Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.

Suomalaisen kulttuuri- ja viihde-elämän moniottelija Jukka Virtanen (25.7.1933-) täyttää tänään kunniakkaasti pyöreitä. Virtasen tapahtumarikkaan elämän tiimalasiin on kertynyt santaa peräti 80 vuoden varrelta.

Jukka Jalmari Virtanen syntyi Jämsänkoskella Keski-Suomessa, Hilja Maria Hakosen ja Eino Jalmari Virtasen perheeseen. Isän työskennellessä voimalaitoksessa, varttui nuoresta Jukastakin innokas voimalaitoksenhoitaja isänsä apumieheksi. Sota-ajan niukkuudessa Virtasen perhe sai päivittäisen ravintonsa metsän ja järven antimista, mutta yrityksestä huolimatta ei nuoresta Jukasta kasvanut riistamiestä. Aika kului jo varhain kirjojen ja laulujen parissa, jotka innostivat nuorukaista kirjoittamaan omia tarinoita. Jämsänkosken paperitehtaan yhteisöä ja kylänmiehiä kuunnellessa Virtanen oppi suomalaisten sananlaskujen ja murteiden äärelle.

Keski-Suomesta nuoren miehen elämä siirtyi Helsinkiin 1950-luvulla, suomen kielen yliopisto-opintojen alkaessa. Opiskeluaikana Virtanen otti ensimmäiset askeleensa viihteen maailmaan toimiessaan fuksiaisten ja osakuntajuhlien seremonia- ja ohjelmamestarina. Osakuntajuhlien pyörteissä Virtanen tutustui myös kuopiolaislähtöiseen, savolaisen osakunnan Pertti "Spede" Pasaseen, jonka ideoita ja otetta viihdyttämiseen hän ihaili. Virtasen ja Pasasen välille syntyi nopeasti elinikäinen ystävyyssuhde, josta irtosi nopeasti myös ammatillista iloa, kun Virtanen värväsi Speden esiintymään ohjaamiinsa humoristisiin mainoksiin.

Elokuva-alalle Virtanen tuli legendaarisen Erik Blombergin Allotria filmin kautta. Virtanen toimi Blombergin mainoselokuvia ja lyhytdokumentteja tuottavassa yhtiössä valomiehenä, äänittäjänä apulaisena, järjestäjänä ja myöhemmin apulaisohjaajana sekä käsikirjoittajana. Filmileikkauksen saloihin Virtanen tutustui Ossi Skurnikin, alansa arvostetun taiturin oppilaana. Allotriassa työskennellessään Virtanen ystävystyi myös Aarre Eloon ja Matti Kuuslaan, joiden kanssa hän myöhemmin muodosti television maineikkaan VEK-viihderyhmän (1962-66).

1950- ja 60-lukujen taitteessa Virtanen siirtyi "produsenttikurssien" kautta Yleisradioon, josta hän löysi toimeentulon ensin uutistoimittajana ja myöhemmin viihteen parista. Televisioviihteen saralta Virtasen merkittävimpiä saavutuksia on VEK-ryhmän viihdeohjelma Lumilinna (1965), joka historiallisesti palkittiin Montreaux'n Kultaisella Ruusulla ja lehdistöpalkinnolla ensimmäisenä suomalaisena televisio-ohjelmana. Ripeänä käsikirjoittajana pidetty Virtanen kirjoitti myös Kankkulan kaivolla -radiohupailua  (1958-70) 1960-luvun alussa.

Yhteistyö suomalaisen viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa oli alkanut jo 50-luvun osakuntajuhlien myötä, mutta muuttui yhä aktiivisemmaksi 1960-luvun puolivälissä Speden saluuna -televisiosarjan (1965) myötä, jonka ideointitiimiin Virtanen kuului. Luova kausi Pasasen tallissa oli lyhyt, mutta tuottoisa. Parin vuoden sisällä Virtanen ohjasi kolme kokoillan elokuvaa, joista kaksi itsenäisesti kreditoituna ohjaajana. Debyyttiohjaus Millipilleri (1966) valmistui Speden ja Ere Kokkosen kanssa, jonka kolmikko myös käsikirjoitti yhdessä. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Seuraavana vuonna valmistunut hyperaktiivinen farssi Pähkähullu Suomi (1967) on suomalaisen elokuvakomiikan kärkiteoksia, itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittama kulttielokuva. Elokuvantekemisen ympärillä pyörivä komedia on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta, Juho Gartzin nokkelasta leikkauksesta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Idearikkaan Pähkähullun Suomen jälkeen valmistui historiallinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 veljestä (1968), jossa parodia sai pastissinomaisia piirteitä.

