Vuoden 2015 parhaat elokuvat

Vuonna 2015 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Jean-Marc Vallée: The Wild / Wild - villi vaellus
Kanadalainen ohjaajataituri Jean-Marc Vallée onnistui jälleen soittamaan sieluni säveliä. Vangitsevasti etenevä The Wild on koskettava ja voimannuttava kasvutarina haasteiden voittamisesta.

Kornél Mundruczo: Fehér isten / White God
Disneymäisen empaattisena koko perheen draamana alkava elokuva muuntuu loppua kohden painajaismaiseksi kostotarinaksi. Koirien kapina, "valkoisia jumalia", ihmisiä vastaan toteutuu kauhuelokuvamaisen väkivaltaisena purkauksena.

Petri Kotwica: Henkesi edestä
Komea melodraama oli vuoden intensiivisimpiä katselukokemuksia.

Pete Docter: Inside Out / Inside Out - mielen sopukoissa
Up - kohti korkeuksia -elokuvalla (2009) odotukset korkealle nostanut Pete Docter onnistui luomaan vuoden oivaltavimman elokuvaelämyksen, josta ei puuttunut kyyneleitä ja naurua. Animaatioelokuvan uusi mestariteos on ihailtavan monikerroksinen oodi (lapsen) mielikuvitukselle.

Aleksi Salmenperä: Häiriötekijä
Absurdia (suomalaista) elokuvakomiikkaa ei koskaan ole tarjolla tarpeeksi. Omaperäisillä tarinoilla aiemminkin säväyttäneen Aleksi Salmenperän uutukainen sysimusta komedia osui kontroversaaliin maaliinsa täydellisesti.

"Take Her to the Moon for Me"

Vuoden 2015 paras ensi-iltaelokuva ja animaation tuleva klassikko: Inside Out - mielen sopukoissa.

EDIT 2.4.2016:
Onnistuin vasta nyt näkemään Asif Kapadian Amy-dokumentaarin (2016) ja se taatusti lunastaisi paikkansa viime vuoden parhaiden elokuvien listalla. Vaikuttava ja hypnoottinen musiikkidokumentti tekee näytelmällisen elämäkertaelokuvan tekemisen Amy Winehousesta täysin tarpeettomaksi. Huikaiseva suoritus jo aiemminkin lahjakkaaksi todetulta elokuvantekijältä!

EDIT 12.4.2020:
Ruben Östlund: Turist / Turisti

Bubblin' Under:
Brett Morgen: Cobain: Montage of Heck
Auktorisoidussa rokumentissa läpivalaistaan grunge-ikoni Kurt Cobainin elämän vaiheet kerronnallisesti innostavasti ja uskottavasti. Animaatiota, radiokuunnelmaa, konserttitaltiointia ja puhuvia päitä yhdistävä elokuva on dokumentaarista muusikkoelämäkertaa par excellence.

Vuoden eskapistisin elämys:
J.J. Abrams: Star Wars: The Force Awakens
Vuonna, jolloin valkokankaalla marssivat niin James Bond, Terminator, Jurassic Worldin viheliäiset dinosaurukset kuin Mad Maxkin, tarjosi eskapistisimman ja viihdyttävimmän parituntisen J.J. Abramsin alkuperäistrilogialle ihailtavan uskollinen ja täten nostalgisia väreitä tarjoava Star Wars -jatko-osa The Force Awakens.

Post Scriptum:
Tulin tänäkin vuonna osallistuneeksi suomalaisille elokuvabloggaajille tarkoitettuun vuoden paras elokuva -äänestykseen. Tuloksista lisää Olli Sulopuiston blogissa.

Espoo Ciné, Euroopan ytimessä

Huomenna (21.8.) käynnistyy järjestyksessään 26. Espoo Ciné -elokuvafestivaali. 21.-30. elokuuta pidettävästä festivaalista on vuosien mittaan tullut keskeinen uuden eurooppalaisen elokuvan festivaali Suomessa. Kansallisesti merkittävimpien elokuvafestivaalien joukkoon lukeutuvassa Espoo Cinéssä nähdään tänäkin vuonna noin sata pitkää elokuvaa ja joukko kiinnostavia lyhytelokuvia päälle. Kävijämääriään tasaisesti kasvattaneella festivaalilla vierailee vuosittain noin 25 000 katsojaa. Tänä vuonna festivaalilla Suomen ensi-iltansa saavat mm. avajaiselokuvana nähtävä Andrew Haighin avioliittodraama 45 Years, festivaalivieraaksi saapuvan Peter Greenawayn suomalaisosaamistakin sisältävä Eisenstein in Guanajuato, Aleksi Salmenperän absurdi musta komedia Häiriötekijä sekä Pete Docterin odotettu Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out) animaatio.

Allekirjoittanut kirjoitti omista festivaalitärpeistään hiljaittain festivaalin blogiin. Suositukseni ovat luettavissa täältä (http://www.espoocine.fi/2015/fi/blogi?Article=70). Alla kuitenkin lisää festivaalipoimintoja.

