Poikkeusvuoden parhaat elokuvat

Kirjoittaessani tätä yhteenvetoa vuoden viimeisenä päivänä (31.12.2020) ovat elokuvateatterit murheellisesti jälleen laajalti kiinni maailmanlaajuisen koronapandemian vuoksi. Alkusyksystä näytti jo elokuvateattereiden, elokuvafestivaalien ja ylipäänsä valkokangasolosuhteissa esitettävän elokuvalevityksen suhteen valoisammalta, mutta koronakaamos vei toiveet mennessään. 

Elokuva-alan (siinä missä koko kulttuurialan) tilanne näyttää huolestuttavalta ja mikä pahinta, tulevaisuus on täysin sumun peitossa. Koronarokotteiden jakaminen on aloitettu viime päivinä hoitohenkilöstölle jo Suomesssakin, mutta koronarajoitusten ollessa näin tiukat, ei elokuvateattereihin ole suurimmissa asutuskeskuksissa mitään asiaa ennen tammikuun puolta väliä. Se on musertavaa ja tuntuukin siltä kuin kehosta puuttuisi yksi raaja, kun ei ole pääsyä tunteiden temppeleihin, elokuvateattereihin, elävän musiikin äärelle, rock-klubeille tai teatterin ilmaisuvoiman kiihdyttäväksi. E l ä v ä n ä.

Päättyvä elokuvavuosi alkoi kohdallani Markus Lehmusruusun koko perheen elokuvalla Risto Räppääjä ja pullistelija (2019) ja päättyi Hilary Audusin tunteikkaaseen lyhytanimaatioon Lumiukko ja lumikoira (The Snowman and the Snowdog, 2012). Katsoin poikkeusvuonna 2020 kaikkiaan 345 elokuvaa, joista 221 pitkää elokuvaa. Elokuvateattereissa tuli nähtyä koronarajoituksista ja peruuntuneista (tai virtuaalivirtaan hukkuneista) elokuvafestivaaleista johtuen vain 118 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli 34 % kaikista. Vertailun vuoksi vuonna 2019 elokuvateatterissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 %. Elokuvamäärällisesti tutuimmat elokuvateatterit kotimaassa olivat Tampereen Plevna (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta), Suomen elokuvasäätiön Kino K-13 (leipätyön puitteissa) sekä Kino Tapiola (Espoo Cinén ansiosta). Vuoden katseluolosuhdevoittajaksi selviytyi kuitenkin vuosien tauon jälkeen tallenneformaatti, sillä tulin katsoneeksi DVD:ltä ja blu-ray:lta kaikkiaan 126 elokuvaa (eli 37 % kaikista). Kymmeneltä eri suoratoistopalveluksi laskettavalta alustalta (joista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Yle Areena, Netflix ja ehkä yllättäen, YouTube) katsoin 88 elokuvaa (eli 26 % kaikista). Poikkeusolojen cinefiliasta kirjoitin myös erillisen blogimerkinnän syyskuun loppupuolella.

Vuoden parhaiden elokuvien listaaminen oli ehkä vaikeampaa kuin koskaan johtuen elokuvalevityksen vaikeasta tilanteesta globaalin pandemian keskellä. Alla kuitenkin poikkeusvuoden mieleenpainuvimmat elokuvakokemukset.

Parhaat elokuvat, jotka ensikatselin poikkeusvuonna 2020:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/esitysformaatti/esityspaikka]

Turist [Turisti] (Ruben Östlund, 2014) - DVD

Neiti Aika [Lady Time] (Elina Talvensaari, 2019) - DCP, Tampere Film Festival

Kramer vs. Kramer [Kramer vastaan Kramer] (Robert Benton, 1979) - Netflix

Diego Maradona (Asif Kapadia, 2019) - Yle Areena
1917 [Taistelulähetit - 1917] (Sam Mendes, 2019) - DCP, Itis

Der goldene Handschuh [Kultainen hansikas] (Fatih Akin, 2019) - DVD

Gisaengchung [Parasite] (Bong Joon Ho, 2019) - DCP, Tennispalatsi

Dinosaurus (Veikko Aaltonen, 2021) - Vimeo

The VVitch: A New-England Folktale (Robert Eggers, 2015) - Blu-ray

Mustang (Deniz Gamze Ergüven, 2015) - Yle Areena

Long Weekend (Colin Eggleston, 1978) - Blu-ray

The Last House on the Left (Wes Craven, 1972) - DVD

Funny Games (Michael Haneke, 1997) - DVD

Bring Me the Head of Alfredo Garcia [Tuokaa Alfredo Garcian pää] (Sam Peckinpah, 1974) - Blu-ray

Les diaboliques [Pirulliset] (Henri-Georges Clouzot, 1955) - Cinema Orion

Taking Off [Taking Off - otetaan hatkat/Otetaan hatkat] (Milos Forman, 1971) - DVD

Earthlings (Shaun Monson, 2005) - Vimeo

The Beguiled [Korpraali McB/Korpraali John McB] (Don Siegel, 1971) - Blu-ray

The Taking of Pelham One Two Three [Pelham 1-2-3 kaapattu] (Joseph Sargent, 1974) - Yle Teema

Forushande [The Salesman/Kauppamatkustaja] (Asghar Farhadi, 2016) - Yle Areena

Ruben Östlundin Turisti (Turist, 2014)

Pinnan alta:
Mystify: Michael Hutchence (Richard Lowenstein, 2019) - Yle Teema

The Party [Pahuksenmoiset pirskeet] (Blake Edwards, 1968) - DVD

1943 elokuu (Veikko Aaltonen, 1990) - Vimeo

Kubrick by Kubrick [Kubrick omin sanoin] (Gregory Monro, 2020) - Vimeo

Dronningen [Queen of Hearts] (May el-Toukhy, 2019) - Viaplay

Näkemiin 2020, kuulemiin 2021.

Post scriptum 3.3.2021: Tulin osallistuneeksi, jo kolmatta vuotta peräkkäin, myös cinefiili HT Nuotion kokoamaan parhaiden elokuvien vuosilistaan. Siellä listani näytti seuraavalta:

1. Top 10 (2020/2019)

I’m Thinking of Ending Things (Charlie Kaufman, 2020) – Netflix

Soul [Soul – sielun syövereissä] (Pete Docter & Kemp Powers, 2020) – Disney+

Kubrick by Kubrick [Kubrick omin sanoin] (Gregory Monro, 2020) – Vimeo

Badaren [Swimmer] (Jonatan Etzler, 2020) – George Conchon Theatre, Clermont-Ferrand (Clermont-Ferrand International Short Film Festival / Scandinavian Market Screenings)

Eden (Ulla Heikkilä, 2020) – DCP, Tennispalatsi

Neiti Aika (Elina Talvensaari, 2019) – DCP, Tampere Film Festival

Diego Maradona (Asif Kapadia, 2019) – Areena

1917 [Taistelulähetit – 1917] (Sam Mendes, 2019) – DCP, Itis

Der goldene Handschuh [Kultainen hansikas] (Fatih Akin, 2019) – DVD

Gisaengchung [Parasite] (Bong Junho, 2019) – DCP, Tennispalatsi

2. Top 10 (-2018):

Turist (Ruben Östlund, 2014) – DVD

Kramer vs. Kramer (Robert Benton, 1979) – Netflix

The VVitch: A New-England Folktale (Robert Eggers, 2015) – Blu-ray

Mustang (Deniz Gamze Ergüven, 2015) – Yle Areena

Long Weekend (Colin Eggleston, 1978) – Blu-ray

The Last House on the Left (Wes Craven, 1972) – DVD

Funny Games (Michael Haneke, 1997) – DVD

Bring Me the Head of Alfredo Garcia (Sam Peckinpah, 1974) – Blu-ray

Les diaboliques [Pirulliset] (Henri-Georges Clouzot, 1955) – Cinema Orion

Taking Off [Otetaan hatkat] (Milos Forman, 1971) – DVD

Kuvat elävät eli kun juna saapui asemalle

Päivälleen 125 vuotta sitten, 28.12.1895 Lumièren veljekset järjestivät Pariisissa maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen.

28.6.1896 oli Helsingin vuoro, kun Cinématographe Lumiére oli saapunut ensivierailulle Suomeen. Esityspaikaksi oli valittu vanhan Seurahuoneen Sofia-sali. Numeroidut paikat saliin maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolta vähemmän. Samalla summalla, kahdella markalla, oli viereiseltä torilta voinut edellisenä päivänä ostaa 10 kiloa kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kiloa sipuleita tai 20 kiloa timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä. Samaan aikaan pohti XIV yleinen raittiuskokous Porissa kysymystä: mihin keinoihin oli ryhdyttävä, että saataisiin naistarjoilijain pitäminen ravintoloissa ehkäistyksi?

Lähde: Eläviksi syntyneet kuvat - suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930.

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 2/3

"Following the failure of Body Double and the virulent attacks from feminists, I wanted to distance myself from the Hitchcock thriller. I had to re-invent myself. This time, no one can accuse me of ripping off Hitchcock" - Brian De Palma 1980-luvun puolivälissä.

1980-luvun puolivälin lähestyessä Brian De Palma kiinnostui, hetkellisesti, musiikkivideosta ilmaisumuotona. Osansa oli varmasti Kuolema tulee kahdesti -elokuvaan (Body Double, 1984) filmatulla Frankie Goes to Hollywoodin Relaxilla (1983), mutta ohjaamalla Bruce Springsteenille Dancing in the Dark -videon De Palma liittyi John Landisin (Michael Jacksonin Thriller, 1983) rinnalle tunnettuna elokuvaohjaajana, joka ohjasi myös musiikkivideoklassikon. Innovatiivisuudessaan Dancing in the Dark jäi valovuosien päähän (lyhyt)elokuvamaisesta (meta)kauhuvisiosta, jota Landisin Thriller edusti. Kasarin edetessä Michael Jacksonin parissa työskenteli myös De Palman vanha ystävä Martin Scorsese (Bad, 1987).

