Muistoissamme: Chris Marker ja Tony Scott

Viimeisen kuukauden aikana elokuvan saralta on poistunut kaksi pitkän linjan tekijää, ranskalainen dokumentaristi ja elokuvaesseisti Chris Marker (1921-2012) sekä englantilaislähtöinen Hollywood-ohjaaja Tony Scott (1944-2012).

Chris Marker loi merkittävän uran dokumenttielokuvan uudistajana, personallisen esseetyylin edustajana. Hän oli omalta osaltaan luomassa ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa. Toisen maailmansodan aikaan vastarintaliikkeessä toiminut Marker aloitti taiteellisen uransa kirjailijana. Dokumentaristina ura alkoi suomalaisittain merkittävällä tavalla, vuoden 1952 Helsingin kesäolympialaisista dokumentaarilla Olympia 52. Pian Marker löisi oman kokeellisen tyylinsä, johon hän yhdisti vaikutteita niin valokuvataiteesta kuin runoudesta. Yhdessä ranskalaisen kollegan, Alain Resnaisin, kanssa Marker ohjasi poliittisen essee-elokuvan Patsaatkin kuolevat (Les Statues meurent aussi, 1953), joka herätti pahennusta kolonialismikriittisellä otteellaan Cannesin elokuvajuhlilla.

1960- ja 70-luvut olivat Markerin luovan uran kohokohdat, jolloin syntyi niin science fiction -elokuvaan vaikuttanut lyhytelokuva Kiitorata (La Jetée, 1962), palkittu sosiaalispoliittinen haastatteludokumentti Ihana toukokuu (Le Joli mai, 1963) sekä eeppinen aikalaistutkielma Punaista ilmaa (Le Fond de l'air est rouge, 1977), johon Marker koosti oireilevia kuvia kolmannen maailmansodan kynnykseltä, 1960-70-lukujen maailmanpolitiikasta ja sodista.

1980-luvulla Markerin keskeisimmät elokuvat olivat hybridimäinen Vailla aurinkoa (Sans soleil, 1983), jossa Marker yhdisteli etnografista dokumenttia, fragmentteja ja eri aikakäsitysten rinnakkaisuutta sekä japanilaisen mestariohjaaja Akira Kurosawan elokuvallinen muotokuva Akira Kurosawa (A.K., 1985). Muitakin ohjaajahenkilökuvia syntyi, mm. suomalaiselle Epidem-tuotantoyhtiölle tehty dokumentti Viimeinen bolshevikki (Le Tombeau d'Alexandre,1993) keskiössä venäläinen Aleksand Medvekin sekä Andrei Tarkovskista kertova persoonallinen Tarkovski - päivä elämästä (Une journée d'Andrei Arsenevitch, 1999).

Salaperäisyys kuului Markerin omaan taiteilijakuvaan. Hän piti yksityiselämänsä tiukastu salassa, ei antanut haastatteluja eikä halunnut tulla kuvatuksi - potretin sijasta hän tarjosi käytettäväksi kuvaa kissasta.

1990-luvulla Marker siirtyi uusien mediateknologioiden pariin. Hän työsti uuden videoteknologian avulla rekonstruointeja historian todellisista tapahtumista Pariisin Pompidou-keskukseen. Modernin teknologian antamia mahdollisuuksia Marker tutki väsymättä kuolemaansa saakka.

 Chris Marker (1921-2012)

Tony Scott oli viihteen monitaituri ja kiihkeän Hollywood-estetiikan ammattilainen, joka eurooppalaisista juuristaan huolimatta onnistui lyömään itsensä läpi amerikkalaisen valtavirtaelokuvan parissa. Nuorena taidemaalarin urasta haaveillut Scott siirtyi elokuvan pariin ohjaajaveljensä Ridley Scottin kannustamana. Ohjattuaan 1960- ja 70-luvuilla lyhytelokuvia ja mainosfilmejä siirtyi Scott pitkän elokuvan puolelle ohjaajan läpimurtovuosikymmenellä,1980-luvulla.

Ensimmäinen laajaa huomiota saanut Verenjano (The Hunger, 1983) oli tyylitelty, visuaalisesti komea kauhudraama, jossa Scott popularisoi goottikuvastoa Bauhausin musiikilla ja David Bowien äkisti ikääntyvän vampyyrin hahmolla. Kaupallinen menestystarina alkoi kuitenkin Tom Cruisen megatähdeksi singonneella Top Gunilla (Top Gun - lentäjistä parhaat, 1986), josta on tullut ikoninen 80-luvun viihde-elokuva. 15 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti maailmanlaajuisesti häkellyttävät 353 miljoonaa dollaria. Ura jatkui ilottoman väkivaltaisella, mutta taloudellisesti tuottoisalla Beverly Hills kyttä II (Beverly Hills Cop 2, 1987) -elokuvalla. Kasariestetiikan ollessa valloillaan Scott ohjasi myös muutamia musiikkivideoita, jotka sopivat miehen lyhytjännitteiseen estetiikkaan hyvin.