Itävalta nyt!
Muun eurooppalaisen elokuvan ohessa Cinéssä esitetään tänä vuonna rautaisannos itävaltalaista elokuvaa. Itävaltalaisten psyykeen pimeään puoleen sukeltaa mm. Severin Fialan ja Veronika Franzin esikoiselokuva, kauhudraama Goodnight Mommy (Ich seh, Ich seh). Tunnelmallinen elokuva kuvaa toisilleen läheisiä 9-vuotiaita kaksospoikia luonnonläheisessä maalaisidyllissä. Asiat
nyrjähtävät perheen arjessa paikoiltaan, kun perusteellisen kauneusleikkauksen läpikäynyt äiti palaa kotiin poikien luo. Epäilyttävässä leikkausmaskissa viipyilevästä äidistä tulee yhä vetäytyneempi ja ankarampi. Tilanne ruokkii poikien pelkotilan tuskalliseksi toiminnaksi. Vahvalla intensiteetillä ladattu elokuva menee konkreettisesti ihon alle.

Goodnight Mommy (Ich seh, Ich seh)

Itävaltalaisen nykyelokuvan julma realisti Ulrich Seidl ei väistele ristiriitaisia aiheita. Tuoreessa dokumenttielokuvassaan In the Basement (Im Keller) Seidl sukeltaa itävaltalaisten kellareiden vinoutuneisiin salaisuuksiin tyylillä, jota yleisön mielistelyyn taipuvaiset tekijät välttäisivät. Seidl esittelee mustalla komiikalla höystetyssä elokuvassa musikaalisia uusnatseja, äärimmäiseen sadomasokismiin viehtyneen pariskunnan sekä naisen, joka käy kellarissa hellimässä luonnollisen näköistä vauvanukkea. Rehellisessä ja kaunistelemattomassa elokuvassa tarkkaillaan henkilöhahmojen äärimmäisiä mieltymyksiä ottamatta kantaa heidän puuhiinsa.

Dokudraaman merkkitapauksia - Chuck Norris Vs. Communism
Ilinca Calugareanun Chuck Norris Vs. Communism sukeltaa 1980-luvulle, jolloin romanialainen elokuva- ja televisiotarjonta rajoittui kommunistiseen propagandaan. Vaihtoehdon tarjoaa mustan pörssin toisinajattelija, joka alkaa salakuljettaa suljettuun valtioon länsimaalaista elokuvaa. Underground-liikkeen tavoin salakuljettaja ja hänen palkkaamansa rohkea kääntäjänainen tuovat elokuvan taian massojen ulottuville ja tulevat samalla kylväneeksi vallankumouksen siemenen. 1970- ja 80-lukujen amerikkalainen elokuva vaikuttaa ankeissa oloissa varttuviin romanialaisiin käänteentekevällä tavalla virkavallan vastustelusta huolimatta. Calugareanun debyyttielokuvassa dokumentaarinen kerronta, komediallinen VHS-tribuutti ja tyylikkäästi dramatisoidut jännitysjaksot lomittutuvat onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Samalla elokuva tulee muistuttaneeksi siitä, että poliittinen elokuvakin voi olla hyvää viihdettä.

Chuck Norris Vs. Communism

Pohjoismaista lyhyesti
Tänä vuonna Espoo Ciné esittelee myös näytöksellisen tuoretta pohjoismaista lyhytelokuvaa. Näytöksen elokuvat ovat valikoituneet Cinén ohjelmistoon Cannesin ohella esimerkiksi maailman merkittävimmältä lyhytelokuvafestivaalilta Clermont-Ferrandista, Ranskasta sekä pohjoismaiseen lyhyt- ja dokumenttielokuvaan keskittyneestä Nordisk Panoramasta, Malmöstä.

Monissa lyhytelokuvavalikoiman elokuvissa korostuu koominen oivaltavuus, taidokas tarinankerronta sekä näkemyksellinen tiivistämisen taito. Mainiossa ruotsalaiskomediassa Rain (Regn) nainen herää aamulla sadepisaroiden ilkikuriisiin osumiin, eikä kuuro hellitä koko päivänä - ravintolassakaan. Cannesissa palkittu norjalainen Yes We Love (Ja vi elsker) nauraa taas oivaltavasti jämähtäneelle tapakulttuurille mehevien lyhytepisodien myötä. Islantilainen Chum (Hjónabandssæla) on hurmannut festivaaliyleisöjä lempeän ymmärtävällä huumorilla ja ikämiesten välisen ystävyyden kuvauksella. Nokkela ruotsalaiselokuva Carry A Couch on surrealistinen rakkaustarina ja kokeellisella otteella viritetty metafora siitä, mitä kaikkea kannamme mukanamme.

Uuden suomalaisen lyhytelokuvan puolelta festivaali nostaa esiin lupaavan nuoren tekijän Jussi Hiltusen kovaotteisella veljesdraamalla Perintö sekä nukkeanimaation kotoisan mestarimme Katariina Lillqvistin, jonka animaatioilmaisua uudistanut BabyBox nojaa taianomaiseen ekspressionismiin, jossa synkät sävyt kiedotaan lämminhenkiseen humanismiin.

Näytöksessä esitettävät elokuvat kokonaisuudessaan:
Johannes Stjärne Nilsson: REGN / RAIN
Mainiossa ruotsalaiskomediassa nainen herää aamulla sadepisaroiden ilkikurisiin osumiin, eikä kuuro hellitä koko päivän aikana - ravintolassakaan. Mestarillisen Music for One Apartment and Six Drummers -lyhytelokuvan (2001) ohjanneen Johannes Stjärne Nilssonin Rain on lyhytelokuvaa oivaltavimmillaan. Epäonnisen päivän antisankarittarelle kasvot antaa tunnettu brittinäyttelijä Sally Phillips.

