Vuoden 2012 parhaat elokuvat

Vuonna 2012 Suomessa ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Maarit Lalli: Kohta 18
Jukka Kärkkäinen, JP Passi: Kovasikajuttu
Jean-Marc Vallée: Café de Flore
Sarah Polley: Take This Waltz
Lauri Maijala: Juoppohullun päiväkirja

Vuoden 2012 paras ensi-iltaelokuva - Jean-Marc Valléen Café de Flore.

+ Bubblin' Under:
Vuoden dokumenttielokuvatapaus:
Malik Bendjelloul: Searching for Sugar Man 
Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti on taianomainen katselukokemus. Tullee Suomessa elokuvateatterilevitykseen vuoden 2013 aikana.

Paljon melua tyhjästä:
Christopher Nolan: Yön ritarin paluu / The Dark Knight Rises
Pitkästyttävän pömpöösi popcorn-pätkä aikamme yliarvostetuimmalta ohjaajalta.

Vertailun vuoksi:
Vuoden 2011 parhaat elokuvat
Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1

Esikoiselokuvalla on (moni)merkityksellinen, joskus jopa merkillinen, asema elokuvantekijän uralla. Oli kyse pitkästä tai lyhyestä elokuvasta, on debyytti aina käyntikortti elokuvantekijyyteen. Ajoittain jopa ensikosketus koko alaan. Esikoiselokuvan onnistuminen takaa usein uralle jatkon, mutta suomalaisessa elokuvassa taiteellinen onnistuminen ei ole valitettavasti ollut uran jatkuvuuden määre. Varsinkaan 1980-luvulla, jolloin esikoisohjaajia kertyi runsain mitoin, mutta heidän uran jatkoaan ei ymmärretty turvata. Tänä päivänä tuntuu olevan toisin, kun ilmapiiri on muuttunut kannustavammaksi (tosin myös kilpailu on koventunut).

Jos elokuva jää huonoksi, voi tekijä tehdä kaikkensa, että saisi uran mitättömän alkupisteen pyyhityksi filmografiasta. Maailmankuuluista ohjaajista tuskinpa esimerkiksi James Cameron muistelee esikoisohjaustaan Piranha II - lentävät tappajat (Piranha II: The Spawning, 1981) ilomielin.

Taiteellisen onnistumisen edellä uran jatkon määrittää yhteistyökyvyt, yritteliäisyys ja taloudellinen menestys. Näin myös suomalaisessa elokuvassa, jossa hankalan ohjaajan maine leviää pienellä alalla nopeasti. Onneksi kuitenkin kotimaisen elokuvan historiasta löytyy runsaasti komeita esikoisohjauksia, joista tässä kolmiosaisessa artikkelisarjassa esittelen kymmenen (+1) parasta.

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012 kotimaiset debyyttielokuvat, joista kirjoitin taannoin oman artikkelinsa (Esikoisohjausten vuosi), ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.
 _____________________________________________________________

Osa 1.

Pekka Parikka: Pohjanmaa (1988)
Pekka Parikka (1939-97) oli ensimmäistä valkokangasohjaustaan tehdessään jo kokenut liikkuvan kuvan moniosaaja. Valmistuttuaan Taideteollisen korkeakoulun kamerataiteen osastolta Parikka astui televisioteatterin maailmaan. Lyhyitä tv-näytelmiä, dokumentteja, viihdettä, kuunnelmia ja reportaaseja syntyi runsaasti 1960- ja 70-luvuilla. 1980-luvulla, ennen siirtymistään koko illan elokuvan pariin, Parikka ohjasi draamaa ja pienimuotoisia televisiosarjoja. Elokuvan saralla Parikalla oli toki aiempi meriitti. Hän oli työskennellyt apulaisohjaajana Edvin Laineen massiivisessa Väinö Linna -filmatisoinnissa Täällä Pohjantähden alla (1968).

