Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 2

1990-luvun puoliväliin tultaessa alkoi olla selvää, että myös tuoreemmasta rock-sukupolvesta löytyi yllin kyllin David Bowien opetuslapsia. Britannian pop-kentälle oli hiljattain noussut Blurin ja Sueden kaltaisia yhtyeitä, joista Bowien monipuolista vaikutusta ei voinut olla huomaamatta. Erityisesti eponyymillä debyytillään (Suede, 1993) listojen kärkeen nousseesta Suedesta tuli vokalisti Brett Andersonin johdolla dekadentin brittirockin androgyyni villitsijä. Yhtyeen hedonistisessa eksistenssissa, joka huipentui bowiemaisesti nimettyyn Dog Man Stariin (1994), kuului kaikuja niin Ziggy Stardustin (1972) kimallerockista kuin toisaalta Lown (1977) ulkopuolisuudesta. Yhdysvalloissa oman näyttävän Bowie-tribuuttinsa teki lyhytikäiseksi jääneen grunge-aallon menestynein yhtye, Nirvana. Unplugged in New York -levyllä (1994) mestarillisen hauraan The Man Who Sold the World -nokturninsa esittänyt yhtye vaipui ennenaikaiseen hautaansa Bowieta ihailleen Kurt Cobainin (1967-94) itsemurhan kautta.

Bowie itse valmisteli Brian Enon ja David Richardsin johdolla Montreaux'n Mountain studioilla industrial-tyylisuunnasta ja kokeellis-taiteellisesta rockista vaikutteita ottanutta konseptilevyä, josta tuli tekijänsä tinkimättömimpiä levyjä. Synkkäsävyisen konerockin ja uhkaavien äänikokeilujen keskelle loi oman lämpönsä Bowie-rosteriin palannut Mike Garson tutun dramaattisilla pianokuvioilla, jotka marinoitiin milloin improvisaation keinoin, milloin oikuttelevalla avantgardejazzilla. Outsideksi nimetyn albumin kokonaissoundista tuli tuhti, jytisevän rytmiryhmän tukemana. Ensisinglenä julkaistu, vieraantunut The Hearts Filthy Lesson osoitti uuden, tummasävyisen tyylisuunnan, jota korosti Samuel Bayerin pakanallinen musiikkivideo. Kokeellisuudestaan huolimatta Bowie ei ollut kuitenkaan täysin unohtanut tarttuvia pop-koukkujakaan, sillä jo The Buddha of Suburbialla (1993) esitelty Strangers When We Meet ja I Have Not Been to Oxford Town osoittivat viehättävämpää pop-sensibiliteettiä kuin yksikään laulu Tonightilla (1984). Toisaalla taas David Lynchin Lost Highway -elokuvaan (1997) myöhemmin päätynyt I'm Deranged toimi alkusoittona Bowien orastavasta jungle-innostuksesta.

Kompromissiton Outside paljasti Bowien uudistuneen persoonan, taiteellisen, oudon ja elitistisen taiteilijan, joka korosti musiikin ulkopuolelta (mediataide, kuvataide) tulevia intressejään. Poikkitaiteellisuus antoi myös kriitikoille helpon maalitaulun, mutta tästä 48-vuotias, elämäänsä selvästi tyytyväinen Bowie ei välittänyt. Ristiriitaisessa maineessa olevalla Outside-kiertueella Bowie otti lämmittelijäesiintyjikseen kaksi apostoliaan. Euroopassa lämmittelijänä nähtiin Manchesterin makuuhuonerunoilijaa, Morrisseyta, joka oli Mick Ronsonin tuottamalla Your Arsenalilla (1992) uinut kohti lihaksikkaampaa rock-soundia. Yhdysvalloissa tasavertaisena esiintyjänä nähtiin teollisen angstin 90-lukulaista Nietzscheä, raskassointuista Nine Inch Nailsia, joka oli The Downward Spiral -levyn (1994) myötä noussut marginaalisen industrialrockin kaupalliseksi menestyjäksi. Varsinkin Nine Inch Nailsin nihilistinen diskohelvetti ja Bowien vanhojen biisien rohkeat uudelleensovitukset aiheuttivat harmittoman Let's Dance -kauden (1983) ihailijoissa närästystä. Bowie oli päättänyt hätkähdyttää, eikä piitannut monien aikalaiskollegoidensa (Phil Collins, Rod Stewart) tavoin salonkikelpoisuudesta. Tämä Bowie oli valovuosien päässä 1980-luvun puolivälin ikävystyttävästä viihdetaiteilijasta.