Rain (Regn)

Halvar Witzø: JA VI ELSKER / YES WE LOVE
Neljä eri sukupolvea juhlistaa Norjan kansallispäivää kukin omalla tavallaan. Erillisistä episodeista koostuvissa mehevissä tarinoissa tavataan mm. pateettisiin juhlapuheisiin väsynyt sotaveteraani ja arktiselle mökille "itseään" etsimään lähtenyt kahden lapsen isä. Cannesin elokuvajuhlilla 2014 lyhytelokuvasarjan erikoispalkinnon saanut Yes We Love nauraa oivaltavasti jämähtäneelle tapakulttuurille.

Jörundur Ragnarsson: HJÓNABANDSSÆLA / CHUM
Maanläheisessä islantilaiselokuvassa ystävykset Uggi ja Kiddi viettävät rentoa ja murheetonta  poikamieselämää pienen kylän arkisessa ilmapiirissä. Vanhojen poikien huoleton yhteiselämä saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun eläkeiän saavuttanut viehättävä kirjailija saapuu sekoittamaan miesten päät. Laajalti kansainvälisillä festivaaleilla esitetty elokuva on hurmannut yleisöjä lempeän ymmärtävällä huumorilla ja ikämiesten välisen ystävyyden kuvauksella.

Nille Leander: CARRY A COUCH
Nokkela ruotsalaiselokuva Carry A Couch  on surrealistinen rakkaustarina ja kokeellisella otteella viritetty metafora siitä, mitä kaikkea kannamme mukanamme. Elokuva tulkitsee kiehtovasti elämämme rakkaussuhteet yhteisen sohvan kantamisen kokemukseen ja reflektoi omaa haavoittuvaisuuttamme eri aikakausien kautta.

Katariina Lillqvist: BABYBOX
Suomalaisen nukkeanimaation mestarin Katariina Lillqvistin uudessa lyhytelokuvassa liikutaan  Itä-Euroopan katutaiteilijoiden boheemissa ympäristössä. Nuori katumuusikko Baro ajautuu hankaluuksiin tiukan sosiaalikuraattorin kanssa etsiessään ratkaisuja köyhyyden keskelle. Lillqvistin animaatioilmaisua uudistanut elokuva nojaa taianomaiseen ekspressionismiin, jossa synkät sävyt kiedotaan lämminhenkiseen humanismiin.

Jussi Hiltunen: PERINTÖ
Rovaniemelle sijoittuvassa intensiivisessä draamassa seurataan kahden eri-ikäisen veljesparin kohtaloa yhden kesäpäivän aikana. Kovaotteisessa kasvutarinassa veljekset päätyvät tekemään ratkaisuja, joista ei ole paluuta. Osuvilla roolivalinnoilla ryyditetyn elokuvan on ohjannut lupaava nuoren polven tekijä Jussi Hiltunen.

Muita kotimaisia uutuuksia, joita ei kannata jättää väliin...
Esa Illi: TOISET TYTÖT
Jessica, Aino, Taru ja Jenny viettävät abiturienttivuottaan itsetunto-ongelmien, sydänsurujen ja ulkopuolisuuden tunteiden vuoristoradassa. Lapsuus jää taakse ja pelottava matka kohti aikuisuutta alkaa. Esa Illin ohjaama ja käsikirjoittama Toiset tytöt pohjautuu neljän 18-vuotiaan tytön vuoden aikana pitämiin videopäiväkirjoihin. Tosipohjaisten tarinoiden kautta elokuvaan on tarttunut raikas tulokulma nuorten päähenkilöiden mielenmaisemiin. Pitkän uran elokuvan ja television saralla tehneen Illin ohjauksessa näkyy ymmärrys ja empatia nuorten ristiriitaisiin elämänvaiheisiin. Sydämellinen ja kaunis elokuva etenee episodimaisesti, mutta solmii nuorten naisten kipuilut eheäksi, aidosti eläväiseksi tarinaksi kaiken mahdollistavasta nuoruudesta.

Mina Laamo: MATKA MINUKSI
Mina Laamon valkokangasdebyyttinä valmistunut dokumenttielokuva Matka minuksi seuraa kolmea nuorta naista, joita yhdistävät omasta elämästä kertovat blogit sekä kamppailu itsen ja nyky-yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Elokuva syventyy nuorten epäonnistumisen pelkoihin, joiden hyväksyminen mahdollistaa oman minuuden löytämisen. Estetiikaltaan kauniin dokumenttielokuvan täydentää Päivi Kettusen ja Tuomo Hutrin hallittu kuvaus, jonka kautta korostuu elokuvan herkkyys ja päähenkilöiden Ellin, Lauran ja Juulian avoimuus. Raskaista aiheista huolimatta Matka minuksi antaa lopulta katsojalle toiveikkaan olon tekijöiden empaattisen otteen ansiosta.

Taiteiden yössä lyhytelokuvia

Tulevana torstaina (20.8.) vietetään Helsingissä perinteistä Taiteiden yötä. Elokuvataide on myös näkyvästi esillä kantakaupungin menoissa tuona iltana. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Orion elokuvateatterissa nähdään ilmaisnäytäntönä Neil Hardwickin romanttinen musiikkielokuva Jos rakastat (2010) - vieläpä sing-a-long -näytöksenä!

Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13 tarjoavat Taiteiden yönä lyhytelokuvien yön.