Pohjanmaa (1988) syntyi tiiviissä yhteistyössä alkuperäisromaanin (1982) kirjoittaneen Antti Tuurin kanssa. Parikka ja Tuuri kirjoittivat käsikirjoituksen yhdessä ja löysivät lupaavalle hankkeelle tuottajaksi nuoren Marko Röhrin. Tuurin romaanissa ei ollut kuin yksi lyhyt monologi, joten kirjoittamisen työläin vaihe oli muuttaa kuvailu runsaaksi dialogiksi.

Pohjanmaa oli television puolella kokeneen ohjaajan väkevä esiintulo näytelmäelokuvan pariin. Tahtipuikkoa heiluttavat Parikan ohella loistelias näyttelijäkaarti, kevyesti yksi kotimaisen elokuvahistorian komeimpia. Hakalan veljesporukan ärjyimmäksi yksilöksi nousee Esko Salmisen lihaksi ja vereksi veistelemä Veikko, kun taas vähäeleinen Erkki (Taneli Mäkelä) pyrkii juopuneen joukon järjen ääneksi. Sivuosissa mainiot Kalevit Kahra ja Haapoja sekä kuningas Esko Nikkari, joka tekee heittämällä kuulustelukohtauksesta elokuvan naurattavimman viisiminuuttisen. Keskikesään sijoittuvassa tarinassa korostuu kirjaan nähden toiminnallisuus. Pohjanmaasta muodostuukin eräänlainen viitseliäästi rakennettu ja rehellinen härmäwestern, jonka taustalla huokuu agraarikulttuurin murros.

Pekka Parikan elämä ja ohjaajan ura jatkui kolmella Jussilla (ohjaus, Kari Sohlbergin kuvaus ja Keijo Virtasen leikkaus) palkitun Pohjanmaan jälkeen enää kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana valmistui ristiriitainen menestyselokuva Talvisota (1989), joka yli 600 000 katsojan menestyslukemista huolimatta ajoi tuotantoyhtiönsä National-Filmin konkurssiin. Tappiollisen tuloksen syyksi osoittautuivat pyrkimykset kansainväliseen läpimurtoon, sillä toisin kuin oli tuotantovaiheessa toivottu, ei maailmantilanteen äkillisesti muututtua suomalainen sotaelokuva herättänytkään vastakaikua maailmalla. Oscar-mittelöitä silmällä pitäen Parikka muutti jopa Yhdysvaltoihin ja jäi unelmatehtaan varjoon luomaan suhteita. Paluu Suomeen ei ollut helppo. Tuotannot eivät saaneet lama-ajan kurimuksessa rahoitusta ja Parikka joutui tekemään humoristisia mainoskuvia puolustusvoimille.

Parikan viimeinen ohjaustyö, määrittelyä pakeneva ihmissuhdekomedia Tie naisen sydämeen (1996), osoittautui pettymykseksi sekä kriitikoille että yleisölle. Sairauden murtama ohjaaja menehtyi äkillisesti 21.3.1997.

Lähteet:
Elonet / Pohjanmaa. http://elonet.fi/title/ek2agl/ (20.12.2012)
Elonet / Pekka Parikka. http://elonet.fi/name/he29t8/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Auli Mantila: Neitoperho (1997)
Elokuvan vuosisadan, 1900-luvun loppupuolen vahvimpiin suomalaisiin ohjaajatulokkaisiin lukeutui jyväskyläläislähtöinen Auli Mantila (1964-), joka ajautui elokuvan pariin ylioppilasteatterin ja taidekasvatusopintojen kautta. Ennen taiteen pariin siirtymistä Mantila oli jo valmistunut luokanopettajaksi Jyväskylän yliopistosta.

Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalla hän solmi läheisen ammatillisen yhteyden vahvoihin humanisteihin, ohjaaja Matti Ijäkseen, näyttelijä Leea Klemolaan ja kuvaaja Heikki Färmiin. Klemolasta, joka oli näytellyt jo Mantilan televisioelokuvassa Marja (1994), tuli Neitoperhon (1997) onnistumisen osalta olennainen tekijä. Tarkoin omaa julkisuuskuvaansa varjellut ohjaaja löysi Klemolasta myös vastineen elokuvansa luonteelle: suorasukaisen ja älyllisen heittäytyjän.

