman Hulluna Saraan. Dokumenttielokuvan saralla kokoillan debytantteja on riittänyt sankoin joukoin. Vahvaa kantaaottavuutta ovat väläyttäneet mm. Mika Koskinen (Punaisen metsän hotelli) ja Katja Gauriloff (Säilöttyjä unelmia), kun taas ilahduttavan virikkeellisiä ajankuvia ovat olleet niin Aleksi Bardyn Tarja Halos-muotokuva Rouva Presidentti kuin Wille Hyvösen Kummisetäni thaimorsian. Kansainvälisistä yhteistuotannoista sekä Eirik Svenssonin norjalais-suomalainen rakkauselokuva Kaksi tarinaa rakkaudesta että Stobe Harjun kanadalais-suomalainen Nightwish-pannukakku Imaginaerum ovat esikoisohjauksia.

Kengännauhabudjetilla synnytetystä Kohta 18 -elokuvasta kohosi itselleni vuoden vahvin debyyttielokuva (ja voimakkaimpia elokuvateatterikokemuksia kaikkinensa), joka hurmasi amatöörinäyttelijävetoisella aitoudellaan ja maltillisesti kypsytetyllä ajankuvallaan. 2000-luvun toistaiseksi purevimmasta nuorisodraamasta kohosi pieni suuri elokuva ja huikaiseva työvoitto laadukkaita lyhytelokuvia aiemmmin tehneelle Maarit Lallille.

Lauri Maijalan debyyttielokuva on rujon komiikan merkkiteos

Tasan kuukauden päästä, joulukuun 28. päivä, ensi-iltansa saa teatterin puolelta tutuksi tulleen nuoren Lauri Maijalan (s. 1986) elokuvadebyytti Juoppohullun päiväkirja, joka pohjautuu Juha Vuorisen vuonna 1998 omakustanteena julkaisemaan kulttiromaaniin. Nuoren teatteriohjaajan valinta on ollut tuottajille (Aleksi Bardy ja kirjailija Vuorinen itse) riski, mutta lopputulos on palkitseva. Maijala on nuorin 2000-luvulla pitkän näytelmäelokuvan parissa debytoinut ohjaaja, mutta hän ei ole ottanut roolistaan näkyviä paineita. Miehen ohjaus tuntuu tuoreelta ja elokuvantekemisen taakasta vapaalta, ellei hyperaktiivisessa levottomuudessaan peräti vapauttavalta.

En ole lukenut Vuorisen kirjoja, enkä välttämättä lue jatkossakaan, mutta elokuvana Juoppuhullun päiväkirja on täysosuma. Elokuva on absurdi, jopa surrealistisia mittasuhteita omaava komedia, joka ei alatyylisyydestään huolimatta lipsahda väkinäiseen paskahuumoriin kuin hetkellisesti (valkovenäläinen hylamaidolla -kohtaus).

Harri Ylösen näkemyksellisesti leikkaama vauhtielokuva on myös näyttelijätyön paraatimarssi, niin oivaltava on elokuvan casting. Voi sanoa, että Juha Vuorisen luoma herkullinen henkilögalleria on roolitettu täydellisesti. Alkuvuoden Jussi-gaalassa parhaan miesnäyttelijän palkinnon pokannut Joonas Saartamo tekee onnistuneen pääroolin viinanhuuruisen itsetuhoisena Juha Berginä. Shown varastaa kuitenkin keskeisissä kohtauksissa Santtu Karvonen revittelevässä roolissaan Bergin parhaana ystävänä, Kristianina. Mieleenpainuvia sivuhahmoja ovat myös Johannes Holopaisen Hitleriksi tyylitelty Mikael sekä Pekka Huotarin välinpitämätön poliisihahmo. Kaikkea tätä pähkähulluutta tukee osuvasti Kerkko Koskisen karnevalistinen musiikki.