1990-luvulla Tony Scott jatkoi yhteistyötään Tom Cruisen kanssa menestyselokuvalla Ukkosta radalla (Days of Thunder, 1990) ja loi uransa parhaimman elokuvan True Romance (1993) yhteistyössä Quentin Tarantinon kanssa. Tunnuksenomaista Scottin uralle oli myös pitkä yhteistyö näyttelijä Denzel Washingtonin kanssa. Peräti viisi yhteistä elokuvaa tehneen kaksikon muistettavimmat filmit ovat Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995), Koston liekki (Man on Fire, 2004) sekä Unstoppable - pysäyttämätön (Unstoppable, 2010). 2000-luvulla Scott siirtyi yhä enemmän television puolelle, jossa hän oli tuottamassa sarjoja kuten The Good Wife (2009-) ja Num3rot (Numb3rs, 2005-10).

Itsemurhan tehneen Scottin filmografiasta jää jälkipolville näkymä ammattimaisesta ja taloudellisesti menestyneestä, mutta persoonattomasta ja epätasaisesta ohjaajasta. Ehkä vaihtoehtotodellisuudessa Scott olisi ohjannut enemmänkin True Romancen (1993) kaltaista taiteellisesti korkeatasoista ja äärimmäisen viihdyttävää katuelokuvaa.

 Tony Scott (1944-2012)

Suomen Marsalkka - paljon melua tyhjästä vai ansiokas sankaritarina toisen kulttuurin silmin?

Seurasin torstaiaamuna (16.8.) monien suomalaisten tavoin tiedotustilaisuutta Yleisradion tulevasta Suomen Marsalkka -elokuvasta, joka kuvaa Carl Gustaf Emil Mannerheimin elämää ja tekoja lievästi sanottuna poikkeuksellisesta näkökulmasta.

Jostain syystä Mannerheimista on tullut 2000-luvun edetessä poikkeuksellisen kuuma peruna suomalaisen elokuvan kentällä. Kohu alkoi Renny Harlinin ja Markus Selinin suunnittelemasta Mannerheim-elokuvasta, jonka oli tarkoitus saada isänmaallinen ensi-iltansa itsenäisyyspäivänä 2007. Rahoitusvaikeuksien kautta tuotannosta tehtiin kansallisempi  ja kuvaukset oli tarkoitus aloittaa talvella 2009. Kuten tiedämme, nämäkin kuvaukset lopulta keskeytettiin ja myöhemmin Harlin jätti hankkeen. Selin on pysynyt Liberty Production -tuotantoyhtiön kanssa uppoavassa laivassa, vaikka epäonnista tuotantoa ei ole toistaiseksi herätetty eloon edes uuden ohjaajan (Dome Karukoski) voimin.

Talvella 2008 Katariina Lillqvistin lyhytelokuva Uralin perhonen (2008) aiheutti varsinaisen mediamylläkän. Kauniisti viimeistellyssä ja samalla tarkoituksellisen provokatiivisessa animaatiossa Mannerheim kuvattiin homoseksuaalina, joka skoolailee viikatemiehen kanssa teurastaessaan punaisia kansallissodan kurimuksessa. Ensimmäisessä televisioesityksessään lyhytelokuvalle täysin poikkeukselliset 400 000 katsojaa kerännyt animaatio tuomittiin konservatiivissa piireissä suuren suomalaisen sotamarsalkan häpäisemisenä. Naurettavimmillaan kohuun osallistui myös puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund, joka julkisesti paheksui elokuvantekijöitä puna-armeijan propagandisteina.

Suomalaisen elokuvan historia tuntee myös maltillisempia tulkintoja, joissa on pyritty pönkittämään perinteistä suurmiesstatusta. Matti Kassilan teatterinomainen Päämaja (1970) esitteli Joel Rinteen muodossa ensimmäisen valkokankaiden Mannerheimin pikkutarkasti. Åke Lindmanin patrioottisen vanhakantaisissa sotaelokuvissa Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007) marsalkka esitettiin jatkosodan jämeränä, mutta ikääntyneenä päällikkönä.

YLEn Suomen Marsalkka -elokuva on tehty halvalla ja ennen kaikkea nopeasti Keniassa kenialaisin näyttelijöin. Elokuvassa keskitytään Mannerheimin ihmissuhteiden kuvaamiseen vuosina 1905-18. Tuotantoryhmän mukaan elokuvasta oli tarkoitus tulla rakkaustarinan ohella sotaelokuva, mutta Keniaa ryöpytelleen sadekauden takia olosuhteet muuttuivat liian haasteellisiksi sotakohtausten kuvaamiseen. Epäilemättä kyse on ollut myös rahasta.

Kenialaisen työryhmän käsikirjoituksen pohjalta kuvattiin kevään ja kesän 2012 aikana elokuva, joka limittää afrikkalaista kerrontaperinnettä Marskin elämäntarinaan. Lisäksi YLE on tuottanut elokuvan tekemisestä seurannallisen dokumenttisarjan Operaatio Mannerheim, jota kuullun mukaan tuutataan eetterissä syys-lokavaihteessa (sekä TV1:llä että Teemalla) joka päivä.

20 000 euron budjetilla tehty raina aiheutti tällä viikolla varsinaisen mediakaaoksen, kun lehdistö urkki keskiviikkona (15.8.) tietoonsa, että elokuvan nimiosassa nähdään kenialainen näyttelijä Telley Savalas Otieno. Jo aiemmin kummastusta oli herättänyt se, ettei produktiosta oltu juuri kerrottu medialle. Torstain (16.8.) tiedotustilaisuudessa elokuvan tuottaja Erkko Lyytinen puolustautui kertomalla, että kyse on sankaritarinasta toisen kulttuurin silmin.