Virtasen osalta Spede-tuotannot saivat jäädä 1960-luvun päättyessä. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969) Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Kaiketi Virtasen paras elokuvaesiintyminen ei kuitenkaan osunut tälle hänen omimmalle saralleen, vaan on luontevasti ja jopa lämmöllä tehty mainosmiehen rooli Jörn Donnerin elokuvassa Mustaa valkoisella (1968). Sympaattinen sivuosapyörähdys löytyy myös Mika Kaurismäen tuoreesta road moviesta Tie pohjoiseen (2012), jossa Virtanen nähtiin Samuli Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin kyyditsemänä Rintapanttilan setänä.

Virtasen mittavalle uralle mahtuu myös teatteriohjauksia (hän oli perustamassa Uutta Iloista Teatteria vuonna 1978), käännöksiä (mm. Elton Johnin laulu Country Comfort, joka kääntyi Maalaismaisemaksi), runoja sekä runsain mitoin huumorilla leikitteleviä alkuperäissanoituksia (mm. Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän, Simo Salmisen Pornolaulu).

Allekirjoittaneen sukupolvelle Virtanen muistuu ensisijaisesti mieleen Mainostelevision/MTV3:n Levyraadin omaperäisenä isäntänä, jona Virtanen viihtyi lähes parinkymmenen vuoden ajan. Levyraadin vetäjänä Virtanen seurasi Jaakko Jahnukaista (1961-80) sekä lyhytaikaiseksi vetäjäksi jäänyttä Vesa Nuotiota (1980). 1990-luvulla Virtanen suomensi tanskalaisen The Julekalender -joulukalenteriohjelman (1991), josta syntyi omaperäinen, paljon muisteltu The Joulukalenteri (1997), Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama parodinen vaihtoehtojoulukalenteri. Absurdia huumoria, jännitystä ja laulunumeroita yhdistelleessä televisiosarjassa Virtanen myös näytteli tonttu-Iki-iäkkään roolin ja toimi kertojaäänenä. Monelle 1970- ja 80-luvuilla lapsuutensa viettäneelle Virtasen ääni tuo mieleen muistoja myös Rosvo-Rudolf -animaatiosarjasta (1971-83), jossa Virtanen esiintyi sarjan nimikkohahmona ja tarinoiden kertojana. Yleisradion Runoraadin (2002-) vakiojäsenenä Virtanen on näyttäytynyt jo vuosikymmenen verran. Paikka runoraatilaisena on sopinut suomen kielen nokkelalle käyttäjälle hyvin.

Vuosikymmenten varrella on kunniamerkkejä ja kulttuuripalkintojakin sadellut. Vuonna 1997 taiteilijaeläkkeen saanut Virtanen on palkittu mm. Musiikki & Media -palkinnolla suomalaisen populaarimusiikin hyväksi tehdystä elämäntyöstä (2001), viihteen Erikois-Venlalla (2002), arvostetulla Juha Vainio -palkinnolla (2008) sekä Kultaisella Venlalla elämäntyöstä (2012).

"Viihteentekijän velvollisuus on repiä rajoja, nimenomaan hyvän maun rajoja. Ylilyönneillä voi havahduttaa. Ilmaisussa on usein kunnon kaaos parempi kuin täydellisyys" (HS / 25.7.1983)

Lauluni aiheet - Musiikkiodysseia kameleontti-Loirin tuotantoon

Kuluvan kesän kenties merkittävimmästä kulttuuriteosta vastasi - ehkä yllättäen - levy-yhtiö Warner Music. Lukuisat pienlevy-yhtiöt vuosikymmenten saatossa itseensä fuusioittanut Warner  julkisti kesäkuussa monivuotisen digitointiprojektinsa, jonka myötä valtaosa vanhan kotimaisen musiikin katalogista on nyt digitaalisesti saatavana. Suurtyön tuloksena 25 000 digitaalisesti ennenjulkaisematonta kappaletta ja yli 3000 albumia ovat nyt "kaiken kansan" kuultavissa. Kaikkiaan palvelu sisältää noin 5000 albumia sekä 40 000 kappaletta aina 1920-luvulta tähän hetkeen saakka. Mahtipontisesti, joskin pitkälti totuudenmukaisesti, Suomalaisen musiikin historiaksi -nimetty nettipalvelu on täysin integroitu Spotifyn kanssa, joten palvelun käyttö on melko helppoa ja nopeata, mikäli Spotifyn käyttö luonnistuu.

Itselleni Suomalaisen musiikin historia -palvelu on tuottanut suven edetessä valtaisan määrän viihdyttäviä musiikkihetkiä. Kappalemateriaalin joukkoon mahtuu koko suomalaisen musiikin kirjo, noloista aikalaishönöilyistä  ja 1970- ja 80-luvun korneista käännösteksteistä (TJEU: Armi Aavikon Radiotähti!) tinkimättä. Itse olen edellämainittujen lisäksi löytänyt joukon lapsuudesta tuttuja nostalgiahetkiä ja nauttinut oikeasti vakuuttavien - myös kulttuuhistoriallisesti arvokkaiden - levyjen ja kappaleiden äärellä. Suomenkielisen vaihtoehtorockin historiasta on kaivettu esiin esimerkiksi Päät, jonka Bali-levy (1987) on nyt ensimmäistä kertaa kuultavissa digitaalisessa muodossa.

Yksi kuluvan kesän eniten kuuntelemistani levyistä on myös löytynyt Warnerin arkistojen uumenista. Pori Jazzin päätösesiintyjänä ensi sunnuntaina nähtävän Vesa-Matti Loirin aiemmin vain vinyylinä julkaistu Keikalla (1987) on nimittäin ollut voimasoitossa viimeisen kuukauden ajan. Reippaalla jazz-otteella etenevä livelevy on tarpeellinen muistutus Loirin neljännesvuosisadan takaisesta keikkakunnosta, jolloin mies pelottomasti otti haltuun niin herkän tunnelmoinnin, paatoksen kuin humoristisen kepeydenkin. Kuunnelkaapa vaikkapa tunnelmallinen Päivänsade ja menninkäinen ja verratkaa sitä täysin pitelemättömäksi sinkoilevaan Kohtalokkaaseen sambaan.

Komean livelevyn, ja toisaalta Porin konsertin odotuksen innostamana, päätin kuunnella Veskun albumituotannon kronologisessä järjestyksessä. Urakka osoittautui tietysti mittavaksi, sillä Loiri on julkaissut yli 30 albumia,  joiden tyylikirjon analyyttiseen purkamiseen tarvittaisiin vähintäänkin etnomusikologin paperit. Loiri on näyttäytynyt viimeisen lähes puolen vuosisadan aikana aikana niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan ja funkin osaajana. Miehen ura on ollut alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. Improvisatorista jazz-levyä 4+20 (1971) on hyvinkin voinut seurata levyllinen perinteikkäitä kansanlauluja (Vesku Suomesta, 1972) että humorististen laulujen epätasainen kokoelma (Veskunoita, 1973). Monipuolisen taiteilijan uran ensimmäisellä vuosikymmenellä levytetyn musiikin kirjo oli ehkä kaikkein villeimmillään, sillä parodisten tangojen (Love Recordsin suojissa tehdyt Lankon tanko ja Vie minut minne tahdot, 1968) oheen ilmestyi niin taiturimaista, psykedeelistä hippiprogeilua (esim. Coming Home Baby, 1971) kuin avantgardistinen pop-jazz-satukin (Matti "Rag" Paanasen kanssa levytetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus, 1974).

"Vesku Suomesta ei missään tapauksessa ole pilalevy, vaikka huumori kukkiikin monesti varsin yllättävissä kohdissa. Päinvastoin kokonaisuus on suunniteltu mitä suurimmalla hartaudella ja ymmärryksellä. Suomalainen elämänmuoto on vangittu levylle musiikin vaatteissa. Itku ja nauru, kaipuu ja kiihko, yksinäisyys ja ihmisen ylistys on lomitettu saumattomaan sopusointuun. Paremmasta ei enää ole väliä" -Katso 52/1972

Lievästi sanottuna levottomien tyylivaihtelujen Loiri alkoi 1970-luvun lopulla vakavoitua, ehkä tarkoituksellisestikin, vastapainoksi elokuva-uran Turhapuro-komiikalle. Perttu Hietasen sävellyksistä syntyneet Eino Leino -tulkinnat ovat suurelle yleisölle kenties tutuinta Loiria. Leinon vakavat, usein synkkämietteiset runot saivat uuden elämän taitavan yhtyeen ja Loirin vahvan, sydänjuuria myöten ravistelevan tulkinnan kautta. Ensimmäistä Leino-levyä (Eino Leino, 1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta ja se olikin Loirin läpimurto myös itseään korostaviin musiikkipiireihin. Vakavalla linjalla jatkoi Carl Michael Bellmanin lauluihin ja epistoloihin pohjannut Ennen viimeistä maljaa (1980), jolla Loirin tulkinta eteni yhä vahvemmin teatraaliseen ja dramaattiseen suuntaan.

Syvästi sisäistetyt Leino-tulkinnat jatkuivat 1980-luvulla kahden levytyksen verran, joista kumpikaan ei valitettavasti yltänyt esikoisen tasolle. Leino-tulkinnat ovat ehkä omalta osaltaan jättäneet varjoonsa lukuisia muita kirjailijoita/runoilijoita, joiden tekstejä Loiri on pitkän uransa varrella ottanut omakseen. Listan kiinnostavimpia nimiä saattavat hyvinkin olla paitsi Hermann Hesse (Lasihelmipeli, 1984) ja kotoinen Uuno Kailas (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995), myös Kahlil Gibran, jonka tekstejä Loiri tulkitsi vakuuttavasti, ilman suurinta paatosta, Olli Ahvenlahden kanssa tehdyllä Seitsemän kertaa -albumilla (1990). Runonlaulajan roolin ohella Loiri levytti Oskar Merikannon lauluja Esko Linnavallin modernin sovituksin sekä jo aiemmin levyttämiään kansanlauluja Jukka Jarvolan flyygelisovituksin (Täällä Pohjantähden alla, 1983). Ahvenlahden kanssa syntyi myös levyllinen Reino Helismaata (Vesku Helismaasta, 1977) Hasse Wallin hoidellessa kitaristin tonttia.

Kaupallisinta Loiria edustavat 1980-luvun loput levytykset: mahtipontisiin synaviuluihin tukehtuva ja Vexi Salmen iskelmällisillä teksteillä marinoitu Unelmia (1989), peräti kahdesti julkaistu joululevy Sydämeni joulun teen (1988/1998) sekä ennen kaikkea Spede Shown Jean-Pierre Kuselana ja Tyynenä levytetyt huumorilevyt. Kuselan Naurava kulkuri (1986) ja Voi hyvä tavaton (1987) sekä Tyynen Pim peli pom (1988) vitsikimarat eivät ole pitkäsoittomitassa kestäneet aikaa, mutta Vexi Salmen johtamalle Flamingo-levy-yhtiölle huumorilevyjen julkaisu oli hyvää liiketoimintaa. Jo pelkästään Nauravaa kulkuria myytiin ilmestyessään ällistyttävät 92 000 kappaletta.

Vastapainon yksioikoiselle viihdyttämiselle Loiri löysi 1980-luvun lopulla Pori Jazzista, joka oli vuosikymmenen lopulla jopa niin lähellä taiteilijan sydäntä, että hän osti itselleen Pori Jazz Oy:n osakkeita. Lukuisista jazz-festivaaliesiintymisistä mieleenpainuvimpia koettiinkin 80- ja 90-lukujen taitteessa, jolloin Loiri sukelsi syvälle fuusiojazzin maailmaan levyttämällä Weather Reportia (Birdland kääntyi ironisesti Ukkolaksi) ja Chick Coreaa (Spain) suomeksi.

Loirin 1990-luvun levytyksistä komein on eittämättä yksi miehen uran ehjimmistä albumikokonaisuuksista, Peter Lerchen komein ja rohkein sovituksin palkitseva Vesa-Matti Loiri (1994). Osin jo aiemmin levytettyä materiaalia (esim. Väliaikainen, Laulu on ollut iloni ja työni) modernilla otteella retusoiva levy on minimalistinen ja näkemyksellinen kattaus Loirin ja Lerchen yhteistyötä parhaimmillaan. Teatraalista murheellisuutta kevennetään osuvasti huumorilla ja tarvittaessa Lerche heittäytyy myös progetiluttelun taituriksi. Onkin sääli, että taiteellisen, mutta yhä vapautuneesti hengittävän levytyksen jälkeen Loirin harteille vyörytettiin talousvaikeuksiin ajautuneen levy-yhtiön menestyspaineet. Vuonna 1995 ilmestynyt, vieraannuttava Kaksin on nimittäin Veskun musiikkiuran pahimpia pohjanoteerauksia, jonka ummehtunutta iskelmäsoundia ei ilman pahoinvointilääkkeitä kuuntele. Hyppy laskelmoidun iskelmän puolelle epäonnistui, sillä Flamingo-levy-yhtiön taru päättyi Katri Helenan, Arja Korisevan ja Anu Hälvän järkyttävien duettojen myötä.

Parin vuoden levytystauon jälkeen ja uuden levy-yhtiön (Warner Music) turvissa syntyi Peter Lerchen ja Maria Kalaniemen kanssa rouhea folkpohjainen Rurja (1997), jonka tiimoilta paljon kiertäneen yhtyeen komea sointi taltioitiin tyylikkäälle livelevylle Kirkkokonsertti (2000). Sitä seurannut ja yhden ajanjakson Loirin uralla päättänyt Eino Leino 4 - Päivän laskiessa (2001) on, jälleen kerran, Lerchen ja Loirin toimivan sielunyhteyden juhlaa. Raskastunnelmaisista balladeista lempeään kaihoon kurottava Leino-urakan päätöslevy on Loirin uran parhaimpia töitä. Sen vahvuus piilee myös monipuolisuudessa, josta pitää huolen erityisesti raskaan rockin puolelle kurkottavat, eeppiset Se kuitenkin liikkuu ja Trubaduurin laulu.

Viimeisen Leino-levytyksen jälkeen Loirin musiikillinen ura sai yhä keskeisemmän roolin miehen taiteilijuudessa. Elokuva- ja televisioroolien jäätyä taka-alalle on mies panostanut suurella sydämellä musiikkiin, levytyksiin ja kiertueisiin, joita on jatkunut yhä näihin päiviin saakka. Vuosina 2003-2004 ilmestyneet Ystävän laulut -levyt sisälsivät Loirin edesmenneen ystävän, Juha Vainion rakastettuja sanoituksia. Nuoren polven muusikoiden, Kalle Torniaisen ja Jesse Vainion sovituksissa luova hulluus, rento-otteinen kokeilevuus sekä ikivihreys löivät kaksin käsin kättä. Big band -soundilla svengaavien levyjen kaksijakoinen tunnelma lyö välillä kasvoille. Melankolia ja vahva kansallishenkinen kaiho ei kokonaismitassa tunnu pelaavan yhteen Vainiolta omaksutun, keski-ikäisen miehen hurtin huumorin kanssa. Parhaimmillaan Ystävän laulut toimivatkin yhden levyn mittaisena best of -koosteena.

Vuosina 2006-2008 ilmestyneen Lappi-trilogian myötä Vesa-Matti Loiri sai tehdä Johnny Cash -henkisen kunnianosoituksen suomalaiselle rock- ja pop-lyriikalle. Loiri äänitti trilogian levyt peräkkäisinä kesinä Ivalon rauhassa Hannu Pikkaraisen vastatessa sovituksista ja tuotannosta. Pohjoisen rujonkauniista askeesista vaikutteensa ottaneen trilogian avaus Ivalo (2006) osui maaliin sekä kaupallisesti (lähes 53 000 myytyä levyä) että taiteellisesti:

"Takavuosien tulkinnoissaan pateettisuuden rajamailla seikkaillut Loiri malttaa suurimmaksi osaksi pitää värisevän baritoninsa aisoissa. Täkäläiset rock- ja pop-klassikot loksahtavat uudella tavalla paikoilleen balladikäsittelyssä. Ivalosta huokuu tietynlainen pysähtyneisyys, joka rauhoittaa mutta jonka tilalle alkaa levyn lopulla kaivata pikkuisen variaatioita. Kaikesta huolimatta Ivalo on munakas veto, joka ansaitsee hatunnoston. Nykyään kun liian harvoin kuulee ajatuksella ja pieteetillä tehtyjä levyjä, haluaa Loirin porukallekin antaa pari kyseenalaista kohtaa anteeksi."
- Jaan Wessman (Soundi 11/2006)

Vaikka syksyllä 2007 ilmestynyt Inari löysi tiensä vielä useampaan kotiin (lähes 57 000 myytyä levyä) alkoi kyllästyneitä soraääniäkin jo ilmaantua. Soundin Pertti Ojala totesi (11/2007) muutamien laulujen (Dave Lindholmin Minun nimeni on nimessun ja CMX:n Ruoste) olevan "niin tiukasti tekijäinsä persooniin sidottuja, että Loirin versiot ovat väistämättä teennäisiä". Ojalan mielestä albumi jähmettyy kohteliaan kulturelliksi kahvipöytämusiikiksi.

