Vuoden 2011 parhaat elokuvat

Vuonna 2011 Suomessa ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:
Tom Hooper: The King's Speech / Kuninkaan puhe
Darren Aronofsky: Black Swan
Pernilla August: Svinalängorna / Sovinto
Nicolas Winding Refn: Drive
Sakari Kirjavainen: Hiljaisuus

Vuoden 2011 paras ensi-iltaelokuva - Darren Aronofskyn mestarillinen Black Swan

+ Bubblin' Under - vuoden elokuvatapahtuma:
Nyt jo kolmatta kertaa Night Visions -kauhuelokuvafestivaalin oheistapahtumana järjestetty Finlandia-gaala on vakiinnuttanut komeasti paikkansa. Suomalaisen elokuvan marginaalisia genreaarteita esittelevässä gaalassa on aiempina vuosina nähty camp-arvoltaan ihastuttava Yön saalistajat (1984) sekä sekopäisyydessään mieleenpainuva Harmagedon (1986). Tänä vuonna nähtäväksi saatettiin suomalaisen kauhun harvinainen kulttiteos television puolelta, Ismo Sajakorven 50-minuuttinen tv-elokuva Yöjuttu: Merkitty (1984), joka teki vaikutuksen ajattomalla kauhuestetiikalla ja sopivan ylivirittäytyneillä roolisuorituksilla. Finlandia-gaalan esitykset ovat myös olleet jo kolmena vuonna vuoden riemastuttavimpia katseluelämyksiä. Toivottavasti jatkoa tulee vaikkapa Olli Soinion hilpeän kauhufarssin Transvestijan tarinoiden (1975) tai Jari Halosen tieteisfiktion Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1994) muodossa. Onnittelut NV-ministeriölle!

Ari Väntänen: Michael Monroe

Kansainvälisen rock-tähden mitat jo varhain saavuttanut Michael Monroe täyttää ensi vuonna 50 vuotta ja tuntuu olevan tällä hetkellä kovemmassa iskussa kuin ehkä koskaan. Vastikään brittiläinen Classic Rock -lehti palkitsi Monroen tuoreimman soololevyn Sensory Overdrive (2011) vuoden parhaana albumina. Samaisella levyllä Monroe meni myös sinne, mihin yksikään Hanoi Rocks -albumi tai miehen aiempi soololevy ei ole päässyt: suoraan Suomen virallisen listan ykköseksi.

Ari Väntäsen Michael Monroe -elämäkerta (lue artikkeli) kertoo lahjakkaan multi-instrumentalistin kiehtovan elämäntarinan, josta ei yllättäviä käänteitä ole puuttunut. Menestystä ovat usein seuranneet menetyksen vuodet, eikä syviltä tragedioiltakaan ole vältytty. Elämäkerta keskittyy linjakkaasti Monroen musiikkiin käydessään läpi yksityiskohtaisesti, mutta innostavasti rock-tähden uran eri vaiheita.

Forest Fire: Staring at the X

New Yorkista ponnistava Forest Fire (lue arvio) on mielenkiintoinen tuttavuus. Kokeellista rockia vinoutuneen monikerroksisesti esittävä combo on laulaja/kitaristi Mark Thresherin musiikillinen leikkikenttä. Thresher itse on kuvaillut musiikkiaan kosmiseksi americanaksi, mutta mukana on myös runsaasti elektronisia vaikutteita chillwavesta dub-poljentoon. Genremääritelmiä pakoilevan ryhmän musiikillinen diversiteetti sopii tinkimättömän yhtyeen tyyliin, mutta tarttuvat iskusävelmät jäävät levyltä harmittavasti uupumaan.

Puolustuksen puheenvuoro: Risto-elokuva

Tänään on saanut ensi-iltansa jälleen yksi syksyn kotimainen elokuva, Tuomas Summasen ohjaama Risto. En vielä tiedä miten kaupallinen yleisö on ottanut elokuvan vastaan, mutta kriitikoilta saatu vastaanotto on ollut melkoisen hyytävä. Erityisen kielteisiksi ovat heittäytyneet esimerkiksi Demarin Rane Aurimo, Iltalehden Tuomas Riskala sekä Imageen aiheesta kolumnin kirjoittanut Kalle Kinnunen. Demarin Aurimo kuvaa Ristoa puskateatteriksi, jota katsoessa "toivoisi mieluummin istuvansa oikeassa pusikossa vaikka kaatosateessa." Hänestä elokuva on vähä-älyistä, totista ja aggressiivista roskaviihdettä. Kriitiikkiä saa myös elokuvan ajoitus ja rytmin olemattomuus. Tähän seikkaan on tarttunut myös Iltalehden Riskala, jolle Risto on "kökkokomedia ilman tolkkua ja tyyliä."

Pikaisen kritiikkikatsauksen perusteella myönteisimmin Riston on ottanut vastaan MeNaiset-lehden Martta Kaukonen ja MTV3:n verkkokriitikko Tuuve Aro, jonka mielestä "television vallalle ja käsistä ryöstäytyneelle julkkiskulttuurille irvaileva satiiri on epätasaisuudessaankin mainio paketti. Se ammentaa huumorinsa sekä tuttuudesta että varsin viistoista ja omintakeisista lähteistä."

Harvemmin olen ollut yhtä hämilläni elokuvan saamasta lyttäyksestä kuin Riston tapauksessa. Onhan näitä eriäviä mielipiteitä ajoittain toki: Jari Halosen mestarillinen Aleksis Kiven elämä (2001) ei varmasti ollut kaikkien (äidinkielen opettajien) makuun tai Mel Gibsonin huikaiseva The Passion of Christ (2004) lienee monien inhokki (osittain taatusti vain ohjaajansa takia). Kotimaisen elokuvan puolelta pidän Timo Koivusalon ensimmäistä Täällä Pohjantähden alla (2009) -filmatisointia (jota suurin osa kriitikoista ei osannut katsoa ennakkoluuloja unohtamatta) tärkeänä elokuvana. Luultavasti Heikki Kujanpään suurenmoinen Putoavia enkeleitä (2008) on myös mieleeni keskivertokatsojaa enemmän. Guilty pleasures -osastolta myönnettäköön, että Disneyn romantiikalla kuorrutettu fantasiamusikaali Lumottu (Enchanted, 2007) oli minulle erittäin nautinnollinen katsomiskokemus elokuvan ensi-iltakierroksella. Näistäkin seikoista huolimatta jaksan olla yllättynyt siitä miten maanrakoon Risto on kriitikeissä poljettu, vaikka tokihan suomalaiset elokuvakriitikot ovat irvineet kansallisia komedioita jo vuosisadan ajan.

Myönnetään, Risto edustaa hämmentävää tyylilajia, sillä se on samanaikaisesti kieroa mustaa komiikkaa viljelevä komedia, että loppupuoleltaan jopa melkoisia trillerin piirteitä omaava dramaattinen jännityselokuva. Se ei ole sellainen kuoliaaksi naurattava crazy-komedia kuin ehkä monet Putous-ohjelman tekijöiltä odottavat, eikä se niinkään perustu improvisaatioon, mutta monipuolisessa purevuudessa ovatkin Riston ansiot. Parhaimmillaan elokuva on herkullinen mediasatiiri, joka uppoaa maaliinsa hienosti. Rohkeiden lähtökohtiensa puolesta kyse on arvelluttavasta komediasta, mutta tapa, jolla Mikko Reitalan käsikirjoitus etenee epäilyttävästä draamakomediasta absurdiksi rikoskomediaksi on mieltäylentävää seurattavaa. Täytyy nostaa hattua myös elokuvan rahoittaneelle Yleisradiolle itseironian tajusta.

Risto on heittämällä purevampi ja osuvampi satiiri kuin Likainen pommi, ennalta-arvaamattomuudessaan oivaltavampi kuin vaikkapa Veljekset ja rohkenen sanoa, että jännittävämpi kuin Syvälle salattu (tai yksikään Vares-elokuva). Se on ehdottomasti loppusyksyn positiivisin kotimainen elokuvayllättäjä. Vinosti hymyilevä pieni komediahelmi, jonka irrotteleva raikkaus on tervetullutta suomalaiseen elokuvateatterikomiikkaan.

Paluu menneisyyteen eli tarvitaanko jatko-osia?

Tällä viikolla kantautui perin mielenkiintoinen elokuvajuoru, jonka mukaan saksalaista Werner Herzogia (s. 1942) olisi kosiskeltu ohjaamaan kolmas Bill & Ted -elokuva, jatkoksi parinkymmenen vuoden takaisille nuoriskomedioille. Herzogia, joka yhä tunnetaan parhaiten tinkimättömästä yhteistyöstään Klaus Kinskin kanssa (mm. elokuvat Nosferatu - yön valtias/Nosferatu: Phantom der Nacht, 1978 sekä Fitzcarraldo, 1982), ei ensimmäiseksi kuvittelisi ohjaamaan viihteellisen buddy-elokuvasarjan jatko-osaa. Nuoremmat elokuvanharrastajat tietysti jo kysyvät tässä vaiheessa, että mitkä Bill ja Ted? Vaan ei sillä niin väliä, ei Herzogkaan tunne Bill & Ted -elokuvia.

Kaikki sai alkunsa 1980-luvun lopulla, jolloin valmistui Stephen Herekin ohjaama nuorisokomedian ja kevytmielisen aikamatkailuelokuvan hybridi Bill & Ted - paluu menneisyyteen (Bill & Ted's Excellent Adventure, 1989). Nuorten Keanu Reevesin ja Alex Winterin roolittama slacker-komedia nousi suosioon ja oli omalta osaltaan näyttämässä suuntaa mm. MTV:n kulttianimaatiolle Beavis & Butt-Head (1993-97).  Billin ja Tedin slackerismi vaikutti varmasti myös elokuvaentusiastiin nimeltä Kevin Smith, joka tyylillisesti nosti kaksikolle hattua kulttimainetta nauttivilla, veijarimaisilla indie-komedioillaan Tiskirotat (Clerks, 1994) ja Häiriköt (Mallrats, 1995). Itse Bill ja Ted olivat taatusti ottaneet vaikutteita 80-luvun lopulla Saturday Night Live -sketsiohjelmassa esiintyneistä hahmoista Wayne ja Garth, jotka saivat muistettavasti oman elokuvansa vuonna 1992 (Wayne's World).

Ensimmäisen Bill ja Ted -elokuvan suosion pohjalle kehitettiin nopeasti jatkoa, Billin ja Tedin maailma (Bill & Ted's Bogus Journey, 1991) valmistui paria vuotta myöhemmin ja lisäksi kaksikolle puuhattiin 90-luvulla peräti parikin televisiosarjaa, Hanna-Barberan tuottama animaatio Bill & Ted's Excellent Adventure (1990) sekä täsmälleen samanniminen, lyhytikäiseksi jäänyt live-action tv-sarja, jota esitettiin vuonna 1992. Televisiovalloituksen jäätyä vaillinaiseksi menestyivät Bill & Ted -pelit sekä sarjakuvat paremmin.

Päivänselvä asia on se, että amerikkalaista valtavirtaelokuvaa pitää pystyssä tällä hetkellä nostalgia, jollaiseksi myös Billin ja Tedin mahdollisen paluun voi nähdä. Tällä hetkellä katsojat tuntuvat janoavan vanhojen sankareidensa paluuta valkokankaille luultavasti enemmän kuin koskaan, joten jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien tekeminen kannattaa taloudellisesti. Vilkaisu tuleviin ensi-iltoihin vahvistaa tätä käsitystä: Ridley Scott kuvaa parhaillaan Alienin tulevaa esiosaa Prometheus (ennakoitu ensi-ilta 2012), Batman-saaga saanee jatkoa ensi kesänä, Spider-Manin uusi tuleminen koittanee myös kesäkaudella, Peter Jackson työstää odotettuja Hobitti-elokuviaan, Avatarin jatko-osat puhuttavat jo nyt sosiaalisessa mediassa ja luvassa saattaa olla myös kolmas Ghostbusters-elokuva, mikäli Bill Murray suostuu heittäytymään Peter Venkmaniksi vuosien tauon jälkeen. Niin ja tietysti, George Lucas marssittaa ensi vuonna Star Wars -saagan 3D:nä valkokankaalla Suomessakin. Saa nähdä riittääkö ihmisten kiinnostus todistamaan kolmiulotteista Tähtien sotaa, kun ensimmäisenä uudelleenensi-iltansa saa koko saagan heikoin osa, Star Wars: Episodi 1 - Pimeä uhka (Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace, 1999). 

Jatko-osien historiassa ensimmäiseksi mainitaan usein D.W. Griffithin elokuva The Fall of a Nation (1916), joka oli jatkoa vuoden 1915 mykkäklassikolle Kansakunnan synty (The Birth of a Nation). 1930-luvulta alkaen jatko-osia tehtailtiin erityisesti kauhuelokuvan ikoneille, Universal studioiden lanseeraamille hahmoille kuten Frankenstein, Wolf Man ja Dracula. 1960-luvulla James Bond -sarjan ja Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther) -elokuvien menestyksen myötä jatko-osista tuli tyypillisempää liiketoimintaa suurille Hollywood-studioille. Tilannetta vapautti osaltaan myös vuosi 1974, jolloin Francis Ford Coppolan Kummisetä II (The Godfather, Part II) palkittiin ensimmäisenä jatko-osana parhaan elokuvan Oscarilla. 

Olen usein miettinyt, miksi niin harvoin elokuvien jatko-osa on edeltäjäänsä parempi? Ihmetystä aiheuttavat erityisesti elokuvat, joiden ensimmäinen osa on ollut jo niin yhdentekevä, että olisi luullut että siitä paremmaksi on helppo pistää. Totuus on kuitenkin fiktiota häijympää, ja näin ollen Hollywood onkin piiskannut katsojia kammottavilla jatko-osilla halki vuosikymmenten, ellei peräti kohta vuosisadan. Erityisesti 1980-luku, joka luonnollisesti on itselleni tutuin ajanjakso amerikkalaisessa elokuvassa, oli valtavirtaelokuvan kannalta jatko-osien liukuhihnakautta, mikä näkyi lopputuloksissa hilpeällä tavalla, mikäli omaa ymmärrystä camp-elokuvalle. Mikä sitten olisi kaikkien aikojen huonoin jatko-osa? Lista tuntuu loputtomalta... miksi Psykolle (Psycho, 1960) piti tehdä jatko-osia? Tai kuinka paljon vaivaantuneisuutta on havaittavissa katsottaessa esimerkiksi Sidney J. Furien onnetonta jatkoräpellystä Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace, 1987) tai Spielbergin Tappajahain surkuhupaisia jatko-osia Tappajahai 3 (Jaws 3, 1983) ja Tappajahain kosto (Jaws - The Revenge, 1987). Slasher-elokuvat olivat varsinainen jatko-osien aarreaitta, sen verran monta Freddy Kruegerin, Jasonin ja Michael Myersin veitsenheilutusta nähtiin 80-luvun edetessä 90-luvulle. Omalle huonoimpien jatko-osien listalle nousisivat helposti myös Paul Verhoevenin nerokkaan satiirisen Robocopin (1987) kammottava jatko-osa Robocop 2 (1990) sekä Tony Scottin ilottoman väkivaltainen Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop 2, 1987), josta oli kadonnut kaikki se viihdyttävä hilpeys, joka tekee Martin Brestin ohjaamasta ykkösosasta kasariklassikon. 90-luvulla jatko-osaturmion suohon vajosivat esimerkiksi Joel Schumacherin megalomaaninen pannukakku Batman & Robin (1997) ja tällä vuosituhannella luokattomia jatko-osia ovat olleet mm. uraauurtavan sleeper-kauhuelokuvahitin tympeä jatko Blair Witch 2 (Book of Shadows: Blair Witch 2, 2000), John Woon ohilyönti M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II, 2000) sekä Matrix-sarjan kammotus The Matrix Revolutions (2003), vain muutamia surkimuksia mainitakseni.

Suomalaisen elokuvan kentällä jatko-osat ovat olleet harvinaisia, varsinkin jos laskuista jätetään sarjaelokuviksi venyneet kansalliset komediat kuten Pekka ja Pätkä ja Uuno Turhapuro tai kirjoihin perustuvat jatko-osat, kuten Reijo Mäen Vares-kirjoihin pohjaavat rikoselokuvat tai Nopolan siskosten Risto Räppääjä -filmatisoinnit. Näistä lähtökohdista ajatellen kiinnostavimpia suomalaisia jatko-osia on esimerkiksi Olli Soinion reipasotteinen kauhufarssi Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991), jossa ei ole minkäänlaista kirjallista alkuperäisteosta riippakivenä. 

Onneksi elokuvan historia tuntee myös onnistuneita jatko-osia, joissa on edeltäjä on lyöty. Imperiumin vastaisku (The Empire Strikes Back/Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980) ja Kummisetä II lienevät ne klassisimmat esimerkit mestarillisista jatko-osista, mutta yhtä lailla onnistuneita ja innostavia ovat myös James Cameronin Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991), Tim Burtonin Batman - paluu (Batman Returns, 1992) tai vaikkapa Rennyn komein Hollywood-suoritus Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Omat puolustajansa on myös George Millerin Mad Max 2 - Asfalttisoturilla (Mad Max 2, 1981).

Jatko-osakaanonissa on myös veikeitä poikkeuksia, esimerkiksi Star Trek -tieteissaagassa sarjan ensimmäinen elokuva kuuluu harvinaisesti peräti sarjansa heikoimpiin, sillä Robert Wisen vanhoilla päivillä ohjaama, jähmeä Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture, 1979) on ylitetty useita kertoja. Sarjan jatkokertomuksista esimerkiksi Nicholas Meyerin ohjaamat Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan, 1982) ja Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991) ovat huomattavasti viihdyttävämpiä elokuvia kuin saagan vaatimaton esikoiselokuva.

Viimeisin elokuvatrilogia, jossa kaikki kolme osaa ovat loisteliaita elokuvia, mutta joissa ehkä trilogian päätososa on sarjan komein lienee Toy Story, jonka viimevuotinen Lee Unkrichin ohjaus Toy Story 3 (2010) on mestarillinen elokuva, millä mittarilla laskettuna hyvänsä. Ehkä jatko-osat ovat lopulta kuitenkin tervetulleita, ainakin hyvällä maulla varustetut. Jää nähtäväksi tarttuuko Herzog absurdiin jatko-osaideaan...

15 vuotta sitten - 01.11.1996

INDEPENDENCE DAY / INDEPENDENCE DAY - MAAILMOJEN SOTA (USA 1996)
Ohjaus: Roland Emmerich. Käsikirjoitus: Dean Devlin, Roland Emmerich. Tuotanto: Dean Devlin.
Pääosissa: Will Smith, Bill Pullman, Jeff Goldblum, Mary McDonnell, Judd Hirsch.
Suomen ensi-ilta: 4.10.1996

Silloin: * * * * * / Nyt: * *

Ilmestyessään Independence Day oli sen hetken megalomaanisin tieteisspektaakkeli, jonka paisuttelevat erikoistehosteet naulasivat 12-vuotiaan katsojan syvälle penkin uumeniin. Täydellistä! Erikoistehosteiden osalta ID4 onkin kestänyt aikaa sujuvasti, mutta muuten elokuvasta ei ole tullut sen enempää aikalaisklassikkoa kuin tieteiselokuvan nostalgiarainaakaan. Ohjaaja Emmerichin ura on jatkunut isottelevissa mittasuhteissa (Godzilla (1998), The Day After Tomorrow (2004)) Independence Dayn jälkeen. Rahaa on virrannut ikkunoista ja ovista, vaikka sisältö ei ole ollut keskivertopopcornia kummempaa.

Mark Blake: Is this the real life? Queen. Rockin kuninkaalliset

Queen on tänä syksynä ajankohtainen bändi monellakin tapaa. Yhtyeen perustamisesta on tullut kuluneeksi 40 vuotta, mitä juhlistaen kunnianhimoisen rock-yhtyeen koko tuotanto on paketoitu uudelleen korkeatasoisesti toimitetuiksi uudelleenjulkaisuiksi. Aihetta lisämuisteluun on myös siinä, että marraskuun 24. päivä tulee kuluneeksi 20 vuotta bändin karismaattisen keulahahmon Freddie Mercuryn kuolemasta. Mark Blaken kirjoittama ja Joel Kontron ansiokkaasti suomentama Is This the Real Life? Queen. Rockin kuninkaalliset (lue arvio) tuo tarpeellisen lisän Queenista kertovaan suomenkieliseen rock-kirjallisuuteen. Blaken teos tuskin antaa yhtyeen suurimmille faneille mitään uutta, mutta lähes 500-sivua sisältävä bändihistoriikki pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä.

Lapsuuden sankarille, osa 4 - Sylvester Stallone

Lapsuuteni elokuvakuvastossa oli kaksi miehekkään toimintaelokuvan sankaria ylitse muiden: 1980-luvun ehdat ikonit Arnold Schwarzenegger (s.1947) ja Sylvester Stallone (s. 1946). Ihan kuten Arnoldinkin tapauksessa, myös ensikosketus Stallonen elokuviin jätti vahvat muistijäljet. Oli uudenvuodenaatto 1992, samaisena yönä MTV sai oman televisiokanavansa savuaville Kolmoskanavan rauniolle, syntyi MTV3. Itse katselin tuona iltana siskoni kanssa kopioidulta VHS-nauhalta ensin Rocky IV:n (1985) ja siihen perään heti Rocky V:n (1990). En ollut nähnyt aikaisempia Rocky-elokuvia, mutta se ei haitannut sitä hikistä testosteronin vuolautta, joka televisioruudulta 8-vuotiaan pojan silmille tulvi. Urheilullisena lapsena vaikutuin välittömästi Rocky Balboan hahmon fyysisestä ylivoimasta. Lapsen arvostelukyvyllä en osannut kritisoida neljännen Rocky-elokuvan kieroa maailmankuvaa tai viidennen osan dramaturgista happamuutta. Ja miksi olisi pitänytkään? Olihan tärkeintä se, että olin nähnyt jotain joka yhä vahvemmin osoitti elokuvan ylivertaisuutta. Seuraavana keväänä MTV3 esitti John G. Avildsenin ohjaaman ensimmäisen Rockyn (1976) ikään kuin kiitoksena siitä, että olin seurannut uuden televisiokanavan syntyä puolta vuotta aikaisemmin. Viimeisen niitin Rocky-huumalleni toi se, että kesän -93 aikana televisiota nähtiin vielä Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) ja Rocky 3/Tiikerinsilmä – Rocky III (Rocky III, 1982).

Kun vuotta aikaisemmin kesäpaikkamme pihamaalla oli heiluttu Conan-miekat ilmassa ulvoen ja ajettu Helkama Kaunokilla kahta ensimmäistä Terminator-elokuvaa imitoiden, meni kesä -93 Rockysta inspiroituen. Muistan erittäin hyvin kuinka kesän uimareissuillakin laitoimme vanhemman serkkuni kanssa vesinyrkkeilyesityksen pystyyn. Vuorotellen olimme Ivan Drago, Clubber Lang, Apollo Creed ja tietysti eniten väännettiin kättä siitä, kumpi sai olla se suurin, Slyn esittämä karismaattinen Rocky Balboa. Tuolloin Rocky-elokuvien treenijaksot (training montage) olivat audiovisuaalisesti kiehtovinta mitä tiesin olevan. Nyrkkeilyelokuvien ihannoinnin jälkeen katsomisjonoon marssivat luonnollisesti Rambo, Cobra (1986) ja Tango & Cash (1989), mutta ne eivät vieneet minua niin mukanaan kuin nyrkkeilysankarin ryysyistä rikkauksiin tarina.

Rocky oli myös Stallonen suuri läpimurto koko maailman tietoisuuteen ja samalla elokuva, josta tuli koko miehen uraa määrittävä elokuva, niin hyvässä kuin pahassa. Toisin kuin ehkä nykyään ajatellaan, ensimmäinen Rocky oli valtaisa menestyselokuva niin taiteellisesti kuin kaupallisesti. Miljoonan dollarin budjetilla tehdystä pienimuotoisesta draamasta tuli ilmiö ja se voitti kolme merkittävää Oscar-palkintoa (paras elokuva, ohjaus ja leikkaus). Stallone itse sai ehdokkuuden sekä parhaasta miespääosasta että käsikirjoituksesta. Rockysta tuli pitkälti Stallonen muotokuva, jossa fakta ja fiktio sekoittuivat vahvasti erityisesti sarjan edetessä. Fiktiohahmo keräsi mainetta ja mammonaa samassa suhteessa kuin Stallone ja Rockyn hahmo muuttui vahvasti ensimmäisen elokuvan haaveilevasta laitakaupungin kulkijasta neljännen elokuvan kansallissankariin, jonka tehtäväksi tuli lopulta toimia maailmanpoliittisena propagandan lähettiläänä. Rocky IV valmistui kylmän sodan viimeisinä ratkaisevina vuosina ja nykypäivän perspektiivistä sen voi lukea pelottomana poliittisen valtapelin viestinviejänä. Elokuva näyttäytyykin katsojan näkökannasta riippuen joko puistattavana urheilupropagandana tai mennyttä maailmaa kuvaavana, viihdyttävänä kasarihöttönä. Aikojen muuttumisesta kertoo se, että vuonna 1985 Valtion elokuvatarkastamo napsi pari minuuttia pois elokuvan ulkopoliittisesti arvelluttavasta sisällöstä.

Stallonen ura näyttelijänä alkoi amerikkalaisen pehmopornon parissa elokuvassa The Party at Kitty and Stud’s (1970), joka nimettiin Rockyn menestyksen jälkeen uudelleen nimellä Italian Stallion (Suomessa Italialainen ori). Ensimmäinen vakava päärooli oli vuorossa harvoin nähdyssä trillerissä Ilman pakopaikkaa/Kapina (No Place to Hide, 1970), jonka jälkeen Stallone näyttäytyi kreditoimattomissa cameo-rooleissa Woody Allenin vauhtikomediassa Bananas – minä ja vallankumous (Bananas, 1971) ja Alan J. Pakulan dekkarissa Klute – rikosetsivä (Klute, 1971). Huomattavampia roolisuorituksia olivat kuitenkin Machine Gun Joe Viterbon rooli Paul Bartelin kulttielokuvassa Kalmanralli 2000 (Death Race 2000, 1975) sekä Frank Nittin rooli Steve Carverin Al Caponessa (Capone, 1975). Rockyn jälkeen Stallone esiintyi maineikkaasti Norman Jewisonin yhteiskunnallisessa elokuvassa K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) sekä peräti John Hustonin toiseen maailmansotaan pohjautuvassa jalkapallodraamassa Pako voittoon (Victory, 1981). Kriitikot pitivät, mutta suuri yleisö jäi tavoittamatta. Rockyn jatko-osat ja kaksi ensimmäistä Rambo-elokuvaa, ikoninen seikkailuelokuva Taistelija (First Blood, 1982) ja järkkymättömän militaristinen Rambo – Taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) takasivat kuitenkin filmitähteyden Ronald Reaganin vaalikaudella. Suoraviivaisimmillaan Stallonen (ultra)väkivaltafantasiat menivät George Pan Cosmatosin ohjaamassa ja Stallonen itsensä käsikirjoittamassa rymistelyssä Cobra, josta tuli kaupallinen menestys, vaikka aikalaiskriitikot murskasivat sen täysin luokattomaksi. Cobran taloudellista menestystä ajatellen onkin suoranainen ihme, ettei Stallone tehtaillut elokuvalle jatko-osia.

1980-luvun lopulle tultaessa Stallonen roolivalinnat eivät enää tuottaneet yhtä hedelmällisiä lopputuloksia kuin aikaisemmin, olipa kyse sitten kaupallisesta tai taiteellisesta onnistumisesta. Menahem Golanin kädenvääntömachoilu Over the Top – terästäkin kovempi (Over the Top, 1987) on yhä lähes katsomiskelvoton elokuva, johon Stallone, yhtenä elokuvan käsikirjoittajana, upotti perheen merkitystä korostavia tunnepaisutuksia kaiken rekkamieshikoilun keskelle. Yhtä lailla epäonnisia olivat myös tuotannollisesti hankala kolmas Rambo-filmatisointi (Rambo III, 1988) sekä katsojat karkottanut synkeä vankilaelokuva Kahleissa (Lock Up, 1989). Vuosikymmenen taitteeseen tultaessa Stallone alkoikin tiedostetusti keventää elokuviensa tunnelmaa ja ryhtyi Hollywoodin taistelutoverinsa Schwarzeneggerin tavoin esiintymään komediallisissa elokuvissa. Hurttia huumoria ja kovia otteita yhdistellyt buddy-elokuva Tango & Cash (kreditoituna ohjaajanaan muuten venäläinen Andrei Konchalovsky, vaikka tarinan mukaan ohjat otti lopulta Albert Magnoli) onnistui vielä viehättämään viihdyttävänä kasariactionina, mutta sen jälkeen ilmestynyt John Landisin Oscar (1991) ei kerännyt katsoajia, vaikka on sinällään oivallinen screwball-komedia. Lopulta Seis! Tai mamma ampuu (Stop! Or My Mom Will Shoot, 1992) toi mukanaan vain myötähäpeän tunteita. Varsinkin kun vielä samoihin aikoihin ilmestynyt viides Rocky-elokuva tuotti pettymyksen, oli ura melko jyrkässä laskusuhdanteessa.

Mainettaan parempi Renny Harlinin Cliffhanger – kuilun partaalla (Cliffhanger, 1993) ja mitä viihdyttävin tieteisseikkailu Demolition Man (1993) palauttivat uskon (ja katu-uskottavuuden) Stallonen Hollywood-auran ympärille. Ikävä kyllä koko 1990-luvun loppu meni kuitenkin vähemmälle huomiolle jääneissä kelvollisissa (Daylight - paniikki tunnelissa/Daylight, 1996) tai täysin epäonnistuneissa (Judge Dredd – tuomari/Judge Dredd, 1995) elokuvissa. Onnellisena poikkeuksena näyttäytyi kuitenkin James Mangoldin ohjaama draama Cop Land (1997), joka oli Stallonen koskettavin ja vakuuttavin roolisuoritus vuosikymmeniin. Valitettavasti Cop Land ei kuitenkaan tuonut tullessaan useampia draamarooleja.

80-luvun suurimpien toimintaikoneita, Schwarzeneggeria ja Stallonea vertaillessa, Sly pesee Itävallan tammen ainakin siinä suhteessa, että hän on osallistunut elokuviensa tuotantoihin paljon kokonaisvaltaisemmin kuin useat aikalaiskollegansa. Jo 1970-luvulta lähtien Stallone on nähty näyttelijäntöiden lisäksi myös käsikirjoittajana ja ohjaajana. Elokuvien kirjoitusprosesseihin Stallone on osallistunut aktiivisesti koko uransa ajan, lopputuloksina niin täysosumia (Rocky) kuin Rhinestonen (Rhinestone - tuhannen taalan kapakka, 1984) ja Drivenin (2001) kaltaisia huteja. Ohjaajan istuimella Stallonea on nähty vaihtelevalla menestyksellä, kuinkas muutenkaan. Esikoisohjauksen Paradise Alley - helvetin kapakka (Paradise Alley, 1978) jälkeen mies erikoistui omaelämäkerrallisen Rocky-sarjan jatkokehittelyyn myös ohjaajana. Nyrkkeilydraamojen tehtailun katkaisi ainoastaan Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (Saturday Night Fever, 1977) -aikalaisklassikon jatko-osa Staying Alive (1983), joka sai lohduttoman tyrmäävän vastaanoton kriitikoilta.

Oma kiinnostukseni Stallonen uusiin elokuviin lopahti 90-luvun lopulla vähälle huomiolle jääneiden keskinkertaisten elokuvien vuoksi ja toisaalta toki siksi, että elokuvakiinnostukseni oli siirtynyt aivan toisaalle. Samoihin aikoihin oli kuitenkin ilo huomata Stallonen kyky itseironiaan Dreamworksin nokkelan Antz – Muurahaizet (Antz, 1998) -animaation myötä. Vuosikymmenten tauon jälkeen Stallone aktivoi myös ohjaajauransa uudelleenlämmitellyillä Rocky Balboalla (2006), joka hämmästyttävästi pystyi palauttamaan alkuperäisen Rocky-elokuvan minimalismin, ja väkevän suoraviivaisella Rambolla (2008). Vanhan koulukunnan rymistelevää toimintaviihdettä tarjosi myös mukavasti menestynyt The Expendables (2010), jonka tiimoilta kuvataidetta harrastavan 65-vuotiaan näyttelijäikonin ura näyttää elpyneen vuosituhannen vaihteen pohjamudista.

Tänä päivänä, mikäli janoan nähdä annoksen nostalgista elokuvaviihdettä, palaan uudelleen ja uudelleen mm. Rocky-elokuvien ja Tango & Cashin pariin. Niiden äärelle palaaminen tuntuu, niin pateettista kuin se saattaa ollakin, kotiinpaluulta.

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy
Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg

The Spyro: Spare Parts for Perfect People

Kolmisen vuotta sitten perustettu helsinkiläinen The Spyro on muutaman pienjulkaisun jälkeen kasvanut pitkäsoittoyhtyeen mittoihin. Nopeatempoista, paikoin hyvinkin rouheaksi äityvää rockia esittävä ryhmä on keikkaillut paljon viime aikoina ja se on kuultavissa. Soitto on tiukkaa alkumetreiltä lähtien ja valittu linja pitää halki levyn. Valitettavasti taiturimainen soitintenhallinta ei ole kuitenkaan täyttänyt Spare Parts for Perfect People -albumin (lue arvio) sisällöllistä tyhjyyttä.

Tapahtuipa kerran Tanskanmaalla

Parisen viikkoa sitten tuli tehtyä jo neljännen kerran peräkkäin festivaalimatka pohjoismaista lyhyt- ja dokumenttielokuvaa esittelevään Nordisk Panoramaan. Tänä vuonna festivaali järjestettiin Tanskas Århusissa, joka tarjosikin monipuoliset puitteet hyvin organisoiduille elokuvajuhlille. Århusissa (tai Aarhusissa) suosi paitsi sää, myös elokuvateatterikompleksi Bio City, josta ei oikeastaan tarvinnut poistua lainkaan mikäli mieli katsoa kaikki kilpasarjaan hyväksytyt lyhytelokuvat ja dokumentaarit. Itse keskityin työtapaamisten ohessa erityisesti lyhytelokuvasarjan seulomiseen ja monta sarjaa tulikin nähtyä kokonaisuudessaan. Aikaisempiin Nordisk Panorama -kokemuksiin verraten voin sanoa, että tämän vuoden taso lyhytelokuvien puolella oli ilahduttavasti vahvempi kuin aiemmin. Valintaraati oli selvästikin jättänyt mediataiteen ja elokuvan rajalla liikkuvaa kokeellisuutta vähemmistöön ja painopistettä oli siirretty animaatioelokuvan sekä kautta linjan melko laadukkaana näyttäytyneen lyhyen fiktion puoleen.

Festivaalin kärkielokuvaksi omalta kohdaltani nousi tanskalaisen Behrouz Bigdelin väkevä puolituntinen fiktio Til alle mine venner (To All My Friends, 2010), joka on huikaisevalla intensiteetillä näytelty vakuuttava nuorisoelokuva. Bigdelille, jos kenelle, voi jo ensimmäisten elokuvatöiden perusteella povata lupaavaa uraa pitkän fiktion taiturina. Animaation puolelta vahvat muistijäljet jättivät Pjotr Sapeginin kekseliäs festarihitti Det sister norske trollet (The Last Norwegian Troll, 2010), Tor Fruergaardin genrerajat ylittävä seksuaalitutkielma Venus (2010) sekä tietysti fiktiota, kokeellista ilmaisua ja animaatiota yhdistelevä, valtaisaksi YouTube-ilmiöksi keväällä noussut Johannes Nyholmin Las Palmas (2011), jonka nerokas perusidea kestää 12 minuutin vaativan keston erinomaisesti. Suomalaisista lyhyt- ja dokumenttielokuvista kiitettävimmin huomiota sai Elina Talvensaaren paljon maailmalla festivaaleja kolunnut lyhytdokumentti Miten marjoja poimitaan (2010), joka palkittiin ansaitusti kriitikoiden kunniamaininnalla. Maininnoista puheen ollen, perehtymisen arvoinen lyhytelokuva on myös Vebjørn Guttormsgaard Møllbergin Anti-Reproductive Mating Ritual (2010), joka lienee yksi hämmentävimmistä ja mieleenpainuvimmista elokuvakokemuksista hetkeen. Katsokaa hyvät ihmiset, jos jostain käsiinne saatte! Tosin perussuomalaiset älkööt vaivautuko.

Kun kerta Århusin saakka oli päästy, halusin käydä katsastamassa myös kaupallista elokuvatarjontaa. Valinta osui Nicolas Windin Refnin Cannesissa palkitun Driven (2011) kohdalle, joka olikin hyvä katsastaa Tanskassa ennen varsinaista Suomen levitystä (ensi-ilta 7.10.). Lopputulos on yksi syksyn elokuvatapauksista, komeasti ohjattu, erinomaisella tunnelmalla (ja sopivilla musiikkivalinnoilla) kuorrutettu kovaotteinen film noir. Eksistentialisessa tuskassaan Drive muistuttaa Martin Scorsesen mestarillista Taksikuskia (Taxi Driver, 1976), mutta yhtä lailla öisten katujen ja tunteettoman väkivallan kuvauksesta tulee mieleen monikin 1970-luvun amerikkalainen rikoselokuva kuten Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973) tai jopa Don Siegelin Likainen Harry (Dirty Harry, 1971). Unohtakaa siis se Hollywood-vetoinen traileri, josta saisi sellaisen kuvan, että Drive on vain Hurjapäät (The Fast and the Furious, 2001) älyköille, sillä kyse on erinomaisesta elokuvasta, joka vie mukanaan alkuteksteistä lähtien.

Aleksis Kiven elämä

Avantgardistisen elämäkertaelokuvan äärellä

Olisiko Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2001) minun aution saaren elokuvani? Näin olen useimmiten ajatellut, kun joku on moisen visaisen kysymyksen esittänyt. Ainakin Halosen elokuva olisi nappivalinta, mikäli määritteenä käytetään yksittäisten katsomiskertojen määrää tai ensikatselun vaikuttavuutta. Näin elokuvan ensi-iltakierroksella peräti kahdesti, peräkkäisinä päivinä, eikä järisyttävän vaikutuksen tehnyt elokuva ole päästänyt otteestaan. Jari Haloselle Aleksis Kiven elämäkertaelokuvasta tuli lähes pakkomielle, jota hän valmisteli lopulta seitsemän vuotta. Tinkimätön tekijä ei antanut periksi, vaikka käsikirjoittajatoveritkin vaihtuivat viereltä. Halonen teki rutkasti taustatöitä perehtymällä Kiven kirjalliseen tuotantoon, päiväkirjamerkintöihin ja tutkimuskirjallisuuteen. Lopulta elokuvan kirjallisena päälähteenä toimi Veijo Meren kirjoittama, ilmestyessään kohua herättänyt Aleksis Stenvallin elämä (1973).

Aleksis Kiven elämä valmistui Jari Halosen (1962-) neljäntenä kokoillan elokuvana. Edellisissä ohjaustöissään hän oli kokeillut absurdia puskafarssia (Back to the USSR – Takaisin Ryssiin, 1992), suomalaisittain lähes uniikkia science-fiction -elokuvaa (Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma, 1995) sekä koomista vuodenaikasekoilua (Joulubileet, 1996). Halosen äärimmäisen omaleimaisista elokuvista on jokaisesta tullut pienen porukan kulttisuosikkeja.

Aleksis Kiven elämä on nuoren neron kehityskertomus, jonka kolme näytöstä kuvaavat köyhän räätälin pojan kasvun suomalaisen kirjallisuuden puolestapuhujaksi ja sankariksi. Elokuva kattaa vuodet 1857-72, eli tarina keskittyy Kiven opiskeluvuosiin, taiteilijapersoonan kehitykseen sekä ennen kaikkea Seitsemän veljestä -romaanin (1870) luomisprosessin kuvaukseen. Pelkästä henkilökuvasta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Halonen ottaa väkevään käsittelyynsä myös 1800-luvun kielitaistelun, autonomian ajan politiikan, nälkävuodet ja suomalaisen teatterin synnyn.

Näyttelijäkaartin muodostaminen meinasi esituotantovaiheessa olla haasteellista. Nimipääosan esittäjä vaihtui pariinkin otteeseen, kunnes rooliin tuli teatterikorkeakoulussa opiskellut Marko Tiusanen, jonka raju heittäytyminen sai Haloselta varauksettoman tunnustuksen. Elokuvaa harjoiteltiin fyysisesti kahdeksan kuukautta ennen kuvausten aloittamista. Tiusasen suvereenin, joskin mielipiteitä jakaneen, pääosaroolin lisäksi pienet sivuroolit on miehitetty upeasti: Paavo Liski pyörähtää hahmonsa upeasti sisäistäneenä kauppiaana ja Veikko Sinisalo loistaa viimeisessä roolissaan Aleksiksen vähäeleisenä isänä, Eerikkinä. Ohjaaja itse repäisee viehättävän yliampuvalla roolillaan August Ahlqvistina. Elokuvan suuruutta tukee Tuomas Kantelisen romanttinen musiikki.

Aleksis Kiven elämän vaiheita oli aikaisemmin filmatisoitu Suomi-Filmin toimesta Minä elän -elokuvassa vuonna 1946 ohjaajana Ilmari Unho. Siinä missä ansiokas ”Minä elän” esitti ahdistuneen depressiivisen kirjailijan, on Halosen Kivi ennemminkin maaninen, jota korostaa näyttelijä Marko Tiusasen hyvin fyysinen ilmaisutekniikka. Niin Unhon kuin Halosenkin Kivi-elokuvissa on yksinäisen taistelijan teema vahvasti esillä. Kirjailijan toveripiiri tuntuu koostuvan vain Emil Nervanderista, josta on tehty koominen sivuhahmo, ”perässähiihtäjä”. Koomisuutta korostaa entisestään Jari Salmen omituinen Pulkkis-maneereita muistuttava roolisuoritus.

Karnevalistisia piirteitä elokuvaan tulee erityisesti nuoren Aleksis Stenvallin ja Nervanderin yrityksistä kiivetä ruotsinkielisen eliitin joukkoon. Yläluokka ei kuitenkaan ymmärrä suomea puhuvaa Stenvallia, eikä tämä yläluokan teennäistä ”kansan” ihailua. Näiden kohtausten kautta elokuva alkaa painottaa luokkaristiriitaa. Stenvall muuttuu herrojen mielistelijästä herroista piittaamattomaksi kansan puolestapuhujaksi ja suomen kielen asianajajaksi. Elokuvan esittämän kuvan mukaan Stenvallilla ei ole mitään yhteistä teennäisen ja naurettavan ruotsalaisen sivistyneistön kanssa. Suomenmielinen ruotsinkielinen eliitti pitää dementoinutta J.L. Runebergiä keulakuvanaan, eikä se edes osaa puolustamansa kansan kieltä suomea, saati että uskoisi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksiin. Yliopistolla kiivailevat svekomaanit taas pitävät suomenkielisiä uhkana Suomen kulttuurille ja eurooppalaiselle asemalle. Halonen tekeekin äärimmäisen rohkean vertailun 1800-luvun Suomen ja rotusorron ajan Etelä-Afrikan välille. Suomenkielistä kansaa kohdeltiin hänen mukaansa kuin eteläafrikkalaisia mustia.

Elokuvan kerronta huipentuu kuvaukseen Seitsemän veljeksen syntyprosessista. Vimmainen luomisprosessi yksinäisessä metsämökissä tallentuu Olli Varjan kuvauksen kautta upeasti. Lähes transsissa Stenvall puurtaa yötä päivää viinan ja oluen voimalla työn valmiiksi ja lopulta vaipuu tajuttomuuteen. Kristus-hahmo teema huipentuu lopussa, kun Nervander ja Kiven veli tyttärineen tulevat hakemaan häntä Lapinlahden mielisairaalasta. Suuressa pimeässä tilassa krusifiksi ja Kivi loistavat valaistuneena. Kristus-tulkintaa painotti elokuvan ennakkojulkisuudessa myös ohjaaja itse: ”Viime kädessä Kivi uhrasi oman elämänsä Suomen kansan puolesta” – J.Halonen.

Loppua kohden kehityskaari täydellistyy. Katsoja tapaa seestyneen Aleksis Kiven, joka on jättänyt taakseen kielitaistelut, Ahlqvistin arvostelut ja sivistyneistön juonittelut. Kivi on palannut takaisin maalle, luonnon keskelle. Loppukohtauksessa Kivi on kuin henkistynyt osaksi myyttistä Suomi-maisemaa. Tehtävä on täytetty, Seitsemän veljestä on valmis.

Vuoden 2002 ensi-illan aikoihin Aleksis Kiven elämä sai kriitikoilta ristiriitaisen ja varauksellisen vastaanoton. Kriitikot tarttuivat erityisesti elokuvan ilmaisutyyliin, juonen farssimaisuuteen, lavastuksen epärealistisuuteen ja liioitteluun sekä näyttelijöiden fyysiseen, ”turkkamaiseen” ilmaisuun. Osa kriitikoista oli sitä mieltä, että burleskin farssin seasta tiivistyy esiin jotakin aitoa, Aleksis Kiven henki. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat Nyt-liite 3/2002) piti elokuvaa läpikotaisin poliittisena ja lopputulosta metsäsuomalaisuuden suurena ylistyksenä. Yläsen mielestä elokuva oli ”aitoa Halosta hyvässä ja pahassa”. ”Halonen myös taitaa punnertajien teatterin, jossa krääsän, rään ja rähjäämisen keskeltä lopulta nousee jotain puhdasta. Tällä kertaa se on Aleksis Kiven henki. Kuvallisen ilmaisun se saa auringon kultaamana Karjalan mäntynä.”, hän jatkoi. Aamulehden Markus Määttänen piti elokuvan persoonallisesta elämäkertaotteesta: ”Halosen hahmot ovat groteskeja mutta ne toimivat sata kertaa tehokkaammin kuin kuvitellut sliipatut näköispatsaat.” Soraääniä jakoi Iltalehden Olli Kangassalo, jolle erityisesti elokuvan epätasainen näyttelijäkaarti oli liikaa: ”näyttelijät tekevät mulkoilullaan jutusta möllifarssia. Vaikutelma on hyvin ristiriitainen, sekoitus kirkasotsaista juhlallista paatosta ja farssia, siis tyylejä, jotka kaikkein huonoimmin sopivat yhteen.” MTV3:n verkkosivujen elokuvakriitikko Tuuve Aro ruoti elokuvaa erityisesti pääosassa esiintyneen Marko Tiusasen roolisuorituksen kautta: ”Varsin hämmentäviä tuntemuksia hän herättää mukeltaessaan repliikkejään kuola suupielestä roiskuen, kädet ilmassa viuhtoen. Mutta kun Tiusanen sitten lopulta vaikenee, hänen kasvonilmeidensä rikkaus on elähdyttävää katsottavaa. Sama pätee oikeastaan koko elokuvaan; kun epäluontevat puheosuudet taukoavat, rikas kuvallinen kerronta pääsee oikeuksiinsa. Suomen luonto ja historialliset miljööt heräävät kauniisti eloon, 1800-luvun Helsinki näyttäytyy koko komeudessaan.” Suuren yleisön suosio jäi elokuvateatterikierroksella saamatta, sillä katsojaluvut jäivät alle 50 000 katsojan. Tähän varmasti vaikutti ennen kaikkea Halosen ristiriitainen maine taiteentekijänä. Elokuvan värikkäiden tekovaiheiden äärelle pääsee Jan Ijäksen kiintoisan lyhytdokumentin Kuvauspäiväkirja Aleksis Kiven elämä (2002) kautta, joka esitettiin tuoreeltaan Espoo Ciné -elokuvafestivaaleilla.

Avantgardistiseksi rillumareiksi kuvailtu Aleksis Kiven elämä on monitulkintainen taiteilijakuvaus, jonka äärelle tuntuu hyvältä palata yhä uudelleen ja uudelleen. Halosen elokuva on mestarillinen näyte elokuvan voimasta nostattaa suomalaisuuden suurin sankari sille paikalle, jolle hän kuuluu.

”Elokuva osuu taktisesti oikeaan aikaan. Kivi sopii tukalaan tilanteeseen, jossa katoaa olennaisia asioita, suomalaisuus, niin kuin nyt” -Veijo Meri

Aleksis Kiven elämä
Suomi 2001. Tuotantoyhtiö: Seppä Callahanin Filmimaailma Oy. Tuottaja, käsikirjoitus & ohjaus: Jari Halonen. Kuvaus: Olli Varja. Lavastus: Jyrki Huttunen. Puvut: Pia Viljanen, Herttariikka Röpetti. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Leikkaus: Akke Eklund. Pääosissa: Marko Tiusanen (Aleksis Kivi), Jari Salmi (Emil Nervander), Karoliina Kudjoi (Albina Palmqvist), Margit Lindeman (Amalia Rosencrantz),  Gustav Wiklund (J.V. Snellman), Esko Hukkanen (J.L. Runeberg), Inga-Liisa Laukka (Fredrika Runeberg), Veikko Sinisalo (Eerikki Stenvall), Juha Turkka (Juhani Stenvall), Janne Kinnunen (Albert Stenvall), Ari Vakkilainen (Emanuel Stenvall), Arja Pessa (Annastina Stenvall), Elli Halonen (Agnes Stenvall), Sue Lemström (Charlotta Lönnqvist), Veera Marila (Amanda), Hannu Huuska (Fredrik Cygnaeus), Dick Idman (Henrik Lax), Antti Reini (Kaarlo Bergbom), Sami Nieminen (Antti Törneroos), Jari Halonen (August Ahlqvist), Abdeslam Chellaf (Skog), Svante Korkiakoski (laamanni), Paavo Liski (tupakkakauppias Vasenius), Jouko Turkka (lääkäri), Sinikka Usvamaa (Charlotta Raa), Nina Wiklund (Charlotta Raan ääni), Esa Valkiala (Berndt Ahnger), Tanjalotta Räikkä (seuraneiti). Ensi-ilta:  18.1.2002 Helsinki (Bristol, Maxim), Joensuu (Aallotar), Jyväskylä (Fantasia), Kuopio (Maxim),  Lahti (Ilves), Oulu (Formia), Pori (Promenadi), Tampere (Plevna), Turku (Julia, Kinopalatsi). Televisioesitykset: 13.10.2003 YLE TV1 (Kotikatsomo), 10.10.2005 YLE TV1 (Kotikatsomo). K3 (Sallittu kaikille). 100 min.

Lähteet:

Elonet / Aleksis Kiven elämä. http://www.elonet.fi/title/ekm8kl/ (20.9.2011)

Film-o-holic / Jari Halonen ja Aleksis Kiven elämä: Aleksis Kivi ja poliittisen elokuvan ihanne. Haastattelijana Kimmo Ahonen. http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jari-halonen-aleksis-kiven-elama/

Lehtisalo, Anneli: "Kansallisen monumentin paluu? Aleksis Kivi suomalaisuuden lunastajana elokuvissa "Minä elän" (1946) ja Aleksis Kiven elämä (2001)" teoksessa Suomalaisuus valkokankaalla: kotimainen elokuva toisin katsoen (2007). Like, Helsinki.

MTV3.fi / Viihde: Aleksis Kiven elämä -elokuvan arvio / Tuuve Aro. http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/97168/aleksis-kiven-elama (15.5.2002)

Keba: Koko ajan go-go

1980-luvulla vaikuttanut helsinkiläisyhtye Keba yhdisteli selväpiirteisessä rockissaan pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä. Möyrivillä kitara- ja bassokuvioilla sekä napakalla rumputyöskentelyllä muodostui alkuvoimaisen kiihkeä soundi, jota tuon ajan suomirockissa ei ollut liiaksi asti. Yhtye palaa elävien kirjoihin, ainakin hetkeksi, kun he esiintyvät tulevana perjantaina Tavastialla ja myöhemmin Tampereen YO-talolla (17.9.) osana suomalaisen rockin Albumiklassikot-sarjaa. Kirjoitin ajankohtaisesta Koko ajan go-go -levystä artikkelin (lue artikkeli) Desibelin klassikot sarjaan.

Shine 2009: Realism

Helsinkiläisen Shine 2009:n viimevuotinen esikoisjulkaisu Associates -EP (2010) oli lyhyessä mitassaan täydellinen kokoelma hypnoottista Madchester-rytmiikkaa ja kevyen melankolista ysäribiittiä, joten odotukset debyyttialbumia kohtaan nousivat jo varhain pelottavan suuriksi. Keväällä julkaistu Realism (lue arvio) ei valitettavasti kanna aivan maaliin saakka, vaikka yhtyeen soundi kuulostaa ihailtavan kansainväliseltä. Koskettimista ja ohjelmoinnista vastaava Mikko Pykäri sekä kitaristi/laulajan roolin ottanut Sami Suova kierrättävät viehättävästi 1990-lukulaisia tanssirytmejä maustaen keitostaan viileillä basso- ja kitarakuvioilla sekä synteettisillä rumpukompeilla.

Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg

Kauan sitten oli olemassa aika, jolloin uusi elokuva tuntui selkäytimessä jo varhain ennen varsinaista ensi-iltaansa. Televisiosta nähdyt mainosvälähdykset, lehtienpalstoilta bongatut kuvat ja luetut haastattelut sekä ennen kaikkea sanomalehtien ensi-iltamainokset loivat odottavan ilmapiirin. Tuota odotusta ei rikkonut edes se tieto, että satuin asumaan Keski-Suomessa, tunnin ajomatkan päässä lähimmästä kaupungin elokuvateatterista. Onneksi synnyinseudullani oli kunnan oma elokuvateatteri, Joutsan Kino, jossa uutuuselokuvia näki aktiivisesti, vaikkakin usein huomattavalla viiveellä. Kinon pimeässä esityssalissa, joka oli ja on yhä monipuolisessa käytössä oleva nuorisoseurantalo, tuli nähtyä monet olennaisimmin vaikuttaneet lapsuuden elokuvakokemukset 1980-ja 90-lukujen taitteessa ja 90-luvun alkupuolella. Yksi parhaiten mieleenjäävimmistä kokemuksista on kiistatta ollut Steven Spielbergin massiivisesti rummutetun Jurassic Parkin (1993) tulo, josta innostuttuani aloin kirjoittamaan paitsi elokuva-arvioita myös mielikuvitukseni tuottamia  ”omia elokuvia”. Aiemmin alkanut Schwarzenegger-filmografian ulkoa opettelu sai uusia elokuvahulluuden muotoja. Steven Spielberg oli ensimmäinen elokuvaohjaaja, jonka nimen muistan painaneeni mieleen. Ensimmäinen elokuvantekijä, jonka luovan työpanoksen ymmärsin.

Spielbergin uran ammatillinen lähtölaukaus tapahtui lyhytelokuvan Amblin (1968) myötä, jonka jälkeen hän pääsi työskentelemään ABC-televisiöyhtiön leipiin. Tuloksena syntyi paitsi vierailuohjauksia tv-sarjoissa, myös Hitchcock-vaikutteinen trilleri Kauhun kilometrit (Duel, 1971), joka oli komea näyttö Spielbergin intensiivisestä tarinankuljetuskyvystä ja käyntikortti pitkän teatterielokuvan pariin. Ensimmäinen pitkä ohjaustyö Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974) lunasti odotukset ja seuraavat elokuvat Tappajahai (Jaws, 1975) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) veivät Spielbergin maailmankartalle, Hollywoodin ykkösohjaajien kerhoon.

Lapsuuteni elokuvamaisemaa ajatellen Spielbergin olennaisimmat elokuvat valmistuivat vuosina 1981-93, jolloin saivat ensi-iltansa poikamaisen seikkailuelokuvan perinteen Hollywoodiin palauttanut Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen ilmestyessään tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park.  Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta, Kolmannen asteen yhteyden Devil's Tower tuli vahvasti uniin saakka. Väheksyä ei sovi myöskään Spielbergin 1980-luvulla tuottamia elokuvia kuten Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984), Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), jotka yksi toisensa jälkeen olivat lapsena parhaiden elokuvien listalla. Edelleenkin ne ovat parasta mahdollista eskapismia.

Mutta ei kukaan ole täydellinen. Sitä mukaan, kun Hollywoodin kultasormen tilitietoihin alettiin laittaa nolla nollan perään, valta lisääntyi ja epäonnistumisiltakaan ei vältytty. Miehen fantastinen mielikuvitus ei enää tuottanutkaan yhtä vaikuttavia lopputuloksia ja tuotannot paisuivat hetkittäin hallitsemattomiksi.  Tai ehkä kyse oli myös siitä, että olin itse kasvanut pois kasvavan pojan maailmasta, johon oli esimerkiksi E.T.:ssä niin helppo samastua.

Spielbergin uran ensimmäinen takaisku oli möykkäävä sotilasfarssi 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979), josta ohjaaja olisi halunnut tehdä puhtaan musikaalin. Universalin ja Paramountin yhteistyössä valmistunut elokuva muuttui kepeistä lähtökohdistaan huolimatta megalomaaniseen ähkyyn tukehtuvaksi pannukakuksi. Lippuluukuilla elokuva menestyi kohtalaisesti, joskin Tappajahain ja Kolmannen asteen yhteyden jälkeen odotettua heikommin. Myöhemmin ohjaajan selkeäksi välityöksi jäi 80-luvun lopulla ilmestynyt vaatimaton ja vähälle huomiolle jäänyt Always – ikuisesti (Always, 1989), joka perustui Victor Flemingin sotadraamaan En lennä yksin (A Guy Named Joe, 1943). 

Jatko-osien tehtailussa Spielberg on onnistunut paremmin kuin kukaan rapakon tuolla puolen, mutta välttäviltä suorituksilta ei hänkään ole välttynyt. Jurassic Park -jatko Kadonnut maailma – Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park, 1997) oli vielä mukaansatempaava, mutta tuskin kukaan voi pitää tarpeetonta  Indiana Jones ja kristallikallon valtakuntaa (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, 2008) onnistuneena. Paitsi arvostelukykynsä menettänyt nostalgikko. Ehkeivät Hook – Kapteeni koukku (Hook, 1991), Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002) tai Maailmojen sotakaan (War of the Worlds, 2005) ole Spielbergin parhaita näyttöjä, mutta niiden viihdearvoa on turha väheksyä.

Ohjaajana Spielbergin ura onkin jakautunut pitkälti viihteen ja vakavampien draamatuotantojen välille. Toisen maailmansodan tai Yhdysvaltojen historian kuvaajana ylipäänsä, hän on joko onnistunut hienosti (Amistad, 1997, Pelastakaa sotamies Ryan / Saving Private Ryan, 1998) tai ollut varoittava esimerkki (1941 – Anteeksi missä on Hollywood?).  Tieteiselokuvan parissa osumatarkkuus on ollut häikäisevän hyvä. Toki Spielbergiä voisi syyttää siitä, että moneen otteeseen hänen uransa käänteet ovat suunnanneet yhä suurempiin taloudellisiin voittoihin, mutta silti taiteelliset lopputulokset ovat yllättävän harvoin kärsineet. Miksikään varsinaiseksi riskinottajaksihan miestä ei ole koskaan voinut kutsua, vaikkakin hyppäys samana vuonna valmistuneesta Jurassic Parkista Oscarein kuorrutettuun Schindlerin listaan (Schindler’s List, 1993) tuntuu edelleen uran kannalta komealta loikalta.

Seuraavaksi Spielbergiltä nähdään vuosia valmisteltu Tintti-filmatisointi The Adventures of Tintin: Secret of the Unicorn (ensi-ilta jouluna 2011), joka ei tosin ensimmäisten trailerin perusteella näytä kovin lupaavalta elokuvalta, vaan lähinnä tietokonepeliltä. Vaan ei tehdä tuomiota ennen lopputuloksen näkemistä.

Lisää aiheesta: Herra vastaava tuottaja

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sakarille, osa 2 - John Candy

Blackbird: Blackbird

Kotimainen Blackbird ilahduttaa esikoispitkäsoitollaan (lue arvio). Kyse on melodisesta, erittäin kauniisti tulkitusta ajattomasta popista. Yhtyeen kiireettömyys kuuluu laadukkaassa lopputuloksessa, jota kannattalee taitava ja lahjakas solisti Jenna-Miia Kaivosoja. Hänen persoonallinen äänensä taipuu intiimien, laulupainotteisten uusiofolk-balladien ääreen kuin myös sähköisesti räiskyvien pop-ilottelujen kannattelijaksi.

Flow 2011 - palvonnan eleitä

Vierailin viime viikonloppuna Flow festivaalilla kolmatta kertaa. Täytyy myöntää, että festivaalia on kiittäminen monesta asiasta: ennen kaikkea laaja ohjelmisto tarjoaa jokaiselle sopivia yhtyeitä/artisteja nähtäväksi. Uusien musiikkitrendien ja nousevien artistinimien esittelijänä Flow on Suomen festivaalikentässä täysin ylivertainen. Festivaalialue Suvilahdessa tuntuu olevan vuosi vuodelta mielikuvituksekkaammin esillepantu ja mahdollisuus nopeaan sukkelointiin lavalta toiselle onnistuu, joten viikonlopun aikana ennättää hyvin katsastaa runsaan joukon kiinnostavia akteja. Sen sijaan ristiriitaisiakin havaintoja on helppo tehdä: Flow on saanut viime vuosina jo sellaiset mittasuhteet, että se on selvästikin saanut nuorten aikuisten keskuudessa näyttäytymisfestivaalin maineen samaan malliin kuin Pori Jazz tai Savonlinnan oopperajuhlat varttuneemman väestön keskuudessa. Hinnat Flown anniskelualueilla ovat karanneet täysin käsistä, ruoka-annoksesta joutuu pulittamaan helposti vähintään kymmenen euroa ja juoma-annoksesta peritään toinen kymppi. Ja vielä lopuksi: Suomesta tuskin löytyy toista festaria (puhtaasti genrefestivaaleja kuten Lumous ja Tuska lukuun ottamatta), jossa festivaalikävijät olisivat niin yhdestä puusta veistettyjä. Tennareiden, ruutupaitojen ja mustasankaisten lasien määrä on edelleen päätä huimaavan suuri. Tänä vuonna havaitsin poikkeuksellisen paljon myös harmaita polven yläpuolelle ulottuvia shortseja, jotka ilmeisesti oikeaoppisesti tulee pitää kauluspaita housuihin sullottuna ja mahdollisesti rusettisolmiolla kuorrutettuna. Karmean näköistä, mutta ehkä sitten coolia über-Flow piireissä?

Mutta se imagohavainnnoista, sillä Flown pääasia on musiikissa, vaikka se ei kaikille festivaalivieraille niin selvää olekaan. Oma Flow-taipaleeni alkoi tänä vuonna yhdysvaltalaisen vaihtoehtonimi Warpaintin parissa.  Yhtyeen alakuloisesti vääntelevä indierock näyttäytyi hypnoottisena myös livenä kuultuna, erityisesti hieno Undertow näytti yhtyeen osuvan maaliinsa mallikelpoisesti. Vähän myöhemmin illalla Norjan ylpeys Röyksopp paukutti päälavalla omaa elektronista ilosanomaansa. Uusia levyjä yhä tehtaileva duo on jäänyt monille mieleen vain kymmenen vuoden takaisesta Eple-hitistä ja sitä moni oli selvästi tullut kuulemaankin. Nopeasti Röyksoppin räiskyvä tanssibiitti alkoikin puuduttaa, joten oli hyvä aika siirtyä pienempään telttaan, jossa Jori Hulkkonen tarjoili paljon viehättävämpää housea pienelle, mutta sitäkin innokkaammalle yleisölle.

Keskiyön jälkeen esiintyi eksentrinen Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka lo-fi-estetiikkaan pohjaavat soololevyt saivat viime vuonna jatkoa kehutulla Before Today -bändilevyllä. Yleisö oli tullut palvomaan ja ihmettelemään Kaliforniasta ponnistavaa outoa lintua, joka palkitsi suomalaisyleisön heti alkumetreillä Round and Round -indiehitillä, jossa nerokkaalla tavalla lyövät yhtä 1960-lukulainen soul ja 80-luvun synteettinen aikuispop. Kappale, joka on samaan aikaan niin mauton ja nerokas, että se kiilaa helposti viime vuosien mestarillisimpien pop-viisujen joukkoon.

Lauantaipäivän käynnisti helsinkäis-hämeenlinnalainen utupopryhmä Delay Trees, jolle päivän avaavan yhtyeen paikka ei ollut millään tavalla kovin suotuisa. Väkeä oli keikan alkaessa harmillisen vähän, eikä päivänpaisteesssa yhtyeen kaihoisaan poppiin meinannut päästä sisään. Onneksi loistelias Tarantula/Holding On silmät kiinni nautittuna muistutti siitä, että yhtye teki viime vuoden parhaimman kotimaisen albumin. Uutta musiikkiakin on juuri tullut c-kasettina ja digitaalisesti julkaistun ep:n myötä.
Lauantain kovaa suomikatsausta jatkoi uuden, odotetun levyn piakkoin julkaiseva Regina, joka on viime aikoina tehnyt yllättävän suuntamuutoksen syntikkapopista kohti hennosti kenkiintuijottelevaa kitarapoppia. Jossain määrin muinaisen Wilman mieleentuovia uusia biisejä yhtye yhdisteli muutamiin Puutarhatrilogialta (2009) ja Oi miten suuria voimia! (2007) -levyiltä poimittuihin kappaleisiin. Kokonaisuus kuulosti laadukkaalta, mutta kitaravoittoisissa kappaleissa jäin kaipaamaan elävän basistin soittoa. Nyt suurin osa bassoista kuultiin nauhalta, mikä ei loppuun asti toiminut.
Tällä välin päälavalla olikin jo aloittanut Magenta Skycode, jonka viime syksynä ilmestynyt upea Relief nosti yhtyeen indiepiireissä aivan uudelle suosion tasolle. Selvästi päälavalla olostaan nauttinut keulahahmo Jori Sjöroos esiintyi rennonoloisesti ja oli aktiivisesti vuorovaikutussuhteessa yleisön kanssa. Itse yllätyin siitä, että yhtyeen live-kokoonpanossa ei nähty basson varressa Kalle Taivaista, vaan tilalla oli jokapaikanhöylä Lauri Porra. Parhaimmillaan yhtye oli tummasävytteiseltä debyytiltä kuultujen Go Outside Again ja Hands Burn -biisien parissa, mikä sai vähän mietteliääksi suunnasta, johon yhtye (tai pitäisikö sanoa Sjöroos) on viime aikoina vahvasti siirtynyt. Suomiputken päätti 90-lukulaista tanssibiittiä indiekitaroihin sekoittanut Shine 2009, jonka viimevuotinen Associates-ep oli tarttuvuudessaan täydellinen julkaisu. Harmi, että kesän kynnyksellä ilmestynyt pitkäsoitto Realism ei aivan lunastanut niitä odotuksia, jotka ep nostatti. Madchesterin suuntaan kumartava Shine 2009 ei livenä tehnyt kummempaa vaikutusta, sillä yhtye jäi kummallisen etäiseksi tarttuvista tanssirytmeistä huolimatta.

Yhdysvaltalainen nu-gaze aallon kärkinimi The Pains at Being Pure at Heart jäi itselläni vähän muun ohjelmiston jalkoihin, mutta livenä äkkinäisesti todistettu Belong kuulosti varsin osuvalta Flown lauantai-iltapäivässä. Illalla dramatiikan tajullaan viehättänyt Janelle Monáe tuskin jätti ketään kylmäksi. Nokia Blue tentissä esiintynyt laulaja/performanssitaiteilija järjesti lähes sanoinkuvailemattoman shown. Taiderockia, soulia ja funkia yhdistelevä taiteilija ratsutti lavalle niin innostavan kavalkadin viihdettä ja hurmosta, että sen jälkeen nähdyllä australialaisella Empire of the Sunilla ei ollut mitään tehtävissä. Täysin sieluttomasti esiintyneestä yhtyeestä ei nimittäin tiennut onko se lintu vai kala. Yhtyeen mahtipontista livepreesensiä seuratessa mietti vain, että onko kyse synkästä konerockista vai homoeroottisesta euroviisuhölynpölystä. Lopputulos oli tyhjentävä: paljon melua tyhjästä.

Tämänvuotisen Flown kruunasi kohdallani tietysti brittiläisen syntikkapopin pioneeriyhtye The Human League, jonka viihdyttävää esitystä seurasi paikoin riemastuneena ja hetkittäin vähän huvittuneenakin. Uuden albumin ensisinglellä Nevet Let Me Go startannut keikka vaikutti ensin horjuvan muovisen campin suuntaan, mutta nopeasti sheffieldiläisyhtye löysi timanttisten synapop-helmien äärelle. Yhtyeen tunnetuimmalta Dare-albumilta (1981) settiin mahtui peräti neljä laulua, joista erityisesti Love Action (I Believe In Love) ja The Sound of the Crowd olivat suoranaista ilotulitusta 80-lukulaisen konepopin rakastajalle. Motown-vaikutteinen Mirror Man, (Keep Feeling) Fascinationin hulppea aikalaishömppä ja yhdessä Giorgio Moroderin kanssa tehty Together in Electric Dreams tarjosivat räikeimmillään kevyttä kasaripoppia. Onneksi varhainen Empire State Human ja encoreissa kuultu Being Boiled muistuttivat yhtyeen tummasävyisestä esihistoriasta kokeellisten äänikudelmien esiinmarssittajana. Kaikkiaan The Human Leaguen keikka tuskin tarjosi kenellekään sen syvällisempää sanomaa kuin aiemmin päälavalla kolistellut Empire of the Sun, mutta brittiläiset konkarit näyttivät ausseille kuinka kolmekymmentä vuotta sitten konepopissa kuljettiin vielä sisältö imagon edellä ja kokeellisuuskin oli sallittua. Samalla Philip Oakleyn johtama poppoo näytti, kuinka esiintymisestä voi vilpittömästi nauttia vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Lisäpisteet myös viittäkymppiä lähentelevän Susan Ann Sulleyn vetävästä performanssista. Hyvän keikan merkki on myös se, jos seuraavana päivänäkin ensitöikseen hamuaa yhtyeen levyjä esille kuten sheffieldiläisten tapauksessa kävi.

Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy

Lapsuuteni elokuvakoomikoiden aateliaita olivat Turhapuron, Pekan ja Pätkän, Chaplinin ja Lapatossun lisäksi ennen kaikkea amerikkalaiset 1980-luvulla kultakauttaan viettäneet koomikot kuten Steve Martin (s. 1945), Chevy Chase (s. 1943) ja Bill Murray (s. 1950) sekä kanadalaiset Dan Aykroyd (s. 1952) sekä John Candy (1950-1994), joista jälkimmäisen sympaattisen pulska olemus vetosi lapsen huumorintajuun reippaimmin. Torontossa Ontariossa syntynyt Candy oli uransa alkuvaiheissa suosittu televisiokoomikko hänen esiinnyttyä suositussa improvisaatioon perustuvassa sketsiohjelmassa Second City TV (1976-79) sekä lapsille suunnatussa hupailussa Coming Up Rosie (1976-77). Varsinainen elokuvanäyttelijän ura alkoi hiljalleen pieniä sivurooleja tehden.

Ensimmäiset kreditoidut roolit nähtiin kohtalaisen joutavissa elokuvissa kuten komediassa It Seemed Like A Good Idea at the Time (1975) sekä sketsikokoelmassa Tunnelvision (1976). Kauhun ja rikostrillerin puolelle kurkistaneiden The Clown Murdersin (1976) ja Vaarallista kaksoispeliä (The Silent Partner, 1978) jälkeen Candy keskittyi vahvasti koomisten aiheiden pariin.

Ensimmäinen Suomessa laajemmin nähty Candyn tähdittämä elokuva oli John Trentin ohjaama Jeparisirkus (Find the Lady, 1976), jonka jälkeen Steven Spielbergin megalomaaninen pannukakku 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979) oli miehen ensimmäinen suuren luokan elokuva. Hollywoodin kultasormen metelöivässä sotafarssissa Candy jäi vaatimattomaan taustarooliin, mutta John Landisin ilotuulisessa kulttielokuvassa Blues Brothers (1980) liikalihavuuteen taipuvainen kanadalainen näyttäytyi jo muistettavammin. Kaupallinen läpimurto tuli seuraavana vuonna Ivan Reitmanin anarkistisen armeijakomedian Natsat (Stripes, 1981) myötä, rinnalla koomikkoystävät Bill Murray ja Harold Ramis. Gerald Pottertonin fantasia-animaatioon Heavy Metal (1981) Candy lainasi ääntään muutamallekin roolihahmolle. Myöhempinä vuosinaan hän ääninäytteli muissakin animaatioissa, osuvimpana Disney-animaatio Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).

1980-luku oli Candyn kulta-aikaa paitsi luovassa mielessä, myös taloudellisesti. Harold Ramisin Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon’s Vacation, 1983) pöhkön sivuroolin jälkeen uralle mahtui useita onnistumisia. Kruununjalokivenä yksi amerikkalaisen modernin komediaelokuvan hauskimmista teoksista, John Hughesin ajaton Vauhdilla Chicagoon (Planes, Trains and Automobiles, 1987) , jota mm. Todd Philipsin tuore Laskettu aika (Due Date, 2010) ryöstöviljeli surutta. Vuonna 1987 valmistui myös Mel Brooksin tieteisparodia Avaruusboltsit/Spaceballs – mieletön, mieletön avaruus (Spaceballs, 1987), joka takasi osuvat naurut Star Wars-, Star Trek- ja Alien-elokuvien kustannuksella. Omat onnistuneet hetkensä olivat myös Frank Ozin Roger Corman-uudelleenfilmatisoinnilla, Pieni kauhukauppa (The Little Shop of Horrors, 1986), Ron Howardin romanttisella komedialla Splash (1984) sekä John Hughesin harmillisen sovinnaisella koko perheen hupailulla Hassu setä Buck (Uncle Buck, 1989).

Elokuvauran jo vakiinnuttua Candy jatkoi aktiivisesti myös television puolella, merkittävimpinä esiintymisinä Second City TV:n SCTV Network 90 -ohjelmasarja vuosina 1981-83, Saturday Night Live -johdannainen sketsisarja The New Show (1984) sekä koominen valedokumentti The Last Polka (1985), jonka käsikirjoituksesta hän vastasi. On sääli, että elokuvan puolella Candy ei ennättänyt saada tilaisuutta kirjoittaa komiikkaa.

1990-luvulle tultaessa miehen ura lähti äkkinäiseen laskuun, syynä tähän oli rajusti flopannut Kaistapäiden kaupunki (Nothing but Trouble, 1991), joka syöksi paitsi Candyn, myös Chevy Chasen sekä erityisesti elokuvan ohjanneen Dan Aykroydin uran karikolle. Mainettaan huomattavasti paremman kauhukomedian jälkeen Candy valikoi muutamia vakavampia rooleja, jotka toivotusti laajensivat tukevan koomikon kapeata roolihahmojen sarjaa. Päärooli Chris Columbuksen lämminhenkisessä, joskaan ei omaperäisessä, draamakomediassa Äitini on naiseni (Only the Lonely, 1991) ja sivurooli Oliver Stonen kunnianhimoisessa JFK - avoin tapaus (JFK, 1991) -elokuvassa toivat esiin vähemmän nähdyn puolen pidetystä koomikosta. Meheviä sivuroolejakin kuitenkin siunaantui, hauskana sivuhahmona esimerkiksi Yksin kotona (Home Alone, 1990) -hitin hilpeä Gus Polanski.

Huomattavasta ylipainosta koko aikuisikänsä kärsinyt John Candy menehtyi maaliskuussa 1994 sydänkohtaukseen kesken elokuvan kuvausten. Hieman ennen kuolemaansa 43-vuotias näyttelijä oli alkanut huolehtia terveydestään paremmin lopettamalla tupakanpolton ja alkamalla pudottaa painoaan. Viimeisiksi roolisuorituksiksi jäivät urheilukomedia Kelkkajengin (Cool Runnings, 1993) jälkeen postuumisti ilmestyneet Wagons East - eli kuinka Villi länsi hävitettiin (Wagons East!, 1994) ja Michael Mooren ohjaama poliittinen satiiri Pekonia kanadalaisittain (Canadian Bacon, 1995). Candyn koominen perintö on nähtävissä parhaiten loisteliaissa sivurooleissa, hupaisissa televisiosketseissä sekä Vauhdilla Chicagoon -elokuvan hersyvissä hetkissä.

Yacht: Shangri-La

Yhdysvaltalainen YACHT jatkaa meuhkaamistaan tanssittavan indiepopin ja levottomasti sinkoilevan elektroräiskeen parissa. Futuristista unelmayhteiskuntaa tarkasteleva Shangri-La (lue arvio) on uuden aallon vaikutteilla herkuttelevan duon viides pitkäsoitto. Yachtin esittämä hörhöpop on paikoin kovinkin viehättävää, mutta pahimmillaan keskinkertaista. Yhtyeen tehokeinosta, kevytmielisyydestä, tulee albumimitassa ärsyttävää.

Aina soi Sävelradio – Radiomusiikista musiikkiradioon

Pentti Kemppaista voi kutsua suomalaisen radiotoiminnan yleismuistiksi, sen verran ahkerasti mies on tutkinut ja kirjannut ylös radion vaiheita. Kemppaisen uutukainen kirja vie suomalaisen radiotoiminnan alkulähteille, Aina soi Sävelradio – radiomusiikista musiikkiradioon (lue artikkeli) käy läpi radion lähihistoriaa populaarimusiikin näkökulmasta. Harmi vain, että kiinnostava teos ei tunnu oikein löytävän paikkaansa. Se on muistelmakirjallisuudeksi liian tutkimuksellinen ja epäviihdyttävä, mutta toisaalta taas puhtaasti tutkimustulokseksi liian paljon henkilökohtaisten muistojen varassa.

Joy Division & New Order: Total from Joy Division to New Order

Joy Divisionin ja New Orderin tuotannon omistava Warner on keksinyt koota kahden yhtyeen parhaat palat yksiin kansiin. Peter Savillen leimallisella kannella varustetun Totalin (lue arvio) voi näkökulmasta riippuen tulkita joko tarpeettomana rahastuskokoelmana, jolla ikääntyneet popparisedät ja toimintansa rippeistä kiinnipitävä levy-yhtiö yrittävät kerätä viimeisetkin pennoset eläkepäivien varalle. Tai sitten kyse on vuoden ilahduttavimmasta kompilaatiosta, jolla tehdään kädenojennus erityisesti yhtyeestä kiinnostuneille nuorille kuulijoille, jotka ovat seisseet levykaupassa miettien ostaako Power, Corruption & Lies (1983) vai Technique (1989). Musiikillinen matka diskopunkin ääreltä (Transmission) Ibizan auringon alle (Fine Time) ei välttämättä tunnu tämän kokoelman perusteella kovin luontevalta, mutta sitä se on näille Manchesterin pop-ikoneille ollut.

Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger

Lapsuuteni elokuvamuistoja dominoivat paitsi 1980-luvun amerikkalaisen komedian peruskasvot (Steve Martin ja Chevy Chase etunenässä), Uuno Turhapuro, Maija Poppanen, anarkistiset lyhytanimaatiot (viva Tex Avery!), ehkäpä myös mekastavien väkivaltakomedioiden erottamaton kaksikko Terence Hill & Bud Spencer, mutta ennen kaikkea kaksi ylittämättömintä amerikkalaisen action-elokuvan tähteä, itävaltalaislähtöinen ex-kuvernaattori Arnold Schwarzenegger (s. 1947) ja New Yorkissa syntynyt, mutta Philadelphian köyhissä oloissa varttunut Sylvester Stallone (s. 1946). Tämä ensimmäinen lapsuuden sankarille -artikkeli käsittelee suhdettani maailman täydellisimmäksi kehittyneimpään mieheen (kuten Guinnessin ennätyskirja on kirjoittanut), raaka-Arskaan.

Schwarzeneggerin näyttelijänuran alkuvuodet olivat ennen kaikkea pienten sivuroolien aikaa hyvin erilaisissa elokuvatuotannoissa. Joukkoon mahtuu pyörähdys Robert Altmanin Pitkissä jäähyväisissä (The Long Goodbye, 1973), lännenelokuvan parodiaa (The Villain / Kaktus-Jack, 1979) ja ehkä komeimpana näyttelijänsuorituksena draamarooli Bob Rafelsonin Loputtomassa treenissä (Stay Hungry, 1976), josta Schwarzenegger palkittiin peräti Golden Globella! Eräänlainen orastavan narsismin huipentuma oli kehonrakennuksesta kertova dokudraama Pumping Iron (1977), jota on Suomessa levitetty hilpeällä nimellä Arnold on rautaa. Kaupallinen läpimurto tapahtui vuonna 1982 John Miliuksen Conan – barbaari (Conan the Barbarian) myötä, jolloin muskelimies sai vihdoin osuvan roolin eeppisen seikkailuelokuvan keskiöstä.

Schwarzeneggerin filmografiassa vuodet 1982-93 olivat sekä kaupallista että taiteellista kulta-aikaa, jos Arnoldin tapauksessa näinkin kohteliaasti voidaan sanoa. Tälle aikavälille sattuvat paitsi elokuvahistoriallisesti merkittävät toimintaelokuvan klassikot kuten modernin elokuvasivistyksen peruskivi James Cameronin tech-noir Terminator – Tuhoaja (The Terminator, 1984) ja sen kenties vielä onnistuneempi jatko-osa Terminator 2 – Tuomion päivä (Terminator 2 – Judgement Day, 1991), John McTiernanin tehokas Predator – Saalistaja (Predator, 1987) sekä hollantilaissyntyisen Paul Verhoevenin uskalias tieteisfiktio Total Recall – Unohda tai kuole (Total Recall, 1990). Genre-klassikon piirteet omaa toki myös Mark L. Lesterin kieli poskella laukkaava Commando (1985), joka alkupuolellaan leikittelee Arskan macho-imagolla ja toisaalta vie sen myös suoraviivaisuudessaan äärimmilleen. Toinen puhdasoppinen hajoita ja hallitse -väkivallan näytös on John Irvinin Raaka keikka (Raw Deal, 1986), joka kuvaavasti valmistui samana vuonna kuin Schwarzeneggerin kovimman kilpailijan, Sylvester Stallonen kovaotteinen Cobra (1986).

Allekirjoittaneen elämään Cameronin kaksi ensimmäistä Terminator-elokuvaa vaikuttivat mullistavasti. Serkkuni rippijuhlissa näkemäni vhs-tallenne päätyi meille kesälainaan ja vastikään 9-vuotta täyttäneestä pojasta tuli yhdessä yössä elokuvahullu, filmifriikki ja Arnold Schwarzeneggerista suurin idolini Wayne Gretzkyn ohella. Paria kuukautta myöhemmin koulujen alkaessa koristin huoneeni seinän T2-julisteella ja muistan ajaneeni isosiskoni Helkama Kaunokilla, tarakalle vetäytyen, kuvitellakseni olevani raaka-Arska Harley Davidsonin selässä! Tuota lähemmäksi en Harley Davidsonia olekaan sittemmin päässyt. Uskoakseni 80-luvun alkupuolella tai mikseipä jo 70-luvun lopulla syntyneille Arnoldista tuli jotakin samaa, mitä esimerkiksi John Wayne tai Steve McQueen olivat idoleina ja eräinä miehen malleina merkinneet aiemmille sukupolville.

Schwarzeneggerin uran strateginen, vai pitäisikö sanoa traaginen, käänne tapahtui 80-luvun lopulla, kun monissa tosikkomaisissa toimintarymistelyissä marinoitunut Mr. Universe päätti ryhtyä koomikoksi. Jo Walter Hillin Red Heat – Punainen vaara (Red Heat, 1988) sisälsi tarkoituksellisia koomisia aineksia, mutta varsinainen komedian kaupallinen läpilyönti oli Ivan Reitmanin yksinkertainen hupailu Identtiset kaksoset (Twins, 1988), jossa Schwarzenegger viihdytti rinnallaan Danny DeVito. Jatkoa seurasi pian, kun samainen Reitman ohjasi Lastentarhan kytän (The Kindergarten Cop, 1990), jossa Schwarzeneggerin palkkio oli noussut jo tähtitieteellisiin lukuihin. Laadullisesta epäonnistumisesta huolimatta elokuvasta tuli menestys lippuluukulla. Yritteliäs Last Action Hero (1993) lienee Schwarzeneggerin toimintakomedioista paremmasta päästä. John McTiernanin ohjaama oman aikansa megaelokuva ei menestynyt odotetulla tavalla ja se jäi Steven Spielbergin uraauurtavan Jurassic Parkin (1993) varjoon. Parodisin elkein käynnistyvä toimintakomedia voisi rohkeammalla otteella toteutettuna olla arvostettu kulttiklassikko.

Oma kiinnostukseni Schwarzeneggerin tähdittämiä elokuvia kohtaan jäi lopulta ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin muistettavammaksi. Innostukseni lähti laskuun James Cameronin överimegalomaanisen Tosi valheita (True Lies, 1994) -elokuvan jälkeen ja päättyi viimeistään 1990-luvun puolivälin jälkeen Juniorin (Junior, 1994) ja Eraser – Suojelijan (Eraser, 1996) myötä. Viimeinen niitti oli kammottavuudessaan piinaava Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996), joka heitti Schwarzeneggerin coolin miehen viitan viimeistään romukoppaan. Joel Schumacherin surullisenkuuluisan sekametelisoppaan Batman & Robiniin (1997) Arnoldimme jäyhä olemus sentään sopi hauskalla tavalla, ollen yksi elokuvan harvoja valopilkkuja.

Lippuluukkujen entinen valtias oli kuitenkin astunut harhapoluille ja tuloksena oli epäonnistuneita roolivalintoja elokuvissa, jotka kyllä pyrkivät 1980-lukulaisen toimintaelokuvan vanhoilliseen tyyliin, mutta jotka putosivat uuden aikakauden kynnyksellä ei-kenenkään maalle. Ajat olivat muuttuneet, peruuttamattomasti. Schwarzeneggerista oli tullut 80-luvun myyttinen reliikki, jonka oli sopiva aika siirtyä valtakuntansa herraksi, Kalifornian kuvernööriksi.

Kansallisen elokuvan Joutsa

eli Joutsan ilmentymät suomalaiset elokuvan kentällä

JOHDANTO
Suomalainen näytelmäelokuva on kuvauspaikoiltaan erittäin pääkaupunki- ja Etelä-Suomi-keskeistä, mihin luonnollisesti on vaikuttanut se, että maamme merkittävimmät elokuvatuotantoyhtiöt ovat aina sijainneet pääkaupunkiseudun tuntumassa. Valtaosa tekijöistä on myös asettautunut Etelä-Suomeen luonnollisesti koulutuksen tai työn kautta.

Kotimaisen elokuvan studioaikakauden päättyminen 1950- ja 60-lukujen taitteessa merkitsi kuitenkin sitä, että elokuvia alettiin yhä rohkeammin tehdä myös ulkona. Kuvaus-, äänitys- ja valaisukalustossa tapahtunut keventyminen ja kuvausnegatiivin herkistyminen helpottivat olosuhteiden pakottamaa siirtymistä ulos studioista. Kevyempi tekninen kalusto avasi mahdollisuuden myös uudenlaisen realismin ja ilmaisun mahdollisuuksiin.

Voitaisiinkin humoristisen leikkisästi nähdä, että siinä missä Suomi alkoi kiehtovasti esiintyä 1960-luvun puolivälistä alkaen yhdysvaltalaisten elokuvien Neuvostoliittona, alkoi Joutsa näyttäytyä satunnaisesti kotimaisten elokuvien tapahtumanäyttämönä. Ilahduttavaa on se, että niinkin nimekkäät ohjaajat kuten Mikko Niskanen, Matti Kassila ja Kaurismäen veljekset ovat löytäneet Joutsan seudulta sopivia kuvauspaikkoja kansakunnan muistiin juurtuneille elokuvilleen.

Olen rajannut tutkimukseni käsittämään vain elokuvateatterilevityksessä olleita elokuvia lähdeteknisistä syistä. Myös oma ehtymätön kiinnostukseni kotimaisen elokuvan historiaan ja nykyaikaan on pitänyt tutkimukseni pääasiassa vain elokuvan parissa. Ainoana poikkeuksena tästä mainitsenkin Yleisradion tuotantona valmistuneen, televisionäytelmän Juhani on kuumeessa (1985), joka tuntuu niittävän joutsalaisten keskuudessa jo orastavaa kulttimainetta.

Esittelen seuraavassa lyhyesti viisi teosta, Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966), Matti Kassilan Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin (1971), Mika Kaurismäen Arvottomat (1982), Kari Franckin ja Hannu Kahakorven televisionäytelmän Juhani on kuumeessa (1985) sekä Peter von Baghin dokumenttielokuvan 1939 (1993), joiden kuvamaailmaan Joutsa ja sen lähiseutu on olennaisesti vaikuttanut. 

-

Mikko Niskanen: KÄPY SELÄN ALLA (1966)

Alun perin työnimellä Nukutaan aamulla myöhään kulkenut Käpy selän alla kuvattiin heinäkuussa 1966 Joutsassa, Sysmässä ja Hirvensalmella. Joutsassa kuvauspaikkoina toimivat Sikosaari, jota elokuvan nuoret pitivät telttojensa leiripaikkana ja Rahikkalan tila Mieskonmäessä nähtiin elokuvassa Lauhasen tilana, jonka savusauna päätyi saunomiskohtauksien keskiöön. Sysmän VPK:n tanssilavalla kuvattiin kohtauksia, jossa joutsalaisen Esko Tuukkasen yhtyeen lisäksi esiintyi myös Remu Aaltosen ja Kirka Babitzinin johtama The Creatures –yhtye. Esko Tuukkasen yhtye esittää elokuvassa playbackinä Georg Malmsténin valssin Leila sekä Kullervon kääntämän kappaleen Kuolleet lehdet kokoonpanolla Tuukkanen (harmonikka), Kauko Grenman (rummut), Eero Kämppilä (kitara), Heimo Latva (basso) ja Jaakko Sievänen (laulu).

Rahikkalan tilan isäntä Kasper Manninen sai näytellä elokuvassa itseään, 66-vuotiasta joutsalaista maanviljelijää, jolta lomailevat nuoret käyvät hakemassa maitoa. Myöhemmin Niskanen kertoi saaneensa kokea, miten antoisaa oli työskennellä kameraan täysin tottumattoman ihmisen kanssa, joka antautui tehtäväänsä täysin vilpittömästi ja aidosti.

Äänekoskella syntyneenä ohjaajana Mikko Niskanen tunsi hyvin Keski-Suomen seudun ja päätyi Joutsaan luonnonkauniin ympäristön johdattamana. Syyskesästä 1964 Niskanen oli taiteilijaystäviensä kanssa kalaretkellä Puulavedellä, jossa lahtelainen tohtori Heikki Lehtovirta halusi näyttää hänelle erään niemen, josta avautui harvinaisen kaunis näköala kohti Puulaveden ulappaa. Ihmeellisen vehmas luonto ja koskematon erämaatunnelma vaikuttivat Niskaseen voimakkaasti.

Taitava ohjaaja loi esiintyjiinsä käsityksen, että juuri hänen osuutensa oli merkittävä koko elokuvalle, jolloin se säikytti harrastelijanäyttelijät yrittämään parastaan. Nämä konstit pätivät Niskasen elämäkerran mukaan myös joutsalaiseen Kasper Manniseen. Kun Käpy selän alla oli valmis ja Kasperia haastateltiin mainospätkää varten, Niskanen kysyi häneltä aikooko hän jatkaa näyttelijänä, isäntä vastasi:

”Kyllä se soppii. Kun tulette tänne vuan, niin kyllä minä näyttelen. Mutta muualle minä en lähe. - - Jos viettä minut Kangasniemen puolelle, mittään ei tule näyttelemisestä, mutta kyllä se tiällä omalla mantereella Jousassa käy”

Nuoruuden ja suomalaisen luonnon oodi, Käpy selän alla keräsi elokuvateattereihin noin 700 000 katsojaa, ollen katsotuin elokuva sitten Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955). Samalla se rikkoi perinteisen näytelmäelokuvamme kuvioita löytämällä aiheensa nykysuomalaisesta yhteiskunnasta ja sen eri ilmiöistä. Elokuvan myötä kotimainen elokuva sai vihdoin uuden katselijapolven kiinnostumaan itsestään – nuorison, sen ikäluokan joka oli varttunut television tehdessä läpimurtoaan.

Käpy selän alla
Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Kyösti Varesvuo. Tuotantopäällikkö: Arno Carlstedt. Ohjaus: Mikko Niskanen. Käsikirjoitus: Marja-Leena Mikkola, Robert Alftan. Kuvaus: Esko Nevalainen. Musiikki: Kaj Chydenius. Sovitus: Otto Donner. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Seppo Kurko. Pääosissa: Kristiina Halkola (Riitta, kauppatieteen opiskelija), Kirsti Wallasvaara (Leena, psykologian opiskelija), Pekka Autiovuori (Timppa, lääketieteen opiskelija), Eero Melasniemi (Santtu, opiskelija), Anneli Sauli (filmitähti), Jukka Sipilä (Lauhasen aikamiespoika Janne), Kasperi Manninen (Lauhasen Kasperi-isäntä), Alma Manninen (Lauhasen Alma-emäntä), Kari Franck (poika tanssilavalla), Mikko Niskanen (Leenaa tanssiin pyytävä mies), The Creatures = Remu Aaltonen, Kirka Babitzin, Aarto Henttonen, Olli Könönen, Risto Pikkarainen. Ensi-ilta: 21.10.1966 Kino Helsinki, Rea, Ritz / Helsinki. Televisioesitykset: 16.11.1970 MTV1, 4.5.1979 YLE TV1, 17.3.1984 MTV2, 1.10.1992 YLE TV2, 2.1.1996 MTV3, 5.5.2009 YLE Teema, 8.5.2009 YLE Teema. Kesto: 90 min. Kuvauspaikat Joutsassa: Rahikkalan tila ja sen savusauna, Mieskonmäki. Teltat ja leiripaikka Sikosaaressa.

-

Matti Kassila: AATAMIN PUVUSSA… JA VÄHÄN EEVANKIN (1971)

Agapetuksen humoristiseen romaaniin pohjautuva, Matti Kassilan ohjaama Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin kuvattiin muistettavasti Luhangassa kesä- ja heinäkuussa vuonna 1971, mutta myös Joutsa sai näkyvyyttä Eino Kaipaisen rantasaunalla kuvatuissa kohtauksissa. Valoisa ja kevytpoljentoinen elokuvaversio oli filmattu jo ennen Kassilan versiota peräti kolmesti, vuosina 1931-59.

Elokuvan tekoa suunnitellessaan ohjaaja Kassila ja kuvaaja Olavi Tuomi kiersivät kesäistä Suomea ja katsastivat kymmeniä kirkonkyliä, kunnes löysivät sattumalta supisuomalaisen miljöön, jossa riitti vehreyttä, vihreyttä ja vettä. Kassilan mukaan Luhangan seudun kesämaisemat olivat täsmälleen oikea ja runollisen inspiroiva elokuvan tekoa varten.

Ohjaaja Kassila muisteli vuonna 2012 allekirjoittaneelle lähetetyssä sähköpostiviestissä, että "Joutsassa kuvattiin ne alastonkohtaukset, jossa tytöt käyvät uimassa ja saunovat. Löysin sen paikan veden takaa, mistä ensimmäinen kuva kuvattiinkin, sitten siirryttiin paikan päälle. Mentiin siis sinne huvilalle ja sen isäntä näytti kyykkivän kasvimaalla. Puhuttelin häntä ja kun hän nousi ylös, hän osoittautui vanhaksi näyttelijäksi, niin teatterissa kuin filmissä: Eino Kaipainen. Hän oli eläkepäivikseen muuttanut maaseudun rauhaan, ostanut talon Joutsasta. Kuvauslupa heltisi tietysti ja meidät kahviteltiin, kuinkas muuten. Laituri, sauna ja likellä oleva pieni kasvihuone, jonka takana Heikki Kinnunen piileksii, liitettiin Luhangassa olevaan huvilaan, jossa muuten kuvattiin myös sisäkuvat." 

Seudun maisemat saivat paljon huomiota myös aikalaisarvioissa, mm. Leo Ståhlhammar totesi Suomenmaa-lehdessä: ”Olavi Tuomen ja Sakari Rimmisen kuvaus esittelee suorastaan hienostunein sävyin Luhangan kaunista kesämaisemaa”.

Elokuva keräsi teatterilevityksessä noin 150 000 katsojaa, mutta televisiossa Luhangan ja Joutsan seudulla kuvattua kesähupailua katsoi vuonna 1976 peräti 2 miljoonaa suomalaista. Ja jälkeenpäinkin katsojia on riittänyt…

Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin
Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Mauno Mäkelä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila & Osmo Lampinen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Musiikki: Nacke Johansson. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Matti Ylinen. Puvustus & lavastus: Aino Mantsas-Kassila.
Pääosissa: Heikki Kinnunen (Heikki Himanen, televisiomanu), Juha Hyppönen (Jussi Kirves, ”Jusa”, autokorjaamon työnjohtaja), Marja-Leena Kouki (Marja, Tuiren ystävätär), Tuire Salenius (Tuire Korpela, nimismiehen tytär), Kauko Helovirta (Ojanteen nimismies Korpela), Risto Mäkelä (vankikarkuri Yrjö Granberg), Pia Hattara (Selma, puhelinkeskuksen hoitaja), Tiina Rinne (Salme, postivirkailija), Pentti Irjala (Hiski, lumppuri), Tapio Hämäläinen (konstaapeli Niemelä), Eila Rinne (Kerttu Luodepohja), Raili Veivo (Niemelän vaimo), Ada Pääkkönen (emäntä), Salme Karppinen (Tyyne, karjakko), Veijo Pasanen (Kantomäen asemapäällikkö, Veijo Viirimäki). Ensi-ilta: 8.10.1971 Boston, Rex / Helsinki. Televisioesitykset: 24.1.1976 MTV2, 24.3.1979 MTV2, 26.11.1993 TV2, 20.8.1999 YLE TV2, 28.7.2004 YLE TV2, 20.12.2005 YLE TV2. 15.12.2009 YLE TV2. Kesto: 88 min. Kuvauspaikat Luhangassa: ulkokuvista mm. Judinsalon laituri (laivalaituri), maatalo Uiton kylässä (Luodepohjan talo), Päijänteen selkä (haveri ulapalla, Granbergin takaa-ajo), kalasaunan ranta Judinsalossa (pelastautumispaikka), Luhangan kirkonkylä (puhelinkeskuksen talo, kylänraitti, Korpelan talo, Niemelän talo, kanala), ranta urheilukentän tuntumassa (Heikki suistuu hevosen selästä), Vuoksensalmen lautta (lossi). Sisäkuvista kalasauna Judinsalossa (kalasauna), asuintalo kirkonkylässä (Korpelan talo), maalaistalo (emäntä tekee ilmoituksen karkurista), kanala (Granberg munavarkaissa), maalaistalo Uiton kylässä (Luodepohjan talo). Kuvauspaikat Joutsassa: ulkokuvista Eino Kaipaisen asuintalon rantasauna (Tuire ja Marja uimassa). Sisäkuvista Eino Kaipaisen asuintalon rantasauna (Tuire ja Markku saunassa).

-

Mika Kaurismäki: ARVOTTOMAT (1982)

Tehdessäni tätä pienimuotoista tutkimusta yksi suurimpia ilon aiheita oli havaita seuraavaan elokuvaan liittyvä yhteys Joutsan seutuun. Kyse on Mika Kaurismäen Arvottomista (1982), joka on paitsi yksi 1980-luvun parhaimpia kotimaisia elokuvia myös merkittävä surumielinen melodraama, nurinniskoin kääntynyt komedia menneestä Suomesta. Kaurismäen veljekset, joista pikkuveli Aki toimi elokuvan apulaisohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä, ymmärsivät Orimattilassa syntyneinä, että Suomi ei ole ainoastaan Helsinki, Turku tai Tampere. Ainakin Arvottomien nuoret hengittävät vielä mullankin tuoksua.

Arvottomat kuvattiin helmikuussa ja touko-heinäkuussa 1982, mutta vuotta ennen elokuvan kuvauksia Kaurismäen veljekset kiersivät Volgalla Suomea hakien inspiraatiota ja etsimässä kuvauspaikkoja elokuvaa varten. Matkalla Jyväskylään veljekset pysähtyivät Rutalahdessa ja ihastuivat kylän miljööseen välittömästi. Mika Kaurismäki kertoo:

 ”Elokuvan yksi perusidea oli tallentaa katoavaa suomalaista maisemaa. Piirsimme ruksin karttaan ja palasimme seuraavana kesänä kuvaamaan yhden baarikohtauksen. Kuvaukset olivat nopeat, muistaakseni emme ehtineet viipyä siellä puolta päivää pidempään. Baarissa oli kylmä olut ja hyvä pajatso, jolla yritimme paikata edellisen illan taloudellisia menetyksiä... Kaiken kaikkiaan sympaattinen suomalainen kylä.”

Arvottomat
Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy. Tuotantopäällikkö: Jaakko Talaskivi. Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: Aki & Mika Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen. Musiikki: Anssi Tikanmäki. Leikkaus: Antti Kari. Äänitys: Mikael Sievers. Lavastus: Aki Kaurismäki, Timo Eränkö & Heikki Ukkonen. Pääosissa: Matti Pellonpää (Manne), Pirkko Hämäläinen (Veera), Juuso Hirvikangas (Harri Salminen), Esko Nikkari (Hagström), Jorma Markkula (Mitja), Asmo Hurula (Väyry), Ari Piispa (Vasili), Aki Kaurismäki (Ville Alfa), Aino Seppo (Tiina), Veikko Aaltonen (Juippi), Elina Kivihalme (Anna-Kaarina, Juipin vaimo), Pentti Lahti (saksofonisti), Pentti Auer (pomo), Aarre Karén (biljardihai), Kauko Laurikainen (2. biljardihai), Pehr-Olof Sirén (taulunostaja), Tuija Vuolle (taulunostajan vaimo), Veijo Pasanen (Carlos). Ensi-ilta: 15.10.1982 Formia, Nordia 1, Ritz / Helsinki. Televisioesitykset: 29.7.1985 MTV1, 7.8.1991 MTV2, 4.10.1997 MTV3, 20.10.2001 YLE TV1, 14.6.2007 YLE TV1. Kesto: 88 min. Kuvauspaikat Joutsan seudulla: Elokuvassa näytetään ohimennen Viljasen pajaa ja Osuuspankin rakennusta. Sen jälkeen on baarin sisäkuva, jossa legendaarinen näyttelijä Matti Pellonpää pelaa pajatsoa. Rutalahtelaisista vakioasiakkaista elokuvapätkässä näkyy Pauli Ilmonen, joka ei pelästynyt filmiryhmää. Myöhemmin elokuvassa vilautellaan Päijänne-maisemaa Haukkarannan laiturilta.

-

Kari Franck & Hannu Kahakorpi: JUHANI ON KUUMEESSA (1985)

Vaikka kyse ei ole pitkästä näytelmäelokuvasta on syytä kuitenkin nostaa esille kesäjoutsalaisenakin viihtyneen Kari Franckin ja Hannu Kahakorven ohjaama Juhani on kuumeessa, joka on televisioteatterin vuonna 1985 tekemä kesähupailu loma-Suomesta ja juhannuksen ihanuudesta. Joutsalaisittain tv-näytelmä on kiinnostava siksi, että puolet sen materiaalista kuvattiin Joutsassa 19. kesäkuuta 1985, kun varsinaisena tapahtumapaikkana toimi Joutsan uimalaitos.

Yleismaailmallisesti persoonallisen ja poikkeavan itseironisesta komediasta taasen tekee se, että Joutsaan liittyviä kohtauksia kuvattiin suorana lähetyksenä valtakunnalliseen verkkoon esitysiltana. Tällaiseen tuotannolliseen ratkaisuun päästiin kuulemma vaihtoehtoisena vetona Yleisradion hitaalle organisaatiolle.

Merkittävää on myös se, että tv-näytelmän tekeminen Päijänteen itäpuolisessa sydän-Suomessa huomioitiin esimerkiksi Katso!-lehdessä kesäkuussa 1985 peräti 3 aukeaman artikkelilla. Kyseisen lehden kansikuva teksteineen kertoo tekijäjoukon viihtyneen Joutsassa erinomaisesti. Poikkeuksellisen kylmänä alkukesänä kuvatusta näytelmästä ovat myös paikalliset jälkeenpäin kertoneet, että teoksen hullunkuriset käänteet saattoivat hyvinkin syntyä kosteina iltoina Joutsan ravintoloissa. Henri Kapulaisen kirjoittama komedia toi kuitenkin Joutsan seudulle Matti Pellonpään, Paavo Piskosen, Harri Tirkkosen, Markku Blomqvistin ja Sulevi Peltolan kaltaisia tunnettuja näyttelijöitä. Heidän lisäkseen avustajajoukkoon päätyivät monet paikalliset asukkaat, palomiehiä unohtamatta.

Katso! –lehden artikkelissa ohjaaja Kahakorpi kertoi Joutsan kuvausosuuksista seuraavaa:
”Matti Pellonpää ja Paavo Piskonen ovat yhtä suosittuja kuin Dingo, nimikirjoitusten pyytäjiä riittää, taskukamerat räpsivät kuvia muistoksi”.

Juhani on kuumeessa
Ohjaus: Hannu Kahakorpi & Kari Franck. Käsikirjoitus: Henri Kapulainen. Pääosissa mm.: Matti Pellonpää, Paavo Piskonen, Harri Tirkkonen, Markku Blomqvist, Sulevi Peltola, Antti Litja, Anja Pohjola. Televisioesitykset: 19.6.1985 YLE TV1, 17.6.1995 YLE TV1 [Kotikatsomo]. Kesto: 65 min

-

Peter von Bagh: 1939 (1993)

Viimeinen teos, jonka tässä otan esille, on Peter von Baghin sodantuntoja kuvannut dokumenttielokuva 1939 (1993). Kesäkuussa 1992 ohjaaja Bagh kiersi Suomea keräten sodanaikaisia muistoja aikalaisilta. Joutsassa hän haastatteli elokuvaansa Kerttu Lampista ja Viljo Simoa, jotka kertovat dokumentissa mm. sodanaikaisesta työnteosta ja -tavoista ja panssarivaunuesteiden rakentamisesta. Kohtalokasta vuotta käsitellyt arvokas dokumentti oli lajissaan ensimmäinen.

1939
Tuotantoyhtiö: Nosferatu Oy. Tuotantopäälliköt: Marja Niskanen & Jaana Puhakka. Ohjaus, käsikirjoitus & tuotanto: Peter von Bagh. Kuvaus: Juha-Veli Äkräs. Leikkaus: Anne Lakanen. Äänitys: Erkki Salmela & Jari Innanen. Esiintyjät: Kaija Blom, Sirkka Haikonen, Veikko Hirvonen, Helvi Hämäläinen, Aaro Kolehmainen, Unto Korhonen, Martti Koski, Matti Kuusi, Kerttu Lampinen, Sylvi Lavi, Veikko Lavi, Seppo Mattila, Irja Oksanen, Onni Oksanen, Aili Palmén, Raoul Palmgren, Pentti Pekkala, Aarne Saarinen, Martti Siirala, Viljo Simo, Toini Sinervo, Tuovi Sundell, Osmo Taka, Vilho Tervasmäki, Kalevi Tuhkanen, Aarne Tuhkuri, Viljo Turpeinen. Ensi-ilta: 9.4.1993 Illusion / Helsinki. Televisioesitykset: 9.9.1993 YLE TV2, 6.6.2001 YLE TV2, 1.6.2005 YLE TV2 [Dokumenttiprojekti]. Kesto: 107 min

-

LYHYT YHTEENVETO

Lopuksi on sanottava, että on huomattavaa, että nimenomaan idyllinen kesämaisema on houkutellut tv- ja elokuvatuotantoja Joutsan seudulle. Lähes poikkeuksetta kuvauspaikan ulkoinen näyttävyys on saanut myös huomioita aikalaisarvioissa ja lehtiartikkeleissa. Merkittävää on myös se, että Joutsassa on kuvattu paitsi kevyttä kesäviihdettä myös Käpy selän alla ja Arvottomat -elokuvien kaltaisia teoksia, jotka ovat ratkaisevasti muuttaneet kotimaisen elokuvan kuvaa.

Kadonneita tai tuhoutuneita filmejä, joissa Joutsa on läsnä, voi vielä löytyä. Olisikin toivottavaa, että yksityisten henkilöiden filmiaarteita saatettaisiin arkistojen tietoisuuteen. Ei ole myöskään mahdoton ajatus, ettei Joutsan seudulta löytyisi kadonneiksi luultuja kotimaisia elokuvahelmiä 1900-luvun alusta. Jonkun meistä ullakolla pölyttyvä filmiruutukin voi olla erittäin arvokas kappale kansallisen elokuvaperinteemme tiedonkeruulle.

LÄHTEET
Suomen kansallisfilmografia, osat 7-11
Apu!-lehti (25-26/1971)
Katso!-lehti (28/1971 / 25/1985)

Matti Kassilan sähköpostiviesti (13.6.2012)
Sakari Toiviainen: Tuska ja hurmio – Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa
Elonet (www.elonet.fi)

Kuvaoikeudet:
FJ-Filmi Oy
Fennada-Filmi Oy
Villealfa FilmProductions Oy

Kiitokset:
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto
Suomen kansallisfilmografian toimituskunta
Liisa Liias

Toimittanut Otto Suuronen (2009 / televisioesityskertoja tarkistettu kesäkuussa 2011 / Matti Kassilan muistitieto lisätty 18.7.2023). Aineisto on koostettu alun perin vuoden 2008 Joutsan Joutopäivien audiovisuaalista esitystä varten. Saatavilla selailukappaleena myös Joutsan kunnankirjastosta.