Neitoperho alkaa voyeristisena, seksuaalisen kaipuun ja sadomasokismin täydentämänä melodraamana, mutta muuntuu nykiväksi tie-trilleriksi. Rita Aihonen on ansiokkaassa esseessään tulkinnut, että ensi näkemältä elokuva saattaa tuntua nihilistiseltä, mutta kun katsettaan ja kuuloaan tarkentaa, kyseessä on mitä sentimentaalisin elokuva. Kiehtovan ristiriitaisesti Aihonen tulkitsee elokuvaa myös kauhuelokuvana, mikä entisestään tekee Neitoperhon genremäärittämisestä problemaattista.

Modernilla naiskuvalla ladatun elokuvan visuaalinen tyyli rakentuu syksyisen luonnonvalon ja tarkkaan konstruoidun pimeyden kautta. Risto Iissalon suunnittelema äänimaailma perustuu pikkutarkasti rakennettuun hiljaisuuteen.Vahva, surumielinen musiikki, 1970-lukulainen estetiikka ja alakulosta ponnistava dialogi ovat läsnä. Mantila on itse nimennyt tukahdetusta aggressiosta kertovan tarinan vaikutteeksi Michael Winterbottomin elokuvan Butterfly Kiss - tappaja tiellä (Butterfly Kiss, 1995).

Elokuva otettiin kriitikoiden taholta innostuneesti vastaan, mutta ilmestymisajalleen tyypillisesti katsojat eivät olleet kotimaisen elokuvan puolella. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat Nyt 31.10.1997) ylisti elokuvan valokuvalaboratorioon sijoittuvaa avauskohtausta, joka on "laittamattomasti ohjattu, hyvin kuvattu ja sisältää elokuvan teemojen idut ja pohjan tulkinnalle". Ylänen luonnehti Mantilaa aitona kertojana, joka "kiertää katsojan pikkusormensa ympäri, seuramaan innostuneena merkillisemmänkin olion toimia."

Ymmärrettävästi Leea Klemola sai roolistaan ylistävän vastaanoton. Hänen roolisuorituksensa palkittiin paitsi naispääosa-Jussilla (1998), myös Mannheim-Heidelbergin elokuvafestivaalien erikoismaininnalla (1997) sekä Rouenin elokuvafestivaalien parhaan naispääosan palkinnolla (1998). Kriitikko Juhani Nurmi (Kaleva, 5.12.1997) piti Klemolaa elämänmakuisimpana näyttelijänä Eevin rankkaan roolihahmoon. "Eevi on kuin Eevan, tuon Aatamin kylkiluun synkeä peilikuva, Elektran ja Lilithin kaltaisten kostonhengettärien aito sukulaissielu. Vaistojensa varassa toimivassa Eevissä onkin aimo annos vinksahtanutta Hannibal Lecterin oppityttöä, joka tuntuu olevan sodassa koko maailman kanssa."

Neitoperholla Mantila teki läpimurtonsa suomalaisten elokuvaohjaajien eturiviin. Ohjaaja palkittiin Viitasaaren elokuvaviikon perinteisellä Humanismin kädellä (1998) sekä parhaasta taiteellisesta saavutuksesta Thessalonikin festivaaleilla 1997. Ansaittua huomiota sai myös näyttelijätär Rea Mauranen, joka palkittiin naissivuosa-Jussilla (1998).

Mantila jatkoi ohjaajauraansa Anja Kaurasen romaaniin pohjautuvalla sirpaleisella jännityselokuvalla Pelon maantiede (1999) sekä taloudellisesti epäonnisella, mutta sisällöllisesti vahvalla Ystäväni Henryllä (2004). Valitettavasti Ystäväni Henryn jälkeen Mantila ei ole ohjannut valkokangaslevitykseen päätyneitä elokuvia. Se saattaa olla suomalaisen elokuvan viime vuosien suurimpia tappioita. Onneksi Mantila on kuitenkin tuottajan ominaisuudessa onnistunut vahvasti omaäänisten uusien tekijöiden kanssa, erityisesti lyhyt- ja dokumenttielokuvien parissa. Keskeisimpänä kollegana on ollut ohjaaja Juho Kuosmanen, jonka Taulukauppiaissa (2010) Mantila esitti Jussi-ehdokkuuden arvoisesti romuluisen taidemaalarin roolin.