Nähtävillä on uusia suomalaisia lyhytelokuvia, joissa on valikoima kansainvälisyyttä, tuoretta näkökulmaa ja nuoruutta, draamaa ja komiikkaa, animaatiota ja dokumenttia unohtamatta. Esillä ovat mm. Berliinin elokuvajuhlien kunniamaininnalla palkittu Iddo Soskolnen ja Janne Reinikaisen kevyesti makaaberi fantasiadraama Tuolla puolen, Cannesin opiskelijaelokuvien kilpasarjassa nähty Salla Sorrin ihmissuhdedraama Ainahan ne palaa, Tampereen elokuvajuhlien Risto Jarva -palkittu Sanna Liljanderin Onni sekä kuluneen vuoden todellinen festivaalihitti ja mahdollinen Oscar-kandidaatti, Hamy Ramezanin ja Rungano Nyonin väkevä Kuuntele.

Iddo Soskolnen ja Janne Reinikaisen Berliinin elokuvajuhlilla palkittu lyhytelokuva Tuolla puolen.

Näytöksessä nähtävät elokuvat kokonaisuudessaan:
ONNI / The Joy of Everyday Life (Sanna Liljander, 2014) 7'
BABYBOX (Katariina Lillqvist, 2015) 9'
AINAHAN NE PALAA / To Return Until (Salla Sorri, 2014) 17'
NAISEN NIMI / Just A Name (Tiina Lymi, 2015) 18'
KUUNTELE / Listen (Hamy Ramezan & Rungano Nyoni, 2014) 13'
KÄÄNTÖPAIKKA / Turnaround (Aino Suni, 2015) 9'
TUOLLA PUOLEN / Reunion (Iddo Soskolne & Janne Reinikainen, 2015) 15'

Näytöksen on kuratoinut Otto Suuronen Suomen elokuvasäätiöstä.

Vapaa pääsy. Näytökset alkavat klo 18, 20 ja 22. Sisään pääsee myös kesken näytöksen, jos salissa on tilaa.

Ikäraja K-12. With English subtitles. 

Tervetuloa!

Cinefiliaa

Vierailin Radio Helsingin Filmikeloja-ohjelmassa (27.6.) puhumassa elokuvan rakastamisesta ja intohimoisesta harrastamisesta, cinefiliasta. Podcast on kuunneltavissa Radio Helsingin sivuilla:

https://www.radiohelsinki.fi/podcast/35300/?+Miten+ihmisest%C3%A4+kehittyy+cinefiili%2C+eli+elokuvan+rakastaja%3F

Lisäys:
Esiinnyin maaliskuussa Tampereen yliopiston televisiojournalismin opiskelijoiden Filkkarimakasiinissa, jossa käsiteltiin suomalaisen (lyhyt- ja dokumentti)elokuvan tilaa ja yhteiskunnallisuutta. Tampereen elokuvajuhlien aikaan esitetty ohjelma on katsottavissa YouTubesta, https://www.youtube.com/watch?v=b6wEtFxQVXw.

Aution saaren levyt

Aloitin hiljattain uuden musiikkiin keskittyvän blogin, Aution saaren levyt, jossa esittelen sata elämääni eniten vaikuttaneinta äänilevyä.

Säännöt ovat selvät, vain kolme levyä yhtä artistia kohti (tämä saattoi olla haasteellista joidenkin yhtyeiden, The Cure, David Bowie, Pink Floyd... suhteen).

Olen yrittänyt valikoida levyt paremmuusjärjestykseen, mutta luonnollisesti päivät ovat erilaisia ja jokin albumi voisi kuukauden tai puolen vuoden päästä olla jo aivan toisella sijalla. Paremmuusjärjestys tuntui kuitenkin jännittävämmältä vaihtoehdolta kuin kronologinen listaaminen. Olen painottanut valinnoissa nimenomaan ehjiä albumikokonaisuuksia, en singlehittejä. Kokoelma- tai livelevyjä en mukaan ottanut, yhtä rajatapausta lukuun ottamatta.


Nostalgian välttäminen on mahdotonta - ja tarpeetontakin, kun on kyse henkilökohtaisen elämän äänilevyistä. En siltikään ole ottanut mukaan ensimmäistä c-kasettiani (Röllin laulut 1, 1986), ensimmäistä vinyyliä (Kirka: Parhaat. Uudet versiot, 1990) tai sitä ensimmäistä cd:tä (Offspring: Smash, 1994), joka tarttui mukaan Jyväskylän Seppälän Prismasta, vaikkein tuolloin vielä omaa cd-soitinta omistanutkaan.

Nyt, kun fyysiset levyt ovat siirtymässä (tai jo siirtyneet) eiliseen, tuntuu oman tähänastisen elämän rakkaimpien levyjen vaaliminen aiempaakin tärkeämmältä.

http://autionsaarenlevyt.blogspot.com. Lukekaa, inspiroitukaa ja kommentoikaa! Spread the word!

Lyhyesti kerran kuussa, Vol 4: Oi mutsi mutsi

Kevään viimeinen Lyhyesti kerran kuussa -näytös pidetään ensi sunnuntaina (12.4.). Tervetuloa sankoin joukoin suomalaisen lyhytelokuvan äärelle!

Lyhyesti kerran kuussa, Vol. 3: Filmin viemää

Lyhyesti kerran kuussa, Vol 2: Rakkautta kaipaan oikeaa

DocPoint 2015: Tässä elämä on

Tänään alkava DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali on ennättänyt jo reippaaseen teini-ikään (14v!). Suomen ainoa selkeästi dokumentaariseen elokuvaan keskittyvä festivaali avaa loppuviikoksi maailmoja läheltä ja kaukaa. Dokumenttielokuvafestivaalin lajityypissä DocPoint yltää reippaasti pohjoismaista suurimpien joukkoon, eikä ihme, sillä festivaalin ohjelmisto on tänäkin vuonna korkeatasoinen ja monipuolinen.

Loppuunmyytyjä näytöksiä näkyy jo nyt olevan melkoinen joukko: kotimaisista elokuvista tuore  PMMP-dokkari, Arto Tuohimaan PMMP: Tässä elämä on myynyt molemmat näytöksensä loppuun alta aikayksikön. Kiinnostavalle bändidokkarille voisi taata suosiota myös elokuvateatterilevityksessä! Heikki Häkkisen ja Joni Luomasen raadollinen alkoholistikuvaus Hymyjen maa näyttää myös olevan festivaaliyleisön suosiossa.

Festivaalin avajaiselokuva, Markku Heikkisen taatusti puhutteleva seurantadokkari Talvivaaran miehet saa teatterilevityksen 20.2. alkaen.

Kansainvälisistä dokumenteista eniten pinnalla ovat Laura Poitrasin trillerimäinen Edward Snowden -elokuva CITIZENFOUR, psykiatriseen vankilaan sijoittuva Ellen Vermeulenin 9999 sekä Christian Frein jätetyksi tulemisen ja irtipäästämisen vaikeutta pohdiskeleva Sleepless in New York.

Jo ennaltanäkemistäni elokuvista kärkikäärtiin nostan Abhay Kumarin intialaissuomalaisen Placebon, jota rohkenen pitää intialaisen debyyttiohjaajan maailmanluokan esiintulona. Intialaisesta koulutusjärjestelmästä ja lääkäriksi opiskelevista nuorista miehistä kertova elokuva avautuu universaalina tarinana nuorten yksinäisyydestä, suorituspaineista ja haaveiden murtumisesta. Arvaamattomasti etenevä ja rytmiltään poikkeuksellinen elokuva yhdistelee dramaattista käsivarakameraa, animaatiota ja tunnustuksellisia monologeja.

Ristiriitaisempaa elokuvaa edustaa aina kontroversaalin Ulrich Seidln In the Basement (Im keller), jossa sukelletaan syvälle itavaltalaiseen mielenlaatuun, tai katsojasta riippuen lohduttomuuteen. Mielenkiintoinen, mutta pitkäveteiseksi kaartuva friikkisirkus tarjoaa niin asefetissejä, uusnatseja kuin masokistejakin. Prost!

Huomionarvoista on myös, että tänä vuonna DocPoint laajentaa reviiriään ensimmäistä kertaa Tiedekeskus Heurekaankin. Heurekan Planetaariossa on yksi Euroopan moderneimmista FullDome-teattereista, mikä mahdollistaa elokuvien katsomiskokemuksen poikkeuksellisella tavalla. Puolipallomaisessa Planetaariossa nähdään kolme, nimenomaisesti FullDome-teatteriin valmistettua lyhyttä dokumenttia, yhdysvaltalaista tuotantoa olevat Losing the Dark (2013 ja Dynamic Earth (2012) sekä suomalaisen talvimaiseman avaruutta esittelevä Kilpisjärvellä (2012).

Lähde tuvasta, nauti (dokumentti)elokuvasta.

Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 2

1990-luvulle tultaessa Neljän Ruusun soundi alkoi laajentua akustisesti tenhoavasta rock-soundista kohti modernin teknologian antamia mahdollisuuksia. Platinamyyntiin* yltänyt Haloo (1992) nosti laadukkaan syntikkasoundin yhtyeen soinnin ytimeen, rock-kitaroita unohtamatta. Itse asiassa Haloon alkumetrit saattavat yllättää synteettisen popin keskellä. Katu-uskottavuutta tavoitteleva dekadentti Viikatemies diilaa ja ihailtavan tuoreena säilynyt Juppihippipunkkari edustavat bluesrockahtavan Chicagon tuulten ohella levyn rockimpaa linjaa. Myös synkeän humoristinen tulevaisuusdystopia 2011 tömistelee massiivisin rumpusoundein levyn rock-osastolla.

Soundissa Jari Uusikartano totesi Juppihippipunkkarin "kiteyttävän kolmen vuosikymmenen ja kolmen sosiaalisen ryhmän harharetket rytmimatoksi, joka keinuu kuin aggressiivinen astronautti astraalitasolla."

Puhdasta pop-euforiaa ovatkin kuitenkin niin Depeche Moden World in my Eyesia lainaava Tie ajatuksiin, Ilkka Alangon yksin säveltämä katajaisen kansan Enjoy the Silence, Sun täytyy mennä kuin reippaammin vedoin etenevä, kuulas Matka on syvä. Hyvät ajat -kappaleessa maltillinen melodisuus ja hallittu harmonia niiavat tasapainoisesti.

Haloolla Neljä Ruusua etsiytyi vahvemmin melankoliseen mollitunnelmaan, mutta bändin pop-depressio ei soinnillisesti yhdistynyt totuttuun suomalaiseen kulttuuriperintöön vaan vahvemmin brittiläiseen alakuloon.