Juoppohullun päiväkirja on ennen kaikkea onnistunut elokuvasovitus, joka Maijalan tyylitajuisen cocktailin seurauksena yltyy arvaamattoman vinkeäksi ja kulmikkaaksi. Sarjakuvallisella tykityksellä ladattu rujo komedia on hauskimpia elokuvia miesmuistiin. Se on hetkittäin kuin Christian Lindbladin Ripa ruostuu (1992), Ville Jankerin Pussikaljaelokuva (2011), Farrelly-veljesten äärihuumori ja (uskallan sanoa) Danny Boylen Trainspotting (1996) olisi heitetty tehosekoittimeen. Viimeksi mainittu tulee mieleen siitä, että sekä Trainspotting että Juoppohullun päiväkirja ovat ääneen naurattavia ongelmallisen päihteidenkäytön kuvauksia, mutta niissä molemmissa taustalta heijastuvat syvät yhteiskunnalliset ongelmat.

Tulee olemaan poikkeuksellisen mielenkiintoista nähdä miten elokuvakriitikot ja suuri yleisö ottavat Juoppohullun päiväkirjan vastaan. Kriitikoiden suhteen voi olla, että elokuvan paikoin eksploitatiiviseksi yltyvä meno karkoittaa ryppyotsaisilta kylttyyrikynäilijöiltä nyrpeät arviot. Semminkin kun kotimaiseen komediaan on aina suhtauduttu ennakkoluuloisesti. Suuren yleisön sen sijaan voisi kuvitella ryntäävän elokuviin, kun ottaa huomioon Vuorisen kirjojen suosion. Siltikin vähän arvoitukseksi jää se, että mikä on elokuvan todellinen kohdeyleisö?

Parhaimmillaan Juoppohullun päiväkirja on lähes hengenvaarallisen hauska elokuva, mutta siltikään se ei ole vain törkyistä viihdettä. Elokuva nimittäin muistuttaa myös alkoholinkäytön varjopuolesta, sillä miesten itsetuhoista viinanjuontia ei huumorista huolimatta glorifioida. Hehän suorastaan asuvat kirjaimellisesti paskan keskellä. Vaikka elokuva nauraakin alkoholismille, on se silti vakuuttavampaa päihteidenkäytön vastaista sanomaa levittävä teos kuin vaikkapa eettisesti arvelluttavampi Joonas Neuvosen dokumentaari Reindeerspotting - pako Joulumaasta (2009). Esikoisohjaus sekin.

The xx: Coexist

Kolmen vuoden takaisella debyyttilevyllään xx (2009) sekä kriitikot että ostavan yleisön hurmannut The xx tuntui perin kiehtovalta yhtyeeltä. Valitettavasti kolme vuotta esikoislevyn jälkeen on todettava, että Coexistillä (lue arvio) xx putoaa tavallisten kuolevaisten joukkoon. Uutuudenviehätys on poissa eikä ilmaisun laajuudeltaan minimalistinen bändi ole oppinut uusia temppuja tarpeeksi.

Nauru jää pystyyn - malja Simolle!

Tänään kunnialliseen 80 vuoden ikään varttunut Simo Salminen ei ole elämässään piitannut esteistä, eikä liiemmin hidasteistakaan. Vaiherikkaan elämän viettänyt viihteen monitaituri on nähty näyttelijän ja koomikon töiden ohella niin lasitaiteilijana, kuvanveistäjänä, leipuri, uima- ja pellehyppääjänä sekä tahallisen epävireisenä (p)rotestilaulajanakin. Koko kansan renessanssihahmoksi Salmista voi tituleerata vähääkään empimättä.

Kanta-Hämeessä, Vanajan kunnassa (nykyään osa Hämeenlinnan kaupunkia) 8.11.1932 syntynyt Salminen tuli suomalaisten tietoisuuteen parikymppisenä pellehyppääjänä taiteilijanimellä Liukas Lätkä. Salminen voitti uimahyppääjänä Suomen- ja pohjoismaidenmestaruuden ja kohosi yhä suuremmaksi yleisönsuosikiksi otettuaan viihdenumeroihinsa mukaan akrobatiaa ja trampoliinihyppyjä. Siviiliammatiltaan Salminen oli kondiittorimestari ja myöhemmin vielä sokerileipuri-tuotesuunnittelija Columbian leipomossa.

Elokuva- ja televisionäyttelijänä Salminen aloitti 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Ensimmäinen valkokangaspyörähdys tapahtui Eemelin tähdittämässä farssissa Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960), jossa Salminen nähtiin pienessä sivuroolissa pellehyppääjänä, kuinkas muutenkaan. Televisiokoomikon ura käynnistyi Tesvision (1956-65) Rullaportaissa ja Sirkus Papukaijassa (1961-67), mutta lopullinen tv-läpimurto syntyi yhteistyöstä viihdemoguli Spede Pasasen kanssa. Salminen esiintyi vuodesta 1964 alkaen lukuisissa Speden ideoimissa sketsisarjoissa kuten Spede Show (1964, 1971-76, 1982, 1984-87), Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965-70) ja lopulta vielä Vesa-Matti Loirin vetämässä Vesku Showssakin (1988-91). Television puolella Salminen nähtiin myös VEK-kolmikon (Jukka Virtanen-Aarre Elo-Matti Kuusla) Montreux’n Kultaisella Ruusulla palkitussa fantasiahupailussa Lumilinna (1965).

Suomalaisen elokuvakomiikan historiaan Simo Salminen on piirtynyt erityisesti Uuno Turhapuro -elokuvien (1973-2004) insinööri Sörsselssöninä, joissa hän esiintyi yhtä lukuun ottamatta kaikissa (varhaisimmissa Turhapuroissa eri nimillä kuten Lettunen, Jaska ja Lörssön/Lörsson). Turhapurojen lisäksi Salminen kuului Spede-elokuvien ensembleen esimerkiksi Pähkähullun Suomen (1967) chansonit taitavana kulkurina, Pohjan tähteiden (1969) kuvaaja Törrösenä sekä tuohivirsuwesternien (Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät, 1971) Hämeen hitaimpana ja Tontona. Monen sukupolven muistiin ovat jääneet myös Salmisen Spede Showssa esittämät roolihahmot Kultsi (Auvo ja Kultsi -sketsit, Hei kliffaa hei -elokuva, 1985) ja Väke (pikkupojat-sketsit, Pikkupojat-elokuva, 1986).

Laulajana Salminen kirjoitti itsensä suomalaisen musiikin historiaan ylittämättömällä poliittisen laulun parodialla Rotestilaulu (1966). Suurmenestykseksi osoittautunut levytys vei Salmista keikoille ympäri Suomea ja jatkoa luotiin nopeasti The Beatles -käännöksen Keltainen jäänsärkijä (Yellow Submarine) (1966) myötä. 1960-luvun viimeisiin vuosiin mahtui vielä Jukka Virtasen sanoittama Pornolaulu (1968) sekä  Pohjan tähteissä kuultu hurja Alle lujaa (1969).

Salmisen myöhemmistä elämänvaiheista ei ole puuttunut traagisia käänteitä. Pitkäaikaisen työtoverin Spede Pasasen (1930-2001) kuoleman jälkeen elämää ovat riepotelleet niin taloushuolet, heittelehtivä terveydentila, takinliepeisiin takertuneet huijarit kuin viihdetaiteilijan ajoittaiset päihdeongelmatkin. 1990-luvun lopulta lähtien Salminen on esiintynyt televisiossa ja elokuvissa enää hyvin satunnaisesti. Kansan suosikin värikkään elämän on tallentanut elämäkertakirjaksi Tuomas Marjamäki tänä syksynä ilmestyneessä teoksessa Simo Salminen – Se se vaan on sillä lailla.

"Hänellä ei ehkä ole kovin merkillisiä tai ainakaan monipuolisia näyttelijäntaitoja, mutta vahva läsnäolon ja jopa itsetunnon tuntu ja oikean ihmisen ristiriitaiset, absurdit piirteet" - Peter von Bagh Simo Salmisesta teoksessa Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (Otava, 2005).