Inari onkin kappalevalintojen suhteen edeltäjäänsä problemaattisempi. Onnistuneimmasta päästä on Kauko Röyhkän pahaenteinen Talo meren rannalla, jonka sovitukseen Pikkarainen on saanut vaanivan, ellei jopa pelottavan tunnelman. Vahva versiointi on myös Tuomari Nurmion tuotannosta lainattu Kurjuuden kuningas, jonka tekstikohta "Sä olet baarin kaljalasi, janoisin huulin hiottu, muslimien musta kivi, niin sileäksi suudeltu" kuulostaa Loirin tulkitessa puistattavan todelliselta. Hänen kaihonsa on ymmärtävässä toteavuudessaan vangitsevaa. Toisaalla sitten taas Yhtenä iltana -kappaleella Loiri jää Hectorin tunteellisesta intensiteetistä yllättäen parin korttelun päähän.

Sarjan kolmannella osalla, Kasarilla (2008), etäännyttiin jo alkuperäisidean väkevyydestä ja merkityksellisyydestä. Levy pyrki olemaan veijarimaisempi ja kepeämpi, mutta ontui jälleen biisivalinnoissa, kuten Soundin Petri Silaskin arviossaan (11/2008) huomautti: "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin -luennan nolo puheosuus osoittaa, että tarkoitus on ollut olla itseironinen, mutta jos ajatus liitää Jean-Pierre Kuselan pikemmin kuin Eino Leinon suuntaan, ei tee mieli alkaa vetää lippua salkoon."

Aikalaisarvioissa oli kuitenkin myös vastakkaisia mietteitä. Teppo Kulmalalle (Savon Sanomat, 8.11.2008) nimenomaan Kasari toi muistumia Eino Leino -tulkinnoista. "Tunteen ja sanomisen vimma on tosin hauraampi, järkähteleekin toisin, mutta on yhtä tulessa. Lapin trilogian kolmas osa Kasari on surussa intensiivinen kuin rippi ja samalla irrotteleva ja välitön kuin kulkijan mieli. Levyllä runoillaan katoavuudesta ja kuolemasta, mutta siitä säteilevät Veskulle ominaiset voiman ja herkän vivahteet, lämpö, itseironian roso, huumorin läpitunkeva läsnäolo".

Ristiriitaisista kritiikeistä huolimatta Loirin Lappi-trilogian merkittävin ansio oli siinä, että alakulosta voimansa ammentavien, rock-henkisten nuotiolaulujen myötä Loiri nosti itsensä uudelleen rock-väen arvostukseen ja suosioon. Esiintymiset Provinssirockissa (2009) ja Ruisrockissa (2010) lisäsivät ennestään vahvaa karriääriä.

Loirin tuoreimmat albumit, rehevä ja henkilökohtainen Hyvää puuta (2009) ja jazzahtavampi Skarabee (2010) ovat jatkaneet hyvää, luovaa musiikillista kautta. Hyvää puuta -levyllä Loiri tulkitsi "karhunkäpälän voimalla ja perhosenlennon herkkyydellä" (Teppo Kulmala) mm. Jarkko Martikaisen, Paula Vesalan ja Tuure Kilpeläisen varta vasten Loirille räätälöityä tekstejä. Musiikillisesti Hyvää puuta kurkotti americanan suuntaan countrymausteisine instrumentteineen, mutta yhtä kaikki mukana oli niin valssia (Vilukukka) kuin saluunarockia (Sadan miehen leukaluut). Desibeli.net -verkkolehden Heikki Väliniemi tiivisti (24.10.2009) kuulijoiden yhteiset tunnot: "Vesa-Matti Loiri ei ole Suomen Johnny Cash. Hän on paljon enemmän. Loistava majakka parhaasta päästä."

Skarabee on kokonaisuudessaan kuitenkin edeltäjäänsä kiinnostavampi ja monipuolisempi. Tommi Vikstenin tuottamalla levyllä keskiössä on jazz-henkinen bändi, jonka soittajista löytyy mm. nuoren polven taituri Tuomo Prättälä. Tunnelmaltaan rönsyilevällä levyllä Loiri heittäytyy hetkittäin varsin improvisatoriseksi (Aivan pilvee, Aina tulee jotain), mutta toisaalta kipunoi entistä henkilökohtaisemmin synkeillä balladeilla, joiden sävellyksissä on kiehtovasti ennalta-arvaamattomuutta.

