Lyhyesti kerran kuussa, Vol. 3: Filmin viemää

Lyhyesti kerran kuussa, Vol 2: Rakkautta kaipaan oikeaa

DocPoint 2015: Tässä elämä on

Tänään alkava DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali on ennättänyt jo reippaaseen teini-ikään (14v!). Suomen ainoa selkeästi dokumentaariseen elokuvaan keskittyvä festivaali avaa loppuviikoksi maailmoja läheltä ja kaukaa. Dokumenttielokuvafestivaalin lajityypissä DocPoint yltää reippaasti pohjoismaista suurimpien joukkoon, eikä ihme, sillä festivaalin ohjelmisto on tänäkin vuonna korkeatasoinen ja monipuolinen.

Loppuunmyytyjä näytöksiä näkyy jo nyt olevan melkoinen joukko: kotimaisista elokuvista tuore  PMMP-dokkari, Arto Tuohimaan PMMP: Tässä elämä on myynyt molemmat näytöksensä loppuun alta aikayksikön. Kiinnostavalle bändidokkarille voisi taata suosiota myös elokuvateatterilevityksessä! Heikki Häkkisen ja Joni Luomasen raadollinen alkoholistikuvaus Hymyjen maa näyttää myös olevan festivaaliyleisön suosiossa.

Festivaalin avajaiselokuva, Markku Heikkisen taatusti puhutteleva seurantadokkari Talvivaaran miehet saa teatterilevityksen 20.2. alkaen.

Kansainvälisistä dokumenteista eniten pinnalla ovat Laura Poitrasin trillerimäinen Edward Snowden -elokuva CITIZENFOUR, psykiatriseen vankilaan sijoittuva Ellen Vermeulenin 9999 sekä Christian Frein jätetyksi tulemisen ja irtipäästämisen vaikeutta pohdiskeleva Sleepless in New York.

Jo ennaltanäkemistäni elokuvista kärkikäärtiin nostan Abhay Kumarin intialaissuomalaisen Placebon, jota rohkenen pitää intialaisen debyyttiohjaajan maailmanluokan esiintulona. Intialaisesta koulutusjärjestelmästä ja lääkäriksi opiskelevista nuorista miehistä kertova elokuva avautuu universaalina tarinana nuorten yksinäisyydestä, suorituspaineista ja haaveiden murtumisesta. Arvaamattomasti etenevä ja rytmiltään poikkeuksellinen elokuva yhdistelee dramaattista käsivarakameraa, animaatiota ja tunnustuksellisia monologeja.

Ristiriitaisempaa elokuvaa edustaa aina kontroversaalin Ulrich Seidln In the Basement (Im keller), jossa sukelletaan syvälle itavaltalaiseen mielenlaatuun, tai katsojasta riippuen lohduttomuuteen. Mielenkiintoinen, mutta pitkäveteiseksi kaartuva friikkisirkus tarjoaa niin asefetissejä, uusnatseja kuin masokistejakin. Prost!

Huomionarvoista on myös, että tänä vuonna DocPoint laajentaa reviiriään ensimmäistä kertaa Tiedekeskus Heurekaankin. Heurekan Planetaariossa on yksi Euroopan moderneimmista FullDome-teattereista, mikä mahdollistaa elokuvien katsomiskokemuksen poikkeuksellisella tavalla. Puolipallomaisessa Planetaariossa nähdään kolme, nimenomaisesti FullDome-teatteriin valmistettua lyhyttä dokumenttia, yhdysvaltalaista tuotantoa olevat Losing the Dark (2013 ja Dynamic Earth (2012) sekä suomalaisen talvimaiseman avaruutta esittelevä Kilpisjärvellä (2012).

Lähde tuvasta, nauti (dokumentti)elokuvasta.

Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 2

1990-luvulle tultaessa Neljän Ruusun soundi alkoi laajentua akustisesti tenhoavasta rock-soundista kohti modernin teknologian antamia mahdollisuuksia. Platinamyyntiin* yltänyt Haloo (1992) nosti laadukkaan syntikkasoundin yhtyeen soinnin ytimeen, rock-kitaroita unohtamatta. Itse asiassa Haloon alkumetrit saattavat yllättää synteettisen popin keskellä. Katu-uskottavuutta tavoitteleva dekadentti Viikatemies diilaa ja ihailtavan tuoreena säilynyt Juppihippipunkkari edustavat bluesrockahtavan Chicagon tuulten ohella levyn rockimpaa linjaa. Myös synkeän humoristinen tulevaisuusdystopia 2011 tömistelee massiivisin rumpusoundein levyn rock-osastolla.

Soundissa Jari Uusikartano totesi Juppihippipunkkarin "kiteyttävän kolmen vuosikymmenen ja kolmen sosiaalisen ryhmän harharetket rytmimatoksi, joka keinuu kuin aggressiivinen astronautti astraalitasolla."

Puhdasta pop-euforiaa ovatkin kuitenkin niin Depeche Moden World in my Eyesia lainaava Tie ajatuksiin, Ilkka Alangon yksin säveltämä katajaisen kansan Enjoy the Silence, Sun täytyy mennä kuin reippaammin vedoin etenevä, kuulas Matka on syvä. Hyvät ajat -kappaleessa maltillinen melodisuus ja hallittu harmonia niiavat tasapainoisesti.