Kuolema tulee kahdesti oli ajanut De Palman taloudelliseen ja taiteelliseen umpikujaan väkivaltaisten trillereiden tekijänä. Uudistuminen elokuvantekijänä tapahtui yllättäen hölmöilevällä gangsterikomedialla Wise Guys (1986). Joe Piscopon ja Danny DeViton tähdittämää elokuvaa yritettiin markkinoida komediana, jossa yhdistetään Ohukainen ja Paksukainen Kummisetään, mutta lopputulos ei nostattanut innokasta liikehdintää lippuluukulle. Wise Guysilla De Palma kuitenkin osoitti studiolle, tässä tapauksessa United Artistsin ja Metro-Goldwyn-Mayerin fuusiolle, että hän pysyi budjetissa ja aikataulussa, mikä oli ollut problemaattista Scarfacen (1983) suhteen. Seuraavasta ohjauksesta tulikin yksi uran tärkeimpiä.

Lahjomattomien (The Untouchables, 1987) kuvauksista. Brian De Palman vasemmalla puolella parhaan miessivuosan Oscarilla palkittu Sean Connery (1930-2020).

David Mametin kirjoittamassa Lahjomattomissa (The Untouchables, 1987) eletään kieltolain aikaa Al Caponen (Robert De Niro) mellastaessa gangsterijoukkoineen. Agentti Elliot Ness (Kevin Costner) kokoaa oman erikoisyksikkönsä saadakseen rikolliset kuriin. De Palman näkemys rikollisuuden vaivaamasta Chicagosta on verisempi kuin monien hänen edeltäjiensä, mutta hän ei anna verivirtojen häiritä tarinaa tai näyttelijöiden vahvoja suorituksia. Sean Connery esittää elämäänsä kyllästynyttä poliisia, Malonea, jolle Mamet on kirjoittanut elokuvan herkullisimmat vuorosanat. Connery saikin roolistaan sivuosa-Oscarin. Metodinäyttelemistä harrastava De Niro lihotti itseään ja käytti Caponen räätälien valmistamia vaatteita (tarinan mukaan alusvaatteita myöten!) päästäkseen paremmin sisälle Caponen hahmoon. Klassisen rikoselokuvan piirteet täyttävä Lahjomattomat on vahvan elokuvakerronnan juhlaa, jota täydentää Ennio Morriconen loistelias musiikki. Elokuvan kohtauksista erityisen muistettavaksi on jäänyt rautatieaseman portaikkoon sijoittuva jakso, jolla De Palma osoitti kunniaa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinille (Bronenosets Potjomkin, 1925). 

Sodan arvet (Casualties of War, 1989) on lähellä ensiluokkaista Vietnam-elokuvaa. Se on syvän humaani puheenvuoro raaistuvasta sodankäynnistä. Sen valmistuminen viivästyi kuitenkin vuosilla, minkä tuloksena se jäi Oliver Stonen Platoonin (Platoon -nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Sean Penn tekee tehokkaan iljettävän roolisuorituksen psykoottisesti komentavana upseerina, jonka vastapuolena nähdään uransa rankimmassa paikassa Michael J. Fox. De Palman uran henkilökohtaisesti tärkein projekti joutui studion pompottelemaksi ensi-iltapäivän suhteen, eikä se ohjaajan tyrmistykseksi menestynyt elokuvateatterilevityksessä.

Tom Wolfen maineikkaaseen romaaniin pohjautuvasta Turhuuksien roviosta (The Bonfire of the Vanities, 1990) tuli De Palman uran kallein floppi. Amerikkalaisesta rahan huumasta, repivästä kilpailusta ja rotupolitiikasta kertova suurromaani vääntyi De Palman näpeissä ilottomaksi karikatyyrikomediaksi. Väärissä rooleissa äheltävät Tom Hanks, Bruce Willis ja Melanie Griffith vievät elokuvaa tahtomattaankin kylmään ja falskiin suuntaan. Purevan yhteiskunnallisen satiirin sijasta De Palma tekee puisevan groteskia komediaa. Ohjaajalle tyypillinen tekninen taituruus on epäonnistuneen elokuvan harvoja ilonaiheita.

Taiteellisesti ja taloudellisesti tyrmäävän flopin jälkeen De Palma palasi hitchcockiaanisen trillerin arkkityyppiin elokuvalla Kahdet kasvot (Raising Cain, 1992). Persoonallisuushäiriöitä ja unen logiikkaa yhdistellyt elokuva kertoo arvostetusta lapsipsykologista, jonka mielessä puhkeaa raivoisa skitsofrenia. Yhdessä sivupersoonallisuuksiensa, väkivaltaisen rikollisen, ujon pikkupojan sekä ylisuojelevan lastenvahdin, kanssa psykologi aloittaa äidinmurhien sarjan. Hysteerisessä pääosassa (pääosissa?) nähdään John Lithgow, jonka moniulotteinen roolityö liikkuu pahimmillaan tahattoman komiikan suuntaan. Kiehtovasta lähtöasetelmasta huolimatta Kahdet kasvot jää vaisuksi jälkinäytökseksi De Palman 1970- ja 80-lukujen tähtihetkistä.

David Koeppin käsikirjoitukseen perustuvassa Carlito's Wayssa (1993) De Palman ote on kypsä ja konstailematon. New Yorkin puertoricolaiseen alamaailmaan sijoittuvassa tarinassa De Palman ja Al Pacinon luontainen ekspressiivisyys purkautuu kehittelyssä, jossa tragiikka yhdistyy ironiaan ja huumoriin. Siinä on samaa vivahteikasta ja hienosyistä luopumista tuhoisista intohimoista, joka teki samaan aikaan Clint Eastwoodin Armottomasta (The Unforgiven, 1992) ja Täydellisestä maailmasta (A Perfect World, 1993) niin puhuttelevia. Kun on miekkaan tarttunut, siihen myös hukkuu...

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.

Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 

Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 

Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.

Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.

Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.

Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)

Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.

Kun Hakalan Erkki Floridaan muutti... eli miltä Ameriikan raitti (1990) näyttää nykypäivänä

"Minä menen Ameriikkaan,

sinne menevät kaikki.

Kultasannalla sannoitettu

on Ameriikan raitti."

Antti Tuurin romaaneja on filmattu aalloittain. 1980-luvun lopulla elokuviksi sovitettiin Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989), jotka menestykkäästi ohjasi Pekka Parikka. Peräti Suomen Sergio Leoneksi nimitetty Parikka sai Pohjanmaalla 180 000 valkokangaskatsojaa ja kriitikoiden hyväksynnän erityisesti komealla ensemble-näyttelijäkaartillaan. Talvisota (1989) pisti yleisömenestyksen suhteen tuntuvasti paremmaksi ja houkutteli päälle 600 000 katsojaa seuraamaan "Josif Stalinin alkuperäiskäsikirjoitukseen" pohjaavaa sotaepookkia. Vuosituhannen vaihteessa Tuuri nousi jälleen esiin Olli Saarelan mietteliäällä jatkosotadraamalla Rukajärven tie (1999) ja Ilkka Vanteen persoonattomalla Lakeuden kutsulla (2000). Viimeisin pitkäksi näytelmäelokuvaksi sovitettu Tuuri-filmatisointi on AJ Annilan vaikuttava Ikitie (2017).  

Pohjanmaan ja Talvisodan kanssa samalle menestysapajalle pyrki elokuvaohjaaja Lauri Törhönen romaanifilmatisoinnilla Ameriikan raitti (1990). Kirjan tavoin elokuva seuraa Pohjanmaalla mattokutomoa pitävää Erkki Hakalaa (elokuvassa Kari Sorvali) ja hänen huonekaluyrittäjäystäväänsä Taistoa (elokuvassa Jari Järvimaa). Esi-isien tavoin heillä on mielessä maastamuutto ja Ameriikan raitti. Heitä ei kuitenkaan uhkaa nälkä, vaan suomalainen verottaja. Pimeää rahaa vyötäisilleen teipanneina he matkaavat Floridan auringon alle odottamaan verorikkomusten vanhenemista. Mukaan lähtee Erkin raskaana oleva vaimo Kaisu (elokuvassa Mari Rantasila).

Tuurin romaanissa omapäinen huumori leikkaa syvältä mustanpuhuvana, mutta satiiri, jota alkuperäistekstissä on, ei välity Lauri Törhösen filmatisoinnista. Törhösen Ameriikan raitti on sikaileva, alkoholilla itsensä käynnissä pitävä, mutta lopulta pahaa närästystä kärsivä lopunajan elokuva. Elokuvan miespäähenkilöt ovat metelöiviä talousrikollisia, kielitaidottomia ja supisuomalaisia katkeraan loppuun saakka. Elokuvassa ihaillaan amerikkalaista vapautta, äveriästä elämää, autoja, maanteitä, miesten valtaa ja naiskauneutta. Siinä ryypätään, saunotaan ja hikoillaan. Aurinkoa otetaan viinanhuuruisen kortinpeluun lomassa. Lopulta iho palaa, kun suomalainen kaljamaha saa liikaa polttavaa aurinkoa Floridan taivaan alla.

Kaisu (Mari Rantasila) ja Erkki (Kari Sorvali)

Työt ei suju, kieltä ei ymmärretä, viina maistuu ja raskaana oleva akkakin vain mäkättää. Katkeruus nousee pintaan ja rasistisilta yhteentörmäyksiltäkään ei vältytä. Törhönen marssittaa surutta kankaalle joukon liki kolonialistisesti "eksoottisia" naisia, joiden tärkein tehtävä on heiluttaa maitorauhasia suomalaisjunttien naaman edessä. Tuntuu usein kuin Törhönen haluaisi osoittaa katsojalle, että "katsokaapa näitä naisia! Ne ovat erilaisia kuin meidän pirjomme ja annelimme". Hakalan Erkin hetki maksullisen naisen kanssa on enemmän viinanhuuruista vaikerointia kuin ilotuulista antautuneisuutta. Se tiivistää huomaamattaan paljon koko elokuvan olemuksesta.

