Dokumenttia, olkaa hyvät!

Suomalainen valkokangaselokuva on tänä päivänä lähes tasavertaista vuorottelua fiktion ja faktan välillä. Syyskuuhun mennessä teatterilevityksessä olleista paristakymmenestä kotimaisesta elokuvasta peräti yhdeksän on ollut dokumentteja. (Kymmenenkin, mikäli mukaan lasketaan Pirkanmaan elokuvakeskuksen levittämä saksalais-suomalainen In the Dark Room - Pimennossa (2012).) Katsojamäärissä ei ole päästy viime vuosien menestysten (Metsän tarina, Reindeerspotting - pako Joulumaasta, Miesten vuoro) tasolle, mutta kohtuullisen hyvin ovat menneet kuitenkin Petri Luukkaisen kepeä ihmiskoe-elokuva Tavarataivas ja Mika Ronkaisen ylistetty Laulu koti-ikävästä, jolle katsojia on kertynyt yli 10 000.

Tavarataivas (2013)

Syksylle on luvassa vielä ainakin Peter von Baghin juhlavuoden (70 v.) kunniaksi elokuvateatterilevitykseen tuleva nostalginen Muisteja (ensi-ilta 13.9.), aiemmin fiktioita ohjanneen JP Siilin jääkiekkoilijamuotokuva Selänne (ensi-ilta 27.9) sekä tärähtäneellä Täynnä Tarmoa -dokumentilla debytoineen Oskari Pastilan musiikkidokkari Knucklebonehead (ensi-ilta 11.10.).

Helsingin Sanomat kirjoitti (27.8.) kiinnostavasti walesilaisen elokuvatutkija Dafydd Sills-Jonesin ihailusta suomalaista dokumenttielokuvaa kohtaan. Sills-Jonesin mielenkiinto heräsi lontoolaisella elokuvafestivaalilla nähdyistä pohjoismaisista dokumenteista, joiden estetiikka teki vaikutuksen itsekin televisiolle dokumentteja ohjanneeseen tutkijaan. Muutettuaan tutkijavaihdon kautta Suomeen ja nähtyään viime vuosien tuotantoa laajemmin, on Sills-Jones todennut hyvin tunnustetun faktan, suomalainen dokumenttielokuva on elänyt kultakautta 2000-luvulla. Menestys on näkynyt paitsi kansainvälisinä festivaalimenestyksinä, myös elokuvateatterien ja television katsojaluvuissa. Ei nimittäin ole kansainvälisesti mitenkään yleistä, että dokumentit pääsevät elokuvateatterilevitykseen. Sills-Jonesin mukaan Britannian vahva dokumenttiperinne on katoamassa kokonaan. Walesissa tilanne on vielä huonompi. Taide- ja kulttuuritukia on leikattu rajulla kädellä, eikä pitkää elokuvaa tuoteta edes joka vuosi.

Sills-Jones nimeää toimittaja Harri Römpötin haastattelussa yhdeksi suosikkielokuvakseen Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion Maan muistin (2009), joka kuvaa suomalaista kulttuuria jääkaudelta alkaen. Perin kansallisena nähty elokuva rikkoo Sills-Jonesin mielestä dokumentin tekemisen kaikki säännöt.

Suomalaisella dokumenttielokuvalla menee siis hyvin, katsoipa tilannetta kotoisasta tai kansainvälisestä perspektiivistä. Jonkinlaista elokuvakasvatuksen ja kotimaisen dokumenttielokuvahistorian tuntemuksen puutetta näen kuitenkin ilmassa. Yhdeksi selkeäksi syyksi on helppo määrittää vanhemman suomalaisen dokumenttielokuvan saatavuuden puutteellisuus. 1970- ja 80-lukujen kokoillan dokumenteista markkinoilta löytyvät kyllä Perkele! Kuvia Suomesta (1971) ja Kaurismäkien Saimaa-ilmiö (1981), mutta mitä muuta?