Haloolla Neljä Ruusua etsiytyi vahvemmin melankoliseen mollitunnelmaan, mutta bändin pop-depressio ei soinnillisesti yhdistynyt totuttuun suomalaiseen kulttuuriperintöön vaan vahvemmin brittiläiseen alakuloon.

Syvämietteisyyden keskellä kaikessa kevytkenkäisyydessään vastustamaton Pullaa rullaa kuitenkin niin komein ysäritanssisoundein** ettei paremmasta väliä. Kauneusvirheeksi voi lukea ainoastaan sen, että 189 sekuntia tätä Alangon ja Tommi Lindellin loihtimaa tanssipoppia on aivan liian vähän!

Yksinkertaistaen: Haloo on suomalaisen popin klassikko ja vastustamaton ajankuva 1990-luvulta Neuvostoliiton romahtamisineen. Yhtä tarttuvaa ja häpeilemättömän hittivoittoista albumia saa kauan etsiä.

Yllättävän ripeästi Haloon menestyksen jälkeen ilmestyi Pop-uskonto (1993), jolla Neljä Ruusua vei musiikkinsa koneellisuuden yhä askeleen eteenpäin. Levyn tuottajiksi kutsuttiin jo tutuksi käyneen Tommi Lindellin lisäksi konevelho PeeWee.

Depeche Moden Violatorin vaikutus kuuluu Pop-uskonnolla kenties edeltäjäänsäkin enemmän.  Ei olekaan ihme, että DM:n Songs of Faith and Devotionin (1993) ilmestyessä esiintyi levyn muodikkaissa julkaisujuhlissa Neljä Ruusuakin cover-yhtye Pop Korniksi muuntautuneena.

Suomen rock-lehdistön kärkimediat, Rumba ja Soundi, yhtyivät kilpakehuntaan Pop-uskonnon jyrätessä listaykköseksi. Levyn kestohitiksi nousi timanttinen Poplaulajan vapaapäivä, jolla Alanko onnistui suomettamaan Pet Shop Boysin kivikasvoisen ironian.

Puolen tusinan verran syntyi Pop-uskonnollekin raflaavaa konepoppia. Hattaramaisella tekstillä höpöilevä Luen, The Edgeltä kitarakuvion lainaava Idänprinsessa ja albumin päättävä Meistä jokainen kuuluvat levyn parhaimmistoon. Niiden ylitse liitää vain sokean nuoren naisen kohtalosta kertova synkeä Kuka näkee, joka saattaa hyvinkin olla Neljän Ruusun magnum opus. Kappale, jonka laadun ylittäminen osoittautui mahdottomaksi.

1990-luvun puolivälin lähestyessä helsinkiläistyneet Ruusut etenivät vauhdilla. Ehkä liiankin vauhdikkaasti... Vuoteen 1994 mennessä yhtye oli myynyt levyillään toistuvasti kultaa- ja platinaa, saavuttanut hysteriaa keikkapaikoilla ja lunastanut itselleen useita vuoden yhtye/albumi -palkintoja rock-lehdistössä.

Suomenkielisenä yhtyeenä Neljä Ruusua lakkasikin olemasta Energiaa-tupla-albumilla (1994), jonka ensimmäisellä levyllä yhtye paketoi Pekka Witikan, Mitron ja Tommi Lindellin tekemät remix-tulkinnat, joista haistoi housen ja Madchesterin vaikutuksen. Suotta väheksytyn albumin*** toinen puolisko väläyttikin sitten korkeakulttuurillisesti sofistikoituneen pop-yhtyeen, joka esitti otoksen valikoituja lauluja Tampereen Kaupunginorkesterin säestämänä.

Suomessa kaiken saavutettuaan Neljä Ruusua muuntautui suuruudenhulluudessaan englanninkieliseksi U2-pastissiksi 4R 1990-luvun puolivälissä. Vaatimattomista arvioista huolimatta Mood (1996) ostettiin vielä Suomen virallisen albumilistan ykkökseksi, mutta viimeistään kuoliaaksivaiettu Not for Sale (1998) romahdutti yhtyeen taiteellisen ja kaupallisen potentiaalin.

Jälkeenpäin onkin helppo jossitella sillä, olisiko Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen "maailmanvalloitusprojekti" noussut paremmin siivilleen, mikäli bändin soundista ei olisi tehty niin muovisen väkinäistä pseudorockia. Valtaosa Moodilla ja Not for Salella esitetyistä kappaleista on niin yhdentekeviä ettei kappaleita tunnu erottavan toisistaan. Toisaalta Alanko on Axa Sorjasen haastattelussa (1999) kertonut, että Pop-uskonto oli heille tietyn kehityksen päätepiste, eikä samalla tummasävyisen konepopin linjalla voinut enää jatkaa.

Kun Wembleyn sijasta Lallintalokin alkoi jäädä jo vailla yleisöä pyyhki 4R meikit silmistä ja muuntautui takaisin Neljäksi Ruusuksi. Vuosituhannen kynnyksellä julkaistu Uusi aalto -albumi (1999) palautti yhtyeen sensaatiomaisesti hittikantaan. Mielikuvituksettomuudessaan yllättävän onnistunut bailubiisi Hunningolla, ontuvan ironinen Olen niin pop ja Duran Duranin Ordinary Worldia häpeilemättä lainannut Luotsivene nostivat jo unohtumaan päässeen yhtyeen takaisin listakärkeen. Uuden alun jälkimainingeissa julkaistu, kieltämättä ihailtavan hittivoittoinen kokoelmalevy Popmuseo (2000) ylsi liki 80 000 kappaleen myyntiin.

Uutta aaltoa seuranneella Valuva taivas -levyllä (2001) Neljällä Ruusulla riitti vielä virtaa tehdä tasokkaita, melankolialla vuorattuja pop-lauluja (Valuva taivas) tai leikitellä aiempien hittien melodioilla (Nuoli ja sydän). 2000-luvun myöhemmillä, yhdentekevillä levyillä (Karelia Express (2004), Ensi-ilta (2006), anyone?) Neljä Ruusua on huonon maineensa saanut. Liian varhain ikääntymään päässyt ryhmä on toistanut mantraansa menetystä nuoruudesta (Elän vain kerran, Nuori ikäisekseen) tai viljellyt puistattavia renttukliseitä (Retkut, Juovuksissa Lieksassa, Seitsemän päivää selvinpäin). Entisestä edelläkävijäjoukosta ei ole ollut musiikillisiksi uusiutujiksi. Tämän lisäksi Ilkka Alangon jo entisestään riskialttiin naiiveista teksteistä on tullut hetkittäin sietämättömän korneja. "Sä olit mun Ono, ja minä sinun John, yksin oli vain mono, teimme yhdessä stereon". 'Nuff said.

Epilogi

Lyhyehköksi jääneen telakoitumisen (2007-2011) jälkeen Neljä Ruusua on jatkanut matkaansa suomalaisen valtavirtapopin hetteikössä jonkinlaisina uinuvina virkamiehinä. Ehkä tauko antoi yhtyeelle kevyen ryhtiliikkeen, sillä uutukainen singlelohkaisu, New Orderin Blue Mondayhin nimessään viittaava Sininen sunnuntai (2014), ei ole synteettisenä alakulopoppina yhtään hullumpi. Parhaina hetkinään se saattaa jopa muistuttaa siitä tosiasiasta, että Neljä Ruusua on ollut paras Depeche Modea jäljitellyt yhtye, mitä Suomesta on koskaan tullut. Ei sekään ole hullummin... joten kaikista takaiskuista huolimatta: hattu pois päästä.

* Haloo-levyä on myyty yhteensä 75 325 kappaletta, mikä vuonna 2014 oikeuttaisi multiplatinaan.
** Soundin (4/1992) levyarviossa Jari Uusikartano kuvaili Pullaa-kappaletta "moottorisahamaisesti motittavaksi korpireggaeksi"
*** Energiaa-albumia ei ole saatavissa esimerkiksi Spotifystä, eikä levystä ole otettu uusintapainosta.

Lähteet:
1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut.
http://melomaanikko.loppu.fi/1993-alangon-veljesten-elektroniset-seikkailut/. Lähde tarkistettu 15.1.2015

Haloo-dokumentti 2012. Ohjaus ja tuotanto: Gabi Hakanen / Inkfish Oy. 2012.

Jee jee jee - suomalaisen rockin historia. Toim. Bruun, Seppo; Lindfors, Jukka: Luoto, Santtu; Salo, Markku. Porvoo: WSOY 1998.

Musiikkituottajat - Tilastot / Neljä ruusua.
http://www.ifpi.fi/tilastot/artistit/nelj%C3%A4+ruusua. Lähde tarkistettu 12.1.2015

Neljä Ruusua - Soitetuimmat: 20 laulua - nuotit ja tarinat. Toim. Luoto, Santtu. Helsinki: Like 2001.

Suomirockin työn sankarit: Ilkka Alangon Neljä ruusua oli 1990-luvun eniten keikkailevia yhtyeitä.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomirockin_tyon_sankarit_104764.html#media=104753. Lähde tarkastettu 13.1.2015

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän.
http://www.nrgm.fi/artikkelit/5-syyta-arvostaa-neljaa-ruusua-enemman/. Lähde tarkistettu 14.1.2015

Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 1

Neljä Ruusua on yhtye, jota vakastiotettava musiikkijournalismi on karttanut koko uuden vuosituhannen ajan. Vartuttuaan keski-ikään bändi onkin ajautunut kaupallisten radiokanavien kurimuksessa ei-kenenkään-maalle, ennalta-arvattavan nostalgiseksi suomipop-veturiksi, jolta ei odoteta uusia temppuja ja, mikä ikävintä, yhtye, johon tunnutaan suhtautuvan jo pelottavan vihamielisesti.

Nykypäivän hipsterille lieneekin haasteellista osoittaa se, että neljännesvuosisata (?!) sitten Neljä Ruusua oli Suomen parhaimpia yhtyeitä. Innovatiivinen, kokeileva ja moderneja soundikokeiluja pelkäämätön ryhmä, jonka konesoundi oli parhaimmillaan, rohkenen sanoa, kansainvälisellä tasolla. Ja yhtye, joka syvän laman katkeroittamassa maassa rohkeni panostaa visuaalisuuteen sekä musiikkivideoilla, live-esiintymisissä että värikylläisissä promokuvissa.

Joensuussa jo 1980-luvun alkupuolella perustettu Talouskukkaro loi perustan Neljän Ruusun äkkiväärälle, melko äänekkäällekin rockille, josta kuoriutui vuoden 1987 eponyymi pitkäsoitto. Melkoisesti Sielun veljien räyhähenkisyyttä* säteillyt rytmiryhmä alkoi tarkentaa tyyliään jo saman vuoden syksyllä ilmestyneellä Kasvukipuja-levyllä (1987), jolla kuultiin jo hienostuneempaa poppiakin (Itkupilli).

Alkuaikojen Neljä Ruusua oli selkeästi kitaravetoinen rock-yhtye. Samoihin aikoihin Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen muodostama ryhmä teki kuitenkin runsaasti myös akustisia keikkoja, joiden ansioksi bändille kehittyi rytmikäs, vatkauspoljentoinen soundi. Tuo soundi helkkyvine kitaroineen vahvistui entisestään Hyvää päivää -levyllä (1989), jonka määrätietoisessa popsensibiliteetissä kuulee sukulaisuutta Kauko Röyhkän Lauralle-kauden (1984) tai vaikkapa Keban tuotannosta.

Oli aluillaan vuosikymmen, jonka ensimmäisestä puolikkaasta tuli Neljän Ruusun kultakausi. Vuosikymmen, jolloin sähkökitarat ja syntetisoijat, orgaaninen musiikki ja konemusiikki fuusioituivat peruuttamattomasti yhteen. Depeche Moden Violator (1990), Pet Shop Boysin Behaviour (1990) ja U2:n vuotta myöhemmin ilmestynyt Achtung Baby (1991) olivat keskeisimmät taustavaikutteet Neljän Ruusun muutoksessa tummasävyisellä konesoundilla flirttailevaksi pop-yhtyeeksi.

Hädin tuskin parikymppiseksi varttuneiden Ruusujen kaupallisella läpimurtoalbumilla Hyvää yötä Bangkokilla (1990) syntetisaattorit, rumpukoneet ja sekvensserit ovat vielä kokeiluasteella. Hellyyttävässä rippikoulukaihoilussa Muisto konerumpujen ja oikukkaan sähkökitaran taustalle saapuvat pahaenteiset syntikat. Sama tummasävytteisyys varjostaa myös albumin päätösraitaa Hyvää yötä.

Leikkisyyttään yhtye ei ole kuitenkin Bangkokillakaan unohtanut, sillä svengaavien ja hetkittäin funk-johdannaisten** rumpukomppien seassa kuullaan myös skrätsäystä ja vapaalla kädellä annosteltuja marakasseja ja tamburiineja. NRGM:n Ville Aalto onkin nähnyt näiden vaikutteiden tulleen Happy Mondaysin hedonistisestä ekstaasirytmiikasta.

Levyn hitiksi ponkaisi syvämietteisen tuntuisia aforismiväännöksiä ja dingomaista lennokkuutta yhdistellyt Sukellus, jolla falsetissa ujeltavan Ilkka Alangon lisäksi vokaaleista vastasi, kukapa muukaan kuin EMIn silloinen tuotantopäällikkö Neumann.

Hyvää yötä Bangkokin myötä Neljä Ruusua sukelsi ensimmäisten suomalaisten bändien joukossa remix-versioiden maailmaan. Dj-käyttöön optimaalisesti soveltuvina 12-tuumaisina vinyylisingleinä julkaistuja singlejä retusoivat tanssittavaksi konepopiksi 1990-luvun alun elektronisen Suomi-soundin pioneerit Mitro ja Tommi Lindell.

Live-esiintymisiin uusi teknologia sekvenssereineen ja syntetisaattoreineen ui Bangkok-kiertueella. Koneet aiheuttivat härmärockin pellavapäihin tottuneelle yleisölle ihmetystä, jopa ärtymystä. Syytökset huijauksesta ja "konehomoudesta" otettiin Neljän Ruusun leirissä hilpeydellä vastaan. Moderniin teknologiaan tottumattomilla heinähatuilla olisi vielä paljon kestettävää 1990-luvun edetessä...

...Jatkoa seuraa...

* Jee jee jee - suomalaisen rockin historia -teoksessa Neljän Ruusun 1980-luvun tuotantoa luonnehditaan "suomalaiseksi pubirockiksi".
**Soundissa (1/1991) toimittaja Axa Sorjanen on kuvannut Neljän Ruusun musiikkia peräti "karjala-souliksi".

Lähteet:
1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut.
http://melomaanikko.loppu.fi/1993-alangon-veljesten-elektroniset-seikkailut/. Lähde tarkistettu 15.1.2015

Haloo-dokumentti 2012. Ohjaus ja tuotanto: Gabi Hakanen / Inkfish Oy. 2012.

Jee jee jee - suomalaisen rockin historia. Toim. Bruun, Seppo; Lindfors, Jukka: Luoto, Santtu; Salo, Markku. Porvoo: WSOY 1998.

Musiikkituottajat - Tilastot / Neljä ruusua.
http://www.ifpi.fi/tilastot/artistit/nelj%C3%A4+ruusua. Lähde tarkistettu 12.1.2015

Neljä Ruusua - Soitetuimmat: 20 laulua - nuotit ja tarinat. Toim. Luoto, Santtu. Helsinki: Like 2001.

Suomirockin työn sankarit: Ilkka Alangon Neljä ruusua oli 1990-luvun eniten keikkailevia yhtyeitä.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomirockin_tyon_sankarit_104764.html#media=104753. Lähde tarkastettu 13.1.2015

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän.
http://www.nrgm.fi/artikkelit/5-syyta-arvostaa-neljaa-ruusua-enemman/. Lähde tarkistettu 14.1.2015

Lyhyesti kerran kuussa, Vol 1: Aina matkalla jonnekin

Vuoden 2014 parhaat elokuvat

Vuonna 2014 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Steve McQueen: 12 Years a Slave
Mediataiteen rajamailta pitkän fiktioelokuvan taituriksi kohonneen Steve McQueenin 12 Years a Slave saattaa olla ohjaajansa tähänastisen uran konventionaalisin elokuva, mutta yhtä kaikki sellaisenaankin vakuuttava ja pureva historiallinen epookkidraama rotusyrjinnästä.

Lars von Trier: Nymphomaniac
Arvaamaton, päällekäyvä ja haastava. Lars von Trier ei erehdy.

Ritesh Batra: Badda / The Lunchbox
Intialaista elokuvaa harvoin enää näkee Suomessa elokuvateatterilevityksessä. Ritesh Batran viehättävä ja herkullinen The Lunchbox (Badda) nousi yksinkertaisesta tarinasta kauniiksi välittämisen oodiksi.

Richard Linklater: Boyhood 
Richard Linklaterin Boyhood luo kokonaan uudet raamit kasvukertomuksille. Taidokkaasti rakennetusta novellimaisesta rakenteesta muodostuu koskettava ja aito, mutta myös lempeällä tavalla humoristinen tunne-elämys.

Jukka-Pekka Valkeapää: He ovat paenneet
Vuoden kotimaisesta elokuvatapauksesta vastasi Muukalainen-debyytin (2008) jälkeen tarinan tasolla ymmärrettävämpään suuntaan siirtynyt Jukka-Pekka Valkeapää visuaalisesti vangitsevalla ja kiehtovan arvoituksellisella festivaalihitillään He ovat paenneet.

Vuoden 2014 paras ensi-iltaelokuva - Richard Linklaterin Boyhood.

Bubblin' Under:
Kornél Mundruczo: Fehér isten / White God
Toistaiseksi Suomessa vain festivaaleilla nähty White God (Fehér isten) lukeutuu vuoden mieleenpainuvimpiin elokuvakokemuksiin. Disneymäisen empaattisena koko perheen draamana alkava elokuva muuntuu loppua kohden painajaismaiseksi kostotarinaksi. Koirien kapina, "valkoisia jumalia", ihmisiä vastaan toteutuu kauhuelokuvamaisen väkivaltaisena purkauksena.

Post Scriptum:
Tulin tänäkin vuonna osallistuneeksi suomalaisille elokuvabloggaajille tarkoitettuun vuoden paras elokuva -äänestykseen. Tuloksista lisää Olli Sulopuiston blogissa.

HIMFF esittää Mistaken for Strangers

Helsingin laajalle elokuvafestivaalirintamalle on noussut "kinkunsulattajaisiksi" Klub Kalma -klubi-illoistaan tuttujen dj-gurujen kunnianhimoisesti nimetty Helsinki International Music Film Festival. Kaksipäiväinen festivaali on jo kääntymässä loppua kohden, mutta vielä ennättää nähdä esimerkiksi Tom Berningerin ohjaaman festivaalisuosikin, Mistaken for Strangers, josta kirjoitin seuraavanlaisen esittelyn festivaalia varten.

Tom Berninger: MISTAKEN FOR STRANGERS (2012)
Mistaken for Strangers on omaleimainen, puoleensa vetoava rokumentti tummasävyisen indierockin taitureihin lukeutuvasta The Nationalista. Elokuva ei kerro amerikkalaisyhtyeen tarinaa hikisten treenikämppien kautta kohti glamoröösejä kulttuurisaleja, vaan siinä pureudutaan yhtyeen merkilliseen veljesten väliseen ihmissuhteeseen. Viihdyttävän dokumentin keskiössä on bändin nokkahahmo Matt Berninger ja hänen heavymusiikkiin hurahtaneen, Beavis & Butt-Head -henkisen pikkuveljensä, amatööriauteur Tomin (elokuvan ohjaaja/kuvaaja) kompleksinen suhde. Tom on mukana yhtyeen kiertueroudarina, mutta joutilaaseen kaljanjuontiin taipuvaisena ei tunnu sopeutuvan hiljaisten melankolikkojen keskelle. Yhteenotoilta ei vältytä, mutta niiden kautta syntyy haikean hilpeä kertomus Tomin itsensä ja hänen läheistensä hyväksynnän etsimisestä. Kollaasinomaista dokumenttia rytmittää luonnollisesti The Nationalin loistokas musiikki.

Aution saaren elokuvat

Tihkusateen masentama puisto on viettänyt syksyä melko hiljaisissa merkeissä. Syynä ei ole ollut entusiasmin tai sanottavan puute, sitä on piisannut kyllä, mutta pian vuoden ikäinen poikani on pitänyt tiiviisti bloggauksesta etäällä. Syksyn aikana olen päivätyöni lomassa osallistunut niin Espoo Cinén -ohjelmistosuunnitteluun, AV-arkin kokeelliseen elokuvaan/mediataiteeseen erikoistuneeseen kuratointiin, Helsingin lyhytelokuvafestivaalin fiktiosarjan tuomarointiin sekä viritellyt Suomen elokuvasäätiön SES Auditorio Kino K-13 -elokuvateatteriin ensi vuodelle kerran kuussa esitettävää suomalaisten lyhytelokuvien esityssarjaa, joten varsinaisesti vapaa-ajallakaan ei ole innostavia aktiviteetteja puuttunut.

Näiden asioiden lomassa olen vanhana listaintoilijana kynäillyt myös kunnianhimoisen sadan elokuvan listan tähänastisen elämäni varrella eniten merkinneistä elokuvista. Tässä se lista nyt on...

Aution saaren elokuvat:
(luonnollisesti kronologisessa järjestyksessä, syksyllä 2014)

Das Cabinet des Dr. Caligari / Tri Caligarin kabinetti (1920, Robert Wiene)
The Kid / Chaplinin poika (1921, Charles Chaplin)
The Circus / Sirkus (1928, Charles Chaplin)
City Lights / Kaupungin valot (1931, Charles Chaplin)

Duck Soup / Neljä naurettavaa naapuria (1933, Leo McCarey)

Modern Times / Nykyaika (1936, Charles Chaplin)
Bringing Up Baby / Hätä ei lue lakia (1938, Howard Hawks)
Niskavuoret naiset (1938, Valentin Vaala)
The Great Dictator / Diktaattori (1940, Charles Chaplin)
Pinocchio (1940, Ben Sharpsteen, Hamilton Luske)
Swing Shift Cinderella (1945, Tex Avery, lyhytanimaatio)
It's A Wonderful Life / Ihmeellinen on elämä (1946, Frank Capra)
Northwest Hounded Police / Lurppa (1946, Tex Avery, lyhytanimaatio)
Sunset Boulevard / Auringonlaskun katu (1950, Billy Wilder)
Rashomon / Rashomon - paholaisen temppeli (1950, Akira Kurosawa)

Duck Amuck / Repe raivona (1953, Chuck Jones, lyhytanimaatio)

Nuit et brouillard / Yö ja usva (1955, Alain Resnais, lyhytdokumentti)
Tuntematon sotilas (1955, Edvin Laine)
Les quatre cents coups / 400 kepposta (1959, Francois Truffaut)
Some Like It Hot / Piukat paikat (1959, Billy Wilder)
Ivanovo detstvo / Ei paluuta (1962, Andrei Tarkovski)
Pojat (1962, Mikko Niskanen)
Dr. Devil and Mr. Hare (1964, Robert McKimson, lyhytanimaatio)
Bananas / Bananas - minä ja vallankumous (1971, Woody Allen)
Straw Dogs / Olkikoirat (1971, Sam Peckinpah)
The Godfather / Kummisetä (1972, Francis Ford Coppola)
Kahdeksan surmanluotia (1972, Mikko Niskanen, televisioversio)
Play It Again, Sam / Kerta vielä, Sam (1972, Herbert Ross)
The Godfather Part II / Kummisetä II (1974, Francis Ford Coppola)
The Texas Chain Saw Massacre / Texasin moottorisahamurhat (1974, Tobe Hooper)
One Flew Over the Cuckoo's Nest / Yksi lensi yli käenpesän (1975, Milos Forman)
Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975, Ere Kokkonen)
Ai no korida / Aistien valtakunta (1976, Nagisa Oshima)
Carrie (1976, Brian de Palma)
Rocky (1976, John G. Avildsen)

 Taxi Driver / Taksikuski (1976, Martin Scorsese)

Annie Hall (1977, Woody Allen)
Star Wars / Star Wars: Episode IV - A New Hope / Tähtien sota / Star Wars: Episodi IV - Uusi toivo (1977, George Lucas)
Ai no borei / Intohimon valtakunta (1978, Nagisa Oshima)
The Deer Hunter / Kauriinmetsästäjä (1978, Michael Cimino)
Manhattan (1979, Woody Allen)
Monty Python's Life of Brian / Life of Brian / Brianin elämä (1979, Terry Jones)
The Empire Strikes Back / Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back / Imperiumin vastaisku / Star Wars: Episodi V - Imperiumin vastaisku (1980, Irvin Kershner)
Raging Bull / Kuin raivo härkä (1980, Martin Scorsese)
The Shining / Hohto (1980, Stanley Kubrick)
Raiders of the Lost Ark / Kadonneen aarteen metsästäjät (1981, Steven Spielberg)
Ajolähtö (1982, Mikko Niskanen)
Arvottomat (1982, Mika Kaurismäki)
Blade Runner (1982, Ridley Scott)
E.T. The Extra-Terrestrial (1982, Steven Spielberg)
The Secret of NIHM / NIMH - rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982, Don Bluth)

The Snowman / Lumiukko (1982, Dianne Jackson, Jimmy T. Murakami, lyhytanimaatio) 

Return of the Jedi / Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi / Jedin paluu / Star Wars: Episode VI - Jedin paluu (1983, Richard Marquand)
Blood Simple. (1984 / Joel Coen, Ethan Coen)
Ronja Rövardotter / Ronja Ryövärintytär (1984, Tage Danielsson)
The Terminator / Terminator - tuhoaja (1984, James Cameron)
Back to the Future/ Paluu tulevaisuuteen (1985, Robert Zemeckis)
Calamari Union (1985, Aki Kaurismäki)
Idi i smotri / Tule ja katso (1985, Elem Klimov)
Tuntematon sotilas (1985, Rauni Mollberg)
Platoon / Platoon - Nuoret sotilaat (1986, Oliver Stone)
Die Hard / Vain kuolleen ruumiini yli / Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (1988, John McTiernan)
Katsastus (1988, Matti Ijäs, televisioelokuva)
Nuovo Cinema Paradiso / Cinema Paradiso (1988, Giuseppe Tornatore)
The Cook, The Thief, His Wife and Her Lover / Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989, Peter Greenaway)
Dances with Wolves / Tanssii susien kanssa (1990, Kevin Costner)
Edward Scissorhands / Saksikäsi Edward (1990, Tim Burton)
Tulitikkutehtaan tyttö (1990, Aki Kaurismäki)
Barton Fink (1991, Joel Coen, Ethan Coen)
Terminator 2: Judgment Day / Terminator 2 - Tuomion päivä (1991, James Cameron)
Reservoir Dogs (1992, Quentin Tarantino)
The Piano / Piano (1993, Jane Campion)
Schindler's List / Schindlerin lista (1993, Steven Spielberg)
Trois couleurs: Bleu / Kolme väriä: Sininen (1993, Krzysztof Kieslowski)
Léon (1994, Luc Besson)
The Lion King / Leijonakuningas (1994, Roger Allers, Rob Minkoff)
The Shawshank Redemption / Rita Hayworth - avain pakoon / Avain pakoon (1994, Frank Darabont)

Before Sunrise / Rakkautta ennen aamua (1995, Richard Linklater)

Se7en / Seitsemän (1995, David Fincher)
Toy Story / Toy Story - Leluelämää (1995, John Lasseter)
Breaking the Waves / Breaking the Waves / Breaking the Waves - Aallonmurtaja (1996, Lars von Trier)
Fargo (1996, Joel Coen, Ethan Coen)
Trainspotting (1996, Danny Boyle)
American History X (1998, Tony Kaye)
The Truman Show / Truman Show (1998, Peter Weir)
American Beauty (1999, Sam Mendes)
Eyes Wide Shut (1999, Stanley Kubrick)
Toy Story 2 (1999, John Lasseter, Ash Brannon, Lee Unkrich)
Dancer in the Dark (2000, Lars von Trier)
Requiem for a Dream / Unelmien sielunmessu (2000, Darren Aronofsky)
Aleksis Kiven elämä (2001, Jari Halonen)
Y tu mamá también / Ja äitiäs kans (2001, Alfonso Cuarón)
21 Grams / 21 grammaa (2003, Alejando González Inárritu)
Before Sunset / Rakkautta ennen auringonlaskua (2004, Richard Linklater)
Million Dollar Baby (2004, Clint Eastwood)
Sideways (2004, Alexander Payne)
C.R.A.Z.Y. (2005, Jean-Marc Vallée)

This is England (2006, Shane Meadows)

Miesten vuoro (2010, Joonas Berghäll, Mika Hotakainen)
Toy Story 3 (2010, Lee Unkrich)

That's All Folks!

Kotimaan pseudonyymit - suomalaisten elokuvantekijöiden identiteettikriisi

Elokuvantekijöiden käyttämät pseudonyymit ovat olleet suhteellisen tuttu näky myös suomalaisessa elokuvassa. Kotimaisen elokuvan varhaisissa vaiheissa valenimien käytöstä tuli eritoten käsikirjoittajien valttikortti. Suomen Filmiteollisuuden, Fennada-Filmin ja Suomi-Filmin hallinnoimalla studiokaudella pseudonyymin takaa työskentelivät esimerkiksi Reino Helismaa (mm. nimellä Jukka Roine), Regina Linnanheimo (Arel), Ensio Rislakki (Valentin), Yrjö Soini (Agapetus), Heikki Marttila (Arijoutsi) ja Toivo Kauppinen (Topias).

1960-luvun jälkeisessä kotimaisessa elokuvassa pseudonyymiyteen viehättyivät erityisesti kansankoomikot ja viihteentekijät kuten Pertti "Spede" Pasanen ja Visa Mäkinen.

Suomalaisen viihteen ikoni Spede käytti pseudonyymiä pariin otteeseen elokuvauransa aikana. Pasasen itsensä ohjaamassa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit -hupailussa (1979) kreditoitiin säveltäjiksi niin Jaakko Salo sekä kryptinen Jürgen von Schnitzel. Todellisuudessa von Schnitzelinä esiintyi Spede itse, joka tiettävästi toteutti elokuvan elektroniset (efekti)äänet. Myöhemmin 1990-luvulla Spede käsikirjoitti ponnettoman Uuno Turhapuron pojan (1993) nimellä H6.

Monipuolinen Suomi-viihteen jokapaikanhöylä Pertti Reponen pysytteli pitkälti televisiohupailujen kärkinimenä 1960-luvun lopulta aina kuolemaansa (1998) saakka, mutta mies ennätti jättää jälkensä myös elokuvan saralle. Televisiosta tutulla Alan Dorkin nimellä Reponen kynäili käsikirjoituksen Hannu Seikkulan harmittomaan Spede-tuotantoon 'Onks' Viljoo näkyny?' (1988). Omalla nimellään Reponen ohjasi kesäisen hölmöilyn Pölhölä (1981) yhdessä Taavi Kassilan ja Heikki Kinnusen kanssa.

Porilainen (omakustanne)elokuvan pikku jättiläinen Visa Mäkinen ajautui pehmopornoilevan roskafarssin Pi pi pil... pilleri (1982) ohjaajaksi puoli vahingossa. Elokuvien maahantuontiin erikoistuneen Kamras Film Agencyn oli määrä kuvata joulukuussa 1981 Mäkiseltä lainatulla kuvauskalustolla pikkutuhma seksikomedia. Kamrasin yrityksen ajauduttua vakavaan talouskriisiin oli elokuvatuotanto keskeytymässä, kunnes hätiin saapui "amerikansuomalainen ohjaajasuuruus", Frank Siponen (alias Visa Mäkinen). Kovin pornahtavaa ei terveyskylpylä Rautakuntoon sijoitetusta elokuvasta kuitenkaan tullut, mutta silti Valtion elokuvatarkastamo määräsi "nuorisolle haitalliselle elokuvalle" K-18-ikärajan. Elokuvan saamat katsojaluvut (44 000) olivat Mäkiselle pettymys, jonka jälkeen hän siirtyi takaisin tutummalle kevyen törmäilyfarssin linjalle. Elokuvakriitikot suhtautuivat Siposen elokuvaan yhtä tyrmäävällä linjalla kuin Visa Mäkisen elokuvaan yleensäkin. Karjalaiseen tuolloin kynäillyt Jukka Sihvonen jaksoi kuitenkin muistuttaa, että "teknisesti kuva on selkeä ja huoliteltu, äänikin kuuluu. Myös kerronta päällisin puolin sujuu. Pilleri onkin käypä esimerkki siitä, miten elokuvakin voi toimia kuin mikä hyvänsä kulutustavara. Elokuvan alussa on jopa asiaankuuluva käyttöohje."

Ensi vuonna 70 vuoden kunnioitettavaan ikään yltävä Mäkinen työskenteli myös mysteerisellä V.V.M. -nimellä sovittaessaan musiikit epookkidraamaan Pirtua, pirtua (1991).

Edelleen aktiivisen Anssi Mänttärin ura elokuvaohjaajana oli alkanut jo 1960-luvun lopulla, mutta 1980-luvun alkupuolella alkoi todellinen Mänttärin oman tuotantoyhtiön Reppufilmin aktiivikausi. Toto (1982), Regina ja miehet (1983) sekä Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) valmistuivat Mänttärin tuottamina, mutta lupaavan naisohjaaja Suvi-Marja Korvenheimon (alias Mänttärin) ohjauksina.

Mänttärin itsensä mukaan Korvenheimo-pseudonyymi juontui Suomen elokuvasäätiön 1980-luvun alun kiistellystä tukipolitiikasta. "Mietimme, että nyt on naisohjaajan paikka, nainen menee varmasti lävitse. Anoin tuotantotukea salanimellä Suvi-Marja Korvenheimo, ja anomus meni läpi". Salanimi selittyi myös protestiksi, kun elokuvan lopputuloksesta näkyi, että tekemisessä oli ollut liian kiire. Toton valmistuttua Naisasialiitto Unioni rohkeni vielä julistaa, että "kun nainen teki elokuvan, niin nähdään, millaisia sikoja miehet ovat." Feministisestä toiveikkuudesta huolimatta Toton käsikirjoittivat Korvenheimo-Mänttäri ja Tuovi Mäkipää-Hakolaksi naamioitunut Matti Ijäs.

1980-luvun jälkeenkin Korvenheimo on jättänyt jälkensä suomalaisen elokuvan filmografiaan. Hänet on "nähty" mm. pukusuunnittelijana (mm. Palkkasoturi, 1997), lavastajana (Joensuun Elli, 2004) ja leikkaajana (Romanssi, 2013). Ja Mänttärin tuntien lisää on tulossa...

Lähteet:
Konnia ja huligaaneja: elokuvasukupolvien kohtaamisia. Toim. Kirjavainen, Sakari; Pensala, Marja; Zansen, Kati von. Helsinki: Gaudeamus 2013.
Uusitalo, Kari: "Porin pikku jättiläinen". Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 9: 1981-85. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 2000.