Lähteet:
Aihonen, Rita: "Ominaisuuksien elokuvantekijä - Auli Mantila valta- ja vastaelokuvan virrassa" teoksessa Taju kankaalle: Uutta suomalaista elokuvaa paikantamassa (2003). Kirja-Aurora, Turku.
Elonet / Neitoperho.  http://elonet.fi/title/ek3q5o/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Kari Paljakka: Veturimiehet heiluttaa (1992)
1990-luvun syvimmän laman aikaan valmistunut kasvukuvaus Veturimiehet heiluttaa oli Kari Paljakan (s. 1958-) esiintulo pitkän näytelmäelokuvan saralle. Ohjaajana Paljakka oli antanut lupaavat näytöt jo lyhytelokuvillaan Sadetanssi (1983), Enkelipeli (1986) ja Dildo (1989), joista jälkimmäinen oli saanut tuomariston erikoispalkinnon maailman merkittävimmällä lyhytelokuvafestivaalilla, Clermont-Ferrandissa talvella 1990.

Veturimiehet heiluttaa pohjautui Juha Lehtovuoren alkuperäistekstiin, joka oli voittanut Suomen elokuvasäätiön julistamassa käsikirjoituskilpailussa ”käsikirjoitus-Finlandian”. Vahvasti omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tarina kuvaa Hapan (Santeri Kinnunen) ja Vähyn (Samuli Edelmann) ystävyyttä ja kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. He jakavat yhteisen kaveripiirin ja viettävät nuoruutensa yhdessä, kunnes Hapa muuttaa Helsinkiin opintojen perässä ja Vähy jää duunariksi Poriin. Ajan kuluessa Hapan ikävä ystävänsä luo ei ota sammuakseen.

Ohjaajana Paljakka leikittelee elokuvakerronnan konventioilla. 1940-luvun Hollywood-elokuvasta tutuin opein liikkeelle lähdetään takaumasta lapsuuteen. Näin ollen Veturimiehet heiluttaa on perinnetietoinen, ajaton nuorisodraama. Kuitenkin nimenomaan aikakauden ja ystävyyden kuvauksena elokuva on parhaimmillaan. Nuorten elämän raadollisuus ja valintojen vaikutukset elämään näkyvät hienosti. Poikkeuksellista todellisuudentuntua elokuvaan tuovat aidot näyttelijäsuoritukset, sillä Edelmann ja Kinnunen ovat olleet henkilöhahmojensa lailla lapsuudenystäviä. Oikean kemian täydentämiseksi samasta kaveripiiristä tulivat myös sivuosien esittäjät Niko Saarela sekä Jussi ja Kalle Chydenius.

Ilmestyessään Veturimiehet heiluttaa sai ristiriitaisen vastaanoton. Paljakan ohjausta kiiteltiin ammattitaitoiseksi ja tarinaa helposti samastuttavaksi, mutta samalla elokuva nähtiin persoonattomana kasvutarinoiden kliseekimppuna. Mikael Fränti (HS) aisti elokuvan ensi-illan aikoihin, että ”Veturimiehet heiluttaa liikuttaa, koskettaa, repäisee itkemään, jos katsoja pystyy kerrankin luopumaan kyynisestä ja vähättelevästä asenteestaan.” Peter von Bagh näki myös, että ”kiusallisista kohtauksista syntyy tarkka, murskaavakin kuva keskikaljan Suomesta: ystävyydet murtuvat, veriveljeksiä kalvaa epäily, mutta kalja säilyy. Se on ainoa varmuus, kaikki muu on ohimenevää.”

