Suomalaista eksploitaatiota lyhytelokuvan muodossa

Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla nähdään tänään (torstaina 14.11.) klo 19 kotimaisista lyhytelokuvista koottu trash-näytös, jossa suomalainen eksploitaatioestetiikka saa monipuoliset, kotikutoiset kasvot. Elokuvateatteri Orionissa nähtävien elokuvien tekijäkaartista paljastuu etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni.

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja Helsingin lyhytelokuvafestivaalin näytöksessä nähdään:

Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu osaksi suomalaisen kauhukomedian pientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä. Jukka Rasila esittää lyhärissä kulkukauppiasta, joka törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen (Miina Turunen) tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Anssi Kasitonnin Planet of Sexes (2012) on hyvä esimerkki korkeakulttuurin piiriin hyväksytystä roskaestetiikan oodista. Ö-luokan science fiction -elokuvaa jäljittelevässä, ja samalla sitä ironisoivassa lyhytelokuvassa odottamaton rakkaus odottaa Yhdysvaltain avaruusvoimien lentäjää naissotureiden, kastraatiorobottien ja lisko-olentojen hallitsemalla planeetalla. Veikeällä kuvasuhteella (2,66:1) kaitafilmille kuvattu elokuva rymistelee syvällä camp-huumorin erämaassa.

Ville Lähteen ja Tommi Salaman Viimeinen taistelu Venuksesta (2010) on kauhu- ja väkivaltaeksploitaation saralla aktiivisesti toimivien indie-tuotantoyhtiöiden yhteistyön hedelmä. 1950-lukulaisen tieteisfiktion suuntaan kumartavassa elokuvassa liikutaan 2100-luvulla, kun Kuu, Mars ja itse avaruus ovat jättikorporaatioiden taistelukenttiä.

Tervetulleen leimahduksen uuden aallon kinkystä puolesta tuo Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvin tapojen vastaisena.

Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969) pistää vielä tästäkin paremmaksi/pahemmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Kotimaisen Trash-näytöksen juontavat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen, jotka ovat kuratoineet ohjelman yhdessä allekirjoittaneen kanssa.

Lyhytelokuvaa marrasmasennukseen Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla

Tampereen filkkarit on instituutio, jonka tuntevat kaikki - tai vähintäänkin elokuvan ystävät. Samaan ei aivan yllä helkkarit eli Helsingin lyhytelokuvafestivaali, joka järjestetään tällä viikolla (12.-17.11.) jo 30. kerran. Uudehko festivaalinimi saattaa tosin hämätä, sillä kyse on tietysti vuosikymmeniä pääkaupunkiseudun elokuvatarjontaa laajentaneista Kettupäivistä. Pari vuotta sitten Helsingin lyhytelokuvafestivaaliksi nimensä päivittänyt lyhytelokuvakatselmus tarjoaa perinteiseen malliin kilpasarjat lyhytfiktioille, -dokumenteille, -animaatioille sekä kokeellisen elokuvan teoksille. Kilpaohjelmistojen lisäksi Andorrassa (Eerikinkatu 11), Orionissa (Eerikinkatu 15) ja Forum Boxissa (Ruoholahdenranta 3 a) on tarjolla skettielokuvia, historiallisen Jussi-voittaja Maarit Lallin sekä poliittisilla lyhytelokuvilla huomiota herättäneen Adel Abidinin retrospektiivit, AV-arkin kuratoima kokeellisten elokuvien sarja sekä kiehtova kotimainen trash-näytös. Elokuvanäytösten välissä yleisöllä on mahdollisuus osallistua suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan nykytilaa käsitteleviin paneelikeskusteluihin.

Kilpasarjojen elokuvista kannattaa pitää silmällä erityisesti Joonas Rutasen pienimuotoista, mutta suurin tuntein sykähtelevää elokuvaa Huulilla (2013). Mieleenpainuvaa lapsuuden kokemusta (tai tässä tapauksessa paremmin traumaa) perkaa myös Teemu Nikki uutukaisella lyhärillään Verhon takaa (2013). Komedian ystävän on syytä nähdä myös Niklas Lindgrenin Eskapistit (2012), jonka sydämellinen huumori ammennetaan larppaajien roolileikeistä. Festivaalin kokeellisen dokumentaarin rajapinnassa operoivat vaikuttavimmin tutut nimet, Mika Taanila (Kuuden päivän juoksu, 2013) sekä Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen (Hätäkutsu, 2013). Animaation ystävälle festivaalilla on tarjota esimerkiksi Kalle Kotilan visuaalisesti komea Tärkeitä papereita (2013, festivaalilla selittämättömästä syystä kansainvälisellä nimellä The Papers), joka pohjautuu muusikko/kirjailija Jarkko Martikaisen samannimiseen novelliin.

Yksi HLEF:n mielenkiintoisimmista ohjelmanumeroista on Kohta 18 -nuorisoelokuvalla (2012) Jusseja kahmineen Maarit Lallin retrospektiivi. Lallin aikaisempia töitä esittelevässä erikoisohjelmassa nähdään niin ohjaajan elokuvaopintojen aikaisia koulutöitä (Suojaviiva, 1995. Legio, 1997) kuin kevyesti fantasialla maustettua kesäistä komiikkaakin (Järvi, 2006). Opinnäytteistä mieleenpainuvimmassa, satiirisessa Suojaviivassa nähdään cameo-roolissa pakkasessa hytisevä Krzysztof Kieslowskikin (1941-96). Elokuvaopiskelijoiden itseironisena metakomediana toimiva Suojaviiva kommentoi elokuvaopetuksen tilaa laman jälkeisessä Suomessa.

Lallin lyhytelokuvatuotannon keskeisin elokuva on kuitenkin Aki Kaurismäen tuottama perisuomalaisen uhman ja jääräpäisyyden kuvaus Kovat miehet (1999), jonka hirtehishuumori kestää aikaa ja katsomiskertoja. Maailmallekin laajasti levinnyt musta komedia voitti valmistuttuaan Tampereen lyhyelokuvajuhlilla kansainvälisen kilpailun fiktiosarjan, yleisöpalkinnon, kotimaisen kilpailun erikoispalkinnon ja vieläpä nuorisoraadin palkinnon. Filmivilleille erityistietona, että Kovat miehet esitetään Andorrassa 35 mm kansainvälisenä filmikopiona.

Vuodesta 2011 Helsingin lyhytelokuvafestivaalin katto-organisaatio Suomen elokuvakontakti ry. on jakanut Kettu Elokuvapalkintoa vuoden parhaalle kotimaiselle lyhytelokuvalle. Helmikuisen Jussi-juhlan yhteydessä jaettavan palkinnon saajan valitsevat tällä kertaa näyttelijä Outi Mäenpää ja muusikko Paleface. Yleisradion lahjoittaman rahapalkinnon (2500 e) tavoitteena on nostaa esille kotimaisia lyhytelokuvia, kannustaa tekijöitä sekä tavoittaa uutta yleisöä. Palkintoehdokkaat nähdään lyhytelokuvafestivaalin avajaisnäytöksessä tiistaina 12.11. klo 19 sekä erikoisnäytöksessä keskiviikkona 13.11. klo 21. Kolmatta kertaa jaettavan Kettu elokuvapalkinnon edellisiä voittajia ovat Kari Juusonen animaatioelokuvalla Ö (2011, palkinto vuonna 2012) ja Jussi Hiltunen nuorisodraamalla Hiljainen viikko (2011, palkinto vuonna 2013).

Taatusti omaperäinen: Kalevala - uusi aika

Elokuvaohjaaja Jari Halosen paluu valkokankaalle on tapaus suomalaisessa elokuvassa. Halosen edellinen ohjaustyö Aleksis Kiven elämä (2001) oli monitulkintainen, avantgardistisia mittasuhteita saanut taiteilijakuvaus suomenkielisen kirjallisuuden oppi-isästä. Se ei hyväksyvistä kritiikeistä huolimatta vakuuttanut suurta yleisöä, katsojaluku jäi alle 50 000 katsojan. Tähän vaikutti ennen kaikkea Halosen ristiriitainen maine taiteentekijänä.

Nyt valmistunut Kalevala - uusi aika on ollut työn alla vuosikymmenen ajan. Elokuvan hajanainen tuotantoprosessi on viivästynyt useilla vuosilla sisältäen talousongelmien lisäksi levittäjien epäilyksiä. Yleisradion vahva tuki Halosen hankkeelle on kuitenkin ollut se kivijalka, joka on tehnyt elokuvan mahdolliseksi.

Teatteriensi-iltansa 15. marraskuusta saavasta Kalevala-elokuvasta ei voi puhua puhdasoppisena, saati staattisena, kirjallisuusfilmatisointina. Halosen näkemyksessä on kyse kokonaan uudesta Kalevala-tulkinnasta, johon limitetään nykypäivän suomalaista korporaatioahneutta. Alussa toki taotaan Sampo, jonka sanotaan antavan ihmisille rikkauksia. Tieto ihmeestä leviää ja Pohjolan valtias Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) lähtee ryöstöretkelle saadakseen Sammon itselleen. Samaan aikaan suuri kansainvälinsen konserni on luomassa markkinoilla ihmismieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Yhtiön toimitusjohtaja Sampo Väinölä (Tommi Eronen) tulee työpaineiden lomassa tietoiseksi menneisyyden voimista ja ymmärtää olevan mukana Kalevalan ja Pohjolan ikiaikaisessa taistelussa.

Halonen on syksyn aikana antamissaan haastatteluissa painottanut sitä, että Elias Lönnrotin kokoama kirja ei ole pyhä, vaikka sen taustalla oleva traditio sitä onkin. Halosen Kalevala on vahvasti henkisyyttä ja elämän tarkoitusta pohtiva elokuva, eikä olekaan yllätys, että ohjaaja löysi pyhät kertomukset, Raamatun ja buddhalaisen tradition, etsiessään todellista kalevalaista traditiota. Halosen oma elämän tarkoituksen etsintä heijastuu elokuvan tunnelmasta vahvasti. Hän täsmentää, että "aina kun ihminen ei ole iloinen, hän elää harhassa. Vain totuuden oivaltaminen johtaa täydellisyyteen."

Näistä lähtökohdista ei liene yllätys, että Kalevala - uusi aika on kunnianhimoinen ja parhaimmillaan vahvatunnelmainen elokuva. Harmi vain, että tarinan tasolla se ontuu, erityisesti nykypäivään sijoittuvissa jaksoissa. Kohtaukset ovat vaikeaselkoisia, ristiriitaisia ja lipsahtavat pahimmillaan tahattoman komiikan puolelle.

Kylmäksi lopputulos ei kuitenkaan jätä hetkeksikään.

Näyttelijäsuorituksista löytyy täysosumia (Konsta Mäkelä (Kurt) tekee liioittelevuudessaan hullunhyvän konnan roolin!) ja valitettavia epäonnistumisia. Mäkelän hurjan heittäytymisen lisäksi positiivisiksi roolituksiksi voi lukea Pirjo Longan (Aino), Tanja-Lotta Räikän ja Tommi Erosen, mutta sen sijaan niinkin keskeinen hahmo kuin Väinämöinen ei saa tarvittavaa karismaa Ari Vakkilaisen hahmotuksessa. Merkittävä osa elokuvan mahdollisesta voimasta putoaa Vakkilaisen välttävän roolityön takia. Halonen itse nähdään karismaattisesti Seppä Ilmarisena, mutta valitettavasti yhtään repliikkiä ei ohjaaja ole itselleen suonut.

Näyttelijätyö on kautta linjan tutun fyysistä, joka herättää joko inhoa tai ihailua. Näyttelijäkaarti uhmaa Halosen vaativan ja äärimmäisen metodin kautta mielenterveyttään ja ajavat itsensä toistuvasti kyynelsilmäiselle vereslihalle. Halosen ilmaisuresepti nojaa yhä vahvasti fyysiseen suoritukseen: juoksua veren maksu suussa, etunojapunnerruksia, nyrkkeilysäkin hakkaamista, itkua, hikeä... Vahvasti tunteisiin vetoava fyysisyys tarttuu katsojaankin ja elokuvan jälkeen olo on uupunut, mutta merkillisellä tavalla myös valaistunut. Tunteikkuutta lisää elokuvan hieno viimeinen minuutti sekä lopputekstien aikana kuultava, Halosen itsensä säveltämä ja tulkitsema kappale (joka tosin on nimetty tyhjentävän mielikuvituksettomasti Loppubiisiksi?!).

Muinaiseen Suomeen sijoittuvat historialliset sekvenssit ovat tyylikkäitä. Kiitos kuuluu osin Jussi-palkitun (Rölli ja metsänhenki, Hella W) Anu Pirilän näyttävälle pukusuunnittelulle. Budjetin niukkuus  näkyy kuitenkin joukkokohtauksissa. Nykypäivään sijoittuvista jaksoista muistettavimmat on kuvattu pitkälti kolkoissa, eristäytyneisyyden tunnetta lisäävissä pitkissä käytävissä sekä post-apokalyptista atmosfääriä tuovissa luolissa, Seppä Callahanin Filmimaailman perinteiden mukaan.

Halonen tekee tuttuja kärjistyksiä: kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä vie turmioon ja Hufvudstadsbladetia lukeva ruotsinkielinen eliitti on ahnetta ja ymmärtämätöntä väestöä, johon ohjaaja suhtautuu suorastaan vihamielisesti. Halosen suhtautuminen tietoyhteiskuntaan tuntuu olevan ajastaan irrallaan. Kohtaus, jossa Olavi Uusivirran esittämä Antti vetää salaseuransa chat-tuokiota menee köykäisesti absurdin komiikan puolelle. Elokuvassa puhuttava kieli on jännitteistä ja täysin luonnotonta, kunnes tilanteen vapauttaa jokin koomiselta tuntuva improvisatorinen heitto.

Epäilemättä yleisön (ja ehkä kriitikoidenkin?) mielipiteet kahtia jakava Kalevala - uusi aika on vahvimmillaan varsin oivaltava elokuva. Halonen ei halua edelleenkään kulkea taiteentekemisen kultaista keskitietä - ja hyvä niin. Persoonallisesta lopputuloksesta syntyy kiehtova, mutta epätasainen Kalevala-tulkinta, jonka ymmärtämiseen tarvitaan useita katsomiskertoja. Jos vain kanttia riittää...

"Elokuvassa elää uudenlainen anarkia, joka ei ole miinusmerkkinen. Se ei pureskele valmiiksi vaan jättää katsojilleen ajattelun tehtävän. Se osuu yhteiseen taustaamme, ja on kuin yhteinen uni, tai maisema jota emme muistaneet" -Tommi Eronen

Post Scriptum: Elokuvan levittää nummelalainen VLMedia Oy, joka on viime vuosina julkaissut uutterasti Yleisradion televisioteatterin tuotantoja ja esimerkiksi Anssi Mänttärin elokuvia DVD:llä. Sama yhtiö julkaisi vihdoin tänä syksynä Halosen aiemmat pitkät elokuvat DVD:nä. Piskuista kulttuurityötä pieneltä levitysyhtiöltä!

Kalevala - uusi aika valkokankaalla 15.11. alkaen. Ennakkoon elokuvan voi nähdä Joensuun Rokumentti-festivaaleilla keskiviikkona 13.11.