Hieno, luova ajatus, mutta itse valitettavasti näen monikulttuurisuuden sijaan kolonialismia. Kuulostaa siltä, että on päätetty tehdä suomalais-virolainen elokuva siellä, missä se on mahdollisimman halpaa alhaisen elintason takia.

Suomen Marsalkka on puhututtanut paitsi iltapäivälehdistössä (jotka ovat tuntuneet ottaneen naurettavuuteen saakka marttyyrin roolin) myös sanomalehtien palstoilla sekä Internetin lukuisilla keskustelufoorumeilla. Elokuvatoimittaja Kalle Kinnusen Kuvien takana -blogin keskustelussa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Antti Alanen kuvaa Mannerheim-projektia osuvasti mediataideteokseksi, jossa elokuva on vasta laukaisukärki ja varsinainen teos on kuusiosainen dokumenttisarja, johon me kaikki tuotamme aineistoa. Mikäli näin on, olemme olleet todistamassa varsin nokkelaa mediatemppua. Selvää on kuitenkin, että elokuvasta on tullut kesähorroksesta palaavan Suomen virallinen mediatapaus, josta voi olla ulalla ainoastaan, jos on asunut tynnyrissä viime päivät.

Itsessäni YLEn Mannerheim-produktio herättää paitsi hämmennystä, myös kunnioitusta. Näinä aikoina, jolloin Yleisradio on ollut erittäin kriittisesti tapetilla tulevan mediaveron (jonka kannattaja muuten olen) ja kanavauudistuksen takia, on julkisen palvelun viestintäyhtiöllä ollut rohkeutta härnätä näin konkreettisella tavalla vanhanliiton (ääri)konservatiiveja. Jos mediaveroa pidetään totalitarismina, lienee Marski-elokuva luonnollisesti pyhäinhäväistys valtaosassa maamme oikeistomielistä siipeä. Olen vahvasti sitä mieltä, että taiteeseen kuuluu mahdollisuus tulkintaan. Pelkkä kankeiden muotokuvien toistaminen ei tuota merkityksellistä elokuvaa.

Monet asiat produktiossa kuitenkin kiusaavat. Miksi elokuvan sisällöstä ei tiedotettu sovittelevasti jo aikaisemmin, jolloin kaikesta ikävästä kohusta olisi selvitty vähäisemmin vaurioin? Ja miksi vain 50-minuuttinen elokuva, joka on varsinainen väliinputoajakesto lyhytelokuvan ja pitkän elokuvan välillä? Entäpä onko laajassa elokuvateatteri- ja festivaalilevityksessä mitään järkeä elokuvan televisio- ja nettiesityksen jälkeen?

Ihmetyksen sijaan suoranaisen surkuhupaisuuden aiheutti kuitenkin tuottaja Erkko Lyytisen selittelevän ontuvat perustelut Aamu-TV:n lähetyksessä (16.8.), jossa hän mm. kertoi kuinka maailma on muuttunut Katariina Lillqvistin 15 vuoden takaisesta homo-Marski-animaatiosta. Anteeksi, 15 vuoden takaisesta? Todellisuudessa Lillqvistin Uralin perhosesta on kulunut vain olympiadin verran aikaa.

Elokuvaahan ei ole vielä kukaan nähnyt, sillä se on vielä jälkituotannossa. Syyskuun lopulla pitäisi kuitenkin olla valmista, sillä 28.9. Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla elokuva saa maailmanensi-iltansa. Rohkeasti samaan aikaan elokuva nähdään myös YLE Areenan ohjelmavirrassa ja jo lokakuun 6. päivä on luvassa televisioensi-ilta. Jotain elokuvan herättämästä kiinnostuksesta kertoo se, että verkkosivusto www.suomenmarsalkka.fi kaatui tiedotustilaisuuden aikana. Vielä viisi tuntia myöhemminkin sivut olivat yhä jumissa.

Saa nähdä jäävätkö mediassa kohutut mielenosoitukset syyskuussa vain puheiksi, kun Suomen Marsalkka pärähtää elokuvateatteriin.

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 3

Francis Ford Coppolan luovan kultakauden jälkeen 1980-luku osoittautui ongelmalliseksi, taloudellisen ahdingon piiskaamaksi aikakaudeksi. Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Coppola oli tuottamassa veteraaniohjaaja Akira Kurosawan historiallista spektaakkelia Kagemusha - varjokenraali (Kagemusha, 1980) yhdessä George Lucasin kanssa. Elokuva sai vauhdikkaan lähdön Cannesin elokuvafestivaaleilta ja päätyi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariksi.

Ilmestyskirja. Nytin haastavan tuotannon jälkeen Coppola oli vakaasti päättänyt siirtyä pienimuotoisempien töiden pariin. Toive minimalistisesta produktiosta hautautui kuitenkin pian, kun intiimin musikaalidraaman Suoraan sydämestä (One from the Heart, 1982) budjetti levisi hillitystä kahdesta miljoonasta dollarista pröystäilevään 25 miljoonaan dollariin. Rahaa kului mm. massiivisiin lavasteisiin, jotka Coppola rakennutti omalla studiolleen yhä suurisuuntaisemmaksi kasvanutta musikaaliaan varten. Lopputulos oli uran kannalta karmaiseva: kriitikoiden ristiriitaiset arviot olivat pientä verrattuna yleisökatoon, jonka elokuva kohtasi ilmestyessään  talvella 1982. Suoraan sydämestä onkin yhä yksi kaikkien aikojen eniten tappiota tuottaneista elokuvista. Katastrofaalisen tuloksen seurauksena Coppolan oma tuotantoyhtiö meni konkurssiin. Seuraavana vuonna hän luopui rakennuttamastaan studiosta pystyäkseen korjaamaan musikaalin tuottamaa taloudellista tappiota. Taloussotkujen keskellä Coppola auttoi saksalaisohjaaja Wim Wendersin pyrkimystä tehdä ohjaajauraa Yhdysvalloissa. Yhteistyöstä syntynyt rikoselokuva Hammett - tehtävä Chinatownissa (Hammett, 1982) on jäänyt vähälle huomiolle.

Paikatakseen taloudellisia tappioita Coppola pyrki jatkamaan ohjaustöitä mahdollisimman pian. Vuonna 1983 valmistuikin peräti kaksi uutta elokuvaa, joilla maestro pyrki löytämään teiniyleisön suosion. Ensin valmistui S.E. Hintonin suosittuun nuortenromaaniin pohjautunut Outsiders - kolmen jengi (The Outsiders), joka muistetaan vahvimmin nuoren polven (Brat Pack) tähtikaartin esiinmarssista. Rosoista nuorisoelokuvaa haukuttiin paikoin mitäänsanomattomaksi, mutta Coppolan henkilöohjaus sai laajalti kehuja.

Tyylikkäästi mustavalkoinen Taistelukala (Rumble Fish) syntyi Coppolan ja Hintonin yhteistyön tuloksena, he käsikirjoittivat elokuvaa yhdessä Outsidersin kuvausten vapaapäivinä. Väkevä nuorisodraama pyrki tekemään estetiikallaan kunniaa saksalaiselle ekspressionismille, mutta elokuvaa levittänyt Warner ei uskonut teoksen kaupalliseen menekkiin. Osin levitysyhtiön kielteisen asenteen takia Taistelukala floppasi totaalisesti, eivätkä kriitikotkaan suhtautuneet juuri myönteisemmin Coppolan luovuudelle. Kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen Taistelukala on kokenut pienoisen arvonnousun ja siitä on tullut ansaitusti yksi Coppolan vaikean vuosikymmenen parhaimmista elokuvista. 

Taloudellisen epäonnen aikaa jatkoi yhtä kaikki Cotton Club (1984). Las Vegasin uhkapelikeitaan pelureiden yksityisellä rahalla tuottama rikosepookki. 1930-luvulle sijoittuva gangsteridraama syntyi ongelmallisessa tilanteessa, sillä valtavaan budjettiin vedoten tuottaja Robert Evans piti tuotannon tiukasti itsellään. Coppola palkattiin ohjaajaksi kuvausten juuri alkaessa, eikä miesten välit olleet kuvausvaiheessa kohdallaan. Lopulta ohjaaja kielsi tuottajaa saapumasta kuvauksiin, jotta elokuva saataisiin valmiiksi.

Vuosien vakavan puurtamisen jälkeen Coppola päätti vaihtaa viihteelle päästäkseen eroon epäonnistuneista tuotannoista. Ensin syntyi tilaustyönä Michael Jacksonin tähdittämä lyhytelokuva Captain EO (1986), jonka Disneyland valmisti huvipuistonsa filmiattraktioksi. Puhdistaakseen vaikean ohjaajan mainettaan Coppola heittäytyi kepeän nostalgiakomedian tekijäksi elokuvalla Peggy Sue menee naimisiin / Peggy Sue meni naimisiin... vai menikö? (Peggy Sue Got Married, 1986). Laskelmallinen irtiotto vakavista aiheista kannatti, sillä lempeästä romanttisesta komediasta tuli menestys.

Taloudelliset vastoinkäymiset jatkuivat kuitenkin peräkkäisinä vuosina ilmestyneillä elokuvilla Kiviset puutarhat (Gardens of Stone, 1987) ja Tucker - mies ja unelma (Tucker: The Man and His Dream, 1988).  Vietnamin sodan traumoja käsitellyt kipeä draama Kiviset puutarhat jäi ilmestyessään Oliver Stonen Platoonin (Platoon - nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Varsin raskasmietteinen elokuva ei kiinnostanut kriitikoita, eikä katsojia. Syvempiäkin murheenaiheita Coppolan perheessä tosin oli, sillä perheen vanhin poika Gian-Carlo kuoli veneonnettomuudessa keväällä 1986.

Autotehtailija Preston Tuckerin elämä oli kiehtonut ohjaajaa jo vuosikymmeniä. 1970-luvulla Coppola oli kaavaillut pääosaan Marlon Brandoa ja tyylilajiksi musikaalin ja kokeellisen elokuvan sekoitusta. 80-luvun alun talousongelmien takia tuotanto oli kuitenkin hyllytetty. George Lucasin kannustamana Coppola otti tosipohjaisen tarinan uudelleen käsittelyyn ja lopputuloksena syntyi ohjaajan ongelmallisen ajanjakson kenties puhuttelevin elokuva. Ristiriitaisessa maineessa olevasta elokuvasta tuli kuin omakuva: ensin ilomielinen, sitten traaginen kertomus mahdottoman rajalla toimivasta ihmisestä. Zoetrope, Coppolan yhtiö, on kun Tuckerin unelma.