"Laadukkaasta jäljestä voi kiittää mm. Paula Vesalaa, jonka seurassa Loiri (65 v.) nuortuu lähes sukupolven verran. Arvokkaalle vanhentumiselle tilaa antavat Olavi Uusivirta ja Kerkko Koskinen. Houkuttelevimmillaan Skarabee on lainatessaan tyylikeinoja amerikkalaisesta - etenkin sen groovaavimmasta musiikkiperinteestä." -Aapo Siippainen (Savon Sanomat, 23.10.2010)

Syksyisiä konserttikiertueita Loiri on jatkanut heittelevästä terveydestään huolimatta. Perinteisten joulukonserttien lisäksi viime syksynä koettiin miehen 50-vuotistaiteilijajuhlakonsertti, jossa Loirin taustalla vuorotteli peräti kaksi hyvin erilaista kokoonpanoa: "Lenni-Kalle Taipaleen ja rumpali Kalle Torniaisen luotsaama iso jazzbändi veti jazzit, uudemmat kotimaiset popit ja Loirin ikivihreät, Peter Lerchen trio puolestaan vaikeammat tai ainakin herkemmät taidemusiikit. Loiri oli molempien kanssa kuin kala vedessä, ehkä jopa luontevampi päästessään Lerchen ainutlaatuisen kitaran säestämänä vetämään lähes avantgardistisia vokaalisuorituksia Leinon runoihin." - Otto Talvio (Helsingin Sanomat, 29.9.2012).

Tulevan sunnuntain Porin konserttia on syytä odottaa suurella innolla, sillä Vesa-Matti Loiri & Loiri All Stars -kokoonpanoon kuuluvat Loirin viimeisen vuosikymmenen ratkaisevat yhteistyökumppanit: Lenni-Kalle Taipale ja Kalle Torniainen höystettynä mm. Mikko Kososen kitaroinnilla, Jukka Eskolan ja Tero Lindbergin trumpeteilla sekä Abdissa Assefan lyömäsoittimilla. Uutta musiikkiakin on loppuvuodesta luvassa - tällä kertaa Kaihon karavaanin kyyditsemänä.

"Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink' kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee,
niin runo on sentään runo -
näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!"
- Eino Leino: Laulajan laulu (1878)

Sivuosien miehet, osa 5: Vesa Vierikko

Osa 5/5: Vesa Vierikko

Sivuosien miehet -sarjan päättää Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorinakin (2002-12) työskennellyt Vesa Vierikko (s. 1956-), jota ilman suomalainen elokuva, televisio ja teatteri olisivat olleet ilmaisultaan kohtalokkaasti köyhempiä viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan. Elokuvan puolella Vierikko on tehnyt sivurooleja huiman määrän. Hänellä onkin taito ottaa oma tilansa ryöstämättä sitä kollegoiltaan.

Lappeenrantalaislähtöisen Vierikon ensisijainen elämäntyö - ja kutsumus - on ollut teatteri, jonka innoittamana hän päätyi Teatterikouluun 1970-luvun lopulla. Opiskeluaikanaan Vierikko oli mukana vallankumouksellisessa rock-näytelmässä Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet (1978), jossa nuoret teatterintekijät loivat ilmaisuvoimaisen teoksen ilman politisoituneelle ajalle tyypillistä julistavuuden painolastia. Pete Q:n tiimoilta toisensa kohtasivat useat teatterintekijät, jotka olivat 1980-luvulla nostamassa Ryhmäteatteria Suomen merkittävimpien teattereiden joukkoon. Mukana hääri jo tuolloin Vierikkokin, joka yhä kuuluu Ryhmiksen kantaviin voimiin.

Elokuvanäyttelemiseen Vierikko pääsi kiinni teatteriopintojensa jälkeen 1980-luvun alussa. Jo ensirooleissa sekottui kiehtovasti (puska)farssi (Pölhölä, 1981 ja Uuno Turhapuro menettää muistinsa, 1982) ja realistinen kasvudraama (Ajolähtö, 1982). 1980-luvun uuden ohjaajasukupolven töissä Vierikko oli keskeisesti mukana. Taavi Kassilan Jousiampujan (1982) Lintsi ja Jaakko Pyhälän Jonin (1983) harhaileva Dietmar kiteyttivät nuorta levottomuutta. Kameleonttimainen Vierikko sopi myös pakkotyöleirin venäläiseksi vangiksi ohjaajan uraansa aloittelevan Renny Harlinin propagandistisessa debyytissä Born American/Jäätävä polte (1985).

Televisiosta Vierikon koomiset oivallukset ovat jääneet vahvasti kansakunnan muistiin. Ryhmäteatterin Tabu (1986-87) aiheutti mediamylläkän absurdilla mustalla komiikalla, joka ei miellyttänyt konservatiivisia katsojia. Viihdyttävyyden sijasta ravistelevuuteen pyrkinyt sarja ansaitsi kulttimaineen Arkipäivän sankareiden ja Yövartijan tapauksen kaltaisilla novellimaisilla tarinoilla. Matti Ijäksen Katsastuksessa (1988) Vierikolla on päärooli aikamiesporukan isäkandidaattina. Jo ilmestyessään arvostelumenestykseksi noussutta televisioelokuvaa voi pitää nykyään todellisena kestosuosikkina. "Katsastuksessa lämpö ja lohdottomuus, huumori ja tragiikka kulkevat käsi kädessä ja katsoja päästetään suomalaisen hulluuden juurille pohjoisen Suomen rajaseudulle" -Jukka Kajava.

1990-luvulla Vierikko oli kantava voima Akkaa päälle -sarjassa (1994-96, 2006), joka syntyi yhteistuumin Pirkka-Pekka Peteliuksen, Taneli Mäkelän ja Mikko Kivisen kanssa. Yksittäisistä tarinoista koostuneen komediasarjan muistettavimmat jaksot ovat mestarillinen iskelmäbändiparodia Oikotuulet (1995), mattinykäsmaisen tragikoominen Käen kolo (1996) sekä myöhemmän kauden Vähän jeesiä (2006), jossa Vierikko esitti omahyväisen rentturokkarin roolin havannoivasti. Komiikan ulkopuolelta on nostettava esiin Neil Hardwickin kunnianhimoinen minisarja Pakanamaan kartta (1991), jonka pääosassa suosikkinäyttelijä nähtiin.

Draamarooleissaan Vierikko on osoittanut terävyyttä, miltei kyynistä älykkyyttä. Synkemmän osaston kärkirooli on Aki Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytön (1990) niljakas viettelijä, jonka kohtaloksi koituu Iris Rukan (Kati Outinen) myrkky. Sivuosa-Jussi napsahti Pekka Parikan Talvisodasta (1989), jossa Vierikko taituroi pienin elein vaatimattoman ja itsestään melua pitämättömän ammattisotilaan perikuvan. 

Pitkän uransa aikana Vierikko on nähty usein auktoriteettia omaavien (pikku)herrojen rooleissa, kuten ulosottomiehenä (Älä itke Iines, 1987), virkaintoisena konstaapelina (mm. Pohjanmaa, 1988), lääkärinä (mm. "Onks Viljoo näkyny?", 1988) ja kirkkoherrana (esim. Tie naisen sydämeen, 1996 ja Kaksipäisen kotkan varjossa, 2005). Huvitusta on usein revitty sotilasfarssin kuluneista aineksista, kuten Ere Kokkosen sketsimäisissä Vääpeli Körmy-elokuvissa (1990-97), joissa kaikissa Vierikko nähtiin kapteeni Kuorttina. Oivaltavampi ja huomattavasti maneerittomampi rooli onkin Kummeli Kultakuumeen (1997) Herman Göringin lyhyt valkokangaspyörähdys. Oberstdorf!

Maaniseksi esiintyjäksikin Vierikkoa on ajoittain kuvattu, ja jos johonkin näyttelijän valkokangasluomukseen edellä mainittu sopii, niin Aleksi Mäkelän Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat (1994) -elokuvan ällöttävään Ossi Kemppaiseen, josta tulee muutoin hapuilevan viihderainan todellinen piristysruiske. Vierikon esittämä "Etelä-Suomen kovin jätkä" ei suotta sanoilla kaunistele.

2000-luvulla roolit eivät varsinaisesti ole vähentyneet, mutta niiden merkitys on vähentynyt huomattavasti. Viime vuosien onnistunein sivuosa lienee äänirooli Kari Juusosen ja Michael Hegnerin mainiossa Niko - lentäjän poika -animaatiossa (2008), jossa Vierikkoa kuullaan osuvasti pahiksen, Mustan Suden juonittelevana äänenä. Ehkä näyttelijäntyön professuurin äskettäin päätyttyä näemme jatkossa taas Vierikkoa enemmänkin valkokankaalla. Mies, joka on kaukonäköisesti valinnut näyteltäväkseen sekä draamaa että komiikkaa, ja loistanut näissä molemmissa, on aina tervetullut takaisin. Vierikko on monessa mielessä henkisen oppi-isänsä, Vesa-Matti Loirin kaltainen suvereeni näyttelijä, jonka usein pienelläkin esintymisajalla heitetyt humoristiset tai vakavammat luonnekuvat tekevät katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi
Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola