Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1

David Bowien musiikillista uraa kerratessa 1970-luvun suuruuden vuodet saavat aina (ymmärrettävän) painoarvon. 80-luvun maailmanlaajuista MTV-tähteä muistelevat kasarinostalgikot, mutta liian usein paitsioon jää monipuolisen taiteilijan kenties radikaalein vuosikymmen, 1990-luku. Ysärillä Bowie karisti edellisellä vuosikymmenellä taakaksi muodostuneen viihdyttäjän roolin tullakseen uudelleen rockin Suureksi Sivulliseksi, vaihtoehtomusiikin vanhemmaksi valtiomieheksi.

1990-luvulle tultaessa Bowien ura oli käänteentekevässä vaiheessa. 1980-luvun valtavirtatähteys oli kuihtunut viimeistään pömpöösin Glass Spider -kiertueen (1987) jälkimainingeissa, jolloin Bowie tajusi kadottaneensa uusiutumiskykynsä. 80-luvun viimeinen hengentuote oli Tin Machine -yhtyeen eponyymidebyytti (1989), jolla tyylikkäästi pukuihin somistautuneet Reeves Gabrels ja Salesin veljekset muodostivat yhdessä Bowien kanssa juurevasti metelöivän rock-kvartetin. Tin Machinen äänekäs, esigrungen ja raskaan rockin välimaastossa operoiva autotallirock ei miellyttänyt massoja, vaikka yhtyeen esikoislevy myikin jo pelkästään Bowien nimellä hyvin.

Valtavirtasuosiolle hyvästit heitettiin viimeistään vuoden 1990 Sound & Vision -kiertueella, jonka tiimoilta Bowie päätti rohkeasti jättää 1970- ja 80-lukujen yleisösuosikit. Hän ei yksinkertaisesti halunnut tehdä itsestään rockin irvikuvaa, nostalgialla rahastavaa mekaanista hittikonetta. Pitkän hittikiertueen jälkeen Bowie palasikin studioon äänittämään Tin Machinen toista pitkäsoittoa. Suuren yleisön miellyttämiseen kyllästynyt rokkari halusi Tin Machinen olevan demokraattinen yhteisö, joka ei soittaisi keikoillaan Bowien soolouran kappaleita. Perimmäinen tarkoitus oli olla rivijäsen muiden rinnalla.

Edeltäjäänsä helpommin lähestyttävä Tin Machine II (1991) ilmestyi EMIn sijasta pienemmän Victory-levy-yhtiön kautta, mikä omalta osaltaan viesti levyteollisuuden uskon puutetta Bowieta kohtaan. Nykyään harvinaisuudeksi luokiteltava kakkoslevy on yhä parhaimmillaan Amlapuran kaltaisessa etnisessä tunnelmapalassa, mutta valitettavasti rumpali Hunt Salesin onnettomasti laulamat Stateside ja Sorry vievät laatupohjaa ristiriitaiselta levyltä. Musiikillisesti Tin Machine II oli askel monipuolisemman musiikin suuntaan, ensimmäisen bändilevyn raskaat tunnelmat olivat saaneet rinnalleen jopa leikkisyyttä. Albumin promootiokiertue, It's My Life Tour, suuntasi ensisijaisesti pienille rock-klubeille. Vaikka kiertueelta julkaistu Tin Machine Live: Oy Vey, Baby (1992) jäi lopulta projektibändin joutsenlauluksi, oli Bowien ja kitaristiguru Reeves Gabrelsin yhteistyö vasta alkuvaiheissa. Bowien Sancho Panzaksi kutsutusta Gabrelsista tuli Davidin vasen käsi 1990-luvun edetessä. Itse livelevy sai täyslaidallisen negatiivista kritiikkiä rock-lehdistöltä. Myrkyllisimmin veisteli brittiläinen Melody Maker, jolle "Bowie lakkasi olemasta minkään tasoisena artistina."

Paluu soolouran äärelle tapahtui Ralph Bakshin Roger Rabbit -henkisen, animaatiota ja näytelmäelokuvaa sekoittaneen Cool World -elokuvan (1992) myötä. Bowie levytti yhdessä Let's Dancen -aikaisen (1983) tuottajagurun, Nile Rodgersin kanssa elokuvan soundtrackille kappaleen Real Cool World, jonka jälkeen yhteistyö Rodgersin kanssa jatkui kohti albumia Black Tie White Noise (1993). Rockin kameleontin takaisin myyntilistoille heittänyt levy oli lajissaan ensimmäinen, jolla Bowie nuuski modernin tanssimusiikin ja laajemminkin 90-lukulaisen konemusiikin mahdollisuuksia. Rodgersin tuotanto painotti sofistikoituneita funk- ja house-rytmejä, joihin sulautettiin jazz-orientoituneita saksofoni- ja trumpettikuvioita. Instrumentaaliraidoilla höystetty kokonaisuus jäi epätasaiseksi, paikoin tylsäksi (yritteliäät, mutta unettavat coverit Don't Let Me Down & Down, I Feel Free, I Know It's Gonna Happen Someday) mutta sisältää parhaimmillaan todellisia huippukohtia (The Walker Brothersilta lainattu Nite Flights, instrumentaali Pallas Athena). Erityisen hyvin onnistuivat myös kypsät tanssipop-singlet Jump They Say ja Miracle Goodnight, vaikka eivät mainittaviksi hiteiksi osoittautuneetkaan. Oma arvonsa Black Tie White Noisella on myös siinä, että levyllä kuultiin viimeistä kertaa Bowien rinnalla The Spiders from Mars -kitaristilegendaa, Mick Ronsonia (1946-93), joka menehtyi pian äänitysten jälkeen maksasyöpään.

Vuosi 1993 osoittautui Bowielle kautta linjan luovaksi ajanjaksoksi, sillä levykauppoihin ilmestyi kuin varkain myös vuoden toinen pitkäsoitto The Buddha of Suburbia, joka toimi soundtrackinä BBC:n tuottamaan samannimiseen televisiosarjaan. Hanif Kureishin Pikkukaupungin Buddha (The Buddha of Suburbia) -romaaniin pohjautuvan sarjan käsikirjoitus viehätti Bowieta ja hän lupautui säveltämään sarjan musiikit. Rikostoveriksi valikoitui turkkilainen multi-instrumentalisti Erdal Kizilcay, jonka persoonallista soittoa oli kuultu aiemmin jo Never Let Me Downilla (1987). Bowien luultavasti heikoimmin tunnettu levy ei saanut ostavaa yleisöä puolelleen (Britanniassa levy pääsi vasta albumilistan sijalle 87!), mutta kriitikot suhtautuivat minimalistiseen soundtrack-levyyn suopeasti. Alle viikossa työstetyllä albumilla Bowie esiintyykin vapautuneimmillaan sitten 1970-luvun, majesteettisen nimikappaleen ja upean Dead Against Itin lisäksi mukana on puoli-instrumentaalista ambient-atmosfääriä sekä modernia jazzia.

Suhteellisen tuore aviomies (Bowie ja somalialaislähtöinen huippumalli Iman Abdulmajid avioituivat keväällä 1992) ei pahemmin tuhlannut aikaa myöskään vuoden 1994 puolella, sillä kalenterivuoden ensimmäinen puolisko meni kokonaan vanhan muusikko/tuottajaystävän, Brian Enon seurassa. Luovan toveruuden uudelleen löytäneet miehet venyttivät äänitaiteen ja populaarimusiikin rajoja seuraavana vuonna ilmestyneellä albumilla 1. Outside (The Nathan Adler Diaries: Hyper-Cycle).

Jatkoa seuraa...