Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1990-2010

1990-luvulle tultaessa Hectorin levytystahti jatkui yhä aktiivisena. Akustisen Varjot ja lakanat (1988) -levyn jälkeen puhalsivat uudet tuotannolliset tuulet. Oli aika vaihtaa tuottajaa ja tuoda musiikilliseen kuvastoon enemmän sähköä. Yhteistyö kaksi edellistä levyä tuottaneen Jukka Hakokönkään kanssa päättyi ja uudeksi vastaavaksi tuottajaksi löytyi pitkäaikainen muusikkotoveri Pave Maijanen, jonka kanssa tiivis yhteistyösuhde jatkuikin sitten lähes koko 90-luvun. Vuonna 1990 ilmestyneellä Yhtenä iltana -albumilla Maijanen korosti sovituksissaan eri instrumenttien asemaa, esimerkiksi haitaria ja huuliharppua kuullaan enemmän kuin millään Hector-levyllä aiemmin. Paikoin kovinkin tummasävyisen ja kuolemaa käsittelevän pitkäsoiton tunnetuimmiksi lauluiksi nousivat tunnelmallinen nimikkokappale Yhtenä iltana sekä valtaisaksi hitiksi noussut juomalaulu Juodaan viinaa, joka tyylillisesti poikkeaa paljolti albumin yleisilmeestä. Albumin taiteellisesti vahvinta antia ovat koskettavan nimikkokappaleen lisäksi Leonard Cohen -henkinen Markan valheet, mystinen Sataako huomenna, padam, luovuuden tuskaa tutkiskeleva Näkemiin - kuulemiin sekä synkkä Illat pitenee. Huomionarvoinen on myös keikkasuosikiksi noussut, yhdessä Juice Leskisen kanssa sanoitettu Seisovaa ilmaa, joka on käännösteksti Lou Reedin aikansa pahamaineisesta Walk on the Wild Side -kappaleesta. Albumin jälkeiseltä kiertueelta lohkaistiin vuonna 1992 livelevy In Concert, joka jäi Hectorin viimeiseksi Flamingo–levy-yhtiön tuotokseksi. Yhtiön mentyä konkurssiin Hector siirtyi monikansallisen EMI:n leiriin.

Ihmisyyden sirpaleista nuoruuden lopetukseen

Hectorin ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty albumi Ensilumi tulee kuudelta ilmestyi vuonna 1992 ja sen tuottivat Hector ja Maijanen yhdessä. Tyylillisesti albumi on tyypillistä Hectoria, osin jopa kliseinen levytys, joka ei tuonut varsinaisesti mitään uutta, tyylikästä kantta lukuun ottamatta. Sisällöllisesti levyn parhaimmat hetket koetaan tunnelmallisten kappaleiden parissa kuten nimikkokappale Ensilumi tulee kuudelta, Lohtu on rakkaus ja Ihmisyyden sirpaleet. Kepeän keski-ikäinen Nukkuva stadi on myös toimiva pop-laulu. Ongelmallisia kappaleita on kuitenkin harmillisen paljon, joista karmivin syrjähyppy on huumorijokellus Shkadamuu katapau. Kokonaisuutena vaatimaton pitkäsoitto näyttää ulkoisesti huomattavasti paremmalta kuin mitä sisältö tuo tullessaan. Laadun puutteeseen tarttuivat myös monet aikalaiskriitikot, joista varsinkin nuorimmat olivat poikkeuksellisen ankaria. Keskimäärin levy sai kelvolliset arviot, mutta Rumban Samuli Knuuti kirjoitti levyn olevan musiikillisesti varsin vahva levy, mutta että ”siitä nauttiminen on mahdotonta populistisen yhteis­kuntakriittisyyden, tekopyhän hurskastelun, laskelmoinnin ja silkan typeryyden vuoksi”. Knuuti ilmaisi vastenmielisyytensä taiteilijan ”70-lukulaista punaviinitahraista mukahumanismia” kohtaan ja arveli Hectorin Ihmisyyden sirpaleet -kappaleella keskittyvän rahastamaan muiden ihmisten tra­gedioilla.

Kiertueen ja vuoden levytystauon jälkeen Hector palasi Salaisuuksien talo -levyllä, jonka ensisingle Viimeinen unelma on yksi artistin myöhemmän uran keskeisimpiä kappaleita. Äärimmäisen lupaavasti alkava albumi ei ole kuitenkaan kokonaisuutena niin kestävä kuin mitä alku lupaa, mutta edeltäjänsä harmauteen se ei kuitenkaan sorru. Kitaravetoisen levyn kohokohdat ovat jo mainitun kappaleen lisäksi ihmisyyttä ruotiva Joskus itkee jokainen sekä mainio Magdalena. 1990-luvun puoliväliin tultaessa yhtä useammat kriitikot alkoivat kuitenkin nähdä Hectorin folkrock-pohjaisen musiikin toistavan itseään. Soundin Vesa Sirén antoi kuitenkin levylle kiittävät arviot ja koki Hectorin pystyvän ”edelleen yhdistele­mään tutuista aineksista hyvinkin jännittäviä ja musiikillisesti taidokkaita kokonaisuuksia”. Rytmi-lehti kirjoitti levyn olevan ”varsin täyteläistä työtä, jos­kin hieman turhankin ennalta-arvattavalla tavalla”. Idealistisen nuorekkaat City-lehti ja Rumba edustivat jälleen kaikkein tylyintä linjaa. City-lehti kirjoitti: ”Hectorin maail­mankuva, joka perustuu siihen, että joskus aikanaan kaikki oli paremmin ja että kaikki muut paitsi hän itse ovat myyneet itsensä puhuttelee varmaan monia, muttei meitä. Salaisuuksien talosta tulee muutamasta kauniista rakkauslaulusta huolimatta ylimielinen ja vastenmielinen kuva. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että me emme olleet ’woodstockissa todistamassa kuinka rauhanpiiput paloi universumiin’, emmekä ymmärrä mistään olennaisesta mitään.”

Vuonna 1995 Hector juhlisti 30-vuotista taiteilijauraa ja tarkoituksena oli julkaista valoisa, kitaravoittoinen rock-levy. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja levytysvaiheen ollessa kesken kesällä -95 menehtyivät sekä Hectorin alku-uran merkittävä muusikkokumppani ja ystävä Matti Bergström että näyttelijäystävä Matti Pellonpää. Miesten kohtalo vaikutti muusikkoon sen verran voimakkaasti että se kuului myös loppuvuodesta ilmestyneellä kaihoisalla albumilla. Laadukas Kultaiset lehdet jäi ilmestyessään ajan jalkoihin. Radioystävällisestä Yö tanssittaa -kappaleesta tuli kyllä pikkuhitti ja Soundi muisti muusikkoa monen sivun jutullaan, mutta ansaitsemaansa huomiota albumi ei ilmestyessään saanut. Juha Tikan tuottama, akustissävyinen, mutta paikoin myös rock-henkinen levy on parasta 90-luvun Hectoria. Kappaleiden parhaimmistoon kuuluvat yhdellä otolla äänitetty Leonard Cohen -käännös Halleluja, yhdessä Sarita Harman kanssa duettona esitetty Vanhat polkupyörät, koskettava Kultaiset lehdet sekä mietteliäs Nuoruuden lopetus. Pahuuden Avenue -kappaleella Hector ruoskii nykyaikaa ja pikkuporvarismia kenties vaikuttavimmillaan sitten 80-luvun alun. Ainoana kauneusvirheenä paljastuu turhanpäiväinen Time Goes By. Albumin tiimoilta Hector lähti pitkälle klubi- ja konserttisalikiertueelle.

Elämän ja kuoleman tanssista neljään tuuleen

1990-luvun lopulle tultaessa Hector nousi parrasvaloihin yhtenä Mestareista ja oli nelikon ainut, jonka uran taiteelliselle arvostukselle kaupallinen tempaus teki hallaa. Monet näkivät, että taiteellisesti merkittävälle ja yhteiskunnallisesti kriittiselle Hectorille ei sopinut suurilla areenoilla ja jäähalleissa rahastaminen, vanhojen hittikappaleiden varjolla ratsastaminen. Mestarit-huuman jälkimainingeissa vuonna 1999 ilmestynyt Hidas oli muusikon viimeinen EMI:lle levytetty pitkäsoitto. Monien eri tuottajien kanssa työstetty albumi on kokonaisuutena harmillisen sekava. Sen vahvimmat kappaleet ovat solidaarinen Yksi pieni ihme, Mika Waltarin tekstiin pohjaava Nuoruus ja Hectorin äidin kuoleman jälkeen kirjoitettu Elämän ja kuoleman tanssi. Sen sijaan heikkoja, kaupallisesti tarpeettoman myönteleviä kappaleita on kuitenkin liikaa. Nyt-liite kritisoi albumin väljähtyneitä sanoituksia: ”paljon vaikeampaa on päästä sisään Hectorin tekstien maailmaan. Se on viisikymppisen uhmaikäisen synkkä maailma, jossa puhutaan liturgisin lausein ja jossa lohdutusta antavat vain naisten pitkämielisyys ja alkoholi”, mutta löysi myös jotain hyvääkin albumin tuotannosta ”tyylikkäästi tuotettu Hidas on musiikillisesti mielenkiintoisempi kuin useimmat 90-luvun Hector-levyt, eivätkä sen modernit sointiratkaisut kuulosta hassummilta”. Harri Uusitorppa kirjoitti vielä Helsingin Sanomissa, että ”Hitaalla on yritetty etääntyä Hectorin kolmen edellisen studiolevyn yhtyesoundista, mutta suuntaa tarkentamatta. Kahden erilaisen tuottajan käyttämisestä jää hieman ristiriitainen sivumaku. Hectorilla olisi varaa tehdä toisinkin, rohkeammin, koko matkan kotiin asti”. Tämän päivän valossa linjaton Hidas tuntuu liian nopeasti Mestareitten jälkeen ilmestyneeltä välityöltä.

Uuden vuosituhannen Hector aloitti ajattomien lastenlaulujen tulkkina, kun vuonna 2000 ilmestyi lapsille tarkoitettu albumi Helismaan pikajuna, joka sisältää Reino Helismaan tekstejä modernisoituina versioina. Hullunkurisen ja vähälle huomiolle jääneen levyn vierailijoina esiintyvät mm. Nylon Beat ja Vesa-Matti Loiri. Päämääröttömyydestä kärsivän levyn sympaattisin ja onnistunein kappale on Sarita Harman ja Hectorin duetto Päivänsäde ja menninkäinen. Albumin tiimoilta Hector lähti jälleen kiertueelle, jonka materiaalista koottiin osaksi vuonna 2003 ilmestynyt livetupla Total Live!

Vuonna 2004 ilmestynyt Ei selityksiä oli ensimmäinen uutta musiikkia sisältänyt Hector-levytys viiteen vuoteen. Kyse oli uran pisimmästä levytystauosta. Levyn tuottajaksi/sovittajaksi valikoitui Okko Laru ja albumi ilmestyi Hectorin oman pienlevy-yhtiön kautta. Ilmestyessään uusi albumi sai kautta linjan hyvät arviot, Keskisuomalainen antoi levylle viisi tähteä ja Rytmikin peräti neljä. Viisi vuotta aiemmin Hidas-levyn lytännyt Tero Valkonen totesi Helsingin Sanomissa ”uudella levyllään Hector keskittyy vahvimpaan puoleensa: ei elämää suurempiin vaan ihmisen kokoisiin aiheisiin, joista laulaessaan hänellä on rohkeutta olla hauras”. Ei selityksiä onkin kieltämättä vahva levy, mutta se voisi olla vielä huomattavasti parempi ilman kahta kappaletta. Ensimmäinen näistä lauluista on tarpeettomasti uudelleenlevytetty Juodaan viinaa ja toinen harmillisesti kokonaisuutta särkevä Ian Banksin alkuperäissanoista käännetty tympeä kantriviisu Neljä tuulta. Levyn materiaali jakautuu karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäiseksi esiin nousevat selvät singlehitit Kuunnellaan vaan taivasta, Kun rakkaus saapuu kaupunkiin, Lähes onnellinen mies sekä Tää on se aamu. Näistä etenkin kaksi ensimmäiseksi mainittua ovat kestäviä, ajatuksia herättäviä pop-lauluja. Albumin ehdottomiksi kohokohdiksi nousevat kuitenkin tunnelmallinen nimikkokappale Ei selityksiä sekä huikea käännöskappale Nuorallatanssija. Albumilla esiintyy vapautunut ja osin jopa myönteinen muusikko. Pateettisia tai synkkiä tunnelmia ei ole juurikaan, mutta sitäkin yhteiskuntakriittisempi ja analyyttinen ote. Taiteellisesti onnistunut levy otettiin vastaan hyvin myös kaupallisesti. Lähes 40 000 myynnillään albumi on Hectorin kuudenneksi myydyin albumi.

Uutta musiikkia ei ole Hectorilta toistaiseksi tullut sitten vuoden 2004. Viimeisin mainittava julkaisu on vuonna 2005 ilmestynyt Hectobox -kokoelmaboksi, jolle koottiin vuonna 1965 alkaneen uran kaikki singlet ja niiden b-puolet sekä valittuja harvinaisuuksia. Boksi huomioitiin laajalti lehdistössä ja arvostelut olivat kiittäviä. Turun Sanomat kirjoitti boksin olevan ”komeimpia, ellei komein suomalaisen musiikintekijän töistä koottu läpileikkaus”. Rytmi kirjoitti kokoelman olevan eittämätön merkkitapaus ja kirjoitti myös: ”Kyllähän tekevälle sattuu, ja niinpä mukana on useampia unohdettavaksi kelpaavia raitoja. Mutta toki sellaisillakin on oma paikkansa artistin kokonaiskuvan ja kehityksen tarkastelussa”.

Viime vuosina suomalaisen rockin mystikkoklovni, kuten Hector on itseään leikkimielisesti, mutta kovin osuvasti kutsunut, on pitänyt matalaa profiilia ja keskittynyt lähinnä muistelmien kirjoittamiseen sekä uusien laulujen työstämiseen. Live-esiintymisiä on suuren huomion saaneen jäähyväiskiertueen (2007) jälkeen ollut vain satunnaisesti Helsingissä, mutta nämä yksittäiset, pienimuotoiset konsertit ovat olleet sitäkin eheämpiä ja dramaturgisesti onnistuneita kokonaisuuksia. Miehen kulttuuriperintö suomalaisen rockin pioneerina näkyy ja kuuluu yhä, erityisesti uuden sukupolven laulaja/lauluntekijämusiikissa. 1970-luvulla levytetyt klassikot kuten Nostalgia (1972), Herra Mirandos (1973) ja Kadonneet lapset (1978) kuuluvat maamme ansioikkaimpiin levytyksiin yhä ja edelleen, siitä kertovat mm. toimittajien ja musiikin harrastajien kokoamat kaikkien aikojen levy -listat. Eurooppa (1981), Varjot ja lakanat (1988) ja Yhtenä iltana (1990) -levyillä ovat myös omat vankat kannattajansa, eikä syyttä.

Sustainable Sounds

Sustainable Sounds -nimeä kantava kokoelmalevy (lue arvio) tarjoilee 11 kappaleen verran tuoretta suomalaista underground-musiikkia elektronisesta popista mustaan rytmimusiikkiin nojaavaan grooveen sekä downtempo-tunnelmointiin. Lopputulos on laadukas: helposti lähestyttävää poppia ei vieroksuta, mutta toisaalta myös kokeelliset rytmit ja menneiden vuosikymmenien soundit ovat sulautuneet luonnolliseksi osaksi tämän hetken musiikillista äänimaisemaa.

Elokuvaentusiasti Hula-hula-saarella eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan käännösnimiä

Elokuvaentusiasmissani on lukuisia ilmenemismuotoja, mutta kepeintä puolta filmihulluudessani edustanee ehdottomasti eriskummallisten käännösnimien bongailu. Tällä tarkoitan sitä, että tarkastelen erittäin mielelläni sitä miten elokuvien nimiä on vuosisadan saatossa käännetty tai jätetty kääntämättä suomeksi. Miten käännöstyössä on otettu vaikutteita ajan ilmiöistä tai hokemista, tai yksinkertaisesti sitä miten päättömän hauskoja nimiä, joillekin elokuville on käännöstyön kautta annettu. Allaolevissa esimerkkitapauksissa on usein jopa niin, että itse nimi on elokuvaa vauhdikkaampi ja mieleenpainuvampi.

Tällaisen artikkelin kirjoittaminen välähti mieleeni, kun olin äskettäin erään tavaratalon musiikki- ja elokuvaosastolla. Näin hyllyssä Howard Deutchin melko tyhjänpäiväisen kasarikomedian The Great Ourdoors (1988), jonka alkuperäistä suomenkielistä nimeä Terve menoa! ei näkynyt enää missään, vaikka kuinka suomalaista kansipaperia olisi käännellyt. Tästä välähti mieleen se, mitä olen monesti aikaisemminkin miettinyt, että elokuvien käännösnimet alkavat paikoin olla uhanalainen laji. Esimerkiksi vielä 15 vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että Christopher Nolanin Inception (2010) olisi tullut levitetyksi vain alkuperäisellä nimellä.

Meille, jotka lapsuudessamme selasimme innosta soikeina R-Kioskin videokerhon Avaa Videoruutu -jäsenlehteä jäi syvälle muistiin monia absurdiudessaan ylittämättömiä elokuvaotsikoita. Omista suosikeistani mainittakoon esimerkiksi Stan Laurel ja Oliver Hardy -hupailu Sons of the Desert (1933), joka tunnetaan Suomessa ensisijaisesti nimellä Päivänpaisteisia pässinpäitä sekä Thom Eberhardtin kesälomapölhöily Captain Ron (1992), jonka meikäläinen nimi on niinkin mielikuvituksellinen kuin Takkuaivot takilassa.

Sons of the Desert / Päivänpaisteisia pässinpäitä (1933)

Oma lukunsa koko suomenkielisten nimien sarjassa on ehdottomasti Terence Hill ja Bud Spencer -rymistelykaksikon elokuvat. Duon väkivaltakomedioiden herkullisimmat suomenkieliset nimet ovat ällistyttäviä: Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari/Odds and Evens, 1978), Mutaa kuonoon! sano virtahepo (I osto con gli ippopotami/I’m for the Hippopotamus, 1979) sekä ehkä ylittämättömin, Banaanipojat Hula-hula-saarella (Chi trova un amico, trova un tesoro/Who Finds a Friend, Finds a Treasure, 1981).

Jossain määrin nimenomaan 1980-luku oli kotivideoiden tulon myötä suomenkielisten käännösnimien kulta-aikaa, ainakin mielikuvituksekkaiden ja nykypäivän vinkkelistä osittain täysin reikäpäisten nimien kautta. Barry Levinsonin Svengijengi vauhdissa jälleen (Diner, 1982), Carl Reinerin Koulunkoukkuja (Summer School, 1987) tai Amy Heckerlingin Mieletön kesis (National Lampoon’s European Vacation, 1985) ovat vain yksittäisiä perustapauksia. Varsin hämmentävän lähekkäiset nimet omaavat esimerkiksi Chevy Chase -komediat Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon’s Vacation, 1983) ja Homma hanskassa (Modern Problems, 1981), vaikka niiden juonisisällöllä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä.

National Lampoon's Vacation / Faijalla hommat hanskassa (1983)

Legendaarisen amerikkalaiskoomikon Jerry Lewisin elokuvat ovat myös olleet aikalaissuomentajien erikoissyynäyksen alla, vai mitä sanotte sellaisista titteleistä kuin Jenkki ja Lenkki neropatteina (The Stooge, 1953), Jerry ihmemiehenä (Visit to a Small Planet ,1959) tai Tri Jerry ja Mr. Hyde (The Nutty Professor, 1963). Veikeitä nimiä kaikki tyynni. 

Oma pienempi joukkonsa suomalaisten käännösnimien sarjassa on myös elokuvilla, joiden suomenkieliseksi nimeksi vakiintuu englanninkielinen otsikko, mutta joka silti eroaa elokuvan alkuperäisestä levitysnimestä. Tällaisista erikoispoikkeuksista mainittakoon esimerkiksi Neil Jordanin välttävä Taksikuski-mukaelma Stranger in You (The Brave One, 2007).

Artikkeli on hyvä päättää muistuttamalla yhdestä kaikkien aikojen eriskummallisimmasta suomennosnimestä. Nimittäin Frank Darabontin kiitelty vankiladraama The Shawshank Redemption (1994) tunnettiin maassamme elokuvateatteri- ja videolevityksessä vielä nimellä Rita Hayworth - avain pakoon. Loppuratkaisun yllätyksellisyyden katastrofaalisesti pilaava nimi on sittemmin ymmärrettävästi lyhentynyt muotoon Avain pakoon.

Magenta Skycode: Relief

Magenta Skycoden kauan hiottu toinen albumi Relief (lue arvio) täyttää odotukset, vaikka onkin tyylillisesti erilainen kuin edeltäjänsä. Jori Sjöroosin kappaleille olennainen haikeus ja melankolinen kauneus ovat totutusti läsnä, mutta levyllä ei kuulla kryptisesti nimetyn edeltäjänsä synkkämietteistä postpunkia, vaan tilalle ovat lipuneet modernin folkin ja amerikkalaisen nykyindien juureva luonnonläheisyys. Jos IIIII oli tunnelmaltaan kuin talviyö, on Relief nostalgissävytteisestä aamuyöstä varhaiseksi aamuksi kaartuva syyspäivä.

Apoptygma Berzerk: Imagine There's No Lennon

Norjan Sarpsborgissa perustettu Apoptygma Berzerk aloitti futuristisen syntikkapopin ja EBM:n parista, mutta käänsi kurssinsa kohti rock-kitaroita viiden vuoden takaisella levytyksellä You And Me Against the World. Elektrorockiin siirtymisen jälkeen ilmestyi sovittelevampi Rocket Science (2009) -levy, jonka aikaiselta maailmankiertueelta on taltioitu tämä Imagine There’s No Lennon -CD/DVD-julkaisu (lue arvio). Nuorekkaan asenteen säilyttänyt APB ei esitä tätä nykyä kovin omaperäistä musiikkia, mutta silti flirttailevan vaihtoehtorockin ja elektronisen popin ristisiitos toimii yllättävän hyvin. Yhtyeen livekunto on tarkastettavissa maanantaina 15.11. Helsingin Gloriassa.

Ultramariini: Ydin

Hämeenlinnalaislähtöinen Ultramariini on tehnyt odotetun paluun uutukaisella Ydin -albumilla (lue arvio). Hienolla debyyttilevyllä Juuri ja juuri olemassa (2003) ja sitä seuranneella Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -pitkäsoitolla sujuva suomenkielisyys kohtasi onnistuneesti dramaattiseen brittiläiseen pop-perinteeseen nojaavan kitarapopin. Ydin-levyllä yhtye palaa perusarvojensa äärelle. Tallella ovat niin harkitut kitara- ja kosketinkuviot kuin Ville Aallon sanoitusten arvoituksellinen tunteellisuus.

This Empty Flow: Magenta Skycode

Muusikko Jori Sjöroos tunnetaan tänä päivänä PMMP-yhtyeen hovisäveltäjänä ja -tuottajana sekä omasta Magenta Skycode -yhtyeestään. Tämä suomalaisen nykypopin kultasormi oli kuitenkin omalta osaltaan tekemässä jo lähes 15 vuotta sitten levyä, joka kuuluu allekirjoittaneen aution saaren levyjen joukkoon. Turkulaisen This Empty Flown Magenta Skycode (lue artikkeli) on suomalaisen tummanpuhuvan rockin kulttiklassikko. Yhtyeen ajattelevan synkkä pop-musiikki syntyi nopeasti ja lyhyellä aikavälillä, melankoliaa säästelemättä. Bändin surumielisen vaihtoehtorockin raaka-aineet löytyivät paitsi selvimmin The Curen ja Slowdiven suunnalta, myös Cocteau Twinsin ja muiden 4AD-levymerkin yhtyeiden parista.

Chris Campion: Police

Rock-journalisti Chris Campionin The Police -kirjasta (lue arvio) jää harvinaisen hämmentynyt olo. Harvemmin nimittäin tulee luettua bändihistoriikkia, jossa kirjoittajan suhde kohteeseensa on näin kriittinen. Teos on käännös tänä vuonna Englannissa ilmestyneestä kirjasta Walking on the Moon: The Untold Story of the Police and the Rise of New Wave Rock. Kyse on siis jälleen yhdestä auktorisoimattomasta bändikirjasta, jossa lähteinä on käytetty aikalaislehtien haastatteluja sekä yhtyeen jäsenten omia muistelmateoksia. Campionin historiankirjoituksessa suuren roolin saa manageri Miles Copeland, joka nostetaan kirjan keskiöön useaan otteeseen, lopulta kyllästymiseen asti.

Lokaa ja kuita

Vierailin jokunen viikko sitten Norjan Bergenissä, jossa vietettiin pohjoismaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan keskeisintä tapahtumaa, Nordisk Panoramaa. Kolmatta kertaa kokemani festivaali osoittautui jälleen viehättäväksi tapahtumaksi, mutta tapahtuman helppouden kruunasi tällä kertaa lyhyet siirtymiset elokuvateatterista toiseen. Marginaalisempaa pohjoismaista elokuvaa esitellyt festivaali tarjoaa laajassa kirjossaan toki paljon epätasaista jälkeä, mutta onneksi tarjonnasta nousee esiin myös merkittäviä ja laadukkuudessaan vaikuttavia elokuvia. Bergenissä tuli todistettua usein aiemminkin havainnoimaani seikkaa, että mediataiteen puolelta tulevat kokeelliset elokuvat ovat yhä vahvemmin joko erinomaisia tai puistattavan mitättömiä. Keskitietä harvoin videotaiteen marginaalissa keikkuvilla elävillä kuvilla on.

Händelse vid bank / Incident by a Bank (2010)

Nordisk Panoraman lyhytelokuvan helmiksi valikoitui Paw Charlie Ravnin tanskalainen lyhytanimaatio To venner / Two Friends, ruotsalaisen Ruben Östlundin mestarillinen, Berliinissä ansaitusti parhaan lyhytelokuvan palkinnon saanut, fiktiivis-kokeellinen väkivallan ja elämän sattumien tulkinta Händelse vid bank / Incident by a Bank sekä kuriositeettina mainittakoon, Jonas Selberg Augustsénin ohjaama hirtehinen novellielokuva Höstmannen / Autumn Man, joka kuuluu harvalukuiseen ruotsalaisella rahalla tehtyjen suomeksi puhuttujen elokuvien joukkoon. Suomalaisten lyhytelokuvien puolelta Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen upea Erään Hyönteisen tuho on, jos mahdollista, vielä ohjaajakaksikon edellistäkin elokuvaa (Hanasaari A, 2009) parempi. Bergenissä tuli nähtyä uudelleen myös Juho Kuosmasen Cannes-palkittu Taulukauppiaat, joka sai norjalaisessa elokuvateatterissa koettuna uutta särmää ja vakuuttavuutta.

Festivaalin tarjonta ei Bergenissä minulle yksistään riittänyt vaan hain lisätarjonta paikallisen elokuvateatterin kaupallisesta tarjonnasta, jossa katsoin Lisa Cholodenkon viehättävän The Kids are All Right -elokuvan. Vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon lukeutuva draamakomedia on erinomainen esimerkki elokuvatyylistä, jossa Amerikan Yhdysvallat on elokuvamaana parhaimmillaan. Cholodenko rakentaa oivallisesti helposti lähestyttävän elokuvan, joka aidosti koskettaa ja naurattaa, mutta ei sorru vetistelyyn tai synkkyyteen.

Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta (2010)

Syksyn aikana nähdyistä elokuvista vuoden parhaimpien listalle kirivät myös Jaco van Dormaelin Mr. Nobody, Lee Unkrichin jo aiemmin ylistämäni Toy Story 3 sekä Joanna Sfarin huikean mielikuvituksekas ja persoonallinen elämäkertaelokuva Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta, jossa erityisesti näyttelijätyö etsii vertaistaan. Eric Elmosninon vahvasti tulkitseman nimihenkilön lisäksi Laetitia Castan Brigitte Bardot lienee yksi valkokankaan seksikkäimpiä ilmentymiä sitten Jessica Rabbitin.

Loppuun täytyy vielä kehaista kahta uutta uunituoretta kotimaista elokuvaa. Nimittäin Teemu Nikin vastavalmistunut lyhytdokumentti Play God on hieno ja itseironinen taustakartoitus splatter-elokuvan teosta Suomesta ja Dome Karukosken tänään ensi-iltansa saava Napapiirin sankarit osoittaa taas sen, ettei kyseinen ohjaaja ole pitkän elokuvan saralla vielä epäonnistunut kertaakaan. Napapiirin sankarit on viime vuosien hauskimpia kotimaisia elokuvia ja Lapin kuvauksessaan virkeä poikkeus Helsingissä kuvattujen elokuvien peruskaavaan.

Lucy Was Driving: Lucy Was Driving

Esikoislevynsä julkaissut helsinkiläinen Lucy Was Driving (lue arvio) on herättänyt viime aikoina huomiota MTV:llä ja kaupallisilla radiokanavilla energisellä ja äänekkäällä jenkkirockillaan, joka on kuin täsmäohjuksen tavoin suunnattu juuri murrosikäiselle tyttöyleisölle. Yhtyeen esittämä laskelmoitu melodinen rock kolahtaa varmasti samaan yleisöön, josta kriitikoiden syvästi inhoama Sunrise Avenue on fanijoukkonsa kalastanut. Yritteliäs bändi kärsii ennen kaikkea omaäänisyyden puutteesta.

Delay Trees: Delay Trees

Yhtye, joka kuvaa musiikkiaan erinomaisen onnistuneesti lauseella “tender pop songs that will melt your ears” lupaa jo mainoslauseellaan pelottavan paljon. Onneksi esikoispitkäsoittonsa julkaiseva Delay Trees (lue arvio) lunastaa odotukset ja vielä paljon enemmän. Bändin toiveikkaan haikeassa musiikissa surusilmäinen indie kohtaa kengänkärkiä tuijottelevan samettitakkipopin. Tiivistäen: Delay Trees on yksi parhaimmista esikoislevyistä vuosikymmeneen. Sen melodiseen kitarapoppiin nojautuen taittunee nurkan takana väijyvä talvikin uudesta keväästä haaveillen.

Interpol: Interpol

Mestarillisella debyyttilevyllään Turn on the Bright Lights (2002) allekirjoittaneen hurmannyt Interpol on julkaissut neljännen albumin (lue arvio), jolla toisaalla jatketaan edellisen levyn eeppisempään ilmaisuun kurkottavalla suunnalla, mutta samalla haikaillaan ensilevytysten aikaiseen tummasävytteiseen, mutta tarttuvaan postpunkiin. Daniel Kesslerin tunnistettavat kitarasoundit sahaavat odotetulla tavalla ja Paul Banks laulaa paikoin yhtä tuskallisesti kuin aiemminkin, mutta muuttumattomuus on kuitenkin alkanut käydä yhtyeelle jo taakaksi. Se olennaisin, eli kappaleet, eivät ole enää niin hyviä kuin yli puolen vuosikymmentä sitten.

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä

Uusimmassa Suomen elokuvasäätiön tiedotuslehdessä, SESinfossa (3/2010, lue koko lehti) on toimittamani artikkeli suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisestä festivaalimenestyksestä. Ohessa artikkeli kokonaisuudessaan:

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä 

Nykyhetken lähtökohdat

Suomalainen lyhytelokuva menestyy pienistä resursseistaan huolimatta maailman festivaaliareenoilla hyvin. Elokuvasäätiön kulttuuriviennin piirissä olevat lyhytelokuvat ovat olleet näyttävästi esillä vuoden 2010 aikana monilla kansainvälisesti merkittävillä ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja muissa elokuvien esityssarjoissa. Verrattuna vuoden 2009 vuosipuolikkaaseen kasvua elokuvan kulttuuriviennin volyymissä on tapahtunut nimenomaan lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolella. AVEKin ja säätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa marginaaliin jäävälle elokuvalle. Ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla tavoitetut katsojamäärät ovat merkittävä lisä suomalaisen elokuvan vuosittaiseen katsojajoukkoon.

Tänä vuonna aktiivisimmin ulkomaisilla festivaaleilla esitettyjä elokuvia ovat olleet Iris Olssonin ansiokas lyhyt dokumenttielokuva Between Dreams, Hamy Ramezanin useaan otteeseen palkittu novellielokuva Viikko ennen vappua, Eija-Liisa Ahtilan kokeellinen fiktioelokuva Missä on missä?, Kaisa Penttilän vauhdikas lyhytanimaatio Munaralli sekä Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A. Menestysvuodesta on kertonut sekin, että maailman merkittävimmällä lyhytelokuvafestivaalilla, Clermont-Ferrandin kansainvälisellä lyhytelokuvafestivaalilla Ranskassa esitettiin alkuvuodesta ennätyksellisen monta suomalaista lyhytelokuvaa. Muista maailmanluokan festivaaleista erityisesti Sundance ja Berliini ovat viime vuosina esittäneet useita suomalaisia lyhytelokuvia ohjelmistonsa eri sarjoissa.

Muuttuvassa formaattiviidakossa 35-millinen filmikopio on pitänyt toistaiseksi pintansa korkean profiilin festivaalien ykköskopiona. Muista formaateista digibeta on yhä yleismaailmallisesti hallitsevimpia esitysformaatteja, toisin kuin Digital Cinema Print, joka on lyhytelokuvan markkinoilla ollut toistaiseksi lähes näkymättömissä. Digitaalikopiota suositummaksi esitysformaatiksi ovatkin nousseet helppokäyttöiset Blu-ray -levyt.

Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen: Hanasaari A (2009)

Tapaus Hanasaari A

Viimeisen puolentoista vuoden aikana näkyvin suomalainen lyhytelokuva maailmalla on ollut Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen ohjaama, Helsingin vanhan hiilivoimalan tuhosta ja kaupunkikuvan peruuttamattomasta muutoksesta kertova Hanasaari A (2009), joka sai tuoreeltaan Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa 2009. Jo Tampereen kansainväliseen kilpailuun pääsy oli nuorelle tekijäkaksikolle käänteentekevää, mutta 10 000 euron arvoisen palkinnon ansiosta he saivat monta kuukautta lisäaikaa kehitellä seuraavia tuotantoja.

Tampereen elokuvajuhlien menestyksestä huolimatta ei Hanasaari A:n kansainvälinen menestys tullut yhdessä yössä vaan ovet merkittäville elokuvafestivaaleille aukenivat hiljalleen kesän ja syksyn 2009 aikana. Viime syksyn kuluessa elokuva nähtiin mm. Draman lyhytelokuvafestivaalilla Kreikassa, Nordisk Panoramassa Reykjavikissa, Festival du Nouveau Cinema -festivaalilla Montrealissa, Lyypekin pohjoismaisen elokuvan festivaalilla sekä Lodzin Plus Camerimage -festivaalilla, joka painottaa valinnoissaan elokuvauksen taiteellisia ansioita.

Vartiainen ja Veikkolainen ovat keränneet festivaalimatkoillaan paljon hyödyllisiä elokuva-alan kontakteja festivaalien avainhenkilöistä elokuvantekijöihin. Kaksikon mukaan on ollut palkitsevaa nähdä oma elokuva erilaisten yleisöjen kanssa. – On hieno juttu, että elokuvasäätiö ja AVEK tukevat festivaalimatkoja. Sen jälkeen on aika paljon tekijöistä itsestään kiinni miten mahdollisuudet hyödyntää. Itse olemme olleet iloisesti yllättyneitä siitä, että elokuvalle on löytynyt yleisöä ja kysyntää pitkin maailmaa. Emme uskaltaneet odottaa mitään etukäteen. Festivaalikierros on ollut sarja iloisia yllätyksiä reilun vuoden ajalta, summaavat Vartiainen ja Veikkolainen.

Clermont-Ferrandista Hong Kongiin

Kuluneen puolentoista vuoden aikana Hanasaari A on esitetty lähes 50 ulkomaisella elokuvafestivaalilla. Festivaalilevityksen kannalta elokuvan vahvuus onkin ollut siinä, että se on muotonsa puolesta tullut valituksi niin dokumentti- ja animaatioelokuvafestivaaleille kuin myös kokeellisen elokuvan festivaaleille. Vuoden 2010 aikana Hanasaari A:n merkittävimmät esitysfoorumit ovat olleet Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalit Ranskassa, Full Frame –dokumenttielokuvafestivaali Yhdysvalloissa sekä kansainvälisesti arvostettu Hong Kongin elokuvafestivaali, jossa elokuva voitti parhaan lyhytelokuvan Grand Prix –palkinnon. Kuluneen vuoden aikana kunniamainintoja on tullut myös Saksasta ja Espanjasta. Clermont-Ferrand jäi tekijöille mieleen yhtenä muistorikkaimmista festivaalimatkoista:
– Clermont-Ferrand on lyhytelokuvafestivaalina omaa luokkaansa. Ei varmaan ole toista festaria, joilla alkuiltapäivän kokeellisten elokuvien näytökset myyvät loppuun, kertovat Vartiainen ja Veikkolainen.

Hanasaari A:n ohjaajat ovat laajentaneet elokuvan tuntemustaan katselemalla avarakatseisesti paljon myös muiden tekijöiden uusia elokuvia. Festivaalien aikataulujen salliessa kaksikko on esitellyt oman elokuvansa ennen jokaista näytöstä: – On ollut hauskaa, kun ihmiset ovat tulleet juttusille näytösten jälkeen. Festivaaliklubit ja lentokentät ovat olleet paikkoja, joissa Hanasaari A:ta puolustaneet juryn jäsenet ovat kertoneet miksi pysti ei osunut kohdalle, tekijäduo naurahtaa.

 Vartiainen & Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho (2010)

Ohjaajakaksikon uutukainen lyhytelokuva, Erään hyönteisen tuho, sai maailmanensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa. Uuden elokuvan kysyntä ulkomaisille festivaaleille on alkanut vilkkaana jo varhain.
– Kiinnostusta on jo ollut. Se tosin päätettiin heti, että Hanasaaren kaltaista elokuvaa ei tehdä uudestaan vaan lähdetään muille urille.

Artikkeli julkaistu alun perin syyskuussa 2010 SESinfon numerossa 3/2010.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1980-89

Hector siirtyi uransa kolmannalle vuosikymmenelle Linnut, linnut -albumin myötä, joka heijasteli ideoiden ja luomisvoiman orastavaa laskusuhdannetta. Pitkäsoitto onkin kokonaisuutena harmillisen sekava kokoelma eritasoisia vakavia ja kepeähenkisen humoristisia lauluja. Levyn vaikuttavin kappale on nimikkokappale Linnut, linnut, mutta myös rock-vedolla Koko hela maailma on omat kannattajansa. Albumin useat kappaleet kertovat henkisestä romahduksesta ja loppuun palamisesta, mikä oli vähän päälle 30-vuotiaalle muusikolle todellisuutta 1970- ja 80-lukujen taitteessa.

Nopea julkaisutahti jatkui kuitenkin jo seuraavana vuonna. Vuoden 1981 Eurooppa esittelikin kokonaisuudessaan sopivasti uudistuneen artistin. Elektronisilla instrumenteilla ja syntetisaattoripainotteisella äänimaailmalla on suurempi rooli musiikillisessa kokonaisuudessa kuin koskaan aiemmin. Eurooppa –levyllä Hector sivaltaa mielipiteensä silloisesta maailmanmenosta, tarkastellen monia asioita hyvin mediakriittisesti. Albumilla saavat pilkkakirveestä niin viihteellistynyt televisiotuotanto kuin miehelle tutumpi teema, armeija ja sodat. Silti kaiken kriittisyyden ja synkän pessimismin takana lauluissa on myös lämpöä ja aitoa välittämistä, kuten mestarillisessa Eurooppa –nimikkokappaleessa, joka kuuluu kiistatta Hectorin uran hienoimpiin hetkiin. Sekä kaupallisesti että taiteellisesti hyvin vastaanotettu albumi sisältää monia erinomaisia kappaleita, ja albumin jälkeistä kiertuetta pidetään yleisesti muusikon uran kenties parhaimpana.

Levy vuodessa tahti jatkui vielä vuoden 1982 Hyvää yötä Bambi –levyllä. Vaisusti myynyt ja ristiriitaisen vastaanoton saanut albumi on Hectorin uran oudoimpia kokonaisuuksia. Osin edeltäjänsä konemaisia äänimaailmoja tavoitteleva albumi käynnistyy tummasävyisen lupaavasti Mistä kymysys?! ja Atresia -kappaleilla, mutta menettää pian otteensa ja vajoaa keskinkertaisuuteen. Levyltä irtosi kuitenkin humoristinen hittikappale Piironkinjalka, jota mystikkoklovni on pitänyt keikkasettiensä kevennyksenä aina viime vuosiin saakka.

Bambi-levyn seuraajaa saatiin odottaa peräti kolme vuotta. Ilmeisesti vuosikymmenen alun nopea julkaisutahti oli tehnyt tehtävänsä luomiskyvylle, sillä vihdoin vuonna 1985 ilmestynyt Hectorock II oli tauon jälkeen pettymys. Onton ja harmaan aikuisrockin pariin vajonnut Hector on albumillaan vain varjo entisestään. Ainoat kappaleet, joissa on edes vähän vaikutusta ovat Poltettu maa ja Jäävalssin jälkeen, joista jälkimmäinen on onnistunut jatko-osa Hectorock I:ltä löytyneelle Jäävalssi -kappaleelle. Nimeään myöten kalpea, 80-luvun tunkkaisella äänimaailmalla kyllästetty levy on Hectorin uran huonoin. Se julkaistiin Love Recordsin raunioille perustetun Dove Recordsin kautta, eikä edes taiteilija itse muistele sitä lämmöllä.


Nukkuvasta idiootista varjoihin ja lakanoihin

Muutaman laimean vuoden jälkeen Hector teki kunniakkaan paluun Flamingo –levy-yhtiön suojissa Nuku idiootti -levyllä vuonna 1987. Pitkäsoitto oli paluuta juurille, sillä albumi sisältää muusikolle tuttuja teemoja solidaarisuudesta rakkauden tarkasteluun, yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta fantasia-aiheisiin. Erinomaisesti menestynyt albumi nosti Hectorin vuosien tauon jälkeen suureen suosioon, jota entisestään kohotti seuraavana vuonna ilmestynyt Varjot ja lakanat -albumi (1988), joka kuuluu miehen uran parhaimmistoon. Varjot ja lakanat -levyllä Hector esitteli pelkistetyn, akustisen äänimaiseman, jonka hallitsevana soittimena on akustinen kitara aivan kuin vuoden 1972 Nostalgialla. Maininnanarvoista albumin onnistuneelle kokonaisuudelle ovat erityisesti Peter Lerchen tunnelmalliset kitarasovitukset. Erilaisista aiheista kertovat laulut käsittelevät pääasiassa rakkautta, välittämistä ja kaipuuta. Taiteellisesti ja kaupallisesti onnistuneelta albumilta nousi hitiksi albumin kepein kappale, Mulla ei oo rahaa, mutta syvällisemmän tarkastelun kestävät paremmin mestarilliset Seinästä seinään, Olen nielaissut kuun sekä jälleen fantasiakuvastoa hyödyntänyt Allekirjoitus: Peter Pan. Merkillepantavaa on myös se, että ikääntymisestä kertovia aihealueita oli myös tullut entistä enemmän teksteihin (Uushiljaisuus, Timantti ja ruoste). Jos Hectorin keski-iän kriisi puhkesi väsyneenä esityksenä Hectorock II –levyllä, niin Varjot ja lakanat –levyllä ikääntyminen kuuluu tehokeinona ja luovuuden lähteenä.

Kaksiulotteista leluelämää

Kävin eilisiltana katsomassa vuosikymmenen verran tekeillä olleen, Lee Unkrichin ohjaaman Toy Story 3:n, joka jatkaa briljanttien edeltäjiensä (Toy Story / Toy Story - leluelämää, 1995 ja Toy Story 2, 1999) viitoittamalla tiellä poikkeuksellisen laadukkaana animaatioelokuvana. Erityisen ilahduttavaksi sarjan kolmannen elokuvan tekee se, että harvoin, jos koskaan, animaatioelokuvan jatko-osa on ollut niin herkkä ja syvällinen, mutta samalla viihdyttävä ja jännittävä. Animaatioguru John Lasseterin yhdessä Andrew Stantonin, Lee Unkrichin ja Michael Arndin käsikirjoittama elokuva on mielikuvituksekkaissa juonikäänteissään kerrassaan oivaltava.

Suomessa elokuva on näyttänyt saaneen melko hyvän vastaanoton, niin HS:n Nyt-liitteen kriitikko Leena Virtanen kuin esimerkiksi Episodin Päivi Laajalahti ovat antaneet elokuvalle kiittävät, jopa ylistävät arviot. Virtanen toteaa arvostelussaan, että elokuva on "parasta mitä tietokoneanimaatiot voivat lapsille tarjota". Itse lisäisin vielä, että elokuva on parasta mitä nykyanimaatioelokuva voi tarjota minkä ikäiselle yleisölle hyvänsä.

Myös kaupallinen yleisö on löytynyt,  mikä ei tokikaan ole ollut ihme, sillä jo pelkästään Yhdysvaltain markkinaosuuksilla mitattuna elokuva on kaikkien aikojen menestynein animaatio. Se on ilahduttava uutinen, sillä Toy Story 3:n on erinomainen elokuva, jolle menestyksen todella suo. Elokuvan viimeistellyssä lopputuloksesta näkee, että tekijät ovat tehneet teoksen inspiroituneessa ilmapiirissä, ilman tarkoituksellista rahastusta ja ennen kaikkea, unohtamatta edellisten elokuvien huumoria ja itseironian pilkettä. Tästäkin huolimatta se syvyys, joka elokuvan loppupuolelle rakentuu, on taidokkaasti rakennettu ja yllättävä.

Olen nähnyt parin viime vuoden aikana runsaan joukon erilaisia 3D-elokuvia, joista yhdellekään kolmiulotteisuus ei ole ollut kuvakerronnalle, tarinankerronnasta puhumattakaan, olennaista. Edes James Cameronin Avatarin (2009) ansiot eivät ole olleet ensisijaisesti 3D-tekniikan hyödyntämisessä, koska syvyysvaikutelman ja tekniikan mielikuvituksekkaan hyödyntämisen kannalta paljon paremmin kolmiulotteisena toimi Henry Selickin viehättävä Coraline / Coraline ja toinen todellisuus (2009). Avatarin ansiot, joita toki on runsain mitoin, ovat muualla kuin kolmiulotteisuudessa. Yhtä lailla Pete Docterin ja Bob Petersonin Up / Up - kohti korkeuksia (2009), joka oli yksi viime vuoden parhaimpia elokuvia, olisi oletettavasti yhtä erinomainen myös kaksiulotteisena, sillä edelleenkään kolmiulotteisuus ei ole onnistunut säväyttämään tarinankerronnan kohentajana.

Toy Story 3:n katsoin osin sattuman oikusta, osin periaatteesta, perinteisessä kaksiulotteisessa muodossa ja vieläpä filmikopiona. En usko, että elokuvan merkittävyys kärsi tästä lainkaan, ehkäpä päinvastoin, sillä se lämpö ja herkkyys, joka mestarillisesta animaatioelokuvasta loisti elokuvasalin pimeydessä olisi oletettavasti kärsinyt 3D-lasien epäkäytännöllisyydestä ja attraktion paikoin läpitunkevasta keinotekoisuudesta. Tai sitten kyse on vain nostalgiasta ja siitä, että olemme tottuneet katsomaan Woodya, Buzz Lightyearia, Mr. Potato Headia ja kumppaneita kaksiulotteisen rakastettavina hahmoina.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1965-79

Suomalaisen rockin mystikkoklovnin, kiistattoman legendan, Hectorin ura on jatkunut yli 40 vuotta. Joulukuussa 1965 julkaistu sodanvastainen käännöslaulu Palkkasoturi aloitti uran, joka hakee suomalaisessa populaarimusiikissa vertaistaan. 18-vuotiaan Heikki Harman kääntämästä The Universal Soldierista tuli ensilyonneistä alkaen hittisävelmä ja ikivihreä, vaikka miehen silloinen levy-yhtiö yrittikin epätoivoisesti tehdä nuoresta lupauksesta country-tähteä.

Kärkevän yhteiskuntakriitikon sooloura käynnistyi toden teolla 1970-luvun alun vuosina. Folk-yhtye Cumuluksessa lauluntekijän taitojaan kehittänyt Hector julkaisi vuonna 1972 ensimmäisen pitkäsoittonsa, Nostalgian. Voimakkaasti folk-henkiseen laulaja/lauluntekijä -perinteeseen nojaava albumi otti vaikutteita esimerkiksi sellaisilta artisteilta kuin Cat Stevens ja Leonard Cohen, mutta toisaalta laulujen aiheet käsittelevät monenkirjavia aiheita.  Lapsuuden kesät, yhteiskunnan kriittinen tarkkailu, solidaarisuus ja kirjallisuus ovat Hectorin ensilevyn kantavia teemoja. Nostalgialta nousi monia rakastettuja lauluja, joista useimmin muistetaan edelleen Yksinäinen tinasotamies, Nostalgia (osat 1 ja 2) ja Mandoliinimies, mutta yhtä lailla kestäviä kappaleita ovat myös synkkä ja voimakkaan kantaa ottava Karnevaalit sekä Cohenille omistettu Neitoperho.

Vuotta myöhemmin puhalsivat jo osin uudet tuulet, David Bowie ja glamrock vaikuttivat Hectorin urakehitykseen rajusti. Vuoden 1973 klassikolla Herra Mirandos mystiset, fantasia- ja tieteiskirjallisuuteen sekä antiikin mytologioihin nojaavat tekstit nousivat keskiöön. Ironista onkin, että albumin lähestulkoon ainoasta arkitodellisuudesta kertovasta laulusta, Lumi teki enkelin eteiseen –kappaleesta tuli Hectorin  koko myöhemmän uran muistettavin kappale. Ehkä jopa sen varjoon jäivät albumin todelliset aarteet ja helmet, Olet lehdetön puu, Herra Mirandos, Takaisin Narniaan ja Atlantis. Merkillisen omituisella ja pelottavan viettelevällä Ekhnaton rakastui Aurinkoon –prologilla alkava levy on usein valittu yhdeksi maamme merkittävimpiin kuuluvista pitkäsoitoista.

Vuoden 1974 Hectorock I –albumin jälkeen Hectorin ura oli kaupallisessa kärkikohdassaan. Edeltäjiään rockimpi albumi on kumarrus 60-luvun iskevälle rock n’ rollille. Kahteen hyvin erilaiseen kokonaisuuteen jaettu albumi esittelee a-puolellaan maailmanmenoa tutkiskelevan, kriittisen lauluntekijän kappaleilla kuten Elämä filtterin läpi ja Jäävalssi. A-puolen helmiin kuuluu myös Bowie-käännös Sudenkorento, jonka Bowie itse oli esittänyt kolme vuotta aikaisemmin nimellä Life on Mars?. B-puolella Hector esittelee kepeätä rock-puoltaan käännöskappaleilla kuten Takataan roos (Yakety yak), Laura (sua kauheesti kaipaan) (Tell Laura I Love Her) sekä omilla, nostalgisia tunnelmia levittävillä lauluilla Sarjakuva-rock ja Ake, Make, Pera ja mä. Hectorin kolmen ensimmäisen soololevyn sovitukselliset ansiot menevät pariskunnalle Matti ja Pirjo Bergström. Heidän sovituksissaan sävellykset ja sanoitukset nousevat lopullisesti siivilleen.


Pienestä Liisasta Ruusuportille

Vuosien 1973-74 hurjan suosion siivittämänä Hector päätti vaihtaa levy-yhtiötä PSO:sta muodikkaaseen Love Recordsiin. Ensimmäinen Lovelle tehty sooloalbumi on kenties muusikon yhteiskunnallisesti ruoskivin ja ankarin, vasemmistolaishenkinen Liisa Pien. Musiikillisesti vuonna 1975 valmistunut albumi on King Crimson –hengessä tehdyn progressiivinen. Selviä kotimaisen progressiivisen rockin merkkiteoksia ovat esimerkiksi albumin nimikkokappale sekä King Crimson –laina Epitaph. Taiteellisesti ylistetty albumi ei kuitenkaan mennyt edeltäjiensä tavoin kaupaksi ja kenties siitä johtuen Hector päätti heittää seuraavalla teoksellaan niin sanotusti vapaalle ja viihdevaihteen päälle.

Vuonna 1976 ilmestynyt Hotelli Hannikainen on toisten kovasti ylistämä, toisten haukkuma väliteos, jolla Hector esittää kepeän humoristisia välipaloja ja rokkirepäisyjä. Levyn muistettavimpia kappaleita ovat Hannikaisen baari ja Kaipaava haavanlehtinen. Kaupallisesti menestyneen levyn tiimoilta Hector oli perustamassa yhtyettä, joka otti nimekseen kolmekirjaimisen yhdistelmän H.E.C.. Yhteisen keikkailun pohjalta perustettu yhtye julkaisi yhden samannimisen pitkäsoiton, jonka jälkeen bänditoiminta laitettiin nopeasti hyllylle. Vaisun vastaanoton saaneen levyn jälkeen Hector palasi yhteiskunnallisten aiheiden pariin ankaran voimallisella, ajanhenkeä kritisoineella ja tutkiskelevalla albumilla Kadonneet lapset (1978), jolla käännöskappaleiden ja omien tekstien yhdistelmä toimii erinomaisesti. Helppo tai kepeä kuuntelukokemus ei Kadonneet lapset kuitenkaan ole. Työttömyydestä, ihmisten vastakkainasettelusta, henkisestä kivusta ja arjenrealismista voimansa repivän albumin tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat mm. Tuulisina öinä, Ei mittään (Työttömän arkiviisu), Kadonneet lapset sekä Kissojen yö ja Neil Young –laina Kerro vaan!. 1970-luvun lopun lama-Suomea tutkiskelleen levyn jälkeen välityönä ilmestyi ruotsalaisen runoilija Dan Anderssonin teksteihin pohjaava Ruusuportti (1979), jonka Hector työsti yhteistyössä runoilija/kirjailija Tommy Tabermannin kanssa.

Kadonneet lapset (1978)

Morcheeba: Blood Like Lemonade

1990-luvun puolivälissä triphop-tyylin aallonharjalla perustettu Morcheeba onnistuu tekemään komean paluun alkuperäisvokalisti Skye Edwardsin tukemana uutukaisella albumillaan. Blood Like Lemonade (lue arvio) nojaa yhtyeelle tyypilliseen downtempo-poljentoon, jossa viettelevillä soul-elementeillä maustettu tunnelmallinen triphop ei soi pelkästään sähköisesti vaan esillä ovat vahvasti myös erilaiset kieli- ja harppusoittimet, jotka syventävät komealta kuulostavan pitkäsoiton äänimaailmaa entisestään.

Crash Test Dummies: Oooh La-La!

Kanadalainen Crash Test Dummies teki tuhojaan albumilistoilla 16 vuotta sitten, kun ympäri maailmaa hyräiltiin Mmm mmm mmm mmm  ja Afternoons Coffee Spoons -hittejä. Suomessakin hetkellinen megasuosio näkyi, sillä God Shuffled His Feet (1993) viipyi listan kärkinimenä koko kesän ja syksyn 1994.

Yhtyeen uudella levyllä Oooh La-La! (lue arvio) kesäiset sävyt vaihtelevat hilpeästä salonkipsykedeliasta keskitien poprockiin countrya unohtamatta. Komeimmillaan levy avautuu ajattomien pop-laulujen äärellä, joissa on parhaimmillaan samanaikaisesti hilpeyttä ja haikeutta, kulmikasta huumoria unohtamatta.

Andy Bell: Non-Stop

Erasure-yhtyeen vokalisti Andy Bell ikääntyy siinä missä muutkin 1980-lukulaisen syntikkapopin ikonit. Tyrmäävällä konepopilla varustettu uutukainen, Non-Stop (lue arvio), muistuttaa monin paikoin miehen menneisyydestä, mutta katse vuosien taakse ei ole degeneroituneen keski-ikäisen nostalgikon vaan vietteleviin klubisoundeihin pirteästi viehtyneen synapopparin.

Terveiset Sodankylästä

Allekirjoittanut ja elokuvahistorioitsija David Robinson. 
Kuva: Annina Mannila.

Vierailin neljättä kertaa keskiyön auringon alla, Sodankylän elokuvajuhlilla. Keskiviikosta lauantaihin kestänyt festivaalimatka sisälsi seitsemisen elokuvakokemusta (joukossa mm. Todd Solondzin uutukainen Life During Wartime sekä riemastuttavan kunnioittava filmikopioesitys Uuno Epsanjassa -elokuvasta), Peter von Baghin vetämiä aamukeskusteluja, runsaan joukon hyviä keskusteluja ja tapaamisia mukavien uusien ihmisten ja vanhojen ystävien kanssa, loisteliaan Ismo Alanko Teholla -keikan festivaaliklubilla sekä pitkiä valoisia öitä sääskien syöttinä.

Nazca: Out

Jo vuonna 1997 perustettu suomalais-norjalainen Nazca jatkaa tummasävyisen vaihtoehtorockin vyöryttämistä uutukaisella albumillaan Out (lue arvio), joka katkaisee peräti seitsemän vuoden pituisen levytystauon. Yhtyeen musiikki perustuu yhä akustisten ja sähköisten tunnelmien vaihteluihin, jossa on mausteita postpunkin kalmankalpealta laidalta. Varjoisilta kujilta kantautuu tällä kertaa myös astetta enemmän Ennio Morriconeen viittaavia western-henkisiä kaikuja. Vaativa albumi ei päästä kuulijaa helpolla, eikä monotonisuudeltakaan vältytä.

Marc Spitz: David Bowie

Musiikkitoimittaja ja rock-kirjailija Marc Spitz on kirjoittanut elämäkertateoksen rockin kameleontista David Bowiesta. Suurelta osalta Bowien lähipiirin haastatteluihin ja aikalaislehdistön kirjoituksiin pohjautuva kirja on kerronnaltaan hallittu ja helppolukuinen, mutta mielikuvitukseton. Kirjoitin aiheesta artikkelin (lue arvio) Desibeliin.

Kaikuja kaukaiselta 90-luvulta

Suomalaisessa mediatutkimuksessa on harmillisen vähän keskitytty tutkimaan suomalaisten musiikkiohjelmien tarjontaa televisioympäristössä. Internetin syövereistä löytyy aiheesta onneksi yksi laadukas kartoitus, nimittäin Iikka Eemil Taavitsaisen Jyväskylän Yliopistolle tekemä pro gradu -tutkielma otsikolla Television musiikkiohjelmat vuosina 1958-72 (2008). Lisäksi vastikään tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla palkittu Jake Nyman on muun populaarimusiikin tutkimuksen ohella kirjoittanut myös television musiikkiohjelmista Suomi soi 1-4 – suomalaisen populaarimusiikin historia (2004-05) -teoksissa.

1980- ja 90-lukujen musiikkiohjelmien tarkastelu tutkivan journalismin tai mediatutkimuksen puolella on kuitenkin ollut lähes olematonta. Juhani Wiion sinällään erittäin ansiokkaasti toimittamassa Television viisi vuosikymmentä (2007) -historiateoksessakaan ei juuri käsitellä suomalaisten musiikkiohjelmien kehityskaarta, eikä esimerkiksi teoksen ohjelmaviitteistä löydy edes mainintaa Hittimittarista (1984-88) tai Jyrkistä(1995-2001). Se on sääli, sillä parhaimmillaan televisiolle tehdyissä kotimaisissa musiikkiohjelmissa on kulminoitunut kunkin ajan tragikoominen henki ja trendit paremmin kuin muissa ohjelmatuotannoissa.

Oma kosketukseni television musiikkiohjelmiin tapahtui paitsi Levyraadin (TESTV:llä 1961-64, MTV:llä 1964-92, MTV3:lla 1993-97 sekä uudelleen 2002-2005) kautta, niin eritoten Heli Nevakaren juontaman Rockstop!-ohjelman (1987-92), sekä Kolmoskanavalla nähtyjen Jukebox, Suomen lista ja Top Ten -ohjelmien myötä.

Synnyinkotini ei ollut kaapelitalous, joten esimerkiksi MTV:n (Music Television) tai Superchannelin (jolla nimellä nykyinen NBC Europe tunnettiin vuosina 1987-93) musiikkitarjontaan pääsi käsiksi vain sukulaisten tai luokkatovereiden ystävällisesti taltioimien VHS-nauhojen perusteella. Ehkä tästä syystä katselinkin erityisesti vuosina 1994-96 huomattavan määrän Alternative Nationin (1992-96), MTV Unpluggedin (1989-99), Headbanger’s Ballin (1987-95) ja sekalaisen MTV Night Videosin jälkinauhoituksia. Tärkeät ensikosketukset myöhemmän elämäni tärkeimpiin yhtyeisiin kuten The Cureen ja New Orderiin tapahtuivat juuri Music Televisionin avustamina.

Ulkomaiden musiikkiohjelmien ollessa kuitenkin haasteellisemmin katsottavissa, oli 1990-luvulla tyydyttävä kolmen valtakunnallisen pääkanavan tarjontaan (Nelonen aloitti lähetyksensä vuonna 1997 eikä ainakaan ensimmäisinä vuosinaan esittänyt muistettavia musiikkiohjelmia). MTV3:n aloitettua itsenäisenä valtakunnallisena televisiokanava vuonna 1993 (fakta, joka tuntuu monilta unohtuvan nykyään) YLE alkoi supistaa kotimaista pop-musiikkiohjelmatarjontaa. Jäljelle jäi näyttävästi vain torstai-iltojen ilo, Suomen virallista albumilistaa käsitellyt musiikkiohjelma Lista, joka 1990-luvulla oli oivallinen televisio-ohjelma kotimaisten musiikkivideoiden ja live-esiintymisten bongaamiseen. Lista-ohjelma jatkui tauon jälkeen 2000-luvulla eri muodossa vuosi vuodelta huonommalla katselupaikalla ja vähäisemmin resurssein aina vuoteen 2008.

Nuoren MTV3:n suojissa kehittyikin uusia, usein päättömässä amatöörimäisyydessään hulvattomia ohjelmakonsepteja, kuten Hot Hit, jota esitettiin tunnin mittaisina lähetyksinä vuosina 1994-95. Lamasta toipuva nuoriso nosti purukumimerkki Extran näyttävästi sponsoroiman musiikkiaiheisen makasiiniohjelman suureen suosioon. Jälkeenpäin muistiin ovat syöpyneet ohjelman avaruusaiheinen animaatioteema, äänitehostein höystetyt akvaariouutiset sekä lukuisat playback-live-esitykset, joita onneksi on päätynyt aina YouTubeen saakkakin. Ehkä jollakulla on vielä tallessa Hot Hit –sarjan oheistuotteita, joihin lukeutuivat niin penaalit, kassit kuin reput, mutta myös makeispussit sekä jäätelö.  

Omalla tavallaan Hot Hit oli alkusoittoa 90-luvun merkittävimmälle musiikkiohjelmalle, Jyrkille, joka alkoi jokapäiväisenä iltapäiväohjelmana syksyllä 1995 ja jatkui aina vuoteen 2001. Jyrki yhdessä Yleisradion Lista-ohjelman kanssa sai aikaan sen, että suomalainen musiikkivideo kehittyi suurin harppauksin eteenpäin 1990-luvun loppupuolelle mentäessä. Syynä tähän kehitykseen oli osaltaan se, että ensimmäistä kertaa musiikkivideoiden näkemiseen oli päivittäinen mahdollisuus, mikä luonnollisesti lisäsi innokkuutta tekijäpuolella.

Kanadalaisen MuchMusic-ohjelman konseptia hyödyntänyt ja myös heidän ohjelmamateriaaliaan lainanneen Jyrkin ensilähetys koettiin 1. syyskuuta 1995. Puolitoistatuntinen ohjelma vakiinnutti paikkansa nopeasti ja sen kehysrungon muodostivat musiikkivideot, yhtye- ja artistihaastattelut sekä live-esitykset. Lähes 3000 ohjelmaa valmistui, joissa esitettiin keskimäärin vuosittain noin 4000 musiikkivideota. Jyrki-lähetyksen rinnalle syntyi myös muita ohjelmakonsepteja, kuten dance-musiikin erikoislähetys Jyrki Electric Circus, joka kuvasi tulevan reality-tv:n hengessä tanssivaa bilekansaa. Jyrki Intimate & Interactive -lähetyksissä nähtiin intiimejä live-esiintymisiä, Jyrki Countdown oli MTV3:n oma musiikkivideoiden listaohjelma ja Jyrki Spotlight hyödynsi MuchMusicin aineistoa keskittyen aina kerrallaan yhden artistin uraan.

Jyrkistä tuli 90-luvun loppuun mennessä merkittävä nuorisomedia, jonka painoarvoa musiikkiteollisuuden suhteen nosti entisestään se, että Jyrki Hit Challenge -korvasi henkihieveriin ajautuneen perinteikkään rockin SM-kilpailun ja Jyrki Video Awards –juhla pailkitsi vuosina 1997-2001 vuoden parhaita musiikintekijöitä ja musiikkivideoita. Aikalaiskritiikki oli kuitenkin paikoin armotonta, varsinkin Jyrkin aloittaessa, jolloin ohjelman energinen kuvaus, juontajien mokat ja amatöörihenkinen suunnittelemattomuus saivat paljon kritiikkiä osakseen. Jyrkin ansiot suomalaisen populaarimusiikin esillepanossa ja kotimaisen musiikkivideon kehittymisessä olivat kuitenkin huomattavat. Tv-sarjan päätyttyä kriittisimmätkin toimittajat kykenivät antamaan palan arvostuksestaan ohjelmalle, jonka väistyttyä kotimaisten musiikkivideoiden esittäminen televisiossa käytännössä romahti koko analogisen television loppuajaksi.

Huhtikuu on kuukausista julmin

"Viinaa ja lyhyitä lauseita"

Suomalaisen elokuvan lähihistoriassa saattaa hyvinkin olla yksi oman tiensä kulkija ylitse muiden, ainakin tuotantotahdin ripeydellä ja ilmaisuvapaudella mitattuna, nimittäin Anssi Mänttäri (s. 1941). Mänttärin pitkä ura elokuvien parissa alkoi sivuosanäyttelijänä Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1963) ja jatkui järjestäjän tehtävillä samaisen ohjaajan toisella Fennada-Filmi -tuotannolla Hopeaa rajan takana (1963). Vuosien 1964-68 aikana Mänttäri toimi järjestäjänä, näyttelijänä, muusikkona, käsikirjoittajana, äänittäjänä ja teknisenä apulaisena fiktioelokuvien (mm. Vaaksa vaaraa, 1965 & Punahilkka, 1968) sekä lukuisten lyhyt-, mainos- ja dokumenttielokuvien tekijänä. Arvokasta työkokemusta saatuaan Mänttäri toimi tuotantopäällikkönä Niskasen Asfalttilampaissa (1968), jonka toisina tuottajina häärivät Arno Carlstedt ja Jaakko Talaskivi. FJ-Filmissä työskennellessään Mänttäri ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti uransa ensimmäisen oman ohjaustyön, lyhytelokuvan Ystävykset (1969). Lupaavasta alusta huolimatta Mänttäri palasi tuotantopäällikön ja apulaisohjaajan töihin, kunnes esikoispitkä Pyhä perhe valmistui vuonna 1976. Rahoitusvaikeuksista selvittyään Mänttäri siirtyi ohjaajaksi itsenäisenä elokuvantekijänä 1980-luvun alussa Suvi-Marja Korvenheimo-trilogialla, johon lukeutuvat peräjälkeen valmistuneet Toto (1982), Regina ja miehet (1983) sekä uran hienoin elokuva, Huhtikuu on kuukausista julmin (1983).

T.S. Eliotin runosta nimensä ottanut Huhtikuu on kuukausista julmin on julman ironinen ja paikoin traaginen kuvaus helsinkiläisistä kulttuuripiireistä. Taustalle jäävässä kehyskertomuksessa 18-vuotias Sari (Marianne Anttila) matkaa Helsinkiin ja tutustuu syntisessä pääkaupungissa uuteen maailmaan, toikkaroivaan taiteilijaporukkaan, jonka keskiössä nähdään Antti Litjan esittämä kirjailija Olli. Kuva kirjailijapiireistä ei ole kovin kaunis. Yksi kolmesta keskeisestä kirjailijasta on menettänyt luomisvoimansa ja viljelee kyynisiä mietelmiä, toinen on herkkä runoilijasielu, jonka kohtalo on väistämättä traaginen. Joukon ainoa menestyjä kuvataan itsekkäänä, muita hyväksikäyttävänä opportunistina.

Monien henkilöhahmojen takaa löytyy todellisuuden vastine kuten Mikko Majanlahden loisteliaasti esittämässä taiteilijaprofessori Mikkosessa, jossa näkyy ja kuuluu elokuvaohjaaja Mikko Niskasen olemus. Majanlahden lisäksi muutkin elokuvan sivuroolit ja cameo-pyörähdykset ovat sen ehdoton suola. Matti Pellonpää kadulla riehuvan kiiluvasilmäisen narkomaanin roolissa ja nuori Aki Kaurismäki menestystä etsivänä kirjailijana Ville Alfana tekevät muistettavat sivuroolit.

Aikalaisarvioissa elokuva otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat) totesi elokuvan olevan ”persoonallinen, voimakas ja tärkeä. Mänttärin filmissä on riemukkaita reunahenkilöitä ja pirullisen hauskoja kulttuuritilaisuuksia kuvattuina. Ne vauhdittavat antoisaa filmiä kohti täydellisyyttä.” Soraääniä esitti Reijo Nättiaho (Hämeen Kansa), joka totesi elokuvan olevan ”kovin sekava ja vailla selviä tarkoitusperiä”. Elokuvassa näyttelevä Aki Kaurismäki kirjoitti Filmihullussa Mänttärin elokuvien edustavan ”rehellisintä ja moderneinta elokuvaa mitä tässä maassa on tehty vuosiin”. Mänttärin persoonallista dialogia Kaurismäki kuvasi parhaaksi mitä Suomessa kirjoitetaan. Kritiikin kiittäessä, yleisö karttoi. Kolmen kopion voimin levitetty elokuva keräsi vajaat 3000 katsojaa, mikä osoittautui ohjaajalle itselleen pettymykseksi.

Mänttäri jatkoi 1980-luvun edetessä uraansa aktiivisena, omaleimaisena elokuvantekijänä, näytteli niistä monissa ja lisäksi tuotti vielä muidenkin ohjaajien elokuvia (mm. Mika Kaurismäen Klaani, 1984). Tuotannot valmistuivat nopeasti kengännauhabudjetilla ja keskeneräisen oloisilta välitöiltäkään ei vältytty, mutta samalla ohjaaja kehitti oman tunnistettavan elokuva-ilmaisunsa, jossa Kimmo Lainetta lainatakseni ”herkät, koomiset ja groteskit tilanteet seuraavat toisiaan ilman varoitusta”. Tuotantotahti pysyi kiivaana aina 1990-luvun alkuvuosille saakka, jonka jälkeen pitkiä elokuvia on syntynyt muutamia, totaalisesta yleisökadosta huolimatta, kehutuimpana Jussi-palkittu Palkkasoturi (1997). Tuotanto- ja levityspoliittisista syistä viimeisimmät elokuvat Dirlandaa (1999) ja Joensuun Elli (2004) on vaiettu kuoliaiksi heti valmistuttuaan.

Persoonallinen Huhtikuu on kuukausista julmin linkittyy Kaurismäen veljesten menestystarinaan paitsi siten, että molemmat veljekset olivat elokuvan teossa tiiviisti mukana, Mika leikkaajan ominaisuudessa ja Aki näyttelijänä sivuroolissa. Merkittävin viittaus tulevaan kuullaan kuitenkin menestyvää kirjailijaa esittävältä Antti Litjalta, jolta Akin esittämä Ville Alfa tiedustelee suosion salaisuutta ja saa vastaukseksi profeetallisen kommentin ”Viinaa ja lyhyitä lauseita”.

- Otto Suuronen (23.4.2010)

Huhtikuu on kuukausista julmin
Suomi 1983. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Ohjaus & käsikirjoitus: Suvi-Marja Korvenheimo (=Anssi Mänttäri). Kuvaus: Eero Salmenhaara. Apulaisohjaus: Heikki Katajisto. Musiikki (tunnusmelodia): J. Karjalainen. Leikkaus: Mika Kaurismäki. Äänitys: Jouko Lumme. Pääosissa: Antti Litja (Olli, kirjailija), Marianne Anttila (Sari, tyttö maalta, ”Helkama”), Markku Toikka (kirjailija Kalevi Montonen, ”Unto”), Paavo Piskonen (Leevi, entinen kirjailija), Rea Mauranen (nainen, jolla on sydäntä), Liisa Halonen (Raija, Ollin entinen vaimo), Mikko Majanlahti (taiteilijaprofessori Mikkonen), Olli Tuominen (kriitikko Veiviäinen), Aki Kaurismäki (Ville Alfa, tuleva kirjailija), Ann-Cathrine Fröjdö (Pia, nuorempi nainen), Jussi Parviainen (tuleva kriitikko), Vieno Saaristo (Sarin äiti), Päivi Istala (radiotoimittaja), Tuula Kinnarinen (mustasukkainen nainen), Jone Takamäki (konstaapeli), Heikki Peltonen (Mertsi, tuottaja), Juhani Kumpulainen (tarjoilija), Ville Piskonen (Jussi, Ollin ja Raijan poika), Hannele Laaksonen (Maija, ei niin nuori), Matti Pellonpää (kiiluvasilmäinen pilleristi), Lars Lindberg (asunnon omistaja), Kirsti Ortamo (iso vaalea nainen), Ari Tolppanen (Klaus, liikemies), Virve Kauste (vieras nainen), Lia Petersen (nainen, joka ei ymmärrä). Helsingin ensiesitys: 21.10.1983, Diana, Formia 3. Televisioesitykset: 2.8.1986 MTV2, 21.6.2007 YLE TV1. K15. 74 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi

Huhtikuu on kuukausista julmin. Kirjoittaja Kimmo Laine 3.4.2008.
http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=84&Itemid=107

Suomen kansallisfilmografia 9: vuosien 1981-1985 suomalaiset kokoillan elokuvat (2000). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Professori Masa

Yhteiskunnallisen komedian äärellä

Loppuvuodesta 1949 kuvattiin ympäri Helsinkiä elokuvaa, josta tuli pitkän uran luoneen ohjaaja Matti Kassilan toinen kokoillan elokuva. Professori Masa on komediallisesti virittäytynyt yhteiskunnallinen elokuva, jonka käsikirjoittivat kaksi humoristikirjailijaa, nimimerkit Arijoutsi ja Topias. Tarinan keskiössä on sosiaalipolitiikan professori Kaarivaara (Tauno Palo), joka tuomitsee luennoillaan ankarasti lakot kansantaloutta ja hyvinvoinnin lisääntymistä heikentävinä. Pian kysymystä teoreettisesti lähestyneelle Kaarivaaralle avautuu tilaisuus saada käytännön tietoa ja kokemusta satamatyöläisten työolosuhteista. Peitenimellä Masa Vaara töihin pestautuva Kaarivaara vedetään nopeasti mukaan työkiistan kiemuroihin. Samalla kun satamatyöläiset sovittelevat kiistaansa suhteessa työnantajaan, käydään työntekijöiden kesken kiistaa siitä, kuka pääsee ilmaisemaan työläisten kannan hallitukselle.

Aikalaislehdistö piti yhteiskunnallisen aiheen nostamisesta tärkeänä, mutta kokivat Kassilan toteutuksen liian varovaisena. Elokuvan yhteiskunnallinen ajankohtaisuus todettiin harvinaiseksi ilmiöksi suomalaisessa elokuvassa. Rauol af Hällström totesi (Uusi Suomi) ohjaaja Kassilan kehittyneen debyyttielokuvan jälkeen, mutta ”kimmoisuutta, iskevyyttä, poljentoa kaivataan”. Ohjaajan huomattavan kehittyneisyyden huomasi myös Eugen Terttula (Suomen sosiaalidemokraatti), joka piti Kassilan ohjausta ”kiitettävänä, kun otetaan huomioon, että aihe on niin vaikea ja epäkiitollinen, että vanhemmat, kaukaa viisaat filmimiehet tässä tapauksessa arvattavasti ovat kieltäytyneet kokeilemasta kepillä jäätä.” Poliittista keskusteluakin elokuvan kritiikeissä heräteltiin, kuten kriitikko U.G. Seppäläinen (Vapaa sana), jonka näkemyksen mukaan ”olisi naiivia vaatia porvarilliselta filmituotannolta edistyksellistä yhteiskunnallista kannanottoa”. Tuoreemman kritiikin (Matti Salakka, Suomalaisen elokuvan festivaali) mukaan ”Professori Masa on kotimaisen elokuvan suurimpia konsensuspolitiikan puolestapuhujia ja elokuvana älykäs, taidokkaasti ohjattu ja vailla suvantokohtia. Osin autenttisia kuvauspaikkoja (yliopiston luentosali, satama, eduskunta) käyttävä elokuva kuvaa myös kiinnostavalla tavalla sodanjälkeistä yhteiskunnallista tilannetta.”

Tuottaja Särkän harmiksi elokuvan yleisömenestys jäi vuoden keskitasoa heikommaksi, vaikka pääosassa nähtiinkin Tauno Palon ja Ansa Ikosen lisäksi myös Siiri Angerkoski, Lasse Pöysti ja Leo Riuttu. Professori Masan tehtyään Kassila jatkoi Suomen Filmiteollisuuden hoviohjaajana romanttisella musiikkielokuvalla Maija löytää sävelen (1950), rikoskomedian klassikolla Radio tekee murron (1951) sekä vanhakantaisella sukudraamalla Lakeuksien lukko (1951).

Itselläni oli ilo nähdä Professori Masa ensimmäistä kertaa suoraan valkokankaalta keväällä 2008 Suomalaisen elokuvan festivaalilla Turussa. Lähes täyden elokuvateatterisalin naurua ja myötäeloa oli liikuttavaa seurata, mutta ennen kaikkea elokuvateatterikokemus oli vahva osoitus siitä, että yli puolen vuosisadan takainen suomalainen komediaelokuva voi olla yhä tapaus valkokankaalta nähtynä.

- Otto Suuronen (13.4.2010)

Professori Masa
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Tuottaja: T.J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Arijoutsi & Topias. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Nisse Rinkama. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Pääosissa: Tauno Palo (professori Mathias Kaarivaara, työmies Matti ”Masa” Vaara), Ansa Ikonen (toimittaja Esteri Tervola), Leo Riuttu (Väiski), Eija Inkeri (Kyllikki Kaarivaara), Lasse Pöysti (maisteri Pentti Simola), Siiri Angerkoski (Elisabeth, sisäkkö), Unto Salminen (Nordgren, entinen sanomalehtimies), Tarmo Manni (lakonkiihottaja Eemeli), Joel Asikainen (ylikonstaapeli), Mauri Jaakkola (ylioppilas Niilola), Aarne Laine (Alvar, lääkäri), Rafael Pihlaja (työministeri), Urho Lahti (satamatyöläinen), Matti Aulos (konservatiivinen johtaja), Veikko Linna (Kaarnan tuttava, konservatiivi). Helsingin ensiesitys: 17.2.1950, Rex. Televisioesitykset: 9.9.1961 YLE TV1, 9.10.1971 MTV2, 2.11.1983 YLE TV1, 26.2.1991 YLE TV1, 16.12.1994 TV2, 30.6.2000 YLE TV2, 26.12.2007 YLE TV1. S. 82 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi

Professori Masa. Kirjoittaja Matti Salakka 1.4.2008. http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=83&Itemid=106

Suomen kansallisfilmografia 4: vuosien 1948-1952 suomalaiset kokoillan elokuvat (1992). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Eilisen jälkeen - Suomalaista postpunkia 1981-1987

Siinä missä 1970-luvun lopulla Suomeen kohosi huomattava punk-liike, nousi 80-luvun alussa eri puolilta maata mustahuuliromanttisia postpunk-yhtyeitä, jotka ottivat rohkeasti vaikutteensa Englannin synkiöikoneilta kuten Joy Divisionilta, Bauhausilta ja Siouxsie & the Bansheesilta. Osa takkutukkaisista aikalaisyhtyeistä suuntasi futuristisen syntetisaattoripopin pariin ja osa jäi kolkon goottirockin pauloihin. Peräti 22 kappaletta niputtava kokoelmajulkaisu Eilisen jälkeen - suomalaista postpunkia 1981-1987 (lue arvio) on oivallinen äänikollaasi suomisynkistelyä.