Elokuvan loppupuolen vaikuttavan vähäeleistä kohtausta, jossa ystävykset kohtaavat viimeisen kerran on Peter von Bagh kuvannut seuraavasti: ”Ystävyys on tuossa ohikiitävässä hetkessä ehdottomimmillaan, kontakti mahdottomimmillaan: vaihdetaan vain muutama repliikki, jokainen niistä odotettava, siksi viiltävä. Jakso on niin hyvä ja näyteltykin sillä tavoin, että oikeastaan vain kaksi tosielämän ystävää pystyy siihen.”

Veturimiesten jälkeen Kari Paljakka on jatkanut ohjaajan uraansa noin tunnin mittaisella fiktiolla Äidin tyttö (1993), vaikuttavalla draamalla Eläville ja kuolleille (2005) sekä lukuisilla televisiotuotannoilla. Miehen esikoisohjaus on paikoin kaavamaisesta juonestaan huolimatta yksi suomalaisen nuorisoelokuvan merkkiteoksista ja samalla yksi kotimaisen elokuvamme aliarvostetuimmista töistä. Uudelleenarviointia on tosin heikentänyt elokuvan olemattoman huono saatavuus, esim. DVD/Blu-Ray-julkaisu ei ole koskaan nähnyt päivänvaloa.

Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Elonet / Veturimiehet heiluttaa. http://elonet.fi/title/ek3174/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Erik Blomberg: Valkoinen peura (1962)

1950-luvulle tultaessa Erik Blomberg (1913-96) oli työskennellyt elokuvaajana jo lähes parinkymmenen vuoden ajan. 1930-luvun puolivälissä alalle tultuaan Blomberg sai heti työskennellä nimiohjaajien kanssa. Vuosien 1936-40 aikana Blomberg loi kiinteän yhteistyön kahden aikansa suurohjaajan kanssa. Elokuvat Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) ja Kiusaus (1938) syntyivät Teuvo Tulion kanssa ja Varastettu kuolema (1938), Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939) sekä Miehen tie (1940) yhdessä Nyrki Tapiovaaran kanssa. Yhteistyö Tulion kanssa päättyi välirikkoon, mutta Tapiovaaran kanssa Blomberg saattoi toteuttaa omaa taiteellista näkemystään, mikä näkyy vahvemmin persoonallisessa Varastetussa kuolemassa. Kuvaajan roolin ohella Blomberg tuotti Tapiovaaran elokuvat oman tuotantoyhtiönsä Elosepon kautta. Sota-aikana ja 1940-luvun alussa taiturimaiselle kuvaajalle oli kysyntää lyhyiden dokumentaarien ja uutiskuvien parissa. Ensimmäinen oma ohjaus oli lyhyt, kansatieteellinen dokumentti Porojen parissa (1947), jonka Blomberg toteutti yhdessä Eino Mäkisen kanssa.

Ajatus pitkän näytelmäelokuvan ohjauksesta alkoi 50-luvulle tultaessa kypsyä, johon entisestään kannusti Jack Witikan Lappi-aiheisen Aila – Pohjolan tytär –elokuvasta (1951) saatu käsikirjoitus-Jussi. Blomberg kirjoitti yhdessä näyttelijävaimonsa Mirjami Kuosmasen kanssa fantasiahenkisen taruelokuvan noitapeurasta. Tuotantoa varten Blomberg perusti yhdessä Arno Carlstedin, Osmo Harkimon, Matti Kassilan, Osmo Usvan sekä Aarne Tarkaksen kanssa Junior-Filmi –yhtiön, jonka oli määrä tuottaa ensimmäisenä elokuvana Valkoinen peura (1952). Alun perin elokuvan ohjaajaksi oli tulossa käsikirjoittajana tällöin paremmin tunnettu Tarkas, mutta lopulta hän vetäytyi tuotannonjohtajaksi ja Blomberg otti ohjat.

Valkoista peuraa kuvattiin alkukeväästä 1952 Inarissa ja Kaunispäällä. Studiokuvaukset hoidettiin Helsingissä, Suomen Filmiteollisuuden Liisankadun halleilla. Blombergin itsensä leikkaama elokuva viimeisteltiin esityskuntoon heinäkuulle 1952, mutta olympiahuuman ollessa päällä, jäi elokuva vailla suurempaa yleisöä. Osa-aikalaiskriitikoista koki kuitenkin Valkoisen peuran olevan poikkeuksellinen elokuva: ”Mirjami Kuosmanen ja Erik Blomberg ovat saaneet aikaan filmin, joka laadultaan kipuaa kansainvälisille kärkitiloille", määritteli I. K. (Uusi Suomi 27.7.1952) elokuvan paikan. "Valkoinen peura on suomalaisen elokuvan uskomaton tuote, tekijöilleen kunniakas saavutus", ylisti Akar (Aarno Karhilo, Ylioppilaslehti 1.8.1952). "Se on astumassa sille tielle, jota filmin tulee kulkea ja jota useat elokuvat ovat jo kauan sitten edenneet filmihistorian merkittävimpiin tuloksiin. Puhtaan kuvan ja musiikin tie. Saakoon seuraajia". Täysin varauksetonta ei kuitenkaan myyttisen ja eksoottisen Valkoisen peuran vastaanotto ollut.

Suurempi huomio elokuvalle tulikin seuraavien vuosien aikana, kun ensin Cannesin elokuvajuhlilta (1953) tuli arvokas parhaan taruaiheisen elokuvan palkinto ja festivaalimenestys jatkui Karlovy Varyssa (1954) parhaan kuvauksen palkinnolla. Vuonna 1956 Erik Blomberg palkittiin vielä Hollywoodissa Kultaisella maapallolla kuvauksesta. Ainutlaatuisia saavutuksia suomalaisen elokuvan historiassa!

Valkoisen peuran jälkeen Blomberg ohjasi muutamia draama- ja komediaelokuvia vaihtelevalla menestyksellä 1960-luvulle saakka, jolloin ura katkesi elokuvayleisön siirryttyä televisiovastaanottimien äärelle. Kotimaisen elokuvan kriisi ja tasavertaisen työtoverivaimo Mirjami Kuosmasen äkillinen kuolema särkivät uran jatkohaaveet.

Blombergin fiktiivinen esikoisohjaus Valkoinen peura on persoonallinen, kansallisesta myytistä ja luonnon mytologiasta voimansa ammentava, kevyesti kauhuromanttinen fantasiadraama, jonka lumovoima ei ole oireellisesti vähentynyt kuuden vuosikymmenen aikana. Se on yhä tyylilajissaan lähes ainutlaatuinen teos ja yksi kansallisen elokuvamme kansainvälisesti tunnetuimmista elokuvista.

Lähteet:
Elonet / Valkoinen peura. http://elonet.fi/title/ek2b8b/ (20.12.2012)
 _____________________________________________________________

+ Bubblin' Under:
Aki & Mika Kaurismäki: Saimaa-ilmiö (1981)

On niin, että mitä tahansa suomalaiseen elokuvaan liittyvää listausta tekeekin, ei Kaurismäen veljeksiä voi laiminlyödä. Tässäkin tapauksessa riippuu toki vähän kontekstista, mikä on Kaurismäkien debyyttielokuva. Yhtä lailla esikoiseksi voisi Mikalta laskea joko Valehtelijan (1981) tai Arvottomat (1982) ja Akilta taasen esikoisnäytelmäelokuvaohjauksen Rikos ja rangaistus (1983).

Kesän 1980 Tuuliajolla-rock-kiertuetta kuvaava Saimaa-ilmiö (1981) kuuluu nykyään suomalaisen rockin (ja rock-elokuvan) kaanoniin. Juice Leskinen Slamin, Hassisen Koneen ja Eppu Normaalin yhteiskiertueella reikäpäinen huumori ja ankara ryyppääminen ovat yhtä keskeisiä asioita kuin musiikkikin. Levottomista kuvausolosuhteista huolimatta Kaurismäen veljekset pääsivät hyvinkin lähelle kuvattavia kohteitaan ja mikä hienointa, veljekset saivat jo esikoiselokuvassaan vangittua jotain katoavaa suomalaisuudesta ja suomalaisen rockin ilmentymistä.

Peter Jackson ja sydämellisen eskapismin lumo

Uusiseelantilainen Peter Jackson (1961-) lienee sukupolvensa tunnetuimpia elokuvaohjaajia yhdessä Quentin Tarantinon kanssa. J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta (Lord of the Rings) -filmatisoinneilla itsensä suuren yleisön tietoisuuteen saattanut ohjaaja aloitti uransa mitä kiehtovimmalla ja omaperäisimmällä tavalla. Esikoisohjaus Bad Taste (1987) esitteli Jacksonin vinoutuneen splatter-maailman, jossa kengännauhabudjetilla toteutetusta aivojensyönnistä tehtiin huurteista hirtehiskomiikkaa. Verikekkerit jatkuivat vielä äärihuumorilla kyllästetyllä Muppet-parodialla Meet the Feebles (1989) sekä zombiruttoepidemialla herkuttelevalla kauhukomedialla Aivokuollut (Braindead, 1992).

1980-90-lukujen taitteen elokuvilla Jackson lunasti kulttiohjaajan maineen ja vankkumattoman suosion kauhu- ja eksploitaatioelokuvan piiristä. Tilanteen muutti Jacksonin mestarillinen, fantasiajaksoilla terästetty draama Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994). Käsikirjoittavaimonsa Fran Walshin kanssa (joka oli ollut mukana kirjoittamassa jo Meet the Feeblesiä ja Aivokuollutta) Jackson näytti taidokkaasti epäilijöilleen, että hän oli muutakin kuin poikamainen splatter-tyylittelijä.

1990-luvulla valmistui vielä kaksi elokuvaa, jotka jäivät tosin Suomessa ilman levitystä. Unohdetut kuvat (Forgotten Silver, 1995) oli televisiolle tehty nokkela mokumentaari "unohdetusta" uusiseelantilaisesta elokuvaohjaajasta. Kummituskopla (The Frighteners, 1996) lähti liikkeelle Kauhua kryptasta (Tales from Crypt, 1989-96) -televisiosarjan spin-offina, johon Universal Pictures antoi Robert Zemeckisin tuotannollisessa johdossa vapaat kädet. Omaperäinen kauhukomedia epäonnistui kuitenkin suuren yleisön huomion vangitsemisessa.

Näin ei käynyt Jacksonin mammuttimaiselle, valtavalla taloudellisella riskillä toteutetulle Taru Sormusten herrasta -trilogialle (2001-03), jonka menestyskulku päättyi huikaisevaan taloudelliseen ja taiteelliseen voittoon vuoden 2004 Oscareissa. Trilogian päätösosa Kuninkaan paluu (The Return of the King, 2003) palkittiin kaikkiaan 11 pystillä, mm. parhaan ohjauksen ja elokuvan palkinnoin, mikä ennenkuulematonta fantasiaelokuvalle. Samalla Jackson loi niin korkean laatustandardin genren elokuville, että niin Harry Potterit (2001-11), Narniat (2005-?) kuin myös Philip Pullmanin Universumien tomu (His Dark Materials, 1995-2000) -sarjaan pohjautunut Kultainen kompassi (The Golden Compass /His Dark Materials: Northern Lights, 2007) jäivät vain keskinkertaisiksi yritelmiksi. Sormusten herran globaalista menestyksestä hyötyi myös uusiseelantilainen Weta Workshop -erikoistehosteyhtiö, josta tuli alan keskeisimpiä special effects -tuottajia.

Nyt Peter Jackson tuotantoryhmineen on palannut Tolkienin lähteelle uutukaisessa fantasiaseikkailussa Hobitti - odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey), joka on uuden Hobitti-trilogian ensimmäinen luku. Jatko-osat Hobitti: Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug) ja Hobitti: Sinne ja takaisin (The Hobbit: There And Back Again) nähdään vuosina 2013-14.

Siinä missä monet tänä vuonna ilmestyneistä blockbustereista pelaavat kylmyydellä, kolkkoudella ja kyynisyydellä, onnistuu Peter Jackson luomaan jälleen sydämellistä ja empaattista eskapismia. Tolkienin tarujen ymmärtäjänä ja ihailijana Jackson on kyennyt sivuuttamaan tarinankerrontaa liiaksi sotkevan teknisyyden eikä ole jäänyt sinänsä henkeäsalpaavien erikoistehosteiden vangiksi. Ohjauksellisesti Jackson kuljettaa tarinaa luontevasti, jopa tuttavallisesti eteenpäin.

Tolkienin hahmoista vahvimmin esillä ovat Martin Freemanin viehättävästi näyttelemä Bilbo Reppuli, vanha tuttu Gandalf (yhä kuin rooliinsa luotu Ian McKellen) sekä kolmentoista kääpiön joukko, joista pääosaan nousee Thor Tammikilpi (Richard Armitage). Tarinan hahmoista sympaattisimmaksi nousee metsän eläimien ja kasvien suojelijavelho Radagast Ruskea (Sylvester McCoy), jonka karaktäärissä on sopivasti lapsenomaista iloa. Andy Serkisin skitsofreeninen Klonkku näyttäytyy elokuvan tärkeimmässä ja jännittävimmässä kohtauksessa, jossa Sormusten sormus ajautuu Bilbon haltuun. Henkilögallerian kruunaa pysäyttävän cameon Sarumanina jälleen tekevä Christopher Lee.

On kuitenkin myönnettävä, ettei Odottamaton matka ole Sormusten ritareiden (Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, 2001) veroinen trilogian avaus, sillä uutuudenviehätys on auttamatta kadoksissa. Uuden-Seelannin uskomattomat maisemat, jotka osaltaan tekivät vuosikymmenen takaisista Tolkien-filmatisoinneista aikansa merkittävimpiä fantasiaelokuvia, eivät vaikuta enää niin taianomaisilta. On sanottava myös, että Hobitti olisi vaikuttavampi tuntuvasti lyhyempänä, sillä erityisesti elokuvan alkupuoli tuntuu problemaattiselta. Ian Holmin ikääntynyt Bilbo ja Elijah Woodin Frodo ovat toki edelleen ilahduttavia valkokangasilmestyksiä, mutta heille kynäilty prologi tuntuu silti tarpeettomalta.

Suurinta Hobitissa on kuitenkin se, että Jacksonin, Walshin, Philippa Boyensin sekä Guillermo del Toron elokuva-adaptaatio korostaa ihmisyyttä ja elämän perusasioita (ruoka, lämpö ja kodin merkitys). Luonnon voimat, ilman ja tuulen äänet, saavat tilaa ja aikaa, jota korostaa Howard Shoren maanläheinen musiikki. Lisäksi Shoren sävellykset, henkilöhahmojen tavoin, sitovat Hobittia yhä vahvemmin Sormusten herran esiosaksi.

Tolkienin fantasiatarujen visualisoijana Jacksonilla on ollut jo aiemminkin paikka elokuvahistoriassa, mutta Hobitti-trilogian myötä paikka vahvistuu entisestään. Höpinät siitä, että Hobitti-elokuva olisi vain Taru Sormusten herrasta perheen pienimmille on täysin harhaanjohtavaa. Odottamaton matka on yhtä lailla jännityksen, visuaalisesti hyvinkin painajaismaisten näkyjen ja örkkien täyteinen, eikä taatusti sovi pienille lapsille.

Post Scriptum:
Luettuani toimittajien ja elokuvabloggarien kommentteja uudesta HFR 3D-formaatista, olen hyvilläni, että näin Hobitin perinteisessä muodossa, kaksiulotteisena. 2D kun ei aiheuttanut sen koommin päänsärkyä tai pahoinvointia, puhumattakaan kuvan muovisuudesta, josta esimerkiksi Helsingin Sanomien kriitikko elokuvaa moittii.