Esimerkiksi Lasse Naukkarisen (No Comments, 1984), Pekka Lehdon (Yksinteoin, 1990), John Websterin (Pölynimurikauppiaat, 1993) tai Kiti Luostarisen (Naisenkaari, 1997) kiinnostavimpia elokuvia ei ole kaupallisesti saatavilla mistään. Puhumattakaan siitä, ettei Pirjo Honkasalon keskeisintä tuotantoa (Atman, Tanjuska ja 7 perkelettä) ole saatavana DVD:nä, saati nykypäivän standardit täyttävinä teräväpiirtoversioina. Tätä ihmetellään ulkomaita myöten! Monista tuoreemmistakin suomalaisdokumenteista myyntiin tulleet painosmäärät ovat olleet pieniä ja loppuneet. Aika ajoin on lupailtu verkkolevityksen muuttavan tilannetta, mutta toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut.

Onneksi valoakin on horisontissa, sillä hiljattain iso pohjoismainen elokuvalevittäjä Nordisk Film julkaisi näyttävät ja ilmeisen hyvin toimitetut boksit Taru Mäkelän sekä Virpi Suutarin ja Susanne Helken tuotannoista. Varasto-komediahitillä (2011) menestystä saaneen Taru Mäkelän dokkarituotannon kiinnostavin elokuva on Mäkelän elokuvasuvun dynastiasta kertova Saalis (2006). Suutari & Helke -boksi taas kokoaa ansiokkaasti ohjaajaparin kaikki yhteiset elokuvat, lyhytelokuvista koko pitkiin valkokangasdokumentteihin. Kokoelman vahvin elokuva on merkillisellä tavalla viihdyttävä, mutta samalla paljon puhuva nuorisotyöttömyyden kuvaus Joutilaat (2001), joka palkittiin ilmestyttyään parhaan dokumenttielokuvan Jussilla.

Tuskin boksien myynti on kannattavaa liiketoimintaa, mutta kulttuuriteko se noinkin isolta levittäjältä on.

Suomalaiset korpisoturit maailmalla

eli 50-lukulaista elokuvavientiä ihmetellen...

Luin hiljattain Kalevi Kalemaan ansiokkaan elämäkertakirjan Edvin Laineesta (1905-89), tuosta suomalaisen elokuvan ja teatterin jämeräleukaisesta ikihongasta. Laineen ura elokuvan parissa kesti hengästyttävästi lähes 60 vuotta, jos mukaan lasketaan Laineen esiintyminen Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) revyyelokuvassa "Sano se suomeksi" (1931). Ohjaajana Laine nähtiin peräti viidellä eri vuosikymmenellä, 1940-luvulta aina 80-luvun juppikauteen saakka. Suomalaisen elokuvan historiassa pidempään ohjaajauraan on yltänyt ainoastaan Matti Kassila, joka ennätti vielä 1990-luvun lamakauden kurimuksessakin tehdä elokuvan (Kaikki pelissä, 1994). Ohjaajauran pituudessa Laineelle ja Kassilalle taitaa pärjätä vain hiljattain 80-vuotta täyttänyt suomalaisen kulttuurielämän itseriittoinen mammutti, Jörn Donner.

Laineen tunnetuimmat elokuvaohjaukset Tuntematon sotilas (1955), Täällä Pohjantähden alla (1968), Akseli ja Elina (1970), Niskavuoren Heta (1952) ja Prinsessa Ruusunen (1949) ovat kansakunnan vahvassa muistissa ja keräävät yhä televisioesityksissä mainittavia katsojalukuja. Miehen saavutukset teatteritaiteen puolella on kirjattu tarkasti historiankirjoihin, mutta ilmaisumuodon ainutlaatuisuudesta johtuen teatterisaavutuksista ei juuri ole elävää kuvaa jälkipolvien ihailtavana - tai kritisoitavana.

Yllättävintä antia Kalemaan kirjassa on kuitenkin se, kuinka aikakaudelleen poikkeuksellisen laaja-alaisesti Laineen elokuvia esitettiin myös maamme rajojen ulkopuolella. Kalemaan mukaan erityisesti Tuntemattomasta sotilaasta tuli suorastaan tapaus Euroopassa, jossa se sai lähtölaukauksensa läntisestä naapurimaasta Ruotsista. Tukholmassa Laineen sotakuvaus sai myönteisen vastaanoton ja aikalaiskriitikot pitivät sitä jopa "pohjolan merkittävimpänä filminä". Tukholman esitysten jälkeen Rokan, Vanhalan, Lahtisen ja Lammion sotakokemuksiin saivat tutustua neljä muutakin ruotsalaista kaupunkia ja aikalaistodistajien mukaan moista ryntäystä ei elokuvateattereihin oltu koettu.

Saksassa elokuvaa levitettiin 26 elokuvateatterissa ja vastaanotto oli innostunut. Legendan mukaan Hampurissa syntyi peräti kahakka pääsylippujen riittävyyden tähden. Itävallassa yleisö reagoi voimakkaasti erityisesti alikersantti Lehdon (Åke Lindman) kohtalolle. Wienin esityksessä kannettiin ulos kolme pyörtynyttä naista.

Englantiin elokuva ennätti kesäksi 1956, jolloin se esitettiin teatteri- ja elokuva-alan ammattilaisille suljetussa näytöksessä. Vastoin alhaisia ennakko-odotuksia, vastaanotto oli säkenöivä. Laineen elokuvaa verrattiin ahkerasti Lewis Milestonen pasifistiseen ensimmäisen maailmansodan kuvaukseen Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front, 1930) ja sille povattiin vahvaa valkokangasmenestystä. Toisin kuitenkin kävi, sillä The Unknown Soldieriksi muuntunut elokuva saatiin Englannissa teatterilevitykseen vasta vuonna 1958. Viivästynyt levitys oli tehnyt elokuvan menestymismahdollisuuksille hallaa, ja lopullisesti vähäiset esitykset turmeli kehno jälkiäänitys.

Yhdysvaltojen valloitus ei sujunut sekään vailla vastoinkäymisiä. Ensimmäiset filmikopiot jäivät tullin pantiksi, koska paikalliset viranomaiset katsoivat elokuvan sisältävän moraalitonta ja säädytöntä aineistoa. Suomalaisten korpisoturien kielenkäyttö tuomittiin yksiselitteisesti raa'aksi ja rivoksi, joten tuottaja T.J. Särkän ei auttanut muuta kuin vetää kopiot takaisin tarvittavia leikkaustöitä varten. Kiroilusta riisuttu filmiversio pääsi vihdoin alan ihmisten nähtäväksi. Hyväksyvä vastaanotto tuli mm. Alaston satama (On the Waterfront, 1954) ja Eedenistä itään (East of Eden, 1955) -elokuvilla itsensä tähtiohjaajaksi nostaneelta Elia Kazanilta. Kohteliaan kiittävistä arvosteluista huolimatta suuret setelit jäivät saamatta, kun sikäläinen levitysyhtiö meni konkurssiin. Suomen Filmiteollisuuden epäonneksi Yhdysvaltojen markkinoille tehdyt esityskopiotkin jäivät palauttamatta.

Festivaalirintamalla Cannesissa ja Berliinissä odotukset olivat korkealla, eikä syyttä, sillä suomalainen elokuva oli tuolloin melko hyvässä nosteessa. Erik Blombergin Lappi-fantasia Valkoinen peura (1952) oli palkittu festivaalilla pari vuotta aikaisemmin ja keväällä 1955 festivaaliyleisö oli kiitellyt Jack Witikan elokuvaa Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955). Laineen elokuvan menestyksen tielle asettui kuitenkin tiukka festivaalitoimikunta, joka määräsi elokuvan uudelleenleikattavaksi inhorealistisen raakana sotakuvauksena. Taustalla oli kuitenkin festivaalisäännöstön pykälä, jonka mukaan jotain kansakuntaa loukkaavan elokuvan esittäminen voitiin kieltää. Näin ollen suomalaisen sotaelokuvan hylkääminen antoi ranskalaisille mahdollisuuden osoittaa ystävällisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan, jonka kanssa välit olivat Indokiinan sodan ja Algerian vapautusliikkeen vuoksi tulehtuneet.

Berliinin elokuvajuhlilla Der Unbekannte Soldat jäi angloamerikkalaisten elokuvien varjoon, mutta myönteisten arvostelujen lisäksi lohdutuspalkintona tuli kuitenkin Kansainvälisen Katolisen Filmitoimiston palkinto "inhimillisyyttä ja rauhaa puolustavana elokuvana". Kenties Berliinin palkinnon seurauksena elokuva saatiin myytyä 1950-luvun perspektiivistä myös todellisiin kaukomaihin eli Japaniin ja Australiaan.

On selvää, että Tuntemattoman sotilaan vastaanotto ulkomailla heijasti aikansa poliittista ilmapiiriä ja asenteita. Kiittävin vastaanotto tuli toisen maailmansodan aikana puolueettomana pysytelleestä Ruotsista, sodanaikaisesta asevelimaasta Saksasta sekä Francon hallitsemasta Espanjasta. Täystyrmäys sen sijaan tuli Norjasta sekä Belgiasta, jossa todettiin suomalaissotilaiden taistelleen väärällä puolella.

Neuvostoliitossa ei sen koommin Väinö Linnan romaaniin kuin Edvin Laineen elokuvaankaan suhtauduttu lämmöllä. Kylmän sodan kiristämässä ilmapiirissä ärtymystä aiheutti sodanaikaisten tapahtumien muistelu ja varomaton kommentointi. Tuntematon sotilas todettiin neuvostovastaiseksi elokuvaksi, mutta aivan yksiselitteisesti sen esittämistä ei hylätty. Suurlähetystössä elokuva sai puolustajia antimilitarisesta sanomastaan, mutta yleistä esittämislupaa ei silti herunut. Ensimmäisen kerran Tuntematon sotilas nähtiin itänaapurissa vasta 2003, Moskovan elokuvamuseon suomalaisen elokuvan viikolla.

Lähteet:
Kalemaa, Kalevi (2003): Edvin Laine - sisulla ja tunteella. WSOY, Helsinki.
Suomen kansallisfilmografia 5: vuosien 1953-1956 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002, 2. painos). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Tom Savini - mies, joka teki monipuolisuudesta tavaramerkin

Thomas Vincent "Tom" Savini (s. 1946-) taitaa olla suurelle yleisölle täysin tuntematon nimi, mutta kauhu- ja eksploitaatioelokuvan ystävälle Savini on ikoninen hahmo. Maskeeraus- ja erikoistehosteguruna parhaiten tunnettu Savini on tehnyt pitkällä elokuva-urallaan töitä myös stuntmanina, sivuosanäyttelijänä sekä peräti ohjaajanakin.

Pittsburghissa syntynyt Savini löysi jo alaluokilla kauhuelokuvien maailman Lon Chaney Sr.:n tähdittämän Tuhatkasvoisen miehen (Man of a Thousand Faces, 1957) myötä. Kauhun attraktio kiehtoi esipuberteetti-ikäistä poikaa ehkä siksikin, että hän kävi koulunsa tiukkamaineisessa katolisessa koulussa. Jo varhain Savini kiinnostui erikoistehosteiden väsäämisestä kotikonstein. Hurjien maskeerausten ja muiden diy-asenteella varustettujen kauhuluomusten tehokkuutta Savini testasi ei-niin-herkkähipiäisillä ystävillään.

Miehen myöhempiin gore-luomuksiin vaikutti vahvasti se, mitä hän koki palvellessaan Vietnamin sodassa taistelujoukkojen valokuvaajana ja filmien kehittäjänä. Vaikka Savini yrittikin kameran takana suhtautua sodan julmuuksiin journalistisen toteavasti, tulivat nihilistiset näyt silpoutuneista ruumiista väkisinkin uniin. Tämän ahdistuneisuuden hän käänsi hyödyksi maskeeraustaiteessaan.

Savinin läpimurto tapahtui 1970-luvun loppupuolella George A. Romeron kauhuelokuvan folklorea laajentaneiden elokuvien Martin (1976) ja Dawn of the Dead (1978) myötä. Martin oli modernin vampyyrielokuvan edelläkävijä, jossa Romero vapautti kauhuelokuvan alagenren useista vampirismin kliseistä. Tunnelmallinen elokuva ei menestynyt toivotulla tavalla, mutta Savinin panos elokuvan taiteelliselle onnistumiselle oli vahva. Dawn of the Deadissa Savini loi käytännössä modernin zombiekuvaston. Viehättävän yhteiskuntakriittisessä kulttielokuvassa ohjaaja Romero suorastaan herkuttelee Savinin pikkutarkoilla meikeillä ja äärimmäisen taitavasti toteutetuilla erikoistehosteilla. Goren kummisedäksi tituleerattu mestari onnistui saamaan luomuksensa näyttämään yhtä aikaa sekä aidoilta että turvallisen elokuvamaisilta. Päällimmäinen vaikutelma on inhon sijasta silkka tyrmistynyt ihailu miehen taitoa kohtaan. Maskeeraustaiteensa ohessa Savini nähtiin myös elokuvan pahamaineisen prätkäjengin nilkkimäisenä Bladesina. Rooli, jonka Savini toisinti Robert Rodriguezin liioittelevassa kauhufantasiassa Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn, 1995).

Dawn of the Deadin myötä Savinin työnäytteet tulivat tutuksi pienen ja keskisuuren budjetin amerikkalaisissa kauhurainoissa kuten Nukkemurhaaja (Maniac, 1980), Muukalaisen silmät (Eyes of A Stranger, 1980), Koston liekit (The Burning, 1981) sekä Armoton yö (Alone in the Dark, 1982). Jason Voorhees -psykopaatin esitelleissä Friday the 13th -elokuvissa Savini pääsi leikittelemään groteskeilla splatter- ja gore-efekteillä. Sarjan neljännestä osasta (Friday the 13th - The Final Chapter, 1984) oli nimensä mukaisesti tarkoitus olla slasher-saagan päätösosa ja siinä yritettiin Savinin efektejä myöten saada kehä sulkeutumaan komeasti. Toisin kuitenkin kävi, ja jo seuraavana vuonna lippuluukkutäkynä nähtiin Friday the 13th, Part V- A New Beginning (1985, suomeksi Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku), jonka jälkeen Jasonin verikekkerit alkoivat saada yhä absurdimpia käänteitä.

Tietoisena useiden työnantajiensa taidottomuudesta Savini alkoi vaatia sopimuksiinsa oikeuden ohjata itse kaikki kohtaukset, joissa hän työnsä on keskeisesti esillä. Parhaimmillaan hän yhdistikin luomuksissaan taiteiden tuntemustaan (kuvanveistoa, piirustusta, valokuvausta) sekä anatomiaa - ja poiketen useista kollegoistaan, Savinin metodeihin kuuluivat aidot sisäelimet ja teurasliha. Metodin varjopuoli näyttäytyi Romeron Day of the Deadin (1985) kuvauksissa, jossa joulutauon aikana  lähes 200 kiloa sisäelimiä mätäni tehosteryhmän varastoon.

Savinin ja Romeron yhteistyön hedelminä syntyivät 1980-luvun mittaan myös erillisistä tarinoista koostuva kauhusarjakuvatribuutti Creepshow - yöjuttu (Creepshow, 1982), klaustrofobinen trilleri Vihan lähettiläs (Monkey Shines, 1988) sekä Dario Argenton ja Romeron kollaboraationa valmistunut kauhuantologia Pahan silmät (Due occhi diabolici/Two Evil Eyes, 1990).

The Texas Chainsaw Massacrella elokuvahistorian lehdille itsensä kirjoittaneen Tobe Hooperin kanssa
Savini työskenteli moottisahakannibalismin toisessa, edeltäjäänsä roimasti humoristisemmassa osassa The Texas Chainsaw Massacre 2 (1986). Vakavuutta välttelevä  ja asenteeltaan ironisen irrotteleva jatko sai ilmestyessään erittäin nihkeän vastaanoton, mutta on vuosien saatossa muodostunut ajattoman mustan huumorin lähteeksi. Splatterin sulttaanin taitavat erikoistehosteetkin tukevat elokuvan koomista sävyä.

Savinin omista ohjaustöistä suurisuuntaisin on ollut Romeron tuottama ja uudelleen käsikirjoittama kauhuklassikon väritulkinta Night of the Living Dead (1990). Savinin versiota Elävien kuolleiden yöstä ei tunnuta muistelevan lämmöllä. Ja totta onkin, että sen komiikka nojaa pitkälti kömpelyyteen. Suurin ero alkuperäiseen elokuvaan on siinä, että katatoninen Barbara (tällä kertaa Patricia Tallman) on muuttunut ajan henkeen sopivammin aggressiiviseksi taistelijaksi ja loppuratkaisussa etsitään uusia käänteitä. Taloudellinen epäonnistuminen merkitsi Savinin uralle etsikkoaikaa. Leimautuminen kovan luokan kauhuekspertiksi oli sulkenut tien varsinaisiin Hollywood-tuotantoihin jo aiemmin.

1990-luvun loppupuoli toikin muutoksen Savinin uralle. Miehen saavutuksia palvovien elokuvaentusiastien Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin noustua ohjaajien valtaistuimelle, on Savinia nähty paljon sivuosa- ja cameonäyttelijänä. 2000-luvulla korkean profiilin roolisuoritukset on nähty Rodriguezin grindhouse-räiskinnöissä Planet Terror (2007) ja Machete (2010) sekä Tarantinon peräti Oscar-palkitussa väkivaltawesternissä Django Unchained (2012). Näille lempeämmän vastapainon antaa yllättävä sivuosarooli Stephen Chboskyn hienossa kasvukuvauksessa Elämäni seinäruusuna (The Perks of Being a Wallflower, 2012).

Nykyään 67-vuotias Savini on keskittynyt satunnaisten roolisuoritustensa ohella opetustyöhön Monessenin Douglas Education Centerin erikoistehostemaskeerauksen koulutusohjelmassa. Varsinaiset maskeerauskeikat ovat jääneet viime vuosina lähes kokonaan. Näinä CGI:n (Computer-generated imagery) laiskanpulskeina päivinä voikin näennäisesti unohtaa millaisen käsityöammatin guru Tom Savini oli vuosikymmeniä sitten. Dick Smithin jalanjäljissä oman alansa löytäneen Savinin merkitys haastavan elokuvamaskeerauksen ja kauhutehosteiden kehittymiseen on ollut kiistaton. Hän on toiminut tärkeänä innoittajana elokuvantekijöille jo sukupolvien ajan.

Lähteet:
Hänninen, Harto; Latvanen, Marko (1996, 2. painos): Verikekkerit: kauhun käsikirja. Otava, Helsinki.
IMDB / Tom Savini. http://www.imdb.com/name/nm0767741/ (11.8.2013)
Wikipedia / Tom Savini. http://en.wikipedia.org/wiki/Tom_Savini (11.8.2013)