Syvämietteisyyden keskellä kaikessa kevytkenkäisyydessään vastustamaton Pullaa rullaa kuitenkin niin komein ysäritanssisoundein** ettei paremmasta väliä. Kauneusvirheeksi voi lukea ainoastaan sen, että 189 sekuntia tätä Alangon ja Tommi Lindellin loihtimaa tanssipoppia on aivan liian vähän!

Yksinkertaistaen: Haloo on suomalaisen popin klassikko ja vastustamaton ajankuva 1990-luvulta Neuvostoliiton romahtamisineen. Yhtä tarttuvaa ja häpeilemättömän hittivoittoista albumia saa kauan etsiä.

Yllättävän ripeästi Haloon menestyksen jälkeen ilmestyi Pop-uskonto (1993), jolla Neljä Ruusua vei musiikkinsa koneellisuuden yhä askeleen eteenpäin. Levyn tuottajiksi kutsuttiin jo tutuksi käyneen Tommi Lindellin lisäksi konevelho PeeWee.

Depeche Moden Violatorin vaikutus kuuluu Pop-uskonnolla kenties edeltäjäänsäkin enemmän.  Ei olekaan ihme, että DM:n Songs of Faith and Devotionin (1993) ilmestyessä esiintyi levyn muodikkaissa julkaisujuhlissa Neljä Ruusuakin cover-yhtye Pop Korniksi muuntautuneena.

Suomen rock-lehdistön kärkimediat, Rumba ja Soundi, yhtyivät kilpakehuntaan Pop-uskonnon jyrätessä listaykköseksi. Levyn kestohitiksi nousi timanttinen Poplaulajan vapaapäivä, jolla Alanko onnistui suomettamaan Pet Shop Boysin kivikasvoisen ironian.

Puolen tusinan verran syntyi Pop-uskonnollekin raflaavaa konepoppia. Hattaramaisella tekstillä höpöilevä Luen, The Edgeltä kitarakuvion lainaava Idänprinsessa ja albumin päättävä Meistä jokainen kuuluvat levyn parhaimmistoon. Niiden ylitse liitää vain sokean nuoren naisen kohtalosta kertova synkeä Kuka näkee, joka saattaa hyvinkin olla Neljän Ruusun magnum opus. Kappale, jonka laadun ylittäminen osoittautui mahdottomaksi.

1990-luvun puolivälin lähestyessä helsinkiläistyneet Ruusut etenivät vauhdilla. Ehkä liiankin vauhdikkaasti... Vuoteen 1994 mennessä yhtye oli myynyt levyillään toistuvasti kultaa- ja platinaa, saavuttanut hysteriaa keikkapaikoilla ja lunastanut itselleen useita vuoden yhtye/albumi -palkintoja rock-lehdistössä.

Suomenkielisenä yhtyeenä Neljä Ruusua lakkasikin olemasta Energiaa-tupla-albumilla (1994), jonka ensimmäisellä levyllä yhtye paketoi Pekka Witikan, Mitron ja Tommi Lindellin tekemät remix-tulkinnat, joista haistoi housen ja Madchesterin vaikutuksen. Suotta väheksytyn albumin*** toinen puolisko väläyttikin sitten korkeakulttuurillisesti sofistikoituneen pop-yhtyeen, joka esitti otoksen valikoituja lauluja Tampereen Kaupunginorkesterin säestämänä.

Suomessa kaiken saavutettuaan Neljä Ruusua muuntautui suuruudenhulluudessaan englanninkieliseksi U2-pastissiksi 4R 1990-luvun puolivälissä. Vaatimattomista arvioista huolimatta Mood (1996) ostettiin vielä Suomen virallisen albumilistan ykkökseksi, mutta viimeistään kuoliaaksivaiettu Not for Sale (1998) romahdutti yhtyeen taiteellisen ja kaupallisen potentiaalin.

Jälkeenpäin onkin helppo jossitella sillä, olisiko Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen "maailmanvalloitusprojekti" noussut paremmin siivilleen, mikäli bändin soundista ei olisi tehty niin muovisen väkinäistä pseudorockia. Valtaosa Moodilla ja Not for Salella esitetyistä kappaleista on niin yhdentekeviä ettei kappaleita tunnu erottavan toisistaan. Toisaalta Alanko on Axa Sorjasen haastattelussa (1999) kertonut, että Pop-uskonto oli heille tietyn kehityksen päätepiste, eikä samalla tummasävyisen konepopin linjalla voinut enää jatkaa.

Kun Wembleyn sijasta Lallintalokin alkoi jäädä jo vailla yleisöä pyyhki 4R meikit silmistä ja muuntautui takaisin Neljäksi Ruusuksi. Vuosituhannen kynnyksellä julkaistu Uusi aalto -albumi (1999) palautti yhtyeen sensaatiomaisesti hittikantaan. Mielikuvituksettomuudessaan yllättävän onnistunut bailubiisi Hunningolla, ontuvan ironinen Olen niin pop ja Duran Duranin Ordinary Worldia häpeilemättä lainannut Luotsivene nostivat jo unohtumaan päässeen yhtyeen takaisin listakärkeen. Uuden alun jälkimainingeissa julkaistu, kieltämättä ihailtavan hittivoittoinen kokoelmalevy Popmuseo (2000) ylsi liki 80 000 kappaleen myyntiin.

Uutta aaltoa seuranneella Valuva taivas -levyllä (2001) Neljällä Ruusulla riitti vielä virtaa tehdä tasokkaita, melankolialla vuorattuja pop-lauluja (Valuva taivas) tai leikitellä aiempien hittien melodioilla (Nuoli ja sydän). 2000-luvun myöhemmillä, yhdentekevillä levyillä (Karelia Express (2004), Ensi-ilta (2006), anyone?) Neljä Ruusua on huonon maineensa saanut. Liian varhain ikääntymään päässyt ryhmä on toistanut mantraansa menetystä nuoruudesta (Elän vain kerran, Nuori ikäisekseen) tai viljellyt puistattavia renttukliseitä (Retkut, Juovuksissa Lieksassa, Seitsemän päivää selvinpäin). Entisestä edelläkävijäjoukosta ei ole ollut musiikillisiksi uusiutujiksi. Tämän lisäksi Ilkka Alangon jo entisestään riskialttiin naiiveista teksteistä on tullut hetkittäin sietämättömän korneja. "Sä olit mun Ono, ja minä sinun John, yksin oli vain mono, teimme yhdessä stereon". 'Nuff said.

Epilogi

Lyhyehköksi jääneen telakoitumisen (2007-2011) jälkeen Neljä Ruusua on jatkanut matkaansa suomalaisen valtavirtapopin hetteikössä jonkinlaisina uinuvina virkamiehinä. Ehkä tauko antoi yhtyeelle kevyen ryhtiliikkeen, sillä uutukainen singlelohkaisu, New Orderin Blue Mondayhin nimessään viittaava Sininen sunnuntai (2014), ei ole synteettisenä alakulopoppina yhtään hullumpi. Parhaina hetkinään se saattaa jopa muistuttaa siitä tosiasiasta, että Neljä Ruusua on ollut paras Depeche Modea jäljitellyt yhtye, mitä Suomesta on koskaan tullut. Ei sekään ole hullummin... joten kaikista takaiskuista huolimatta: hattu pois päästä.

* Haloo-levyä on myyty yhteensä 75 325 kappaletta, mikä vuonna 2014 oikeuttaisi multiplatinaan.
** Soundin (4/1992) levyarviossa Jari Uusikartano kuvaili Pullaa-kappaletta "moottorisahamaisesti motittavaksi korpireggaeksi"
*** Energiaa-albumia ei ole saatavissa esimerkiksi Spotifystä, eikä levystä ole otettu uusintapainosta.

Lähteet:
1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut.
http://melomaanikko.loppu.fi/1993-alangon-veljesten-elektroniset-seikkailut/. Lähde tarkistettu 15.1.2015

Haloo-dokumentti 2012. Ohjaus ja tuotanto: Gabi Hakanen / Inkfish Oy. 2012.

Jee jee jee - suomalaisen rockin historia. Toim. Bruun, Seppo; Lindfors, Jukka: Luoto, Santtu; Salo, Markku. Porvoo: WSOY 1998.

Musiikkituottajat - Tilastot / Neljä ruusua.
http://www.ifpi.fi/tilastot/artistit/nelj%C3%A4+ruusua. Lähde tarkistettu 12.1.2015

Neljä Ruusua - Soitetuimmat: 20 laulua - nuotit ja tarinat. Toim. Luoto, Santtu. Helsinki: Like 2001.

Suomirockin työn sankarit: Ilkka Alangon Neljä ruusua oli 1990-luvun eniten keikkailevia yhtyeitä.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomirockin_tyon_sankarit_104764.html#media=104753. Lähde tarkastettu 13.1.2015

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän.
http://www.nrgm.fi/artikkelit/5-syyta-arvostaa-neljaa-ruusua-enemman/. Lähde tarkistettu 14.1.2015

Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 1

Neljä Ruusua on yhtye, jota vakastiotettava musiikkijournalismi on karttanut koko uuden vuosituhannen ajan. Vartuttuaan keski-ikään bändi onkin ajautunut kaupallisten radiokanavien kurimuksessa ei-kenenkään-maalle, ennalta-arvattavan nostalgiseksi suomipop-veturiksi, jolta ei odoteta uusia temppuja ja, mikä ikävintä, yhtye, johon tunnutaan suhtautuvan jo pelottavan vihamielisesti.

Nykypäivän hipsterille lieneekin haasteellista osoittaa se, että neljännesvuosisata (?!) sitten Neljä Ruusua oli Suomen parhaimpia yhtyeitä. Innovatiivinen, kokeileva ja moderneja soundikokeiluja pelkäämätön ryhmä, jonka konesoundi oli parhaimmillaan, rohkenen sanoa, kansainvälisellä tasolla. Ja yhtye, joka syvän laman katkeroittamassa maassa rohkeni panostaa visuaalisuuteen sekä musiikkivideoilla, live-esiintymisissä että värikylläisissä promokuvissa.

Joensuussa jo 1980-luvun alkupuolella perustettu Talouskukkaro loi perustan Neljän Ruusun äkkiväärälle, melko äänekkäällekin rockille, josta kuoriutui vuoden 1987 eponyymi pitkäsoitto. Melkoisesti Sielun veljien räyhähenkisyyttä* säteillyt rytmiryhmä alkoi tarkentaa tyyliään jo saman vuoden syksyllä ilmestyneellä Kasvukipuja-levyllä (1987), jolla kuultiin jo hienostuneempaa poppiakin (Itkupilli).