Vaikean vuosikymmenen päätti episodielokuva New York Stories (1989), jonka Coppola toteutti yhdessä Martin Scorsesen ja Woody Allenin kanssa. Epätasainen kaupunkiantologia ontuu valitettavasti juuri Coppolan tuhlailevan episodin, Life Without Zoe, kohdalla, jonka hän kirjoitti yhdessä tyttärensä Sofia Coppolan kanssa. Tappiolliseksi jäänyt kolmen lyhytelokuvan kokoelma sai Allenin ja Scorsesen tarinoista kiitosta, mutta Coppolan panos tyrmättiin. Erityisen vihamieliseksi äityi The Washing Postin kriitikko Hal Hinson, joka solvasi Coppolaa uransa pohjanoteerauksesta.

Kummisetä-elokuvilla maailmanmaineeseen noussut Coppola oli kieltäynyt sarjan kolmannen osan tekemistä 1970-luvun puolivälistä saakka. Paramount Picturesia elokuvasarjan laajentaminen trilogiaksi kiehtoi kuitenkin halki vuosien, olivathan elokuvat olleet varsinaisia rahasampoja. Erinäisten sekavien vaiheiden jälkeen Paramount teki Coppolalle tarjouksen, josta useiden tappiollisten elokuvien piiskaama ohjaaja ei voinut kieltäytyä.  Uuden seesteisen voiman tunnossa hän otti ohjaustyön vastaan päästäkseen taloudellisesta ahdingostaan. Käsikirjoittajakaksikko Coppola-Mario Puzo pääsi jälleen tuttujen hahmojen äärelle ja haasteellinen Kummisetä III (The Godfather Part III, 1990) alkoi muodostua. Elokuvan keskeisenä hahmona nähdään Al Pacinon vielä kertaalleen esittämä, ikääntynyt Michael Corleone, joka tuskailee kipeän menneisyytensä äärellä. Samalla elokuva on kiehtova matka korruption keskelle, Vatikaanin mahdin takana piilevään alamaailmaan. Puzon ja Coppolan käsikirjoitus sekä jälkimmäisen jouheva ohjaus kantavat hyvin elokuvan pitkän keston.Ongelmallisinta Kummisedän kolmososassa on ajoittain liian moderni ilme sekä ennen kaikkea isin tyttären, Sofia Coppolan epäonnistunut roolisuoritus Michaelin Mary-tyttärenä. Sittemmin oivaltavana ohjaajana itsensä löytänyt Coppola ei saa viekoittelevaan henkilöhahmoonsa uskottavuutta. Parhaimmillaan Coppolan mafiasaagan päätösosa on elokuvan komeasti rakennetussa loppuhuipennuksessa, joka nostetaan oopperamaisen elementin kautta huikeaksi hitchcockiaaniseksi jännitysnäytelmäksi.

Kummisedän menestyksen jälkeen Coppolalla oli taas Hollywoodin tuki takanaan. Mies tarttui, ehkä yllättäen, Bram Stokerin usein filmattuun Draculaan (1897) ja pyrki tekemään uskollisimman mahdollisen kunnianosoituksen Stokerin kauhuromanttisesta klassikkoromaanista. Varhaisempiin Dracula-filmatisointeihin verraten Coppolan Dracula (Bram Stokerin Dracula / Bram Stoker's Dracula, 1992) näyttäytyykin poikkeuksellisen tyhjentävänä, definitiivisyyteen pyrkivänä kirjan kuvituksena. Joiltakin osin Coppola kuitenkin muokkasi vanhaa tarinaa vapaasti. Kokenut ohjaaja pyrki tuomaan klassiseen goottikertomukseen enemmän rakkaustarinan aineksia, seksuaalisesta intohimosta tinkimättä. Hän onnistuu tyylitellyillä leikkauksilla siirtymään kohtauksista ja kertojaäänestä toiseen. 

Draculan laajassa näyttelijägalleriassa on sekä onnistumisia että harmillisia hutilyöntejäkin. Gary Oldman veistelee karismallaan voimakkaan tuntuinen kreivin ja Anthony Hopkins on oivaltava räiskyvämpänä Van Helsinginä. Sen sijaan jäykkyyden perikuvaksi muodostuu Keanu Reavesin keskeinen rooli Jonathan Harkerina. Kolme Oscaria (pukusuunnittelu, maskeeraus, äänileikkaus) voittaneesta elokuvasta tuli Coppolan uran taloudellisesti menestynein elokuva sitten Kummisedän (1972) ja myöhemmän uran ehjin saavutus.

Visuaalisesti näyttävän Draculan jälkeen Coppola eksyi ponnettoman välityön pariin. Koko uran epäonnistunein elokuva saattaa hyvinkin olla uuvuttava Jack (1996), koko perheen draamakomedia, jossa keskinkertainen sovinnaisuus kohtaa siirappisuuden.Vakavalla pohjavireellä varustettu elokuva ei löydä paikkaansa komedian ja tragedian välillä Robin Williamsin sinällään sympaattisesta roolisuorituksesta huolimatta.

Kiistanalaisen mestariohjaajan viimeinen ohjaus elokuvan vuosisadalla oli John Grishamin romaaniin pohjautuva lakitupadraama Sateentekijä (The Rain People, 1997). Vanhanaikainen ensemble-elokuva kärsii liiallisesti kestosta, mutta onnistuu olemaan uskollinen filmatisointi Grishamin alkuperäisteoksesta. Yllättäen se ei kuitenkaan löytänyt katsojia kirjailijan aiempien filmatisointien tavoin. Vuosituhannen vaihteessa Coppola näytti jättäneen ohjaajan roolin lopullisesti. Viinintuotannon ohella Francis edisti mm. tyttärensä ohjaajauraa tuottamalla Sofian esikoispitkän, The Virgin Suicides -elokuvan (1999). 

Coppolan tuoreimmat ohjaukset 2000-luvulta eivät ole löytäneet suomalaisille valkokankaille. Oudoksuttavan vähälle huomiolle jääneet elokuvat ovat olleet näkyvyydeltään matalan profiilin yhteistuotantoja kuten draamaelokuvat Youth Without Youth (2007) ja Tetro (2009). Pitkän uran luoneen veteraanin viimeisin ohjaus on vain festivaali- ja DVD-levityksessä ollut kauhutrilleri Twixt (2011). Nykyään 73-vuotias ohjaajalegenda vieraili Suomessa Sodankylän elokuvajuhlilla muistettavasti kesällä 2002.

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 2

Mario Puzon kirjoittamasta mafiaeepoksesta, Kummisetä (The Godfather, 1969 / suomennettuna 1971), tuli best seller hetkessä, mikä nostatti kirjan filmausaikeista kuuman puheenaiheen Hollywoodissa. Filmatisointioikeudet osti lopulta tuottajamoguli Robert Evansin johdolla Paramount Pictures, vaikkei yhtiöllä ollut tarkkaa suunnitelmaa mitä se oikeuksilla tekisi. Studiojätti ei nimittäin kummoisesti uskonut elokuvan menestymismahdollisuuksiin. Epävarmaksi koettua tuotantoa ei kiirehditty, koska laajan ajallisen kaaren lavastaminen vaati rahaa. Jo ohjaajan valinta ja casting-prosessi oli ristiriitojen täyttämää aikaa. Francis Ford Coppola ei ollut lähellekään Paramountin ensisijainen valinta elokuvan ohjaajaksi. Sergio Leonen, Arthur Pennin ja Peter Bogdanovichin kieltäydyttyä tuottaja Evans kääntyi amerikanitalialaisen Coppolan puoleen. Coppola koettiin luontavaksi puskurihahmoksi: hän tunsi amerikanitalialaisen perheen perinteet, ruokakulttuurin, elekielen, koko etnisen emigranttikulttuurin salatieteen. Tosin Coppolakin suhtautui Evansin tarjoukseen alkujaan epäilevästi, sillä hän ei halunnut tehdä alamaailman rikollisuutta glorifioivaa tai amerikanitalialaisiin epäilevästi suhtautuvaa elokuvaa. Lopulta 32-vuotias kuitenkin Coppola kiinnitettiin elokuvan ohjaajaksi. Ongelmia Paramountin kanssa kuitenkin riitti, sillä yhtiön päälliköt nipottivat Coppolan kuvausratkaisuista ja  kritisoivat erityisesti näyttelijävalintoja. Lopulta tuotantoyhtiö jopa kiinnitti varaohjaajan olemattomaan virkaan odottamaan Coppolan epäonnistumista. Poikkeuksellisen skeptinen alkutaival huomioiden onkin suorastaan ihme, että Puzon mafiafilmatisoinnista tuli valtaisa taiteellinen ja kaupallinen menestys, kriitikoiden ja yleisön suosikkina eräänlainen 1970-luvun Tuulen viemää.

Kummisedän ehdoton keskipiste on Marlon Brandon tulkitsema Don Vito Corleone, kummisetä. Vito Corleone on perheen arvostettu, manipulatiivinen päämies, jota näyteltyään Brando voitti uransa toisen miespääosa Oscarin. Coppolan ihailtavan hallittu mestariteos seuraa uskollisen hillitysti Puzon menestysromaania. Kerronta on paikoin viipyilevää, mutta julman väkivallan kuvauksena elokuva yllättää vielä nykyäänkin Yksi elokuvan ansioista onkin siinä kuinka Coppola uudisti periamerikkalaista gangsterielokuvan lajityyppiä.

Viiltävän tehokkaasti leikatun, upean näyttelijätyön sekä tarkan epookin keinoin lavastetun ja puvustetun elokuvan ylle luo oman tunnuspiirteensä myös Nino Rotan tunnelmallinen musiikki. Traaginen alamaailman kuvaus voitti parhaan elokuvan Oscarin, tuotti seitsemän miljoonan dollarin budjetilla maailmanlaajuisesti noin 270 miljoonaa ja oli osoittamassa tietä lukuisille seuraajille, joista väkevimpinä 1980- ja 90-luvuilla nousivat Brian De Palman Scarface - arpinaama (Scarface, 1983), Leonen Suuri gangsterisota (Once Upon A Time in America, 1984) ja Martin Scorsesen Mafiaveljet (GoodFellas, 1990).

Kummisedän valmistuttua Coppola auttoi ystäväänsä George Lucasia toimiessaan osatuottajana miehen nostalgisessa kasvukomediassa Svengijengi '62 (American Graffiti, 1973). Lucasin nuorekkaasta high school -elokuvasta tuli yllättäen suuri valtavirtamenestys, josta tuottajana toiminut Coppolakin sai osansa. Menestyselokuvien tuotoilla Coppola pystyi rahoittamaan pienimuotoisen kamarijännärin Keskustelu (The Conversation, 1974), johon hän sai vihreää valoa myös Paramountilta. Eksistentialistisen vieraantuneisuuden kuvauksena Keskustelu on taidokas ja otteessaan pitävä paranoian tulkinta. Sitä on pidetty myös riipaisevana vertauskuvana Vietnamin sodan aiheuttamasta häpeästä.  Raskasmietteinen elokuva on Coppolalle itselleen uran tärkeimpiä työvoittoja.

Mario Puzon alkuperäinen Kummisetä-kirja sisälsi kertomuksen Vito Corleonen lapsuudesta ja nuoruudesta, jota ei ensimmäisessä elokuvassa hyödynnetty. Osin tätä tarinaa hyödyntääkseen Coppola ja Puzo palasivat Corleonen perheen äärelle Kummisetä II (The Godfather, Part II, 1974) -elokuvassa. Lopulta trilogiaksi laajentunut mafiaeepos avautuu toisessa osassaan ratkaisevasti menneisyyteen. Samalla se on edeltäjäänsä sosiologisempi ja kriittisempi hahmottaessaan kuuden vuosikymmenen ajallisen ja maantieteellisen (Manhattan, Italia, Miami, Kuuba) kaaren. Mittasuhteiltaan järkälemäinen rikosdraama seuraa Michael Corleonen (loistelias Al Pacino) perheen bisneksistä piittaamaton nousua vallankahvaan. Michaelin ristiriitaisesti virittäytyneestä hahmosta jää lopulta vain tyhjä, vihamielinen kuori. Upea, ajaton ja historiallisesti ensimmäisenä jatko-osana parhaan elokuvana Oscarilla palkittu Kummisetä II laajenee historialliseksi ja yhteiskunnalliseksi visioksi tuhoten lopulta rikoksen sädekehän.

Kummisetien menestyksen jälkeen Coppola palasi kirjoittamaan Vietnamin sotaan sijoittuvaa tarinaa, joka oli ollut valmisteilla jo 60-luvun lopulta. Yhdessä John Miliuksen kanssa kirjoitettua käsikirjoitusta oli tarjottu 1970-luvun alussa mm. George Lucasin tehtäväksi, tuloksetta. Lopulta Coppola oli koki oikean ajankohdan koittaneen, kun Etelä-Vietnam oli lopullisesti hävinnyt taistelun Pohjois-Vietnamille huhtikuussa 1975. Kummisetien valtavilla tuotoilla Coppola pystyi ottamaan eeppisestä sotaelokuvaprojektista niin taiteellisen kuin taloudellisenkin vastuun.

Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse. Now, 1979) kuvaa Vietnamin sotaa enemmän mielentilana. Traumaattiseksi kokemuksi muodostoivat myös elokuvan äärimmäisen raskaat 238 kuvauspäivää, joita Coppola on kuvannut surrealistisina mielipuolisuuden päivinä. Megalomaanisen budjetin turvin suhteellisuudentaju petti toden ja tarun rajamailla. Filippiinien viidakoissa kuvatun elokuvan aikana koettiin niin sydänkohtauksia, suurimman osan lavasteista tuhonneita hirmumyrskyjä, huumeongelmia, jatkuvista riidoista puhumattakaan. Käsikirjoitus muuttui kuvausten edetessä, kun Coppola lisäsi tekstiin yhä enemmän Joseph Conradin Pimeyden sydäntä (Heart of Darkness, 1902), joka oli toiminut alkuperäistarinan lähteenä. Coppola on myöhemmin selittänyt, että hänen luova päätöksensä oli asettautua olosuhteisiin, jotka heijastelivat elokuvan aiheita: vihamielisyyttä, kulttuurishokkia ja eristäytyneisyyttä. Taloudellisesti Coppola poltti Kummisedillä tekemäänsä omaisuutta samaan tahtiin kuin elokuvan näyttelijät marijuanaa.

Ilmestyskirja. Nyt on painajaismainen näytelmä epäihmisyydestä, jossa valistunut teknologiakaan ei estä ihmisten taantumista eläimen tasolle. Se on melodramaattinen, Vietnamin sotaa psykedeelisenä rock-oopperana kuvaava teos, jossa helikopterien jytinä ja napalmpilvet rakentavat kuolemanoopperaa. Coppola ei niinkään kuvaa yhtä tiettyä sotaa kuin amerikkalaisen sotakoneiston ja showmentaliteetin pökerryttävää yhdistelmää. On arveltu, että surrealistisessa spektaakkelissa on kyse vieläkin enemmän sotaisan kolonialismin hahmottamisesta.

Coppola riskeerasi irvokkaaseen sotakuvaukseensa koko omaisuutensa, mutta pääsi 30 miljoonan dollarin sotaspektaakkelista kaikkien yllätykseksi omilleen. Miehen uran suurimmat elokuvat, jotka valmistuivat 1970-luvulla, rakentuvat ilmeisen lahjakkuuden lisäksi valtavalle työmäärälle ja ahdistukselle. 40 vuotta täyttäessään Coppola oli ollut jo vuosikymmenen nuori luova nero ja miljönääri sekä nuorempiensa mesenaatti.

Jatkoa seuraa...

Sight & Sound: 50 parasta elokuvaa

Englantilainen elokuvalehti Sight & Sound tunnetaan erityisesti lehden järjestämistä "maailman paras elokuva" -äänestyksistä, joiden tulokset kerätään vuosikymmenen välein. British Film Instituten jo vuodesta 1932 ilmestyneessä lehdessä julkistettiin tällä viikolla vuoden 2012 äänestyksen tulokset. Suurimmasta yllätyksestä ja mediahuomiosta vastasi luonnollisesti se, että Orson Wellesin monumentaalinen Citizen Kane (1941) putosi tällä kertaa kakkoseksi, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1962. Paalupaikalle kiilasi viime vuosikymmeninä yhä arvostetummaksi kohonnut Alfred Hitchcockin psykologinen jännitysdraama Vertigo - punainen kyynel (Vertigo, 1958).

Maailman paras elokuva: Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel.

Kymmenen kärki maailman merkittävimmistä elokuvista näyttää nykyään sitten tältä:
1. Alfred Hitchcock: Vertigo / Vertigo - punainen kyynel (1958)
2. Orson Welles: Citizen Kane* (1941)
3. Yasujiro Ozu: Tokyo monogatari / Tokyo Story / Ensimmäinen matka (1953)
4. Jean Renoir: La Régle du jeu / Pelin säännöt (1939)
5. F.W. Murnau: Sunrise / Auringonnousu (1927)
6. Stanley Kubrick: 2001: A Space Odyssey / 2001: Avaruusseikkailu (1968)
7. John Ford: The Searchers / Etsijät (1956)
8. Dziga Vertov: Tshelovek s kinoapparatom / Mies ja elokuvakamera (1929)
9. Carl Theodor Dreyer: La Passion de Jeanne d'Arc / Jeanne d'Arcin kärsimys (1928)
10. Federico Fellini: 8½ / Fellinin 8½ (1963)
* elokuvaa on levitetty Suomessa myös nimillä Kansalainen Kane, Himo, Citizen Kane - sensaatioiden mies. Alkuperäisnimi on kuitenkin vakiintunut suomenkieliseksi nimeksi.

Listaus parhaimmista elokuvista ulottuu TOP 50:ksi, jonka voi katsastaa esimerkiksi Sight & Sound -lehden nettisivuilta. Viidenkymmenen parhaan elokuvan joukkoon mahtuu viimeisen neljännesvuosisadan (1987-) ajalta vain kolme fiktioelokuvaa: hongkongilaisen Wong Kar-Wain In the Mood for Love/Rakkaus käy taloksi (Fa yeung nin wa, 2000), David Lynchin mystinen jännityselokuva Mulholland Drive (2001), unkarilaisen Béla Tarrin tinkimätön Sátántangó (1994) sekä kaksi haastavaa dokumenttia: Abbas Kiarostamin Close Up (Namay-e nazdik, 1990) ja Jean-Luc Godardin Histoire(s) du cinéma (1998). Naisohjaajia listalta löytyy ainoastaan yksi, Chantal Akerman, elokuvallaan Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975).

Itse yllätyin siitä, että David Lynchin filmografiasta nimenomaan Mulholland Drive on tällä hetkellä noinkin arvostettu. Elokuva on toki arvoituksellisuudessaan hieno ja mieleenpainuva, mutta luulisi esimerkiksi Blue Velvetin (Blue Velvet - Ja sinisempi oli yö, 1986) olevan elokuvahistoriallisesti merkittävämpi ja ennen kaikkea tyylillisesti uraauurtavampi.

Koska Sight & Soundin TOP 50 edustaa nyt seuraavan vuosikymmenen "elokuvista parhaiden kaanonia" päätin muodostaa oman TOP 10 -listan noiden viidenkymmenen parhaimman listalta:

Tässä ne tulevat kronologisessa järjestyksessä:
Charles Chaplin: City Lights / Kaupungin valot (1930)
Vittorio De Sica: Ladri di biciclette / Polkupyörävaras (1948)
Akira Kurosawa: Rashômon / Rashomon - paholaisen temppeli / Rashomon - paholaisen portti (1950)
Alfred Hitchcock: Vertigo / Vertigo - punainen kyynel (1958)
Billy Wilder: Some Like It Hot / Piukat paikat (1959)
François Truffaut: Les Quatre cents coups / 400 kepposta (1959)
Alfred Hitchcock: Psycho / Psyko (1960)
Francis Ford Coppola: The Godfather / Kummisetä (1972)
Francis Ford Coppola: The Godfather, Part II / Kummisetä II (1974)
Martin Scorsese: Taxi Driver / Taksikuski (1976)

Huolenaihetta aiheuttaa se, että missä ovat Chaplinin poika (The Kid, 1921) tai Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)?

Elämäni elokuva? Chaplinin poika (The Kid, 1920)

Mutta, jos oikein ajattelen tähänastisen elämäni merkittävimpiä elokuvia, olisi listalla sulassa sovussa klassikoiden kanssa niin Trainspotting (1996), Imperiumin vastaisku (The Empire Strikes Back, 1980) kuin Aleksis Kiven elämäkin (2002).