"Mun elokuvissa on suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuvia kuin keskimäärin suomalaisissa elokuvissa. Se on Hollywood-elokuvan rytmi." (Lauri Törhönen, 1991)

Ameriikan raitti on elokuva, jota ei enää tehtäisi - ja siksi se tuntuu hämmentävällä tavalla eksoottiselta. Avoimen rasistinen elokuva tuntuu palavan karrelle, se on kuin juppikulttuurin viimeiset bileet ennen kuin 1990-luvun syvä lama otti niskalenkin suomalaisista. Lopunajan juhlat, joita seuraa hypnoottisesti turvallisen etäisyyden (turvavälit!) päästä, mutta joihin ei itse haluaisi osallistua. Sydämetön elokuva pitkittää nuoruutta, tai juhlien jatkoja, joiden olisi jo pitänyt loppua. 

Tapani (Markku Huhtamo) ja Taisto (Jari Järvimaa) dollareiden lumoissa.

Kari Salminen pohti aikalaisarviossa (Filmihullu 3/1990), että "Ameriikan raitti on muodollisessa mielessä melkeinpä jatko-osa Törhösen edelliselle elokuvalle Insiders (1989). Nytkin viimeinen puolituntinen on kuin kokonaan toisesta elokuvasta peräisin. Tästä voitaneen johtaa, että ohjaaja kärsii jostakin seuraavista: epätavallinen huumorintaju, pakkomielle jenkkiviihteen kaavoista tai kyvyttömyys käsitellä vain yhtä elokuvaa kerrallaan." Kansan Uutisissa (14.2.1990) Salminen jatkoi vielä: "Ameriikan raitti on tärkeä elokuva. Se näyttää, että realismikin on pelkkä kerronnallisten konventioiden tuote. Jos elokuvantekijä ei osaa tai halua pitäytyä yhtenäisessä kerrontatavassa, tuloksena on väistämättömästi joko avantgardea tai huonoa elokuvaa. Arvatkaa kumpaan luokkaan Ameriikan raitti asettuu?" 

Ilta-Sanomissa (9.2.1990) Sakari Toiviainen asetti Ameriikan raitin osaksi suomalaisen elokuvan jatkumoa: "Hauskuutta on se, kun pohjalainen perusjätkä juo viinaa ja törmäilee kielitaidottomana amerikkalaisen elämäntavan viidakossa tai kun juhlitaan ja ihmiset molskahtavat uima-altaaseen. Melko tarkalleen 30 vuotta sitten sai ensi-iltansa kotimainen elokuva nimeltä Molskis, sanoi Eemeli, molskis. Tuottaja Jörn Donnerin kuuluisan määritelmän mukaan se oli suomalaisen elokuvan aikaa vuonna nolla. Kehitystä on epäilemättä tapahtunut: Eemeli on vaihtunut Antti Tuuriin, uimastadion Floridan uima-altaisiin, värikuvaus on yleistynyt ja Åke Lindman puhuu englantia."

Tallennettu hetki Ameriikan raitin kuvauksista.

Oudointa tässä kaikessa on, että Ameriikan raitti ei kuitenkaan ole huono elokuva, sillä tavalla kuin vaikkapa ohjaajansa kylmän sodan kalkkuna Tropic of Ice - Jään kääntöpiiri (1987). Ameriikan raitti on usein melko kiehtovasti, jopa charmantisti näytelty, teknisesti huoliteltua jälkeä ja sen avoimessa härskiydessä on häpeällistä vetovoimaa. Elokuvaa toki välillä katsoo campina, mutta samalla tavalla kuin nämä katajaisen kansan (anti)sankarit kapsahtavat mäntyjen sijasta palmuihin, johdattaa Ameriikan raitti katsojaansa kohti jotain kiellettyä attraktiota. Voyerismia? Ehkä. Eksploitaatiota? Kyllä! Road-movie -henkiselle rekkaseikkailulle lähtenyt Erkki Hakalakin löytää itsensä lopulta madeinfinland-Tarzanina rämeiden alligaattoreiden seasta.

Selvää on kuitenkin, että Törhösen Insiders ja Ameriikan raitti ovat melkoisia aikamatkoja cityjuppien ja talousasiansa sotkeneiden äijien maailmaan. Molemmissa elokuvissa vedetään viinaa ja sekoillaan, pyritään seksikkyyteen ja himoitaan valtaa ja vaurautta, mutta lopulta naamarin alta löytyy vain itkuinen krapula. Ja koti-ikävä. Onneksi Pohjanmaa antaa anteeksi - ja vaimo.

Lähteinä:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 14.10.2020)

Puhetta Tuurin ja Parikan Talvisodasta

Vierailin jälleen Jarmo Laitanevan toimittamassa Ylen radio-ohjelmassa Kirja vs. Leffa. Tällä kertaa aiheena oli Antti Tuurin Talvisota (1984) ja sen pohjalta filmattu Pekka Parikan elokuva (1989). Kiinnostuneet voivat kuunnella allekirjoittaneen ja elokuvatoimittaja Jussi Huhtalan ajatuksia täältä.

Tässä myös ne edelliset ohjelmat, joissa olen vieraillut:

Maa on syntinen laulu

Trainspotting

Tuntematon sotilas

Poikkeusolojen cinefiliaa

Siitä on nyt päälle puoli vuotta, kun maailma muuttui koronaviruspandemian myötä. Maailmanlaajuinen pandemia iski Suomessakin sen verran väkevästi, että 17.3.-15.6.2020 välisenä aikana koettiin poikkeusolot, jota säädeltiin valmiuslailla. Poikkeusoloissa kansalaisten olohuoneet eli kirjastot ja tunteiden temppelit eli elokuvateatterit suljettiin siinä missä teatterit ja museotkin. Odotetusta musiikkifestivaalikesästä ei käytännössä jäänyt jäljelle kuin seitinohuet rippeet.

Nyt elokuvateatterit ovat olleet taas muutaman kuukauden auki ja ainakin kotimaiset elokuvafestivaalit (Night Visions, Espoo Ciné, Rakkautta & Anarkiaa) tuntuvat palautuvan kolhuja kokeneina jonkinlaiseen "uuteen todellisuuteen". Turvavälit, käsidesit ja kasvomaskit ovat elokuvateatterikävijöillekin arkea. Teattereihin ei ole valitettavasti palattu normaalilla tavalla: syitä on haettu turvattomuuden tunteesta ja isojen Hollywood-elokuvien vähäisyydestä (käytännössä Tenet on ainoana elokuvana vastannut tähän suuren yleisön blockbuster-kysyntään). Kotimaisen elokuvan suhteen ei ole ainakaan voinut monimuotoisuutta moittia: loppukesän ja syksyn aikana on nähty (ja nähdään) niin laadukasta dokumentaaria (Elina Talvensaaren Neiti Aika, Anu Kuivalaisen Lauluja rakkaudesta), raikkaiden debytanttiohjaajien esiinmarssia (Ulla Heikkilän Eden, Jenni Toivoniemen Seurapeli, Hamy Ramezanin Ensilumi) kuin pieteetillä tehtyä elämäkertaelokuvaa (Virpi Suutarin Aalto, Zaida Bergrothin Tove).

Vuoden paras kotimainen? Elina Talvensaaren dokumentaari Neiti Aika.

Tilanne elokuvateattereiden tulevaisuuden suhteen saa minut kuitenkin hermostuneeksi. Koronavirusepidemia ja siitä aiheutuneet rajoitustoimet ovat olleet suomalaisille elokuvateattereille ja sitä kautta kotimaiselle elokuva-alalle elokuvan yli satavuotisen historian raskain takaisku. Koskaan aikaisemmin elokuvateattereita ei ole jouduttu sulkemaan yhtä totaalisesti ja yhtä pitkäksi aikaa. Elokuvateatteriyritysten liikevaihto katkesi kuin veitsellä leikattuna maaliskuun puolivälissä, samoin elokuvalevittäjien julkaisemat uudet elokuvat peruuntuivat tai siirtyivät. Pahimmassa tapauksessa Covid-19 saattaa elokuvien katsomisen kulttuurin peruuttamattomaan muutokseen. 

Toki huolestuttavia aikoja on ollut liki elokuvataiteen koko olemassaolon ajan: 1950-luvulta alkaen uhka oli televisio, sitten 1980-luvulta kotivideot, vuosituhannen vaihteessa DVD kotiteatterijärjestelmineen ja tuoreimpana suoratoistopalvelut. Elokuvateatterit ovat, ihme kyllä, pitäneet pintansa ja jopa nostaneet suosiotaan viime vuosina. Toivonkin koko sydämestäni, että suoratoistopalveluidensa äärelle passivoituneet ihmiset löytäisivät ja uskaltautuisivat jatkossakin kollektiivisen elokuvaelämyksen äärelle, sillä valkokankaille elokuvat on tehty audiovisuaalisina kokonaisuuksina, eikä älypuhelimilta tai tableteilta katsottavaksi kuvavirraksi.

Cinema Orion, yhtäjaksoisessa teatterikäytössä maaliskuusta 1928 lähtien. 

Miten oma elokuvien kuluttamiseni on sitten muuttunut kuluneen puolen vuoden aikana? Hämmästyttävää kyllä, elokuvateattereiden suljettua ovensa aloin tehdä intohimoisempia matkoja tallennejulkaisujen äärelle kuin ehkäpä vuosikymmeneen. Innostuin alkukeväästä tutkimaan marginaalisia genrejä, kuten australialaista kauhu- ja eksploitaatioelokuvaa (Ozploitaatiota!) - ja näitä nimikkeitä oli turha odottaa löytävänsä Netflixistä tai Viaplaysta! Päädyinkin verkkokaupoille monien tallennelevittäjien talliin: Arrow Academy/Video, Criterion, Curzon Artificial Eye, Shout! Factory ja Second Sight tarjosivat minulle kevään edetessä kulttielokuvan löytöjä ja klassikkoelokuvien tuhdeilla lisämateriaaleilla varustettuja restaurointeja siihen tahtiin, että huomasin ostavani blu-ray-, DVD- ja 4K Ultra HD -levyjä enemmän kuin miesmuistiin (Huuto.netin loppuunmyytyjä aarteita unohtamatta!). Varhaista Cronenbergiä, De Palmaa, Polanskia, Peckinpahia ja Landisia (Schlock!), mutta niille vastavoimaksi Wong Kar-Wain In the Mood for Love (Fa yeung nin wa, 2000), Marguerita Durasin India Song (1974) ja Elem Klimovin pakahduttava Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). 

Kulkutaudin tartunnan pelossa, tai ehkä paremminkin sosiaalisen elämän näivettymisen ja kulttuuritapahtumien kalenterista haihtumisen myötä, tunsin keväällä yksinäisyyttä. Tähän lääkkeeksi keksin juoksemisen lisäksi pyhiinvaellukset pääkaupunkiseudun elokuvakauppoihin ja antikvariaatteihin. Kevään vaihtuessa kesäksi tein taatusti enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin kevään ja kesän aikana viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Edellämainittu ajatus lisäsi ehkä yksinäisyyttä, mutta toisaalta vastavirtaan uidessa innostuin vilpittömästi eltaantuneen roskaelokuvankin äärelle, etsien niistä syitä ja seuraamuksia, mutta yhtä lailla vaikutuin vaikkapa ensi-iltakierroksella harmillisesti ohimenneestä Ruben Östlundin Turistista (Turist, 2014), joka oli avaamattomana DVD:nä maannut vuosia hyllyn pohjalla. Katsoin huhtikuussa päälle 40 pitkää elokuvaa, mikä on yhden kuukauden katseluennätys poikani syntymän (2014) jälkeen. 

Kevään ja kesän hankintoja.

Nostalgia on populaarikulttuurissa ehtymätön voima. Tuskin muuten alkuperäistä Star Wars -trilogiaa (1977-83) tai vastaavia myytäisiin uudelleen ja uudelleen päivittyvissä tallenneformaateissa. Itsekin olen hankkinut esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen III:n (Back to the Future Part III, 1990) vuosikymmenten edetessä VHS:nä, DVD:nä ja blu-ray:nä. 4K UHD -levyä olisi tarjolla kuukauden päästä, vink vink! Uusimman suoratoistojätin, Disney+:n (ennakoitava) menestyskin pohjautuu nostalgiaan ja lapsuudesta kantautuviin mielikuviin.

Suoratoistovastaisuuteni saattaa olla keski-ikäistyvän dinosauruksen äreää karjahtelua, sillä tokihan esim. MUBI, Amazon Prime, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä kotimaisen elokuvan tietokanta Elonet ja jopa YouTube (esim. venäläisen elokuvan suhteen) tarjoavat verkkotoisteisina vaihtoehtoja juuri näitä kaipaamiani kulttielokuvia ja klassikoita. Ehkä DVD:t ja blu-ray:t eivät (onneksi!) kohise kuin vinyylilevyt, mutta jokin myös elokuvatallenteiden puolella ajaa minut ihailemaan, näpräämään ja kääntelemään kansia sekä ennen kaikkea nauttimaan esim. Arrow'n julkaisujen ekstroista vaihtoehtoisine kansitaiteineen. Ne tuntuvat konkreettisemmin kulttuuriteoilta! Että tuolla maailmassa on vielä julkaisijoita, jotka katsovat, että esimerkiksi ansiokkaan ja syväluotaavaan elokuvaesseen voi julkaista tallenteen kylkiäisenä, olipa elokuva sitten ranskalaista uutta aaltoa tai vaikkapa Wes Cravenin pahamaineinen The Last House on the Left (1972).

...mutta mites ne tunteiden temppelit? Koska elokuvat ovat minulle paitsi harrastus, intohimo ja työ, olen käynyt elokuvateatterissa 28 elokuvan verran kesäkuun alun ja syyskuun 21. päivän välillä. Poikkeusolojen päätyttyä ensimmäinen (maksullinen) elokuvateatterinäytös oli WHS Teatteri Unionissa näkemäni Steve Oramin äärimmäinen brittikomedia Aaaaaaaah! (2015).

Lähde tuvasta, nauti elokuvasta! Kannattaa myös lukea, tai peräti ostaa (kulttuurilehdilläkään ei liian ruhtinaallisesti mene), uusin Filmihullu. Sieltä löydät todellisen poikkeusolojen oppaan, mitä katsoa ja mistä.

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 1/3

Modernin amerikkalaisen elokuvan suuriin nimiin lukeutuva Brian De Palma (1940-) täyttää tänään syyskuun 11. päivä 80 vuotta. De Palman aktiivinen ura elokuvantekijänä on jatkunut jo kuudella vuosikymmenellä, sillä mestarin ensimmäinen lyhytelokuva Icarus (1960) valmistui tasan 60 vuotta sitten. 

De Palma kuuluu samaan 1960-luvun lopulla uraansa käynnistelleeseen New Hollywoodin filmihullujen tekijäsukupolveen yhdessä Martin Scorsesen (1942-), Paul Schraderin (1946-), John Miliuksen (1944-), George Lucasin (1944-), Francis Ford Coppolan (1939- ja Steven Spielbergin (1946-) kanssa. Movie Brats -sukupolveksi nimetty tekijäjoukko sparrasi toistensa projekteja ja vaihtoi elokuva-aiheita keskenään. De Palmalle erityisesti Scorsese oli 1970-luvun edetessä tärkeä luova ystävä, jonka kanssa syntyi leikkimielinen kilpailuasetelma. Lucasille De Palma antoi taas ensimmäiseen Star Wars -elokuvaan (1977) tärkeän, katsojille juonenkulkua selventävän idean: elokuvan alussa nähtävät ikoniset alkutekstit. 

Brian De Palma ei ole ollut elokuvantekijänä yhtä kaupallisesti menestynyt kuin Lucas tai Spielberg, yhtä arvostettu harmaa eminenssi kuin Coppola tai toisaalta yhtä tasalaatuinen ja intellektuelli kuin Scorsese, mutta De Palma onkin edellämainittuja enemmän nimenomaan kulttiohjaaja, vimmaisesti palvottu valtaapitävien kriitikko, vasemmistolainen hämmentäjä, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle. Voisi sanoa, että De Palmassa on paljon samaa kuin lähes samanikäisessä hollantilaisessa kollegassa, Paul Verhoevenissa (1938-). Molempien elokuvista tunnistaa ohjaajan kädenjäljen välittömästi. He eivät ole tyytyneet tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Hurmeisen verenvuodatuksen (joka on tuottanut molemmille vaikeuksia elokuvasensoreiden kanssa) ohella heitä on yhdistänyt myös keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri.

De Palma on liikkunut elokuvantekijänä kiehtovasti harmaalla alueella. Hänen elokuviaan on kritisoitu misogyniasta, plagioinnista, voyerismilla ja väkivallalla mässäilystä. Sadistiksi ajoittain leimatun De Palman elokuvat huokuvat tyylikkäitä kaksoisolentoja ja kohtalokkaita kaunottaria, jotka päästetään hengiltä toinen toistaan mielikuvituksekkaammalla tavalla. Pinnallisen näkökulman takaa jää kuitenkin huomaamatta De Palman elokuvien vahvat naiskaraktäärit mm. (Verisen veitsen (Sisters, 1972) Margot Kiddor (Danielle Breton/Dominique Blanchion), Carrien (1976) Sissy Spacek (Carrie White) sekä Blow Out - viimeinen todistaja -elokuvan (Blow Out, 1981) Nancy Allen (Sally). 

Brian De Palma ohjaa Amy Irvingiä Pahan voima -elokuvan (The Fury, 1978) kuvauksissa. 

De Palman urasta tuskin voi puhua ilman viittausta Alfred Hitchcockiin (1899-1980), joka tuntui olevan De Palman elokuvakerronnan oppi-isä 1970- ja 80-lukujen paljon muistelluissa trillereissä. Hitchcock-plagioijaksi syytetty De Palma osoitti elokuviensa arvostelijoille visuaalisella taituruudella, että elokuva on halun ja unen taidetta. Katsoja haluaa nähdä ja alistuu siksi manipulaatioon. Kamera on ennen kaikkea tirkistelevä koje. Erotiikka ja tarinoiden hahmojen maallinen ahneus ovat saman asian ilmentymiä. 

"Kehitin aikoinaan tämän hitchcockmaiseksi sanotun sensibiliteetin, meillä on hieman samanlainen tapa nähdä asiat elokuvallisesti. Sitten sanotaan, että kaikki elokuvani ovat lainaa Hitchcockilta. Carrie menee suihkuun, ja se tekee elokuvasta muka Hitchcock-pastissin. Kun sellaisiin kysymyksiin vastaa neljänkymmenen vuoden ajan, ei jaksa enää sanoa kuin oletteko tosissanne." - Brian De Palma Kalle Kinnusen haastattelussa (2014)

Aikalaiskriitikoista merkittäviksi De Palman puolustajiksi nousivat maineikas Pauline Kael (1919-2001) ja tutkija/kriitikko Robin Wood. Kael oli ekstaattinen ylistyksissään, mutta säälimätön tuomioissaan. De Palmaa Kael piti aistillisena ohjaajana, jonka elokuvien väriloisto ja verisyys saivat kriitikon syttymään. Carrie oli Kaelille "A Terrifyingly lyrical thriller". Suurin piirtein kaikki De Palman elokuvat aina 1990-luvun alkuun saakka saivat hänet hurmioon. Oscareita jakavalle elokuva-akatemialle De Palman elokuvat ovat olleet aina liian kontroversaaleja joko peittelemättömän väkivallan kuvauksina tai ujostelemattoman röyhkeällä satiirilla. On hätkähdyttävää, että De Palman ikonisuudesta huolimatta vain yksi hänen elokuvistaan on palkittu Oscarilla: Sean Connery sivuroolistaan elokuvassa Lahjomattomat (The Untouchables, 1987).

Estetiikaltaan De Palman elokuville tyypillisiä visuaalisia kikkoja ovat pitkät otokset, oudot ja leijailevat Steadicam-ajot sekä valkokankaan jakava split screen -tekniikka. Lähes yhtä usein valvontakamerat, kiikarit ja muut tirkistelyn välineet johtavat henkilöhahmot harhaan. De Palman kineettisen hedonismin merkittävin perillinen on elokuvatietoisten sitaattien erikoismies Quentin Tarantino, jolle De Palma oli Reservoir Dogsia (1992) tehdessä miltei kotijumala. Tarantinon kolme aution saaren elokuvaa ovatkin Howard Hawksin Rio Bravo (1959), Scorsesen Taksikuski (Taxi Driver, 1976) ja Blow Out - viimeinen todistaja. De Palman ihailijaksi on tunnustautunut myös puheliaiden indie-draamakomedioiden (mm. Marriage Story, 2019) tekijäsuosikki Noah Baumbach, jopa siinä määrin, että hän teki idolistaan dokumenttielokuvan, intiimin ja rehellisen ohjaajan muotokuvan De Palma (2015).

Movie Brats: Steven Spielberg, Martin Scorsese, Brian De Palma, George Lucas & Francis Ford Coppola.

Italianamerikkalaisessa perheessä varttuneen De Palman lapsuutta ja nuoruutta väritti huono isäsuhde, mihin osittain vaikutti kirurgi-isän toistuvat syrjähypyt. Äitinsä pyynnöstä nuori Brian laitettiin seuraamaan salaa isäänsä ja hänen tuli kirjata ylös miehen salavuoteudet. Ei liene ihme, että elokuvantekijänä De Palma on niin usein käsitellyt voyerismia! Opiskellessaan luonnontieteitä Columbian yliopistossa New Yorkissa, De Palma innostui elokuvista nähtyään Orson Wellesin Citizen Kanen (1941) ja Hitchcockin Vertigon (Vertigo - punainen kyynel, 1959). 1960-luvun alussa De Palma harjoitteli tekijyyttään kokeellisilla lyhytelokuvilla ja aikalaisdokumentaareilla. Hän oli nuorena erityisen vaikuttunut ranskalaisesta uudesta aallosta ja amerikkalaisen dokumenttielokuvan "suorasta elokuvasta" (direct cinema).

Ensimmäiset pitkän elokuvan ohjaustyöt valmistuivat isoista studioista riippumattomina, ripeästi kengännauhabudjetilla. Esikoisohjausta Murder á la Mod (1968) mainostettiin harhaanjohtavasti halpana grindhouse-eksploitaationa, vaikka se tyylillisesti olikin uutta aaltoa jäljittelevä obskyyri rikosmysteeri. Ilmestyessään ainoastaan yhdessä newyorkilaisessa elokuvateatterissa esitetty elokuva ei ehkä osoittanut nuorta tekijää lupaavaksi lahjakkuudeksi, mutta siinäkin leikitellään jo mielenkiintoisesti metakerronnalla, "elokuvaa elokuvassa".

Greetings (1968)

Toinen ohjaus Greetings (1968) esitteli valkokangasyleisölle nuoren Robert De Niron ja voitti Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun (Silver Bear). Satiirinen kuvaus kertoo Vietnamin sodan kutsuntoja pakoilevista nuorista. De Niro näytteli Manhattanin vaihtoehtoliikkeissä ja taidepiireissä harhailevaa Jon Rubinia myös Greetingsin "jatko-osassa" Hi, Mom! (1970). Epätasaiset pienen budjetin draamakomediat ovat nyt aikakapseleita erääseen kulttuurimurrokseen. Näiden välissä elokuvateatterilevityksen sai myös jo vuonna 1963 kuvattu farssi The Wedding Party (1969), jota De Palma oli ohjaamassa yhdessä Wilford Leachin ja Cynthia Munroen kanssa. Yhteisohjaus Robert Fioren ja Bruce Rubinin kanssa oli myös The Performance Groupin näyttämötaidetta tallentanut dokumenttielokuva Dionysus in '69 (1970), jonka De Palma myös kuvasi ja leikkasi. 

Ensikosketuksen studiotyöskentelyn haastavuudesta De Palma sai komediaelokuvalla Get to Know Your Rabbit (1972), jonka ohjaajaksi hänet palkkasi Warner Bros. Alusta alkaen ristiriitaisissa tunnelmissa tehdyssä elokuvassa meni moni asia pieleen. Päänäyttelijä Tom Smothers vihasi avoimesti Jordan Crittendenin lennokasta käsikirjoitusta ja epäluottamuksen osoituksena studio antoi De Palmalle kenkää elokuvan jälkituotantovaiheessa. Suurta komediahittiä odottanut Warner Bros. ei tiennyt miten markkinoida elokuvaa ja piti sitä lopulta julkaisulimbossa vuoden verran. Monty Pythonin satiirisiin ääriliikkeisiin pyrkivän elokuvan kiinnostavinta antia on eksentrisenä taikurina nähtävä Orson Welles, jonka hahmo on täynnä niin syvää hämmennystä, että se voisi helposti toimia yleisenä reaktiona koko teokseen.

Verinen veitsi (Sisters, 1972)

De Palman Hitchcock-entusiasmi sai ensimmäisen muotonsa valkokankaalla makaaberilla jännityselokuvalla Verinen veitsi, jossa lainatun tyylin monitasoinen soveltaminen herätti ihastusta ja syvällistäkin analyysiä. Samalla elokuva oli läpimurto De Palman yhdelle tavaramerkille, valkokankaan jakavalle split screen -tekniikalle. Tarinassa De Palma yhdisteli kaksoismotiivia ja skitsofreniaa. Elokuvan päähenkilö (Margot Kidder) on menettänyt siamilaisen kaksoissisarensa leikkauspöydällä, mutta uskottelee tämän olevan vielä hengissä. Hitchcockiaanisen tunnelman kruunaa Bernard Herrmanin upea musiikki.

Omaleimainen ja irrotteleva Oopperan kummitus -variaatio Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974) valmistui glamrockin aallonharjalla mainiona kauhun ja musiikkikomedian yhdistelmänä. Hitchcock-vaikutteisen melodraaman Naisen kahdet kasvot (Obsession, 1976) voisi kuitenkin luokitella välityöksi, joka kierrättää melko innottomasti Vertigon ja Marnien (Marnie, vaarallisella tiellä, 1964) aineksia. Paul Schraderin käsikirjoituksen pyrkimykset uljaasta rakkaustarinasta muuttuvat elokuvan edetessä tahattoman koomiseksi insestikertomukseksi.  

Verinen veitsi ja Aavemusa ovat kuitenkin vain kulttikummajaisia verrattuna De Palman suurimpaan mestariteokseen, Stephen Kingin romaanin pohjalta sovitettuun Carrieen. Sissy Spacekin vavahduttavasti tulkitseman Carrien hurjat telekineettiset lahjat vapautuvat ensimmäisten kuukautisten myötä ja koulun tanssiaisissa julman pilan kohteeksi joutunut tyttö muuttaa tanssisalin infernaalisten voimiensa temmellyskentäksi. Torjutuksi tulemisen ja erilaisuuden teemat ovat elokuvan keskeisintä polttoainetta. Ohjauksellisesti Carrie on on viimeistä piirtoaan myöten harkittu kokonaisuus. Seksuaalisuuden ja kuoleman jännitteestä otetaan irti kaikki mahdollinen. Esteettinen tunnelmamaalailu saa vastapainokseen häijyn brutaalia koulukiusausta ja uskonnollista maanisuutta. De Palman suosima split screen -tekniikka on vahva tehokeino Carrien kaksijakoisen persoonallisuuden tulkkina. Varsinaisen tarinan jo päätyttyä, Carrie käsi nousee vielä haudasta kuristamaan haudalle asettunutta ystävätärtä. Tästä tuli 1980-luvun edetessä väsyttävä kauhuelokuvien itseään toistava lopetussäikyttely.

Koston kruunajaiset Brian De Palman mestariteoksessa Carrie (1976)

Kauhuelokuvan historian merkkipaaluihin lukeutuva Carrie merkitsi lopullista läpimurtoa paitsi De Palmalle ja Stephen Kingille, myös elokuvan nuorelle näyttelijäkaartille: John Travolta, Nancy Allen, Amy Irving ja etenkin Sissy Spacek. Carrien kaupallisen ja taiteellisen menestyksen myötä paranormaalit ilmiöt alkoivat tulvia valkokankaalle. Elokuva sai nopeasti törkeitä jäljittelijoitä, joissa vain nuoren keskushenkilön nimi oli muutettu (Audrey Rose (1977), Ruby (1977), Patrick (1978), Jennifer (1978)). Suomessa Carrie jäi monien aikalaiskauhuelokuvien tavoin sensuurin kynsiin. Valtion elokuvatarkastamon määräyksestä "raaistavana" kielletty elokuva vapautui leikkaamattomana versiona nähtäväksi vasta 1990-luvun alussa.

De Palmakin jatkoi telekinesian kimpussa pari vuotta Carrien jälkeen valmistuneessa salaliittotrillerissä Pahan voima (The Fury, 1978). Siinä psyykkisiä voimia tutkiva instituutti kaappaa keinoja kaihtamatta nuoren psi-pojan kouluttaakseen häntä toimimaan sotateollisuuden hyväksi. Kidnappauksesta selvinnyt isä (Kirk Douglas) jäljittää poikaansa telepaattisen tytön (Amy Irving) avulla. Sekavaksi taipuvaisen elokuvan mieleenpainuvinta antia on elokuvan loppukliimaksi John Cassavetesin räjähtävine kehoineen.

"Olen ohjaaja, koska haluan olla nukkemestari" - Brian De Palma (1984)

Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980) 

De Palman itsensä kirjoittamat Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980), Blow-Out - viimeinen todistaja ja Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984) muodostavat eräänlaisen trilogian, jossa murhajaksot ovat näyttäviä ohjelmanumeroita. Tappava tunnustus liikkuu myös tekijälleen tyypillisesti hitchcockilaisissa tunnelmissa: se toistaa Psykosta (Psycho, 1960) tutun seksuaalisesti patoutuneen transvestiittitappajan tarinan. Elokuva rakentaa tunnelmaa pitkillä, taiteellisilla otoksilla, ja heittää hätkähdyttävän partaveitsimurhan katsojan silmille. De Palman italialaisesta rikos(kauhu)elokuvasta poimitut giallo-vaikutteet näkyvät visuaalisessa kerronnassa, joka lajityyppinä edustaa enemmän trillerimysteeriä kuin kauhua. Tappava tunnustus oli myös omaelämäkerrallinen elokuva:  Keith Gordonin esittämä nuori ja tahditon tietokonenörtti on De Palman muotokuva, josta Gordon esitti muunnelman myös unohdetussa välityössä Home Movies - sairas sukuni (Home Movies, 1979).

De Palman päätöihin lukeutuvan Blow Out - viimeinen todistaja -elokuvan tarinan lähtökohtana oli siirtää Michelangelo Antonionin Blow-Up - erään suudelman jälkeen -elokuvan (Blowup, 1966) idea valokuvaajan vahingossa ikuistamasta rikoksesta elokuvaäänittäjän nauhalle. Blow Outissa De Palma teki myös hilpeätä parodiaa kauhuelokuvan 1970- ja 80-lukujen taitteen suosituimmasta kasvavan painajaisen kerrontametodista.

Blow Out - viimeinen todistaja (Blow Out, 1981)

Tappajan näkökulman subjektiivinen käsivarakamera tirkistelyperspektiiviin liitetyllä pahaenteisellä huohotuksella liittyy De Palman ohjauksessa halpispelotteluun nimeltä Coed Frenzy (Paniikki tyttökoulussa). Vilmos Szigmondin tyylikkäästi kuvaama Blow Out on elokuvallisten vinjettien ja henkilökohtaisten tavaramerkkien viljelyn lisäksi melkeinpä petollisen runsas ja monitahoisia yksityiskohtia vilisevä jännityselokuva. Sen lohduttoman tyly loppuratkaisu jätti aikalaisyleisön haukkomaan henkeä. Ensishokin jälkeen Blow Out on kuitenkin kohonnut ohjaajansa arvostetuimpien elokuvien joukkoon niin kriitikoiden, kulttipiirien kuin elokuvaharrastajienkin parissa. Kriitikko Roger Ebert mainitsi loppuiskun tuntuvan vatsanpohjassa vielä 30 vuoden jälkeenkin.

Scarface - arpinaama (Scarface, 1983) on Howard Hawksin samannimisen elokuvan (1932) uudelleentulkinta, modernisointi, josta tuli äärimmäisenä gangsterielokuvana taiteellinen täysosuma (vaikka aikalaiskritiikki sen puusilmäisesti tympeäksi ultraväkivallaksi tuomitsikin). Oliver Stonen käsikirjoittamassa elokuvassa Al Pacino tulkitsee kuubalaisemigrantti Tony Montanan kokaiinibisneksiä keskellä kasarin värikylläistä Miamia. Hänen rujo menestystarinansa on rivo ja uskomaton amerikkalaisen unelman lähikuva: mätä todellisuus prameilevan kulissin takana. Pacinon vetovoimasta huolimatta Scarfacen yleisömenestys oli pettymys. Siitä tuli kuitenkin vuosikymmenten edetessä suuri kulttielokuva, jonka dialogia siteerataan yhä niin television sitcomeissa kuin rap-musiikissa.  

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984) 

Väkivaltafantasiassaan tahallisen härnäävä Kuolema tulee kahdesti yhdistää vertigomaiset obsessiot, roisin eksploitaation ja Takaikkunan (Rear Window, 1954) voyerismin vastustamattomaksi keitokseksi. Se on kaksoismerkityksiä, kaksoisolentoja ja naamioleikkejä vilisevä painajainen klaustrofobisen näyttelijän ajautumisesta murhan välikappaleeksi ja pornoteollisuuden aluskasvillisuuteen. Elokuvakerronnan sisään upotettu musiikkivideo Frankie Goes to Hollywoodin discohitistä Reflex (1983) sopii kiehtovalla tavalla elokuvan kieroutuneeseen tunnelmaan. Elokuvan jakso, jossa jättimäinen pora lähestyy alastonta naista vaikuttaa itseparodialta: ohjaaja hakee rajoja tavalla, joka olisi nykypäivän amerikkalaisessa valtavirtaelokuvassa absoluuttisesti mahdotonta. Mediakohu kuitenkin langetti De Palmalle totisen tuomion naisvihaajana, vaikka Kuolema tulee kahdesti olisikin ollut tarkoitus tulkita pikimustana komediana. Elokuvan jäätyä tappiolliseksi Columbia Pictures irtisanoi De Palman kolmen studioelokuvan sopimuksen ja pyysi häntä jättämään studioalueella sijainneen työhuoneensa. Näin ylikuumentuneesta tunnelmasta ei voinut enää päästä yli, joten De Palmakin alkoi hidastaa tuotantotahtiaan ja 1980-luvun puolivälin jälkeen siirtyä realistisemmalle linjalle lajityyppeinä komedia (Wise Guys, 1986), rikosepookki (Lahjomattomat) ja sotaelokuva (Sodan arvet/Casualties of War, 1989).

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.

Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 

Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 

Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.

Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.

Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.

Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)

Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.

Keskustelua "Uunottomasta Uunosta"

Nyt se on viimeistään todistettu! Vastenmielisistä elokuvistakin puhuminen voi olla hauskaa ja viihdyttävää. Vierailin toistamiseen Jennin ja Marijan mainiossa Kaikki rakastavat Uunoa -podcastissa. Tällä kertaa aiheena oli syystä pahamaineinen Uuno Turhapuron veli (1994). Tuo ”Uunoton Uuno” on syljettävän huono elokuva, mutta tarmoturhapuromaisen wienerin marinoinnin lomassa keskustelimme elokuvan sisällöstä (tai sisällön puutteesta), Esko Salmisesta, myöhäiskauden Speden tylsyneestä kynästä, Pirkka-Pekka Peteliuksesta ja tulipa mainituksi myös Vaaleanpunainen pantteri!? Suosittelen kuuntelemaan kaksiosaisen kokonaisuuden joko Spotifysta tai Soundcloudista!

Osa 1

Spotify 

https://open.spotify.com/episode/6zc0kVbZHTyy4ePj9QLQYt?si=mgSO-brESOy32YBUQhILiQ

Soundcloud 

https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/20-uuno-turhapuron-veli-12

Osa 2 

Spotify

https://open.spotify.com/episode/1Va0T8Dmx1l5EChxIKEunp?si=l8-sPiCvT5Ggy7PAZ7Ps3g 

Soundcloud 

https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/21-uuno-turhapuron-veli-osa-22-vieraana-otto-suuronen

Vierailu Uuno Turhapuro -podcastissa

Kaikki rakastavat Uunoa on "mielenterveyttä horjuttavan" kunnianhimoinen podcast, jossa toimittajaopiskelijat Jenni ja Marija käyvät kaikki Uuno Turhapuro -elokuvat yksitellen läpi niistä keskustellen. Vierailin podcastin jaksossa, jossa käsiteltiin elokuvaa Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983). Jutustelumme venähti sen verran eeppisiin mittasuhteisiin, että päädyimme äänittämään peräti kaksi jaksoa. Ensimmäisessä jaksossa sivusin mm. ristiinpukeutumista ja Uuno-elokuvien kaupallisen menestyksen taustoja. Toisessa jaksossa käsittelin mm. Spede-elokuvien naiskuvaa ja miehen mutkikasta suhdetta elokuvasäätiöön.

Podcast on kuunneltavissa seuraavista linkeistä:

Osa 1
Spotify https://open.spotify.com/episode/3od2zcuHXsvC5EDP8JoZzv?si=-OdjavbPT_qoMvjC5YwGgg
Soundcloud https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/8-uuno-turhapuron-muisti-palailee-patkittain-vieraana-otto-suuronen

Osa 2
Spotify https://open.spotify.com/episode/2rqR0c3QDQgcj37oNfYCQa?si=H-AxdqEoSOOTUXUcr-Xz0A
Soundcloud https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/9-uuno-turhapuron-muisti-palailee-patkittain-osa-22-vieraana-otto-suuronen

Rautainen Clint... Eastwood 90 vuotta

"What kinda stupid name is that?"
- Buford Tannen (Thomas F. Wilson) elokuvassa Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1990)

Clint Eastwood (31.5.1930-) täyttää kevään vaihtuessa kesäksi 90 vuotta. Laittaakseni tämän vielä vahvemmin historialliseen perspektiiviin, nuori kapinallinen James Dean (1931-55) oli Eastwoodia vuoden nuorempi ja on maannut Fairmountin hautausmaalla jo 65 vuotta.

Eastwoodin ura elokuvan parissa alkoi pienissä, kreditoimattomissa sivurooleissa jo 1950-luvun puolivälissä. Näin ollen hän on näytellyt seitsemällä vuosikymmenellä. Valkokangasohjauksia on kertynyt miltei puolen vuosisadan ajalta. Yhä hämmentävän aktiivinen Eastwood kuuluu elokuvantekijänä jonnekin vanhan Hollywoodin ja 1960-lukulaisen tekijäsukupolven väliin. Hänen oppi-isänsä olivat italialaisen westernin legenda Sergio Leone ja amerikkalaisen elokuvan "käsityöläisperinteestä" ammentanut Don Siegel. Leonelta Eastwood omaksui kiinnostuksen tyyliteltyyn, mutta mahtavaan valaistukseen ja kuvakompositioon. Siegeliltä taas tiukan toiminnan, leikkauksen ja kerronnan oppia.

Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Miehen poliittinen näkemys on liikkunut kunkin aikakauden atmosfäärin mukaan, mutta oikeistolaiseksi leimatuksi elokuvantekijäksi on huomattavaa, että Eastwood on miltei aina näytellyt työväenluokkaisia tai yhteiskunnan laitapuolen henkilöitä. Yhdysvaltojen 1930-luvun laman varjossa kasvaneen Eastwoodin työväenluokkaisuus näkyy myös hänen yksinkertaisessa ja mutkattomassa työskentelytavassaan, mikä ei ole vaatinut suuria tuotantokustannuksia, mutta on toisaalta taannut pitkän ja tuotteliaan ohjaajan uran. Eastwood on pysynyt tuotannoille määrätyissä budjeteissa ja aikatauluissa, mikä on ollut studiopomojen mieleen.

Eastwoodin läpimurto elokuvassa tapahtui "ei-kenenkään maalla", italialaisella maaperällä, jonne usein olivat matkanneet uransa laskusuunnassa olleet näyttelijät. Kulttisankariksi hän nousi 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hän oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Kun Eastwood palasi Yhdysvaltoihin hänelle sommiteltiin John Waynen manttelia lännenelokuvien kassamagneettina, mutta Eastwood ei ollut kiinnostunut John Fordin ja Waynen perinnewesternin aseman pönkittämisestä. Eastwood oli fasinoituneempi tuomaan esiin myyttisen lännen ristiriitoja ja tulkitsemaan antisankareita, kostajia, joille väkivalta ei kuitenkaan tuo rauhaa sieluun tai maailmaan.

Yhteistyö Don Siegelin kanssa alkoi toiminnallisella rikoselokuvalla Rautainen Coogan (Coogan's Bluff, 1968) ja jatkui westernillä Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970). Humoristinen Rautainen Coogan on selkeä esi-Likainen Harry, jossa Eastwoodin viileästi esittämä karjapaimensheriffi Coogan saapuu New Yorkiin ja aiheuttaa jo pelkällä ulkoisella olemuksellaan hämmennystä. Siegel oli myös sivuosassa läsnä Eastwoodin omassa esikoisohjauksessa Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971), joka valmistui pienellä budjetilla ja neljässä viikossa realistisena trillerinä pakkomielteistä. Tiheätunnelmainen jännityselokuva oli psykologiselta otteeltaan aikaansa edellä.

Vaikutusvaltainen rikos- ja toimintaelokuvan klassikko Likainen Harry (Dirty Harry, 1971) sinetöi Eastwoodin aseman tähtinäyttelijänä. Umpimielisestä ja ankarasta, mutta samalla myös yksinäisyyden leimaamasta Harry Callahanista tuli pysyvästi Eastwoodin perushahmoja. Don Siegelin ohjaus tutki rosoisen katuväkivallan kuvauksena omankäden oikeutta rikoksen ja korruption pesäksi muodostuneessa San Franciscossa. Ristiriitaisen vastaanoton saaneen elokuvan kriitikkokismassa Eastwoodin ja Siegelin vastaisen rintaman keskushahmo oli Pauline Kael, jonka mukaan Likainen Harry oli "yksiulotteinen väkivaltafantasia, moraaliton elokuva, joka heilutti taantumuksen ruoskaa". Elokuvan ympärillä vellonut keskustelu politisoi Eastwoodin ja ohjaaja Siegelin tavalla, jota he eivät tavoitelleet. Suomessakin elokuva jäi Valtion elokuvatarkastamon syyniin. Elokuvatarkastamo katsoi, että Likainen Harry on "raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti." Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen avulla esityslupa heltisi, mutta vasta vuonna 1973.

Harry Callahan nähtiin lopulta kaikkiaan viidessä Likainen Harry -elokuvassa vuosina 1971-88, joissa Eastwood pyrki kääntämään fasistiseksi syytetyn hahmonsa vigilantismia vastaan. Ensimmäinen jatko-osa Magnum .44 (Magnum Force, 1973) valmistui maineikkaiden käsikirjoittajien, Michael Ciminon ja John Miliuksen toimesta. Sarjan kiinnostavin elokuva on kuitenkin neljäs osa, edellisiä huomattavasti synkempi ja kompleksisempi kostotarina Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983), jonka Eastwood ohjasi itse. On selvää, että ilman Likaista Harrya vigilante- ja toimintaelokuvien kaanon näyttäisi kovin erilaiselta. Esimerkiksi Michael Winnerin Väkivallan vihollinen  (Death Wish, 1974) tai George P. Cosmatosin Cobra - lain vahva käsi (Cobra, 1986) ovat vahvasti Likaisen Harryn jälkeläisiä.

Eastwoodin varhaisen uran kiinnostavimpia elokuvia on Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva ja sodan jännitteitä kantava draama Korpraali McB (The Beguiled, 1973). Elokuva liikkuu mustan komedian rajamailla, mutta intensiivinen kerronta klaustrobisen tyttökoulun ympärillä pitää jännitteen ja kiihottavan seksuaalisen virittyneisyyden yllä. Korpraali McB oli kuitenkin kaupallinen floppi. Ehkä yleisö ei ollut valmis näkemään Eastwoodilta elokuvaa, jossa esitellään synkeä näkemys kyseenalaisesta miehisyydestä ja murhanhimoisesta naisellisuudesta. Alkuperäistarinaan viehättyneen Sofia Coppolan uudelleenfilmatisointi (Lumotut/The Beguiled) valmistui vuonna 2017. Siegel/Eastwood-parivaljakon viimeiseksi elokuvaksi jäi suoraviivainen ja vähäeleinen vankilapakoelokuva Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979), jossa vankien elämä oli riisuttu käytännön rutiineiksi ja toistoksi. Eastwoodin esittämä Frank Morris toteaa, että "en muista mitään, syön vanhasta muistista."

Ohjaajana Eastwoodin ote alkoi kiteytyä lännenelokuvilla: ensin syntyi tyylitelty goottilainen western Ruoska (High Plains Drifter, 1972) ja myöhemmin Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976), kertomus kotinsa menettäneestä katkerasta vaeltajasta, joka usein nostetaan Eastwoodin parhaimpien elokuvien joukkoon. Siinä missä Ruoska sai taiteellista arvostusta eurooppalaisilta kriitikoilta, erityisesti Ranskassa, oli vastaanotto Yhdysvalloissa tylympi. Elokuvan nihilistisestä western-kuvastosta pahoitti mielensä mm. Eastwoodiin isällisesti suhtautunut John Wayne.

1980-luvusta tuli Eastwoodin uran problemaattisin ajanjakso. Tasapainoilu kaupallisuuden ja "taiteellisesti" uskottavien aiheiden ympärillä kääntyi enemmän viihteellisiin myönnytyksiin. Matkan varrella sattui niin Eastwoodin ja Clyde-orangin tähdittämät väkivaltakomediat, jo 1970-luvun puolella valmistunut Mies San Fernandosta (Every Which Way But Loose, 1978) ja sen jatko-osa Lällärit lakoon (Any Which Way You Can, 1980), kaavamainen kylmän sodan efektitrilleri Firefox (1982), nostalgiasävytteinen toimintakomedia City Heat - tuli hännän alla (City Heat, 1984) kuin valepukuhölmöily Pink Cadillac (1989). Näistä menestyspaineita asetettiin erityisesti Eastwoodin ja tuolloin supertähtenä machoilleen Burt Reynoldsin roolittamalle City Heatille, mutta epäonninen tuotanto päättyi mahalaskuun. Eastwood oppi City Heatistä läksyn, minkä hän jo tiesi: kaupalliset laskelmat ja käsitys, että oikeat tähdet oikeassa paikassa johtaisivat takuuvarmaan hittiin, olivat usein kaukana todellisuudesta. Parempi vain luottaa vaistoihinsa, eikä antaa suurten nimien ja lupausten johtaa harhaan. 1980-luvun loppua varjosti myös Eastwoodin myrkylliseksi muuntunut suhde näyttelijä/ohjaaja Sondra Lockeen. Salaisesta työpaikkaromanssista julkiseksi seurusteluksi edennyt ihmissuhde hyödytti aluksi molempien uraa, mutta suhteen kariuduttua välit muuttuivat kohtalokkaasti. Locke koki, että Eastwood vaikutti hänen ohjaajauransa vahingoittamiseen.

Henkilökohtaisempia onnistumisia olivat kuolemaatekevän country-laulajan pienimuotoinen muotokuva Honkytonk Man (1982), seksuaalisia perversioita käsittelevä tehokas sarjamurhaajajännäri Köysi kiristyy (Tightrope, 1983), lännenelokuva Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) sekä ennen kaikkea tummasävyinen jazz-elokuva, Charlie Parkerista kertova elämäkertaelokuva Bird (1988). Hyvästä kriitikkovastaanotosta huolimatta Bird osoittautui kaupallisesti hankalaksi tapaukseksi. Jazzista kertova elokuva ei juuri kiinnostanut suurta yleisöä. Kun elokuva lanseerattiin Cannesin elokuvajuhlilla, nimiroolissa nähtävä Forest Whitaker palkittiin kyllä näyttelijäntyöstään, mutta  arvovaltaisen juryn puheenjohtaja totesi, että "tuolle jenkkicowboylle ei tulla koskaan myöntämään palkintoja." 

Ottaen huomioon sen, että Eastwoodin ura oli 1980- ja 90-lukujen taitteessa laskuvaiheessa, yllätti western-elokuvan moderni klassikko Armoton (The Unforgiven, 1992) heidät, joille "viimeisen todellisen elokuvatähden" uran arvuuteltiin olevan loppusuoralla. Armoton on palkkamurhaajan tarina, jossa Eastwoodin esittämä Bill Munny on kymmenen vuotta aikaisemmin pyssymiehen ja roiston työt jättänyt leskimies, kun aloitteleva palkkamurhaajanulikka käy pyytämässä häntä vielä "viimeiselle keikalle". Eastwood ottaa elokuvallaan lähes katsojan huomaamatta kantaa moniin amerikkalaista yhteiskuntaa vaivanneisiin asioihin, kuten Yhdysvaltain maailmanpoliisin viran kestämättömyyttä. Armottomalla Eastwood sai vihdoin arvonnoston etabloiduksi elokuvaohjaajaksi. Parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarilla palkittu elokuva toimi tienviittana siihen, että Eastwood alkoi siirtää uransa suuntaa hiljalleen kohti ohjaamiseen keskittymistä.

Armottoman jälkeen valmistunut Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993) kuuluu Eastwoodin uran aliarvostetuimpiin töihin. Se on riipaisevan koskettava kertomus monenkirjavista motiiveista ja väärinymmärretyistä teoista. Kevin Costnerin loistavasti tulkitsema Butch Haynes on rikollinen, joka paettuaan vankilasta päätyy ottamaan panttivangiksi kahdeksanvuotiaan Philip Berryn, jota näyttelee ihailtavalla vakavuudella T.J. Lowther. Täydellisestä maailmasta poikkeuksellisen hienon panttivankidraaman tekee se, että loppuratkaisun jälkeen kysymys ei ole enää siitä kuka on voittanut ja kuka hävinnyt vaan kysymys on jostain paljon monimutkaisemmasta. Eastwood ja tähteytensä huipulla ollut Costner eivät sopineet luonnostaan yhteen. Costner työskenteli rauhalliseen tahtiin, tuskallisen hitaasti, kuten Eastwood asian näki ja kuvauspaikalla heidän välillään saattoi aistia jännitteitä. Ehkä juuri siksi Costner ylsi todennäköisesti uransa parhaimpaan roolisuoritukseen. Kansainvälisesti elokuva otettiin suotuisasti vastaan, mutta Yhdysvalloissa vastakaiku oli vaimeampi. Hulluimmat kriitikot esittivät elokuvan kaupallisen epäonnistumisen syyksi sen, että Eastwood oli myynyt konservatiiviset periaatteensa ja omaksunut uuden identiteetin vasemmistolaisena mammanpoikana, muuttunut salafasistista elitistiseksi liberaaliksi.

Armottoman ja Täydellisen maailman välissä ensi-iltansa saanut trilleri Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) otettiin innostuneesti vastaan niin yleisön kuin kriitikoiden osalta. Wolfgang Petersenin ohjaamassa elokuvassa Eastwood näyttelee salaisen palvelun agenttia, joka soimaa itseään Kennedyn salamurhasta. Jännityselementit kohoavat viihteelliseen huippuunsa, kun psykopaattia selkäpiitä karmivasti näyttelevä John Malkovich saapuu estradille.

1990-luvun puoliväliin tultaessa Eastwood yllätti kaikki herkällä ja kauniilla romanttisella draamalla Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995). Räikeimmillään äärimachoksi militantiksi luokiteltu Eastwood osoitti pehmeän puolensa ja toi Meryl Streepin hienon roolityön kautta esiin tarinan huomattavan vahvan naiskuvan. Hellä ja ymmärtäväinen rakkaustarina jättää kylmäksi vain paatuneen kyynikon.

Vuosituhannen vaihteessa Eastwood kävi kokeilunhaluisemmaksi ohjaustöidensä suhteen. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) pohjautui samannimiseen dokumenttiromaaniin ja Rajaton valta (Absolute Power, 1997), Pahin rikos (True Crime, 1999) sekä Verivelka (Blood Work, 2002) toivat särmikkäitä näkökulmia rikosaiheisiin. Näiden välissä valmistunut Space Cowboys (2000) oli varttuneen tähtiensemblen (Eastwood, Tommy Lee Jones, Donald Sutherland, James Garner) avaruudelliset kokoontumisajot.

Vuosien 2003 ja 2004 aikana Eastwood ohjasi kaksi elokuvaa, jotka kirkkaasti kuuluvat hänen laajan filmografiansa valioihin. Pirstoutuneen perheidyllin kuvaus Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) arvioi uudelleen väkivallan roolia yhdysvaltalaisessa kulttuurissa. Sean Penn ja Tim Robbins palkittiin ansaitusti Oscarein vaativan elokuvan väkevistä roolisuorituksista. Vuotta myöhemmin Million Dollar Baby (2004) oli ensimmäinen amerikkalainen elokuva, joka otti käsittelyyn eutanasian. Kolmella Oscarilla (paras ohjaus/elokuva/naispääosa Hilary Swank/miessivuosa Morgan Freeman) kruunattu nyrkkeilydraama saattaa hyvinkin olla allekirjoittaneen silmissä Eastwoodin magnum opus. Vuonna 2017 The New York Timesin elokuvakriitikot arvioivat sen 2000-luvun kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi, edellään vain Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood (2007) ja Hayao Miyazakin Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2002)

Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta (The Letters from Iwo Jima, 2006) oli huomattava kaksoistutkielma toisen maailmansodan kohtalokkaasta saaresta. Ensimmäinen näkökulma oli amerikkalainen ja toinen japanilainen. Molemmat näkemykset yllättivät katsojat. Kirjeitä Iwo Jimalta, joka otettiin paremmin vastaan, on vähäeleisen ilmaisun mestariteos, hieno esimerkki ohjauksen hallinnasta sekä syvällinen muotokuva arvoituksellisesta ja ristiriitaisesta vihollisesta.

Eastwoodin myöhemmän kauden elokuvista Gran Torino (2008) seisoo yksinkertaisia vigilante-ratkaisumalleja kompleksisempana teoksena michiganilaisen omakotitaloalueen muututtua ghetoksi. Vaimonsa menettänyt Walt (Eastwood itse) on katkeroitunut muuttuneen maailman ympärillä. Ärtynyt Korean sodan veteraani on kadottanut kosketuksen ympäristöönsä. Hänen on mahdoton ymmärtää kaduilla mellastavia etnisiä ryhmiä ja väkivaltaisia nuorisojengejä.  Gran Torinoa pidettiin ilmestyessään Eastwoodin viimeisenä näyttelijäroolina, mitä se ei lopulta ollut. Armottoman tavoin Gran Torino oli kuitenkin erään kehityslinjan päätepiste: Eastwoodin oman käden oikeuteen uskovien elokuvien looginen huipentuma. Rasisminvastainen Gran Torino romuttaa macho-käsityksiä elämänmakuisella huumorilla ryyditettynä.

Poliittisille konnotaatioille alttiin Eastwoodin (toistaiseksi?) viimeisin merkittävä elokuva on American Sniper (2014), jossa Irakin sodasta palaava tarkka-ampuja ei osaa jättää taistelutannerta taakseen. Elokuva herätti liikehdintää puolesta ja vastaan. Jälleen kerran Eastwoodin elokuva nähtiin sekä republikaanien sotapropagandana että sodanvastaisena puheenvuorona. Närää herätti ehkä se, että Eastwood tuntuu elokuvallaan sanovan, että tappaminen on joskus välttämätöntä, koska sillä vältetään suuremmat menetykset. Sodankuvauksena ja taidokkaasti rakennetuista toimintakohtauksista American Sniper sai ylistystä. Moni totesi, että Eastwood ei ollut vuosiin tehnyt mitään näin vaikuttavaa. 84-vuotiaaksi varttuneelta tekijältä se oli harvinainen saavutus.

Clint Eastwood on osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Häneen ja hänen esittämiinsä hahmoihin on viitattu lukemattomissa elokuvissa, televisiosarjoissa, sarjakuvissa, romaaneissa jne. Useimmat meistä ovat jo lapsena altistuneet Eastwoodin olemassaololle: Ankkalinnassa hän on vieraillut Clint Itäpuuna, koko perheen animaatiosarjassa Fievel (Fievel's American Tails, 1992) seikkailee hahmo nimeltä Clint Mousewood ja rakastetun sukupolvikokemuksen, Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future, 1985-90) jatko-osissa Eastwood-viittaukset toimivat nokkelan anakronistisina vitseinä. Itselleni ensikosketus Eastwoodiin taisi olla se, kun isoveljeni katsoi videolta ensimmäistä Likaista Harrya olohuoneessamme ja osuin paikalle hädin tuskin kouluikäisenä juurikin elokuvan brutaaleimman, jalkapallostadionille sijoittuvan kohtauksen aikaan. 'Nuff said!

Kuluneen fraasin mukaan Eastwoodin voisi määritellä legendaksi jo eläessään, mutta ikätovereihinsa nähden hän ei ole jäänyt legendana lepäämään laakereillaan vaan on yhä liikkeessä ja luova, uusia aiheita kyltymättömästi janoava elokuvantekijä.

Kymmenen Clint Eastwoodin tärkeintä elokuvaa:
Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964 / ohjaus: Sergio Leone)
Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965 / ohjaus: Sergio Leone)
Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966 / ohjaus: Sergio Leone)
Likainen Harry (Dirty Harry, 1971 / ohjaus: Don Siegel)
Korpraali McB (The Beguiled, 1973 / ohjaus: Don Siegel)
Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976 / ohjaus: Clint Eastwood)
Armoton (The Unforgiven, 1992 / ohjaus: Clint Eastwood)
Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995 / ohjaus: Clint Eastwood)
Menneisyyden ote (Mystic River, 2003 / ohjaus: Clint Eastwood)
Million Dollar Baby (2004 / ohjaus: Clint Eastwood)

...ja neljä kunniamainintaa vielä kaupan päälle:
Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979 / ohjaus: Don Siegel)
Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993 / ohjaus: Clint Eastwood)
Kirjeitä Iwo Jimalta (The Letters from Iwo Jima, 2006 / Clint Eastwood)
Gran Torino (2008 / ohjaus: Clint Eastwood)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.
Bagh, Peter von: Tähtien kirja. Helsinki: Otava 2006.
Clint Eastwood - Viimeinen cowboy. https://areena.yle.fi/audio/1-50197197 (linkki tarkistettu 28.5.2020)
Likainen Harry oli "raaistava" korkein hallinto-oikeus oli toista mieltä.
https://www.elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8308-likainen-harry-oli-raaistava-korkein-hallinto-oikeus-oli-toista-mielta (linkki tarkistettu 28.5.2020)
Schickel, Richard: Clint Eastwood - Mies ja elokuvat. Helsinki: Otava 2010.
Ylänen, Helena: Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle. Helsinki: Helsingin Sanomat 2005.