Alkuaikojen Neljä Ruusua oli selkeästi kitaravetoinen rock-yhtye. Samoihin aikoihin Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen muodostama ryhmä teki kuitenkin runsaasti myös akustisia keikkoja, joiden ansioksi bändille kehittyi rytmikäs, vatkauspoljentoinen soundi. Tuo soundi helkkyvine kitaroineen vahvistui entisestään Hyvää päivää -levyllä (1989), jonka määrätietoisessa popsensibiliteetissä kuulee sukulaisuutta Kauko Röyhkän Lauralle-kauden (1984) tai vaikkapa Keban tuotannosta.

Oli aluillaan vuosikymmen, jonka ensimmäisestä puolikkaasta tuli Neljän Ruusun kultakausi. Vuosikymmen, jolloin sähkökitarat ja syntetisoijat, orgaaninen musiikki ja konemusiikki fuusioituivat peruuttamattomasti yhteen. Depeche Moden Violator (1990), Pet Shop Boysin Behaviour (1990) ja U2:n vuotta myöhemmin ilmestynyt Achtung Baby (1991) olivat keskeisimmät taustavaikutteet Neljän Ruusun muutoksessa tummasävyisellä konesoundilla flirttailevaksi pop-yhtyeeksi.

Hädin tuskin parikymppiseksi varttuneiden Ruusujen kaupallisella läpimurtoalbumilla Hyvää yötä Bangkokilla (1990) syntetisaattorit, rumpukoneet ja sekvensserit ovat vielä kokeiluasteella. Hellyyttävässä rippikoulukaihoilussa Muisto konerumpujen ja oikukkaan sähkökitaran taustalle saapuvat pahaenteiset syntikat. Sama tummasävytteisyys varjostaa myös albumin päätösraitaa Hyvää yötä.

Leikkisyyttään yhtye ei ole kuitenkin Bangkokillakaan unohtanut, sillä svengaavien ja hetkittäin funk-johdannaisten** rumpukomppien seassa kuullaan myös skrätsäystä ja vapaalla kädellä annosteltuja marakasseja ja tamburiineja. NRGM:n Ville Aalto onkin nähnyt näiden vaikutteiden tulleen Happy Mondaysin hedonistisestä ekstaasirytmiikasta.

Levyn hitiksi ponkaisi syvämietteisen tuntuisia aforismiväännöksiä ja dingomaista lennokkuutta yhdistellyt Sukellus, jolla falsetissa ujeltavan Ilkka Alangon lisäksi vokaaleista vastasi, kukapa muukaan kuin EMIn silloinen tuotantopäällikkö Neumann.

Hyvää yötä Bangkokin myötä Neljä Ruusua sukelsi ensimmäisten suomalaisten bändien joukossa remix-versioiden maailmaan. Dj-käyttöön optimaalisesti soveltuvina 12-tuumaisina vinyylisingleinä julkaistuja singlejä retusoivat tanssittavaksi konepopiksi 1990-luvun alun elektronisen Suomi-soundin pioneerit Mitro ja Tommi Lindell.

Live-esiintymisiin uusi teknologia sekvenssereineen ja syntetisaattoreineen ui Bangkok-kiertueella. Koneet aiheuttivat härmärockin pellavapäihin tottuneelle yleisölle ihmetystä, jopa ärtymystä. Syytökset huijauksesta ja "konehomoudesta" otettiin Neljän Ruusun leirissä hilpeydellä vastaan. Moderniin teknologiaan tottumattomilla heinähatuilla olisi vielä paljon kestettävää 1990-luvun edetessä...

...Jatkoa seuraa...

* Jee jee jee - suomalaisen rockin historia -teoksessa Neljän Ruusun 1980-luvun tuotantoa luonnehditaan "suomalaiseksi pubirockiksi".
**Soundissa (1/1991) toimittaja Axa Sorjanen on kuvannut Neljän Ruusun musiikkia peräti "karjala-souliksi".

Lähteet:
1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut.
http://melomaanikko.loppu.fi/1993-alangon-veljesten-elektroniset-seikkailut/. Lähde tarkistettu 15.1.2015

Haloo-dokumentti 2012. Ohjaus ja tuotanto: Gabi Hakanen / Inkfish Oy. 2012.

Jee jee jee - suomalaisen rockin historia. Toim. Bruun, Seppo; Lindfors, Jukka: Luoto, Santtu; Salo, Markku. Porvoo: WSOY 1998.

Musiikkituottajat - Tilastot / Neljä ruusua.
http://www.ifpi.fi/tilastot/artistit/nelj%C3%A4+ruusua. Lähde tarkistettu 12.1.2015

Neljä Ruusua - Soitetuimmat: 20 laulua - nuotit ja tarinat. Toim. Luoto, Santtu. Helsinki: Like 2001.

Suomirockin työn sankarit: Ilkka Alangon Neljä ruusua oli 1990-luvun eniten keikkailevia yhtyeitä.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomirockin_tyon_sankarit_104764.html#media=104753. Lähde tarkastettu 13.1.2015

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän.
http://www.nrgm.fi/artikkelit/5-syyta-arvostaa-neljaa-ruusua-enemman/. Lähde tarkistettu 14.1.2015

Lyhyesti kerran kuussa, Vol 1: Aina matkalla jonnekin