Lupaavasti jatkunut yhteistyö Brian Enon kanssa jäi suorastaan huutamaan jatkoa, kun Bowie jo suuntasi uusiin haasteisiin. Nuoren multi-instrumentalisti Mark Platin ja kitaristivirtuoosi Reeves Gabrelsin johdolla työstetty Earthling (1997) jatkoi vuoropuhelua modernin tanssimusiikin äärellä, ensisijaisina tyylihoukutteina jungle ja drum n' bass yhdistettynä äkkiväärään konerock-soundiin. Fragmentaarinen levy yhdisti ajalleen tyypillisesti junamaisesti eteneviä teknobiittejä ja ambient-tanssimusiikin kuplivaa rytmiikkaa. Earthling julkaistiin Bowien 50-vuotisjuhlavuonna, joka huipentui heti alkuvuodesta 1997 New Yorkin Madison Square Gardenissa pidettyyn juhlakonserttiin. Lävistyksiin uudelleen viehättynyt, oranssissa pystytukassa ja viimeistellyn stailatuissa design-vaatteissa esiintynyt Bowie oli kutsunut juhlaansa pääasiassa nuoremman polven vaihtoehtotähtiä (Billy Corgan, David Grohl, Sonic Youth, Robert Smith), joiden kautta hän halusi korostaa katu-uskottavaa cooliuttaan, jonka oli uudelleen lunastanut.

Outsiden ja Earthlingin jälkeen olikin perin yllättävää, että Bowien 1900-luku päättyi kaihoisan ja intiimin Hours...-levyn (1999) tunnelmiin. Hoursilla moderni konevyörytys riisuttiin lähes olemattomiin, kun Bowie ja Reeves Gabrels löysivät akustisia soittimia painottavan työskentelytavan. Jopa klassiseen singer & songwriter -tyyliin (Seven) nojaavalla levyllä Bowie yllätti myös tunnustamalla oman ikääntymisensä. Levyn teksteissä oli vahvasti enemmän uskonnollista kuvastoa kuin millään aiemmalla Bowie-levyllä. Dialogi menneen ja nykyhetken välillä jatkui myös albumin kannessa, jossa Bowie piteli käsivarsillaan aiempaa omaa itseään.

Kriitikot jakautuivat, jo totutusti, kahteen leiriin. Rolling Stonen Greg Tatelle levy edusti 90-luvun aidointa Bowieta "albumi on yhtä alastoman tunteellinen kokoelma kuin mikä tahansa hänen ikonisessa katalogissaan; se on kokoava lausunto mieheltä, joka keksi postmodernin rock´n rollin." Rumban Samuli Knuutille Hours taas oli "huolestuttava tapaus, jossa keskinkertaiset balladit suorastaan vaativat Brian Enoa tai Nile Rodgersia sirottelemaan enkelitomua vaisujen soundien päälle."

Vuosikymmenen loppuessa Bowie päätti yhteistyön pitkäaikaisen luovan parinsa, Bowie-odysseiassa häpeällisen aliarvostetun Reeves Gabrelsin kanssa. Gabrels oli kuitenkin pelastamassa korporaatiopopparin pöyhkeilevään viittaan vajonnutta viihdyttäjää takaisin innovatiivisen musiikin äärelle. Ilman Gabrelsin viehtymystä modernin pop-musiikin vaihtoehtosuuntiin Bowieta tuskin olisi juhlittu yhtä ajattomana rockin suurmiehenä uudella vuosituhannella.

Lue myös:
Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1
Tervetuloa takaisin, David!
Ziggyn ikuinen liekki
Marc Spitz: David Bowie (kirja-arvio)
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet